Onko sinulla lapsia? Miksi/miksi ei?

Vierailija kirjoitti:

Olen 33 v nainen ja minulla on 2 lasta. Halusin lapsia, koska en pysty edes kuvittelemaan millaista elämä olisi ilman. Minulle perheen perustaminen on itsestäänselvyys ja kokisin itseni epäonnistuneeksi ilman. En tiedä millä päiväni täyttäisin jos minulla ei olisi ketään josta pitää huolta.

Tämä aika hyvin avaa sen eron mitä minulla ja lapsia haluavalla on. -39V lapseton

Nuorempana en olisi missään nimessä halunnut lapsia. Ihmettelin sisarteni halua lastentekoon, ja kun n äin sitä perhe-elämää läheltä niin tuntui ihan karmealta. Kolmekymppisenä erosin nuoruuden rakkaudestani ja tapasin miehen, jonka kanssa tulin raskaaksi puoli vuotta seurusteltuamme. En voinut ajatellakaan aborttia, ja nyt olemme mahtavan viisivuotiaan pojan vanhempia. 

Muiden lapsista en edelleenkään juuri pidä, mutta oma on parasta maailmassa. Aikamoinen uusi maailma aukeni oman lapsen myötä. Toinen on toiveissa mutta se saakin sitten riittää. 

Lapsen saaminen on siitä jännä juttu, että siinä menettää tosi paljon (vapaus, rauha etc.) ja saa tosi paljon (esim. ehdoton rakkaus lasta kohtaan, kasvun seuraaminen etc.). Jokainen itse kokee oliko vaihtokauppa kannattava. Esim. vapaaehtoisesti lapseton ei menetä mitään jos ei hanki lasta, koska hän ei tiedä mitä menettää. Samalla tapaa minä taas en esim. pienen lapsen äitinä pääse maailmanympärysmatkalle ja kokeamaan kaikkea sitä hienoutta mitä lapsettomat ystäväni tekevät.

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt. Joku on täysin riippuvainen sinusta. Äitiyttä voi toteuttaa monin eri tavoin mutta väkisinkin ne ensimmäiset vuodet sitovat. Ja ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, joka on sekin tavallaan myös ikävä mutta ihana asia. Sieltä syntyy täysin oma persoonansa, jolla on esim. oma temperamentti. Se kasvu kun lapsi on 'tabula rasa' on (ihana) matka sekin ja olen kiitollinen että saan sen kokea. Ikävänä kääntäpuolena voi olla esim. erilaiset käytöshäiriöt, kehitysviivästymät.

Meillä esim. lapsella on ollut vaikka mitä kehitysviivästymää, kielellistä ja fyysistä. On ravattu ties missä puhe-, toiminta- yms terapiassa. On taisteltu julkisen terveydenhuollon syövereissä että saat lapsellesi kaiken mahdollisen hoidon. Ja nyt jälkikäteen jos minulta kysytään tekisinkö kaiken uudelleen? Aivan varmasti, vaikka tuhatkertaisesti. Niin ehdoton se rakkaus on.

Nyt samalla kun kirjoitan tätä, niin tuo 3-vuotias on rakentanut keskelle olohuonetta "linnan". Oma patja pitänyt saada siihen, ja jokaikinen talon tyyny (äidin ja isän sekä koristetyynyjä myöten on pitänyt saada) ja samoin myös talon jokainen peitto on kasattu sinne. Pieni pyytää äitiä vierelle hänen linnaansa. Jonka vuoksi lopetan kirjoittamisen ja menen sinne.

Voin vain omasta puolestani sanoa että paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa. Ja lopuksi sanon että lapsia voi aina tehdä vain sen yhden. Tsemppiä ap:lle päätökseen, lapsettomuus on onneksi nykyään myös jokaisen naisen oikeus ja valinta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saaminen on siitä jännä juttu, että siinä menettää tosi paljon (vapaus, rauha etc.) ja saa tosi paljon (esim. ehdoton rakkaus lasta kohtaan, kasvun seuraaminen etc.). Jokainen itse kokee oliko vaihtokauppa kannattava. Esim. vapaaehtoisesti lapseton ei menetä mitään jos ei hanki lasta, koska hän ei tiedä mitä menettää. Samalla tapaa minä taas en esim. pienen lapsen äitinä pääse maailmanympärysmatkalle ja kokeamaan kaikkea sitä hienoutta mitä lapsettomat ystäväni tekevät.

