Onko sinulla lapsia? Miksi/miksi ei?

Vierailija kirjoitti:

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Samanlaisia ajatuksia täälläkin. En oikein pidä ihmisistä, vaikka elänkin parisuhteessa ja tapaan säännöllisesti kavereitani. Olen vain tietoinen siitä miten rasittavia ja inhottavia ihmiset osaavat olla. En tahdo ehdoin tahdoin asettaa itseäni tilanteeseen johon liittyy univaje, mielialavaihtelut, kaiken maailman känkkäränkät, vaipat ja rahahuolet. Kai olen vähän sitoutumiskammoinen kun ajatus siitä että olen ikuisesti sidottu mieheen, lapseen, sukulaisiin ja lapsen kasvua valvoviin tahoihin tuntuu ylitsepääsemättömän ahdistavalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yhden lapsen äiti ja voin rehellisesti sanoa, että kahden tai useamman lapsen äitinä oleminen vaikuttaa painajaismaiselta mutta niin vaikuttaisi lapsettomuuskin. Yksi lapsi on täydellinen vaihtoehto minulle. Saa kokea kaikki parhaat puolet ja huonot puolet ovat minimissä ja kestävät lyhyemmän aikaa, verrattuna arkeen useamman lapsen kanssa.

Lapsella on hyvä olla sisaruksia. Isompi osaa jatkossa paimentaa pienempiään ja myös se että on leikkikavereita.

Yksi lapsi kun on, se vaatii enemmän huomiota esim. äidiltä.

Joo ja ei. On hyvä olla sisaruksia ja isommat paimentaa pienenpiä, mutta ei se että on vain yksi lapsi tarkoita sitä että vanhempien pitäisi ryhtyä lapsen leikkikaveriksi. Lapsi leikkii hyvän mielikuvituksensa turvin yksin vallan mainiosti ja naapurista löytyy seuraa, tai vaikka serkuista tai tuttavaperheiden lapsista. 

Se että joku lapsi tarvitsee erityispaljon vaikka äidin huomiota johtuu yleensä siitä että äiti ns. helikopterivanhempi, eikä ole antanut lapsensa kehittyä pärjäämään yhtään itsekseen, se on aikamoinen karhunpalvelus.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole lapsia. Olen erityisherkkä ja tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen. Kokopäivä työkin vie aikaani. Suhteen toinen osapuoli tekee työkseen intohimoisesti sitä mitä harrastaisi muutenkin. Ja se vie hänen ajastaan suurimman osan.

Meillä on pari koiraa. Niiden hoitaminen ja lenkittäminen vie aikaamme. Pidän enemmän koirista kuin lapsista. Ne viihdyttävät ja poistavat stressiä. Ja tyydyttävät hoitoviettiä. Ne eivät jää jälkeemme kun poistumme täältä.

Me emme pystyisi antamaan lapselle tarpeeksi aikaamme.

Myös maapallon tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Olen päästänyt irti sen kieltämisestä. Nykyiset lapset elävät maapallon nopean tuhon aikakautta ja ovat vaikeiden päätöksien tekijöitä. Jos/kun asiat kääntyvät parempaan, on jo aika pyörähtänyt jo siitä seuraavaan sukupolveen.

Minä en ottaisi koskaan koiraa koska ne on liian rasittavia hoidettavia, olen liian laiska sellaiseen, ja mulla sentään on kaksosetkin. Lapsi on kymmenvuotiaana hyvin omatoiminen, mutta koira ripuloi matot ja aiheuttaa kalliita lääkärikäyntejä edelleen ja sitten se kuolee pois ja on suuri suru. Koiria on vaikea saada mihinkään hoitoonkaan kun lähtee jonnekin, lapset saa helposti.

Vierailija kirjoitti:

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Tuo nyt on ihan höpöhöpöä, ei kukaan riitele siitä mitä syödään, siitä keskustellaan. Eikä ihmiset koko ajan kinastele ja huuda, eikä varsinkaan turhasta. Eivätkä suurin osa ihmisistä satuta, valehtele ja petä, vain ne mätämunat.

