Voiko parisuhde selvitä pettämisestä?

Paljon kommentteja, mutta yksi olennainen pointti puuttuu tästä keskustelusta.

Se, että voiko petetty selvitä pettämisestä ja parisuhde jatkua hyvänä riippuu aivan olennaisesti siitä, että mikä sen petetyn oma arvomaailma ja oma suhtautuminen pettämisiin noin yleensä elämässä on.

Jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka arvomaailmassa uskollisuus on arvo numero yksi, lähes tärkein asia elämässä, niin sitten tietenkään hänen kohdalla pettämisen jälkeen parisuhde ei enää tule olemaan onnellinen parisuhde, jossa on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, joka on aina halveksinut suuresti pettäjiä, niin käy samoin. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka mielestä seksi on pyhää (en tarkoita uskonnollisessa mielessä) ja seksi on vain ja ainoastaan kahden toisiinsa syvästi sitoutuneen ja toisiaan rakastavan ihmisen välinen intiimi juttu, niin hän ei tule olemaan pettämisen jälkeen onnellinen parisuhteessaan, vaikka yrittäisi antaa anteeksi.

Jos taas petetty sattuu toisenlainen ihminen kuin edellä kuvattu, niin pettämisestä voi olla mahdollista selvitä ja parisuhde jatkua ihan hyvänä.

Vierailija kirjoitti:

Paljon kommentteja, mutta yksi olennainen pointti puuttuu tästä keskustelusta.

Se, että voiko petetty selvitä pettämisestä ja parisuhde jatkua hyvänä riippuu aivan olennaisesti siitä, että mikä sen petetyn oma arvomaailma ja oma suhtautuminen pettämisiin noin yleensä elämässä on.

Jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka arvomaailmassa uskollisuus on arvo numero yksi, lähes tärkein asia elämässä, niin sitten tietenkään hänen kohdalla pettämisen jälkeen parisuhde ei enää tule olemaan onnellinen parisuhde, jossa on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, joka on aina halveksinut suuresti pettäjiä, niin käy samoin. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka mielestä seksi on pyhää (en tarkoita uskonnollisessa mielessä) ja seksi on vain ja ainoastaan kahden toisiinsa syvästi sitoutuneen ja toisiaan rakastavan ihmisen välinen intiimi juttu, niin hän ei tule olemaan pettämisen jälkeen onnellinen parisuhteessaan, vaikka yrittäisi antaa anteeksi.

Jos taas petetty sattuu toisenlainen ihminen kuin edellä kuvattu, niin pettämisestä voi olla mahdollista selvitä ja parisuhde jatkua ihan hyvänä.

Jos arvomaailmassa uskollisuus on se ehdoton ykkönen, ja fyysinen pettäminen on halveksittavinta maailmassa kannattaa varmaan pysähtyä pohtimaan asiaa. Mitä parisuhteelta odottaa? Onko sen tehtävä tehdä minut onnelliseksi ja ehjäksi? Parhaimmillaanhan parisuhde tekee onnelliseksi, mutta nuo ehjyydet, itsetunnot sun muut pitäisi olla kuitenkin eniten omalla vastuulla. Olen seurannut hyvin symbioottisia parisuhteita joissa uskollisuus on tietenkin ehdoton arvo, mutta muutenkin yksilöiden rajat hämärtyvät, on vaan me, ei minä ja sinä. Parhaimmillaan hyvin onnellisia suhteita, mutta olisivat ehkä vielä onnellisempia, jos ymmärtäisivät paremmin yksilöiden erot tarpeissa, kaikkea ei tarvitsisi tehdä yhdessä, kiukkua ja suuttumuksen tunteita ei tarvitsisi kaataa toisen niskaan jne. Mutta varmaan joo, mitä paremmin ymmärtää omat toiveensa parisuhteelta (ja myös ymmärtää mitkä asiat kuuluu kantaa itse, ei laittaa toisen kannettavaksi) sitä paremmat mahdollisuudet löytää onnellinen parisuhde. 

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon kommentteja, mutta yksi olennainen pointti puuttuu tästä keskustelusta.

Se, että voiko petetty selvitä pettämisestä ja parisuhde jatkua hyvänä riippuu aivan olennaisesti siitä, että mikä sen petetyn oma arvomaailma ja oma suhtautuminen pettämisiin noin yleensä elämässä on.

Jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka arvomaailmassa uskollisuus on arvo numero yksi, lähes tärkein asia elämässä, niin sitten tietenkään hänen kohdalla pettämisen jälkeen parisuhde ei enää tule olemaan onnellinen parisuhde, jossa on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, joka on aina halveksinut suuresti pettäjiä, niin käy samoin. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka mielestä seksi on pyhää (en tarkoita uskonnollisessa mielessä) ja seksi on vain ja ainoastaan kahden toisiinsa syvästi sitoutuneen ja toisiaan rakastavan ihmisen välinen intiimi juttu, niin hän ei tule olemaan pettämisen jälkeen onnellinen parisuhteessaan, vaikka yrittäisi antaa anteeksi.

Jos taas petetty sattuu toisenlainen ihminen kuin edellä kuvattu, niin pettämisestä voi olla mahdollista selvitä ja parisuhde jatkua ihan hyvänä.