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt. Joku on täysin riippuvainen sinusta. Äitiyttä voi toteuttaa monin eri tavoin mutta väkisinkin ne ensimmäiset vuodet sitovat. Ja ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, joka on sekin tavallaan myös ikävä mutta ihana asia. Sieltä syntyy täysin oma persoonansa, jolla on esim. oma temperamentti. Se kasvu kun lapsi on 'tabula rasa' on (ihana) matka sekin ja olen kiitollinen että saan sen kokea. Ikävänä kääntäpuolena voi olla esim. erilaiset käytöshäiriöt, kehitysviivästymät.

Meillä esim. lapsella on ollut vaikka mitä kehitysviivästymää, kielellistä ja fyysistä. On ravattu ties missä puhe-, toiminta- yms terapiassa. On taisteltu julkisen terveydenhuollon syövereissä että saat lapsellesi kaiken mahdollisen hoidon. Ja nyt jälkikäteen jos minulta kysytään tekisinkö kaiken uudelleen? Aivan varmasti, vaikka tuhatkertaisesti. Niin ehdoton se rakkaus on.

Nyt samalla kun kirjoitan tätä, niin tuo 3-vuotias on rakentanut keskelle olohuonetta "linnan". Oma patja pitänyt saada siihen, ja jokaikinen talon tyyny (äidin ja isän sekä koristetyynyjä myöten on pitänyt saada) ja samoin myös talon jokainen peitto on kasattu sinne. Pieni pyytää äitiä vierelle hänen linnaansa. Jonka vuoksi lopetan kirjoittamisen ja menen sinne.

Voin vain omasta puolestani sanoa että paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa. Ja lopuksi sanon että lapsia voi aina tehdä vain sen yhden. Tsemppiä ap:lle päätökseen, lapsettomuus on onneksi nykyään myös jokaisen naisen oikeus ja valinta.

Mäkin olen erityisen äiti. Lapsi on jo aikuinen, ja kyllä mä viimeiset vuodet olin jo aika loppuunkulutettu...jos joku olisi pahimpina vuosina (meillä murrosikä, noin 4 vuotta) tai edes vielä muutaman vuoden sen jälkeen kysynyt, olisin vastannut rehellisesti, että enemmän on ottanut kuin antanut. (Eihän tätä kukaa kysynyt, ehkä onneksi.) Nyt olen jo toipunut ja voisin taas väittää toista, aikakin alkaa jo kullata muistoja. En silti todellakaan tekisi sitä uudelleen, nyt kun on selvinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Lapsia ei hankita. Niitä saadaan, jos on niin suotu. Minulle ei vielä ole suotu. Toivoisin kyllä, että suotaisiin. Olen 35.

Hankitaanhan niitä, kaikki vaan eivät osaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saaminen on siitä jännä juttu, että siinä menettää tosi paljon (vapaus, rauha etc.) ja saa tosi paljon (esim. ehdoton rakkaus lasta kohtaan, kasvun seuraaminen etc.). Jokainen itse kokee oliko vaihtokauppa kannattava. Esim. vapaaehtoisesti lapseton ei menetä mitään jos ei hanki lasta, koska hän ei tiedä mitä menettää. Samalla tapaa minä taas en esim. pienen lapsen äitinä pääse maailmanympärysmatkalle ja kokeamaan kaikkea sitä hienoutta mitä lapsettomat ystäväni tekevät.