Sulla on todella omituinen porukka jossa elät jos tuollaisia ihmisiä on kaikki. Mun tuntemista pariskunnista ja perheistä ylivoimainen enemmistö on onnellisia, toki kaikilla ihmisillä tulee vastoinkäymisiä elämässä, myös niillä yksin elävillä ja perheettömillä. Mun äidillä on 9 sisarusta, eikä kukaan ole eronnut, kaikki ovat olleet suht onnellisesti kuolemaan asti yhdessä, myös hyvin harva serkuistani on eronnut.  Kyllä ainakin 80% parisuhteessa olevista on onnellisia, omituista jos sinä et tunne heistä yhtään.

Ei ole lapsia, täytän ihan pian 40. Olen ollut aikaisemmin sitä mieltä, että ehdottomasti en halua lapsia mutta nyt tämän vuoden aikana olen alkanut miettimään että entä jos sittenkin. Asiaa hankaloittaa se, että minkäänlaista parisuhdetta ei ole eikä ole näköpiirissäkään. En myöskään harrasta yhden illan juttuja. Kaikki tuntemani miehet ovat sellaisia mieslapsia että väkisinkin ajattelen, että ovatko kaikki ikäiseni miehet samanlaisia: hyväpalkkaisissa töissä kyllä käydään mutta loppuaika juodaan kaljaa, käydään baareissa ja ravintoloissa, pelataan eikä osata ruokaa laittaa tai kotia hoitaa. Nämä siis parisuhteissa naisten kanssa olevia miehiä. Eihän tällaisista olisi isiksi. Siksi harkitsen lapsen hankkimista yksin klinikalla lahjoitussiittiöiden avulla.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja olen sitä mieltä, että lapsia kannattaa ehdottomasti tehdä, mikään maailmassa ei ole niin ihanaa kuin olla isä. T. Jason S

Kondomin käytön opettelu olisi myös suotavaa Jason S. Raskauden lisäksi voit saada vaikka hivin tai jonkun muun kammottavan sukupuolitaudin.

On kaksi lasta, en edes erityisemmin halunnut tulla äidiksi. Mietin ennen lapsia, että ehkä en halua lapsia lainkaan. No, sitten ehkäisy petti ja mies on aina ollut sitä mieltä, että haluaa lapsia. Joten lapsi syntyi, varsin pian synnytyksen jälkeen olin uudestaan raskaana. Tällä kertaa ihan omaa tyhmyyttäni. Ja silti rakastan heitä yli kaiken ja nyt kun he ovat elämässäni, niin en kadu lainkaan heidän syntymää, vaikka raskausaikana mun oli vaikea hyväksyä tuleva lapsi. Nyt mies yrittää puhua mua ympäri kolmanteen lapseen, mutta nyt olen visusti pitänyt huolen ehkäisystä. Ei taida voimavarat enää riittää kolmanteen, vaikka tiedän, että kiintyisin ja rakastaisin kolmattakin lasta.

Tämä viesti on lähinnä siksi, että vaikka et olisi varma haluatko lasta tai jopa vaikka kokisit, että et halua lapsia, niin varsin ihmeellisesti useimmat äidit kiintyvät silti syntyneeseen vauvaansa ja rakastaa lastaan. Sellaista kai biologia on. Mutta joskushan voi käydä niinkin, että joku haluaa lapsen, mutta lapsen synnyttyä masentuukin tai ei muuten vain koe, että lapsen syntymä olisi ollut sitä mitä kuvitteli. Äitiyttä voi olla vaikea käsittää mitä se omalla kohdalla olisi, ennen kuin sellaiseksi tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Tuo nyt on ihan höpöhöpöä, ei kukaan riitele siitä mitä syödään, siitä keskustellaan. Eikä ihmiset koko ajan kinastele ja huuda, eikä varsinkaan turhasta. Eivätkä suurin osa ihmisistä satuta, valehtele ja petä, vain ne mätämunat.

Sulla on todella omituinen porukka jossa elät jos tuollaisia ihmisiä on kaikki. Mun tuntemista pariskunnista ja perheistä ylivoimainen enemmistö on onnellisia, toki kaikilla ihmisillä tulee vastoinkäymisiä elämässä, myös niillä yksin elävillä ja perheettömillä. Mun äidillä on 9 sisarusta, eikä kukaan ole eronnut, kaikki ovat olleet suht onnellisesti kuolemaan asti yhdessä, myös hyvin harva serkuistani on eronnut.  Kyllä ainakin 80% parisuhteessa olevista on onnellisia, omituista jos sinä et tunne heistä yhtään.

