Onko sinulla lapsia? Miksi/miksi ei?

Minulla on kolme lasta, halusin kolme ja sain. Pidän lapsista todella paljon ja perhe-elämä on sellaista elämää, jonka koen omannäköiseksi. Olen tässä ajan mittaan huomannut, että olen isompien lasten kanssa „parempi“ kuin vauvojen tai ihan pienten. Vauva-aika oli raskasta, mutta se raskas vaihe menee nopeasti ohi ja päiväkoti-ja kouluikäisten kanssa on jo ihan eri tavalla kivaa ja rentoa olla. Vanhin lapsi täyttää kohta 18 ja on hienoa seurata kuinka aikuistuva nuori valloittaa omaa paikkaansa maailmassa . olen todella onnellinen, että elämässäni on nämä kolme hyvää tyyppiä. Koen, että elämäni on rikasta ja lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, 44 v, ei ole lapsia eikä tule. Nuorempana olin pitkässä suhteessa, ja jos joku olisi kysynyt, olisin luultavasti vastannut, että tottakai haluan joskus lapsia, niitähän "kuuluu" saada. Sitten kun lähipiirissä alkoi syntyä lapsia, ja näiden vanhemmille tuli vaikeita tilanteita (sairauksia ym.), olimme puolisoni kanssa todella paljon apuna parinkin lapsiperheen elämässä. Silloin 30+ ikäisenä oikeastaan vasta silmäni avautuivat sille, millaista helvettiä lapsiperheiden elämä pääsääntöisesti on. Ihan jatkuva huomion tarve, kaikenlaisten kieltojen toistaminen loputtomasti, taaperoiden nukuttaminen, erotuomarina toimiminen sisarusten riidoissa jne. ovat käsittämättömän kuluttavaa. Lisäksi lasten jutut ovat pääsääntöisesti aivan älyttömän TYLSIÄ, ajatus siitä, että niitä pitäisi kuunnella 10+ vuotta putkeen tuntuu kuin vankilatuomiolta.

Läheisten lapsista vanhimmat alkavat olla täysi-ikäisiä, ja oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että heidän kanssaan voisi viettää ihan vapaasta tahdostaankin aikaa.

Oma lapsi on aivan eri asia kuin toisen lapsi. Oman lapsen jutut ei ole TYLSIÄ, eikä omassa lapsessa ole mitään negatiivista, vaan siinä on kaikki ihanaa. En keksi mitään huonoa asiaa omasta lapsestani. Lapsi on suurin rakkaus maailmassa. T. Jason S

Vierailija kirjoitti:

Olen yhden lapsen äiti ja voin rehellisesti sanoa, että kahden tai useamman lapsen äitinä oleminen vaikuttaa painajaismaiselta mutta niin vaikuttaisi lapsettomuuskin. Yksi lapsi on täydellinen vaihtoehto minulle. Saa kokea kaikki parhaat puolet ja huonot puolet ovat minimissä ja kestävät lyhyemmän aikaa, verrattuna arkeen useamman lapsen kanssa.

Lapsella on hyvä olla sisaruksia. Isompi osaa jatkossa paimentaa pienempiään ja myös se että on leikkikavereita.

Yksi lapsi kun on, se vaatii enemmän huomiota esim. äidiltä.

Yksi reilu 1-vuotias minulla on. Tein lapsen jostain sairaasta uteliaisuudesta. En ole ollut koskaan mitään äiti-tyyppiä. En ole koskaan tykännyt erityisemmin lapsista ja olen melkoisen mukavuudenhaluinen ja toisaalta arvostanut vapautta todella korkealle. No, nyt vuoden jälkeen fiilikset ovat melko ristiriitaiset. Itse en rakastunut lapseen ensinäkemältä, vaan rakkaus hiipi vähitellen vahvistuen hitaasti, mutta varmasti. Raskasta on ollut ja pahinta on juurikin se lähes täydellinen vapauden puute, jota pikkulapsen kanssa joutuu sietämään. Parasta on se itse lapsi, joka tartuttaa väkisin välitöntä elämäniloaan ja pakottaa rakastamaan sillä itsestäänselvällä oletuksella, että sinä olet nyt minun äitini ja turvani. Hassua on se, että kaikesta pas*asta huolimatta se lapsi on vain tärkeintä eikä sitä silloin oikein osaa katuakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen yhden lapsen äiti ja voin rehellisesti sanoa, että kahden tai useamman lapsen äitinä oleminen vaikuttaa painajaismaiselta mutta niin vaikuttaisi lapsettomuuskin. Yksi lapsi on täydellinen vaihtoehto minulle. Saa kokea kaikki parhaat puolet ja huonot puolet ovat minimissä ja kestävät lyhyemmän aikaa, verrattuna arkeen useamman lapsen kanssa.