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt. Joku on täysin riippuvainen sinusta. Äitiyttä voi toteuttaa monin eri tavoin mutta väkisinkin ne ensimmäiset vuodet sitovat. Ja ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, joka on sekin tavallaan myös ikävä mutta ihana asia. Sieltä syntyy täysin oma persoonansa, jolla on esim. oma temperamentti. Se kasvu kun lapsi on 'tabula rasa' on (ihana) matka sekin ja olen kiitollinen että saan sen kokea. Ikävänä kääntäpuolena voi olla esim. erilaiset käytöshäiriöt, kehitysviivästymät.

Meillä esim. lapsella on ollut vaikka mitä kehitysviivästymää, kielellistä ja fyysistä. On ravattu ties missä puhe-, toiminta- yms terapiassa. On taisteltu julkisen terveydenhuollon syövereissä että saat lapsellesi kaiken mahdollisen hoidon. Ja nyt jälkikäteen jos minulta kysytään tekisinkö kaiken uudelleen? Aivan varmasti, vaikka tuhatkertaisesti. Niin ehdoton se rakkaus on.

Nyt samalla kun kirjoitan tätä, niin tuo 3-vuotias on rakentanut keskelle olohuonetta "linnan". Oma patja pitänyt saada siihen, ja jokaikinen talon tyyny (äidin ja isän sekä koristetyynyjä myöten on pitänyt saada) ja samoin myös talon jokainen peitto on kasattu sinne. Pieni pyytää äitiä vierelle hänen linnaansa. Jonka vuoksi lopetan kirjoittamisen ja menen sinne.

Voin vain omasta puolestani sanoa että paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa. Ja lopuksi sanon että lapsia voi aina tehdä vain sen yhden. Tsemppiä ap:lle päätökseen, lapsettomuus on onneksi nykyään myös jokaisen naisen oikeus ja valinta.

Tosi hienosti kirjoitettu, kiitos tästä! Olen aika varma että minusta ei tuohon olisi, mutta arvostan ja kunnioitan sinua todella paljon ja tiedän että saat siitä paljon myös vastineeksi. Sellaista mitä minä en koskaan tule saamaan. Mutta minusta tämä lapsia vai ei -keskustelu pitäisikin olla armottoman rehellistä. -Lapseton 39v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saaminen on siitä jännä juttu, että siinä menettää tosi paljon (vapaus, rauha etc.) ja saa tosi paljon (esim. ehdoton rakkaus lasta kohtaan, kasvun seuraaminen etc.). Jokainen itse kokee oliko vaihtokauppa kannattava. Esim. vapaaehtoisesti lapseton ei menetä mitään jos ei hanki lasta, koska hän ei tiedä mitä menettää. Samalla tapaa minä taas en esim. pienen lapsen äitinä pääse maailmanympärysmatkalle ja kokeamaan kaikkea sitä hienoutta mitä lapsettomat ystäväni tekevät.

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt. Joku on täysin riippuvainen sinusta. Äitiyttä voi toteuttaa monin eri tavoin mutta väkisinkin ne ensimmäiset vuodet sitovat. Ja ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, joka on sekin tavallaan myös ikävä mutta ihana asia. Sieltä syntyy täysin oma persoonansa, jolla on esim. oma temperamentti. Se kasvu kun lapsi on 'tabula rasa' on (ihana) matka sekin ja olen kiitollinen että saan sen kokea. Ikävänä kääntäpuolena voi olla esim. erilaiset käytöshäiriöt, kehitysviivästymät.

Meillä esim. lapsella on ollut vaikka mitä kehitysviivästymää, kielellistä ja fyysistä. On ravattu ties missä puhe-, toiminta- yms terapiassa. On taisteltu julkisen terveydenhuollon syövereissä että saat lapsellesi kaiken mahdollisen hoidon. Ja nyt jälkikäteen jos minulta kysytään tekisinkö kaiken uudelleen? Aivan varmasti, vaikka tuhatkertaisesti. Niin ehdoton se rakkaus on.