Yhtälailla voin sanoa että sinun kokemuksesi ja etenkin hatusta vedetty tilasto 80% on höpöhöpöä, eikös vain? En elä omituisessa porukassa, vaan ihan tavallisessa suomalaisessa suvussa. Tuntemani ihmiset eivät ole juurikaan eronneet - mutta sehän ei heistä onnellisia tee.

Sisareni ja miehensä vääntävät koko ajan siitä kuka sanoi mitäkin keskiviikkona klo 10.45. Vanhempani riitelevät ruoasta ja kotitöistä. Serkkuni motkottaa vaimolleen koko ajan rahasta. Ystäväni tappelevat jatkuvasti siitä pitikö viikonloppuna mennä sinne vai tänne. Toinen ystäväpariskunta kinasi viimeksi siitä kuka saa istua ikkunapaikalla (kyllä, aikuiset). Isovanhemmillani ei lopulta ollut mitään sanottavaa, olivat vain hiljaa.

Voin siis sanoa että tuntemani ihmiset riitelevät minun seurassani lähes koko ajan, rahasta, kotitöistä, menoista, suunnitelmista, lomista, lapsista jne jne. Se on minun kokemukseni ja siten täysin pätevä ja totuudenmukainen. Jokaisessa tuntemassani parisuhteessa kilpaillaan, näpäytellään, nalkutetaan ja kontrolloidaan. Miksi olisin itse niin onnekas että löytäisin suhteen jossa näin ei ole?

Voihan olla että kyseiset parit ovat lopulta onnellisia mutta minulle he eivät näytä sitä puolta suhteestaan koskaan. Ja luulisi että muiden ihmisten edessä käyttäytyvät nimenomaan paremmin kuin suljettujen ovien takana?

Minulla ei ole lapsia, koska lapsettomuus on perusasetus enkä ole koskaan osannut haluta lapsia. Vierastan todella ajatusta siitä että olisin jonkun äiti, ei se ole minun roolini.

Joskus nuorena ajattelin lannistuneesti, että kai minäkin muutun ihmisenä kolmekymppiseksi mennessä niin että minullakin on sitten lapsia, yksi varmaan. Sitten ymmärsin, ettei niitä ole pakko olla ollenkaan. Olen ollut mieheni kanssa nuoresta asti ja naimisissakin 10 vuotta, varmaan olisin ehtinyt haluta lasta jos niin olisi ollakseen. Minulla on puolisoni ja kissamme, perheeni on tässä, en kaipaa tähän enempää ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Tuo nyt on ihan höpöhöpöä, ei kukaan riitele siitä mitä syödään, siitä keskustellaan. Eikä ihmiset koko ajan kinastele ja huuda, eikä varsinkaan turhasta. Eivätkä suurin osa ihmisistä satuta, valehtele ja petä, vain ne mätämunat

Sulla on todella omituinen porukka jossa elät jos tuollaisia ihmisiä on kaikki. Mun tuntemista pariskunnista ja perheistä ylivoimainen enemmistö on onnellisia, toki kaikilla ihmisillä tulee vastoinkäymisiä elämässä, myös niillä yksin elävillä ja perheettömillä. Mun äidillä on 9 sisarusta, eikä kukaan ole eronnut, kaikki ovat olleet suht onnellisesti kuolemaan asti yhdessä, myös hyvin harva serkuistani on eronnut.  Kyllä ainakin 80% parisuhteessa olevista on onnellisia, omituista jos sinä et tunne heistä yhtään.

Yhtälailla voin sanoa että sinun kokemuksesi ja etenkin hatusta vedetty tilasto 80% on höpöhöpöä, eikös vain? En elä omituisessa porukassa, vaan ihan tavallisessa suomalaisessa suvussa. Tuntemani ihmiset eivät ole juurikaan eronneet - mutta sehän ei heistä onnellisia tee.