Kuin minun kirjoittamani. Jo kahden lapsen vanhemmuus vaikuttaa ihan painajaiselta yhden lapsen kanssa elämiseen verrattuna. En ikinä jaksaisi tappeluita ja sitä sählinkiä mitä kahden tai useamman lapsen kanssa joutuisi kestämään.

Minulla on lapsia, koska se on maailman luonnollisin asia haluta lapsia. Elämä olisi tyhjää, oman itseni ympärillä pyörimista, jos minulla ei olisi lapsia. Elämä on onnellisempaa kun tunnen itseni tärkeäksi lapsilleni ja lapset ovat erittäin tärkeitä ja rakkaita minulle. Helppoa ei ole ollut joka päivä, mutta ei helppous tuo onnellisuutta elämään.

Meillä ei ole lapsia. Olen erityisherkkä ja tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen. Kokopäivä työkin vie aikaani. Suhteen toinen osapuoli tekee työkseen intohimoisesti sitä mitä harrastaisi muutenkin. Ja se vie hänen ajastaan suurimman osan.

Meillä on pari koiraa. Niiden hoitaminen ja lenkittäminen vie aikaamme. Pidän enemmän koirista kuin lapsista. Ne viihdyttävät ja poistavat stressiä. Ja tyydyttävät hoitoviettiä. Ne eivät jää jälkeemme kun poistumme täältä.

Me emme pystyisi antamaan lapselle tarpeeksi aikaamme.

Myös maapallon tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Olen päästänyt irti sen kieltämisestä. Nykyiset lapset elävät maapallon nopean tuhon aikakautta ja ovat vaikeiden päätöksien tekijöitä. Jos/kun asiat kääntyvät parempaan, on jo aika pyörähtänyt jo siitä seuraavaan sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yhden lapsen äiti ja voin rehellisesti sanoa, että kahden tai useamman lapsen äitinä oleminen vaikuttaa painajaismaiselta mutta niin vaikuttaisi lapsettomuuskin. Yksi lapsi on täydellinen vaihtoehto minulle. Saa kokea kaikki parhaat puolet ja huonot puolet ovat minimissä ja kestävät lyhyemmän aikaa, verrattuna arkeen useamman lapsen kanssa.

Lapsella on hyvä olla sisaruksia. Isompi osaa jatkossa paimentaa pienempiään ja myös se että on leikkikavereita.

Yksi lapsi kun on, se vaatii enemmän huomiota esim. äidiltä.

Olen eri, mutta en voisi olla enempää eri mieltä. Meidän ainoa ei ainakaan vaadi sen enempää huomiota kuin muidenkaan saman ikäiset. Enemmän monilapsisten perheiden vanhimmat sitä huomiota näyttävät janoavan vanhemmiltaan.

Lapsella on kavereita pihapiirissä ja eskarissa. Viihtyy myös yksin ja saattaa touhuta omiaan joskus tuntejakin.

Yhdenkään lapsen tehtävä _ei_ ole paimentaa pienempiään.

Vierailija kirjoitti:

Yksi reilu 1-vuotias minulla on. Tein lapsen jostain sairaasta uteliaisuudesta. En ole ollut koskaan mitään äiti-tyyppiä. En ole koskaan tykännyt erityisemmin lapsista ja olen melkoisen mukavuudenhaluinen ja toisaalta arvostanut vapautta todella korkealle. No, nyt vuoden jälkeen fiilikset ovat melko ristiriitaiset. Itse en rakastunut lapseen ensinäkemältä, vaan rakkaus hiipi vähitellen vahvistuen hitaasti, mutta varmasti. Raskasta on ollut ja pahinta on juurikin se lähes täydellinen vapauden puute, jota pikkulapsen kanssa joutuu sietämään. Parasta on se itse lapsi, joka tartuttaa väkisin välitöntä elämäniloaan ja pakottaa rakastamaan sillä itsestäänselvällä oletuksella, että sinä olet nyt minun äitini ja turvani. Hassua on se, että kaikesta pas*asta huolimatta se lapsi on vain tärkeintä eikä sitä silloin oikein osaa katuakaan.