Nyt samalla kun kirjoitan tätä, niin tuo 3-vuotias on rakentanut keskelle olohuonetta "linnan". Oma patja pitänyt saada siihen, ja jokaikinen talon tyyny (äidin ja isän sekä koristetyynyjä myöten on pitänyt saada) ja samoin myös talon jokainen peitto on kasattu sinne. Pieni pyytää äitiä vierelle hänen linnaansa. Jonka vuoksi lopetan kirjoittamisen ja menen sinne.

Voin vain omasta puolestani sanoa että paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa. Ja lopuksi sanon että lapsia voi aina tehdä vain sen yhden. Tsemppiä ap:lle päätökseen, lapsettomuus on onneksi nykyään myös jokaisen naisen oikeus ja valinta.

Mäkin olen erityisen äiti. Lapsi on jo aikuinen, ja kyllä mä viimeiset vuodet olin jo aika loppuunkulutettu...jos joku olisi pahimpina vuosina (meillä murrosikä, noin 4 vuotta) tai edes vielä muutaman vuoden sen jälkeen kysynyt, olisin vastannut rehellisesti, että enemmän on ottanut kuin antanut. (Eihän tätä kukaa kysynyt, ehkä onneksi.) Nyt olen jo toipunut ja voisin taas väittää toista, aikakin alkaa jo kullata muistoja. En silti todellakaan tekisi sitä uudelleen, nyt kun on selvinnyt.

Hei kohtalotoveri. Kokemukset ovat tietysti subjektiivisia, mutta ymmärrän sinua hyvin. Meillä on toki kaikki mahdollinen aina ollut suht "lievää" ja siksi jokaikinen julkisen terveydenhuollon ratkaisu on odottaa ja pitkityttää asiaa. Ikään kuin ongelma poistuisi odottelemalla.

Toki meillä on matka vielä alussa, joten aika näyttää millaista meillä oleman pitää. Ja ymmärrän, toisaalta ei se aina helppoa meilläkään. "Normaalista" lapsestakin olisi huoli, mutta erityisestä aina vähän enemmän kun tulevaisuudesta ole tietoa. Siksi nautin aina hetkestä ja pienistä kehitysaskeleista.

Kaikkea hyvää sinulle, voi olla että kun matka on loppu (=lapsi aikuinen) en itsekään lähtisi samalla matkalle ainakaan useampaa kertaa ;)

Eipä niitä silloin suotu, kun aika oli ja nyt kun on jo reippaasti keski-iän ylittänyt, niin ei niitä enää kaipasikaan.

Olen 34-vuotias ja lapseton siksi, että ei ole löytynyt puolisoa. Tästä syystä lasten saaminen on lykkääntynyt. Nyt sitten viime vuonna sain diagnoosin sairaudesta, jonka takia raskaus on riski terveydelleni ja vauvalla on suurempi riski esimerkiksi syntyä ennenaikaisesti. Ymmärtääkseni raskaus ei ole kokonaan suljettu pois, mutta pitäisi suunnitella aika tarkasti lääkäreiden kanssa.

Olen pitänyt aina itsestäänselvänä, että saan lapsia jonain päivänä, mutta en enää tiedä, mitä haluan. Sinkkuna en ole tähän asti pitänyt lasten saamista ajankohtaisena enkä ole juurikaan miettinyt koko asiaa. Vasta viime vuoden diagnoosin saamisen jälkeen olen alkanut kunnolla ajatella asiaa ja tajunnut muutenkin, että olen jo 34-vuotias. Olen vasta nyt tajunnut, että saatan jäädä lapsettomaksi ja se on ollut aika vaikea paikka hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saaminen on siitä jännä juttu, että siinä menettää tosi paljon (vapaus, rauha etc.) ja saa tosi paljon (esim. ehdoton rakkaus lasta kohtaan, kasvun seuraaminen etc.). Jokainen itse kokee oliko vaihtokauppa kannattava. Esim. vapaaehtoisesti lapseton ei menetä mitään jos ei hanki lasta, koska hän ei tiedä mitä menettää. Samalla tapaa minä taas en esim. pienen lapsen äitinä pääse maailmanympärysmatkalle ja kokeamaan kaikkea sitä hienoutta mitä lapsettomat ystäväni tekevät.