Sisareni ja miehensä vääntävät koko ajan siitä kuka sanoi mitäkin keskiviikkona klo 10.45. Vanhempani riitelevät ruoasta ja kotitöistä. Serkkuni motkottaa vaimolleen koko ajan rahasta. Ystäväni tappelevat jatkuvasti siitä pitikö viikonloppuna mennä sinne vai tänne. Toinen ystäväpariskunta kinasi viimeksi siitä kuka saa istua ikkunapaikalla (kyllä, aikuiset). Isovanhemmillani ei lopulta ollut mitään sanottavaa, olivat vain hiljaa.

Voin siis sanoa että tuntemani ihmiset riitelevät minun seurassani lähes koko ajan, rahasta, kotitöistä, menoista, suunnitelmista, lomista, lapsista jne jne. Se on minun kokemukseni ja siten täysin pätevä ja totuudenmukainen. Jokaisessa tuntemassani parisuhteessa kilpaillaan, näpäytellään, nalkutetaan ja kontrolloidaan. Miksi olisin itse niin onnekas että löytäisin suhteen jossa näin ei ole?

Voihan olla että kyseiset parit ovat lopulta onnellisia mutta minulle he eivät näytä sitä puolta suhteestaan koskaan. Ja luulisi että muiden ihmisten edessä käyttäytyvät nimenomaan paremmin kuin suljettujen ovien takana?

Olen ilmeisesti varsin onnekas kun ympärilläni olevat ihmiset eivät ole tuollaisia. Joskus on toki erimielisyyttä ja riitaakin, mutta pääsääntöisesti tasapainoista toisia kunnioittavaa elämää. Ehkä se on niin että kun itse elää riittävän tasapainoista elämää, niin haluaa myös lapsia elämään, sukua jatkamaan.

No eipä ole ei. Miksikö? Joku nokkelampi saattaneet vetää jotain johtopäätöksiä nimimerkistäni, elikkäs pelkään naisia. Tämähän on tietty sinällään harmillista, koska lapsista ja omasta perheestä olen aina haaveillut. Voinen jokseenkin onnekseni todeta, että vuosien aikana pelkoni on ehkä hieman lieventynyt, ja pystyn jo mahdollisesti jonkinlaisessa kanssakäymisessä olemaan naisihmisen kanssa, mutta mihinkään sen pidemmälle en uskalla mennä. Esim. vakava ystävyys, saati parisuhde kuulostaa kerrassaan hirvittävältä. Parisuhteeseen en tosin tulisi muutenkaan pääsemään, olipa pelkoa tai ei.

Mutta joo, ei kaikkia ole tarkoitettu vanhemmiksi. Harmi vaan, että sellaiset sitten lisääntyy ongelmitta jotka eivät lapsia tahdo, tai eivät muuten ota lapsestaan mitään vastuuta vaan jättävät yksin äitinsä tai isänsä "huoleksi".

Terveisin Naispelko26

Olen aina halunnut vanhemmaksi ja onneksi tämä haave on toteutunut.

On kaksi lasta. Ikää on päälle kolmekymmentä. Oma lapsuuteni ei ollut kovin kummoinen, joten omien lasten kautta toivoin saavani myös onnellisia kokemuksia perhe-elämästä. Olen ollut hyvin tyytyväinen ja onnellinen lapsistani, vaikka vanhemmuus onkin vaatinut paljon opettelua.

Ei ole eikä tule. Ensinnäkin lasten hankinta on suurin mahdollinen ympäristörikos, lisäksi en voi sietää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole eikä tule. Ensinnäkin lasten hankinta on suurin mahdollinen ympäristörikos, lisäksi en voi sietää lapsia.

Pidätkö vanhempiasi ja kaikkia heidän esivanhempiaan pahimpana mahdollisina ympäristörikollisina? Varmaan itse elät täydellisen ekologisesti niin että hiilijalanjälkesi on täysi nolla kun olet noin huolissaan ympäristöstä.

Haluaisin lapsia, mutta pelkään, että olisin yhtä surkea vanhempi kuin omat vanhempani. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa yms.