Se muuttuu paljon paremmaksi vielä. Ainakin, jos ei tee lisää lapsia. Jota en suosittele, jos et ole äitityyppiä. Minäkään en ole. Jostain syystä tein myös lapsen. Ensimmäiset kolme vuotta olivat kuvailemallasi tavalla ristiriitaisia. Nyt lapsi menee eskariin ja vanhemmuus on enimmäkseen kivaa. Negatiiviset tunteet ovat väistyneet lähes kokonaan.

Minulla on kaksi lasta. Olen ollut hyvin varma toiveesta saada lapsia jo lapsena. Kun miehenikin toivoi lapsia kanssani, miksi ei! Elämä yllätti iloisesti ja saimmekin kaksi lasta kerralla, kaksoset. Sen myötä hautasin haaveen kolmesta lapsesta. Kaksi on meille juuri passeli ja perhe on koossa nyt. Elämä tuntuu merkitykselliseltä ja mielekkäältä nyt. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen, että saimme nämä lapset elämäämme. Luulen, että olisin tullut katkeraksi, jollen olisi saanut lasta/lapsia.

Mulla on lapsia koska halusin lapsia, en osaa sitä muuten selittää. En edes yleisesti pidä lapsista, vaikka toki omiani rakastan ja muutamasta muusta tykkään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole lapsia. Olen erityisherkkä ja tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen. Kokopäivä työkin vie aikaani. Suhteen toinen osapuoli tekee työkseen intohimoisesti sitä mitä harrastaisi muutenkin. Ja se vie hänen ajastaan suurimman osan.

Meillä on pari koiraa. Niiden hoitaminen ja lenkittäminen vie aikaamme. Pidän enemmän koirista kuin lapsista. Ne viihdyttävät ja poistavat stressiä. Ja tyydyttävät hoitoviettiä. Ne eivät jää jälkeemme kun poistumme täältä.

Me emme pystyisi antamaan lapselle tarpeeksi aikaamme.

Myös maapallon tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Olen päästänyt irti sen kieltämisestä. Nykyiset lapset elävät maapallon nopean tuhon aikakautta ja ovat vaikeiden päätöksien tekijöitä. Jos/kun asiat kääntyvät parempaan, on jo aika pyörähtänyt jo siitä seuraavaan sukupolveen.

Minäkin olen ertyisherkkä, introvertti ja ujo. Minulla on myös lapsia, ja olen myös hyvin kouluttautunut ja tehnyt oman työurani. Kuitenkin lapset ovat minulle kaikkein tärkein elämässäni. Voin tehdä tällä hetkellä lyhyempää työpäivää että jaksan lasteni kanssa, ja myös mieheni osallistuu lasten huoltamiseen ja kasvatukseen. Elämässä voi tehdä itse paljon valintoja, että lapset mahtuvat elämään. Toiset keskittyvät vain omaan itseensä ja omien erityispiirteidensä tutkailuun, itse koen mielekkääksi tutkailla lapsieni tekemisiä ja myös heidän erityispiirteitään. Kyllä se on elämässä ihmeellisintä mielenkiintoisinta aikaa seurata oman pienen lapsen kehitystä, en vaihtaisi päivääkään pois vaikka välillä ollut rankkaakin. Paljon enemmän lapset antaa elämään ja tulevaisuuteen toivoa kuin ottaa sitä pois.

Minulla on kaksi lasta ja he ovat suurin siunauksena tässä elämässä. Noin 25v asti en halunnut lapsia lainkaan koska oma lapsuus ja nuoruus tarjosi aika ankean ja ahdistavan mallin siitä perheenäidin elämästä. Vietin kuitenkin paljon aika sellaisessa työssä jossa näin perheitä joiden ilmapiiri oli ihan eri. Tajusin, että vanhemmuus ja perhe-elämä voi myös ihanaa ja kivaa ja että siihen pystyy suuresti itse vaikuttamaan. Lisäksi hoidin työkseni pientä vauvaa ja huomasin, kuinka rauhotuin ja tasotuin vauvan kanssa ollessani. Kun oli 26 tuli ystäväpiiriini ensimmäinen vauva. Itse jouduin odottamaan vielä 10 vuotta ennenkuin tulin äidiksi. Lapseni ovat ihan parhaita tyyppejä ja heidän kanssaan on kiva olla. Suosittelen!