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt. Joku on täysin riippuvainen sinusta. Äitiyttä voi toteuttaa monin eri tavoin mutta väkisinkin ne ensimmäiset vuodet sitovat. Ja ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, joka on sekin tavallaan myös ikävä mutta ihana asia. Sieltä syntyy täysin oma persoonansa, jolla on esim. oma temperamentti. Se kasvu kun lapsi on 'tabula rasa' on (ihana) matka sekin ja olen kiitollinen että saan sen kokea. Ikävänä kääntäpuolena voi olla esim. erilaiset käytöshäiriöt, kehitysviivästymät.

Meillä esim. lapsella on ollut vaikka mitä kehitysviivästymää, kielellistä ja fyysistä. On ravattu ties missä puhe-, toiminta- yms terapiassa. On taisteltu julkisen terveydenhuollon syövereissä että saat lapsellesi kaiken mahdollisen hoidon. Ja nyt jälkikäteen jos minulta kysytään tekisinkö kaiken uudelleen? Aivan varmasti, vaikka tuhatkertaisesti. Niin ehdoton se rakkaus on.

Nyt samalla kun kirjoitan tätä, niin tuo 3-vuotias on rakentanut keskelle olohuonetta "linnan". Oma patja pitänyt saada siihen, ja jokaikinen talon tyyny (äidin ja isän sekä koristetyynyjä myöten on pitänyt saada) ja samoin myös talon jokainen peitto on kasattu sinne. Pieni pyytää äitiä vierelle hänen linnaansa. Jonka vuoksi lopetan kirjoittamisen ja menen sinne.

Voin vain omasta puolestani sanoa että paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa. Ja lopuksi sanon että lapsia voi aina tehdä vain sen yhden. Tsemppiä ap:lle päätökseen, lapsettomuus on onneksi nykyään myös jokaisen naisen oikeus ja valinta.

Mäkin olen erityisen äiti. Lapsi on jo aikuinen, ja kyllä mä viimeiset vuodet olin jo aika loppuunkulutettu...jos joku olisi pahimpina vuosina (meillä murrosikä, noin 4 vuotta) tai edes vielä muutaman vuoden sen jälkeen kysynyt, olisin vastannut rehellisesti, että enemmän on ottanut kuin antanut. (Eihän tätä kukaa kysynyt, ehkä onneksi.) Nyt olen jo toipunut ja voisin taas väittää toista, aikakin alkaa jo kullata muistoja. En silti todellakaan tekisi sitä uudelleen, nyt kun on selvinnyt.

Hei kohtalotoveri. Kokemukset ovat tietysti subjektiivisia, mutta ymmärrän sinua hyvin. Meillä on toki kaikki mahdollinen aina ollut suht "lievää" ja siksi jokaikinen julkisen terveydenhuollon ratkaisu on odottaa ja pitkityttää asiaa. Ikään kuin ongelma poistuisi odottelemalla.

Toki meillä on matka vielä alussa, joten aika näyttää millaista meillä oleman pitää. Ja ymmärrän, toisaalta ei se aina helppoa meilläkään. "Normaalista" lapsestakin olisi huoli, mutta erityisestä aina vähän enemmän kun tulevaisuudesta ole tietoa. Siksi nautin aina hetkestä ja pienistä kehitysaskeleista.

Kaikkea hyvää sinulle, voi olla että kun matka on loppu (=lapsi aikuinen) en itsekään lähtisi samalla matkalle ainakaan useampaa kertaa ;)

Kiitos, samoin sinulle sille pitkälle matkalle, jolla on odotettavissa kiviä ja karikoita. Juuri siksi pitää nauttia kun voi, viisaasti kirjoitit. Olet oikeassa, huoli on ollut kova ja se onkin loppujen lopuksi ollut se raskain taakka kantaa. Toisaalta, oman äitini mukaan äidin guoli loppuu kokonaan vasta haudassa (ja hänellä on kaksi "normaalia", mitä nyt vähän reunoista rispaantunutta). Pitkää pinnaa ja voittoisia taistoja systeemin kanssa. :) -ed.