Minusta olisi mukava ajatus, että olisin suuren klaanin päämies, lapsia, näiden puolisoja ja lapsenlapsia kokoontuisi aina juhlapäivinä yhteen ja syötäisiin hyvin ja olisi puheensorinaa ja naurua.

Tiedostan kuitenkin, että tuohon tilanteeseen päästäkseni pitäisi kasvattaa ne omat lapset niin, että haluavat vielä aikuisenakin olla tekemisissä kanssani, ja se on kyllä ihan liian suuri uhraus tuosta tulevaisuudenkuvasta. Jos saisin lapsia, jonkun muun pitäisi olla niitä hoitamassa 24/7, sillä itse en todellakaan halua heräillä pitkin öitä, pilata aterioitani vauvojen/taaperoiden syöttämisellä, keksiä viihdykettä mariseville kakaroille tai viettää iltojani sängyn ääressä hiljaa mielessäni kiroillen kun se penteleen ipana ei vaan nukahda. Nyt olen sinkku, mutta takana on pari pitkää suhdetta. Kumpikaan näistä naisista ei halunnut luvata, että minun ei tarvitse koskaan herätä vauvan vuoksi öisin, syöttää tai nukuttaa niitä, joten lapset jäivät tekemättä. Olen varakas, mutta en niin rikas, että pystyisin palkkaamaan ympärivuorokautista lastenhoitoapua. Nyt olen jo nelikymppinen ja olen ihan tyytyväinen kyllä lapsettomuuteenkin. Tulevaisuus tosin vähän arveluttaa, josko jään ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Tuo nyt on ihan höpöhöpöä, ei kukaan riitele siitä mitä syödään, siitä keskustellaan. Eikä ihmiset koko ajan kinastele ja huuda, eikä varsinkaan turhasta. Eivätkä suurin osa ihmisistä satuta, valehtele ja petä, vain ne mätämunat

Sulla on todella omituinen porukka jossa elät jos tuollaisia ihmisiä on kaikki. Mun tuntemista pariskunnista ja perheistä ylivoimainen enemmistö on onnellisia, toki kaikilla ihmisillä tulee vastoinkäymisiä elämässä, myös niillä yksin elävillä ja perheettömillä. Mun äidillä on 9 sisarusta, eikä kukaan ole eronnut, kaikki ovat olleet suht onnellisesti kuolemaan asti yhdessä, myös hyvin harva serkuistani on eronnut.  Kyllä ainakin 80% parisuhteessa olevista on onnellisia, omituista jos sinä et tunne heistä yhtään.

Yhtälailla voin sanoa että sinun kokemuksesi ja etenkin hatusta vedetty tilasto 80% on höpöhöpöä, eikös vain? En elä omituisessa porukassa, vaan ihan tavallisessa suomalaisessa suvussa. Tuntemani ihmiset eivät ole juurikaan eronneet - mutta sehän ei heistä onnellisia tee.

Sisareni ja miehensä vääntävät koko ajan siitä kuka sanoi mitäkin keskiviikkona klo 10.45. Vanhempani riitelevät ruoasta ja kotitöistä. Serkkuni motkottaa vaimolleen koko ajan rahasta. Ystäväni tappelevat jatkuvasti siitä pitikö viikonloppuna mennä sinne vai tänne. Toinen ystäväpariskunta kinasi viimeksi siitä kuka saa istua ikkunapaikalla (kyllä, aikuiset). Isovanhemmillani ei lopulta ollut mitään sanottavaa, olivat vain hiljaa.

Voin siis sanoa että tuntemani ihmiset riitelevät minun seurassani lähes koko ajan, rahasta, kotitöistä, menoista, suunnitelmista, lomista, lapsista jne jne. Se on minun kokemukseni ja siten täysin pätevä ja totuudenmukainen. Jokaisessa tuntemassani parisuhteessa kilpaillaan, näpäytellään, nalkutetaan ja kontrolloidaan. Miksi olisin itse niin onnekas että löytäisin suhteen jossa näin ei ole?

Voihan olla että kyseiset parit ovat lopulta onnellisia mutta minulle he eivät näytä sitä puolta suhteestaan koskaan. Ja luulisi että muiden ihmisten edessä käyttäytyvät nimenomaan paremmin kuin suljettujen ovien takana?