Meillä on yksi lapsi ja täytyy sanoa (joo kivittäkää mut) että peri minun huonot puoleni. On ujo, herkkä, varautunut, itsepäinen kuin muuli ja vahvatahtoinen. Eli hyvin ristiriitainen tapaus ihan kuin minäkin. Ei siinä mitään, ymmärrän häntä hyvin koska on samanlainen kuin minä... ei tarvitse lisää lapsia, hän on riittävä meille.

Halusin lapsen koska halusin kokea äitiyden ja halusin näyttää rakkauteni ihmiselle jonka olen tuonut tähän maailman. Rakkautta on mutta myös vastoinkäymisiä, mutta se on vain elämää.

Ei ole eikä tule, koska en halua. Elämä on juuri nyt täydellistä näin. Ja olen miettinyt tarkkaan. Tää vapaus on ihanaa. Ja voi panostaa parisuhteeseen täysillä. Se on vähän että minkälaisesta elämästä kukin haaveilee. Onneksi olemme erilaisia. Kannattaa mennä niitä omia haaveita kohti. Jollekin se on perheen perustaminen, toiselle jokin muu. Kaikki valinnat hyviä kunhan ne on sitä mitä itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

(Karu)Totuus on se, että lapsen kun saa, niin oma vapaus, esim. mennä ja tulla miten haluaa, on mennyt.

Näin puhuu vain ihminen, joka ei osaa edes kuvitella, miltä vakava sairaus tuntuu. Ei silloinkaan ole omaa vapautta mennä ja tulla miten haluaa, vaikka olisi lapseton. 

En ole halunnut lapsia, olen nyt 36. Kuuntelen ja luen täältäkin näitä kommentteja lasten haluamisesta ja ne ovat ihan täyttä kiinaa minulle. Vauvakuume? Halu kokea äitiys? Ihanaa kun oma lapsi kehittyy? Mitä?

En pidä useimmista ihmisistä ylipäätään. Ihmiset satuttavat, valehtelevat ja pettävät. Kinastelevat ja huutavat turhasta. Riitelevät viikonloppusuunnitelmista ja siitä mitä tänään syödään. Kenenkään tuntemani ihmisen parisuhde ei ole onnellinen, vähiten niillä joilla on lapsia.

Siispä en ole koskaan hakenut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole sekuntiakaan tuntenut kaipuuta omaan lapseen.

Minulla ei ole lapsia, koska minulta vain puuttuu täysin halu/uteliaisuus/vaisto saattaa sellaisia maailmaan. Minulle tuntuu täysin luonnolliselta elää, olla ja vanheta ilman jälkikasvua. Olisin täysin ok sinkkuudenkin kanssa, jos tiemme miehen kanssa joskus eroaisivat. Yritin joskus nuorempana elää muiden odotusten mukaan (olen aina ollut vähän outolintu), enkä saanut niistä ajoista irti kuin varmuuden siitä että omaa sisintä kannattaa kuunnella. Jos jokin tuntuu väärältä, kuten minulle lasten saaminen tuntuu, sitä ei kannata tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsia, koska se on maailman luonnollisin asia haluta lapsia. Elämä olisi tyhjää, oman itseni ympärillä pyörimista, jos minulla ei olisi lapsia. Elämä on onnellisempaa kun tunnen itseni tärkeäksi lapsilleni ja lapset ovat erittäin tärkeitä ja rakkaita minulle. Helppoa ei ole ollut joka päivä, mutta ei helppous tuo onnellisuutta elämään.

Tähän viestiin tiivistyy kaikki lapsia saaneiden ällöttävimmät asenteet. Ei, kaikki eivät halua lapsia ja sekin on luonnollista. Elämä ilman lapsia ei ole tyhjää. Lapsetonkin ihminen on tärkeä. Lapsettomillakin on tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja perhettä. Helppous saa tuoda onnellisuutta, ei ole pakko kärsiä ihanuuden eteen. Shokkivau, eikö?

Ei ole lapsia. Päällimmäisenä syynä voisi olla nuori ikä, mutta oikeasti suurin syy on minulle se, että en halua lapsia. En halua luovuttaa omasta ajastani lastenhoitoon, enkä halua toisaalta saattaa tähän maailmaan mt-ongelmaista tai muutoin tylsämielistä lasta, jollainen lapsesta ilman huomiota epäilemättä voi tulla, vaikka kyllähän lapsi elää ilman iltasatuja, päivittäisiä ulkoiluja ja kotiruokaakin. En vain pidä sitä lasta itseisarvona, jos sen elämä on kurjaa/sisällötöntä.