En ole koskaan halunnut lapsia, eikä mieskään, joten helppo valinta. Jos voisi saada aikuisen lapsen, harkitsisin vakavasti.

Meillä on yksi lapsi. Halusin olla äiti, vaikka en koskaan haaveillut vauvasta. Olemme miehen kanssa molemmat perhekeskeisiä ja kolmistaan tehdyt jutut tuottavat meille iloa. Tykkään olla lapsen kanssa ja tehdä asioita yhdessä. Minusta on mukava seurata, kun lapsi kasvaa omaksi persoonakseen. Lapsen myötä on avautunut ihan erilainen maailma, sillä omaa tytärtäni ei kiinnosta yhtään sellaiset jutut kuin itseäni saman ikäisenä.

Ei tarvitse tehdä lapsiA. Yksikin riittää perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Vanhemmuus on myös yleensä stressittömänpää ja helpompaa yhden kanssa. Minä en halunnut olla lapseton, mutta en nähnyt itseäni useamman lapsen kanssa.

Olen mies, 44 v, ei ole lapsia eikä tule. Nuorempana olin pitkässä suhteessa, ja jos joku olisi kysynyt, olisin luultavasti vastannut, että tottakai haluan joskus lapsia, niitähän "kuuluu" saada. Sitten kun lähipiirissä alkoi syntyä lapsia, ja näiden vanhemmille tuli vaikeita tilanteita (sairauksia ym.), olimme puolisoni kanssa todella paljon apuna parinkin lapsiperheen elämässä. Silloin 30+ ikäisenä oikeastaan vasta silmäni avautuivat sille, millaista helvettiä lapsiperheiden elämä pääsääntöisesti on. Ihan jatkuva huomion tarve, kaikenlaisten kieltojen toistaminen loputtomasti, taaperoiden nukuttaminen, erotuomarina toimiminen sisarusten riidoissa jne. ovat käsittämättömän kuluttavaa. Lisäksi lasten jutut ovat pääsääntöisesti aivan älyttömän TYLSIÄ, ajatus siitä, että niitä pitäisi kuunnella 10+ vuotta putkeen tuntuu kuin vankilatuomiolta.

Läheisten lapsista vanhimmat alkavat olla täysi-ikäisiä, ja oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että heidän kanssaan voisi viettää ihan vapaasta tahdostaankin aikaa.

Minulla on lapsia koska halusin lapsia ja onnistuin niitä tekemään.

18-vuotiaana en halunnut lapsia. 19-vuotiaana yhtäkkiä tulikin tunne että haluan lapsen ihan ehdottomasti ja 20-vuotiaana minulla oli lapsi. Sitten taas myöhemmin halusin erota miehestä enkä tietenkään halunnut lasta vaikka mies olisi halunnut ja lapsi olisi halunnut pikkusisaruksen. Sitten taas uuden miehen kanssa halusin lapsen ja siihen meni vuosia aikaa että se onnistui. 