Olen ilmeisesti varsin onnekas kun ympärilläni olevat ihmiset eivät ole tuollaisia. Joskus on toki erimielisyyttä ja riitaakin, mutta pääsääntöisesti tasapainoista toisia kunnioittavaa elämää. Ehkä se on niin että kun itse elää riittävän tasapainoista elämää, niin haluaa myös lapsia elämään, sukua jatkamaan.

Kyllä, olet onnellinen. En ole ainut tuntemani ihminen jonka ympärillä riidellään jatkuvasti. Elän siis itse rauhallista ja tasapainoista elämää, en vain halua miestä ja lasta rikkomaan tätä täydellistä elämää huudolla ja vaatimuksilla.

Ei ole. Puoliso ei halunnut tehdä ja nyt on myöhäistä vaihtaa puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mukava ajatus, että olisin suuren klaanin päämies, lapsia, näiden puolisoja ja lapsenlapsia kokoontuisi aina juhlapäivinä yhteen ja syötäisiin hyvin ja olisi puheensorinaa ja naurua.

Tiedostan kuitenkin, että tuohon tilanteeseen päästäkseni pitäisi kasvattaa ne omat lapset niin, että haluavat vielä aikuisenakin olla tekemisissä kanssani, ja se on kyllä ihan liian suuri uhraus tuosta tulevaisuudenkuvasta. Jos saisin lapsia, jonkun muun pitäisi olla niitä hoitamassa 24/7, sillä itse en todellakaan halua heräillä pitkin öitä, pilata aterioitani vauvojen/taaperoiden syöttämisellä, keksiä viihdykettä mariseville kakaroille tai viettää iltojani sängyn ääressä hiljaa mielessäni kiroillen kun se penteleen ipana ei vaan nukahda. Nyt olen sinkku, mutta takana on pari pitkää suhdetta. Kumpikaan näistä naisista ei halunnut luvata, että minun ei tarvitse koskaan herätä vauvan vuoksi öisin, syöttää tai nukuttaa niitä, joten lapset jäivät tekemättä. Olen varakas, mutta en niin rikas, että pystyisin palkkaamaan ympärivuorokautista lastenhoitoapua. Nyt olen jo nelikymppinen ja olen ihan tyytyväinen kyllä lapsettomuuteenkin. Tulevaisuus tosin vähän arveluttaa, josko jään ihan yksin.

Aika rikas tosiaan pitäisi olla että hoitajia/palvelijoita olisi kolmivuorotyössä. Iso talo pitäisi olla myös ettei itkut ja muut vikinät kantaudu korviin, linnamainen rakennelma olisi paras. Siellä voi sitten hallita suurta sukua.

Mutta voi kyllä käydä niin että jos ei lapsena ole ollut riittävästi tekemisissä omien vanhempiensa kanssa, niin ei synny sellaista kiintymyssuhdetta että lapsi välttämättä haluaisi olla tekemisissä etäisen vanhemman kanssa. Jos haluat että lapsesta on suraa, iloa, apua vanhuudessakin, niin kyllä kannattaa olla lapsen elämässä mukana ihan alusta asti. Kyllä sitä nuorana jaksaa sen verran pompata oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytyä mukaan lasten elämään. Lapset ovat pieniä ihan muutaman vuoden, sen kun jaksaa olla turvallinen ja rakastava vanhempi, niin helpompaa on myöhemmin. Ja suuremmalla todennäköisyydellä lapsista ja lastenlapsista on iloa sitten myös vanhuudessa.

Olen kyllä miettinyt mistä johtuu kielteinen suhtautuminen lapsiin, niitä näyttää näillä keskustelupalstoilla olevan, mutta en tunne ketään sellaista henkilökohtaisesti. Onko se sitten tämä elämän helppous ja itsekeskeisyys, mitkä ovat tällä hetkellä tärkeimmät arvot.

Itselläni on suuri suku ja jälkikasvuakin. Ja ihania suuria suvun juhlia on vietetty, niitä odotetaan aina ja muistellaan pitkään. Kyllä suuri suku ainakin meidän kohdalla on rikkaus, verkostot on suuret, ei ole yksinäistä ja tylsää nyt eikä vanhuudessakaan.