Minun mielestäni jokaisella syntyvällä lapsella pitää olla oikeus olla toivottu. Ilman että sitä lasta oikeasti kovasti haluaa on parempi jättää tekemättä. Tässä maailmassa on ihmisiä liikaa muutenkin, joten ei niitä mitenkään "varmuuden vuoksi" tarvi tehdä, eikä missään nimessä sen takia että "niin kuuluu tehdä". Sekin on huvittavaa että jotkut väittää että yhteiskunta painostaa tekemään lapsia, ei painosta, ei edes nyt kun niitä yhteiskunta oikeasti tarvitsisi, politiikka on siihen suuntaan mennyt pitkään että älkää missään nimessä tehkö lapsia ne tulee liian kalliiksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, 44 v, ei ole lapsia eikä tule. Nuorempana olin pitkässä suhteessa, ja jos joku olisi kysynyt, olisin luultavasti vastannut, että tottakai haluan joskus lapsia, niitähän "kuuluu" saada. Sitten kun lähipiirissä alkoi syntyä lapsia, ja näiden vanhemmille tuli vaikeita tilanteita (sairauksia ym.), olimme puolisoni kanssa todella paljon apuna parinkin lapsiperheen elämässä. Silloin 30+ ikäisenä oikeastaan vasta silmäni avautuivat sille, millaista helvettiä lapsiperheiden elämä pääsääntöisesti on. Ihan jatkuva huomion tarve, kaikenlaisten kieltojen toistaminen loputtomasti, taaperoiden nukuttaminen, erotuomarina toimiminen sisarusten riidoissa jne. ovat käsittämättömän kuluttavaa. Lisäksi lasten jutut ovat pääsääntöisesti aivan älyttömän TYLSIÄ, ajatus siitä, että niitä pitäisi kuunnella 10+ vuotta putkeen tuntuu kuin vankilatuomiolta.

Läheisten lapsista vanhimmat alkavat olla täysi-ikäisiä, ja oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että heidän kanssaan voisi viettää ihan vapaasta tahdostaankin aikaa.

Niin, etkö sinä muistanut omaa lapsuuttasi ollenkaan? Just sellaisia sun lapset tulisivat olemaan kuin itse olit lapsena ja puolisosi oli. Teidän geenit. 

Ei kannata tehdä kahta lasta kahdessa vuodessa, se tietää niitä tappeluja ja muuta rasittavaa, yhden kanssa pärjää aina. Ja sitten kun se esikoinen on isompi ja osaa myös hoitaa vauvaa, on jo tosi helppoa. Lasten tekemisen idea on se että niistä kasvaa aikuisia, vieläpä aika lyhyessa ajassa. Minä olin 38v. kun esikoinen oli aikuinen ja siinä vaiheessa toki oli jo omillaan. Nopeasti se aika vaan meni se pikkulapsiaika tuntuu kuin kaukaiselta unelta, ja kyllä sitä aikaa on toisaalta ikävä kun lapsi oli pieni ja sillä oli hauskat jutut, vaikka on sillä vielä aikuisenakin.

On yksi lapsi, toinen tulossa. Minulle on ollut aina itsestäänselvää, että haluan lapsia. Esikoisen jälkeen ajattelin yhden riittävän, mutta kuitenkin päädyimme miehen kanssa vielä toiseen. Äitiys on valtavan ihana asia ja antanut paljon, en koe mistään jääneeni paitsi. Meillä on hyvä tukiverkosto. Esikoisen sain 18-vuotiaana, nyt olen pian 24-vuotias. Koulut on käyty ja oma koti on, en ehkä siis perinteinen ”teiniäiti”.

Olen yhden lapsen äiti ja voin rehellisesti sanoa, että kahden tai useamman lapsen äitinä oleminen vaikuttaa painajaismaiselta mutta niin vaikuttaisi lapsettomuuskin. Yksi lapsi on täydellinen vaihtoehto minulle. Saa kokea kaikki parhaat puolet ja huonot puolet ovat minimissä ja kestävät lyhyemmän aikaa, verrattuna arkeen useamman lapsen kanssa.

Hupaisaa. Tämä on vauva.fi keskustelupalsta, ja täällä tuntuu olevan enemmistö niitä jotka eivät halua vauvoja. Toisaalta ne joilla on niitä vauvoja ja lapsia, eivät ehdi, eivätkä ole pahemmin motivoituneet lueskelemaan tällaisia sivustoja, joten todellista kuvaa ei täältä lapsenhankkimiskysymykseen saa. Itsekin sattumalta tänne eksyin, ja en yleensä kommentoi mitään täällä, mutta nyt tuli olo että voisin ajatukseni ilmaista.

Minulla on kaksi pientä lasta ja olen 45v. Lapset ovat minulle elämäni kaikkein tärkein asia avioimieheni lisäksi, ei tässä iässä ole työurakaan tärkeämpi. Ehkä siksikin koen lapset niin tärkeäksi, koska ei ollut itsestäänselvyys että saanko lapsia. Elämä on rankempaa lapsien kanssa, mutta olen löytänyt tarkoituksen elämälle näiden lasten myötä, ei ole elämä tyhjää. Elämä on monin verroin henkisesti rikkaampaa näiden lasten kanssa kuin se oli alle nelikymppisenä lapsettomana.

Minulla on upea lapsi. Voittaa kaikki urat. Saako työuralla lapsenlapsia?

Saako rakkautta?

Ihmisen tarkoitus on lisääntyä, meidän on tarkoitus tänne syntyä eikä vetää pillereitä jotka pilaavat vesistön ja kalat kärsivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, 44 v, ei ole lapsia eikä tule. Nuorempana olin pitkässä suhteessa, ja jos joku olisi kysynyt, olisin luultavasti vastannut, että tottakai haluan joskus lapsia, niitähän "kuuluu" saada. Sitten kun lähipiirissä alkoi syntyä lapsia, ja näiden vanhemmille tuli vaikeita tilanteita (sairauksia ym.), olimme puolisoni kanssa todella paljon apuna parinkin lapsiperheen elämässä. Silloin 30+ ikäisenä oikeastaan vasta silmäni avautuivat sille, millaista helvettiä lapsiperheiden elämä pääsääntöisesti on. Ihan jatkuva huomion tarve, kaikenlaisten kieltojen toistaminen loputtomasti, taaperoiden nukuttaminen, erotuomarina toimiminen sisarusten riidoissa jne. ovat käsittämättömän kuluttavaa. Lisäksi lasten jutut ovat pääsääntöisesti aivan älyttömän TYLSIÄ, ajatus siitä, että niitä pitäisi kuunnella 10+ vuotta putkeen tuntuu kuin vankilatuomiolta.

Läheisten lapsista vanhimmat alkavat olla täysi-ikäisiä, ja oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että heidän kanssaan voisi viettää ihan vapaasta tahdostaankin aikaa.

Niin, etkö sinä muistanut omaa lapsuuttasi ollenkaan? Just sellaisia sun lapset tulisivat olemaan kuin itse olit lapsena ja puolisosi oli. Teidän geenit. 

Ei kannata tehdä kahta lasta kahdessa vuodessa, se tietää niitä tappeluja ja muuta rasittavaa, yhden kanssa pärjää aina. Ja sitten kun se esikoinen on isompi ja osaa myös hoitaa vauvaa, on jo tosi helppoa. Lasten tekemisen idea on se että niistä kasvaa aikuisia, vieläpä aika lyhyessa ajassa. Minä olin 38v. kun esikoinen oli aikuinen ja siinä vaiheessa toki oli jo omillaan. Nopeasti se aika vaan meni se pikkulapsiaika tuntuu kuin kaukaiselta unelta, ja kyllä sitä aikaa on toisaalta ikävä kun lapsi oli pieni ja sillä oli hauskat jutut, vaikka on sillä vielä aikuisenakin.

En tosiaan muista mitään siitä, kun olin n. 0-3 -vuotias ja isoveljeni 4-7. Vanhempani olivat kuitenkin tuolloin jo tahkonneet 7 vuotta pikkulapsiarkea. Muistan kyllä myöhemmiltä ajoilta lukuisia tilanteita, jotka päättyivät parkumiseen. Puolisoani en tuntenut lapsena, joten en tiedä millaista heillä oli.

Ja eihän ne omat jutut koskaan tylsiltä tuntuneet, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna en kyllä olisi halunnut elää alakouluikäisen itseni kanssa. Vanhempani ovat ihan mahtavia, eivät ole koskaan valittaneet lapsuudestamme, ja ovat veljeni lapsia hoitaneet tosi paljon (kuten minäkin). Olemme kaikki edelleen varsin läheisiä, ja elämäni on kaikin puolin hyvää. Nauti sinä lapsistasi, minä nautin lapsettomuudestani!