Jos arvomaailmassa uskollisuus on se ehdoton ykkönen, ja fyysinen pettäminen on halveksittavinta maailmassa kannattaa varmaan pysähtyä pohtimaan asiaa. Mitä parisuhteelta odottaa? Onko sen tehtävä tehdä minut onnelliseksi ja ehjäksi? Parhaimmillaanhan parisuhde tekee onnelliseksi, mutta nuo ehjyydet, itsetunnot sun muut pitäisi olla kuitenkin eniten omalla vastuulla. Olen seurannut hyvin symbioottisia parisuhteita joissa uskollisuus on tietenkin ehdoton arvo, mutta muutenkin yksilöiden rajat hämärtyvät, on vaan me, ei minä ja sinä. Parhaimmillaan hyvin onnellisia suhteita, mutta olisivat ehkä vielä onnellisempia, jos ymmärtäisivät paremmin yksilöiden erot tarpeissa, kaikkea ei tarvitsisi tehdä yhdessä, kiukkua ja suuttumuksen tunteita ei tarvitsisi kaataa toisen niskaan jne. Mutta varmaan joo, mitä paremmin ymmärtää omat toiveensa parisuhteelta (ja myös ymmärtää mitkä asiat kuuluu kantaa itse, ei laittaa toisen kannettavaksi) sitä paremmat mahdollisuudet löytää onnellinen parisuhde. 

Joo mutta toisaalta ihminen tulee onnelliseksi siten, että elää omien aitojen arvojensa mukaista elämää eli on uskollinen omille arvoilleen. Olet tietenkin oikeassa, että hyvä itsetuntemus on yksi avain onnelliseen parisuhteeseen. Ja siihen liittyen myös omien arvojen syvällinen tuntemus on yksi tärkeä asia. Mutta ei se niin mene, että jos uskollisuus on ihmisen ykkösarvo, niin parisuhde olisi sen seurauksena jotenkin liian symbioottinen tai siinä ei kunnioitettaisi yksilöllisiä eroja. Vaan se menee niin, että jos ihmisen ykkösarvo on uskollisuus, niin hänen kannattaa pariutua ihmisen kanssa, jonka ykkösarvo on myös ihan aidosti uskollisuus ja joka myös on oivaltanut sen, että hyvinvointi ja onnellisuus syntyy siitä, että elää arvojensa mukaista elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Sulla on tuossa hyvä avainlause: Mieheni teki aivan kaikkensa että minun olisi jatkossa helpompi luottaa häneen. Haluaisitko avata mitä tämä piti sisällään? Vaihtoiko hän esim. työpaikkaa ettei ole tuon naisen kanssa enää samassa työpaikassa? Antoiko hän sinun tutkia puhelimensa? Lopettiko viihteellä käymisen/alkoholin käytön ettei sinun tarvitsisi epäillä reissuilla tapahtuvia asioita? Mitä konkreettista hän teki tehdessään kaikkensa sen eteen ettei sinun tarvitsisi epäillä häntä? Jos viitsisit vastata, kun tässä on itselä vähän tilanne päällä, ja mies sanoo että tekee kaikkensa, mutta minä mietin että pitääkö sen kaiken tulla hänen puoleltaan ,että hän itse tekee kaiken mitä itse pitää hyvänä ideana, vai voinko minä vaatia mitä se "kaiken sen eteen tekeminen" pitää sisällään?

No meillä mies teki alusta asti selväksi, että aina kun minusta tuntuu pahalta tai haluan puhua asiasta, hän on siihen valmis. Eli täysin minun ehdoilla mentiin. Ei se helppoa miehellekään ollut jutella jatkuvasti asioista, ei hän kuitenkaan millään tavoilla ylpeä ollut virheistään. Hän kuitenkin ymmärsi sen, että päästäkseni asiassa eteenpäin minun on tarvittaessa juteltava mieltä painavista asioista. Minä en missään vaiheessa halunnut sitä, että alan kyttäämään toisen puhelinta. Nainen, jonka kanssa miehelläni oli suhde, vaihtoi pian työpaikkaa sen jälkeen, kun suhde tuli tietooni. Hän jopa laittoi minulle viestiä Facebookissa ja pyysi anteeksi omaa osuuttaan. Mieheni käy viettämässä iltaa kavereidensa kanssa ihan normaalisti, enkä koe olevani mustasukkainen, kun mies on viihteellä. Riski siihen että mies törmäisi naiseen, on pieni sillä mieheni työpaikka on toisessa kaupungissa, samoin tämä toinen nainen siellä asuu. Lisäksi minusta on ollut mukavaa, että mieheni ihan oma-aloitteisesti lähettää minulle valokuvia itsestään esim. ollessaan illanvietoissa ilman minua. Tätä en ole missään vaiheessa vaatinut, mutta se on myös omalta osaltaan helpottanut.

Ketään ihmistä ei voi omistaa ja loppujen lopuksi kukaan ei täysin tunne toista ihmistä. Jokainen tekee omat valintansa. Mun mielestä pettämisestä voi päästä yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luottamuksen voi menettää vain kerran.

Sen voi rakentaa uudelleen, ja toisen pitää osoittaa olevansa sen arvoinen.

Ei voi. Jäljet jää. Kun astia särkyy ,sen voi yrittää liimata kasaan, mutta ei siitä ikinä entisen veroista tule.

Joskus vanha, säröinen astia on kultaakin kalliimpi, kun sillä on tunnearvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Juuri näin. Viisaita sanoja: ”Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. ”

Meillä kävi suunnilleen samoin ja nyt parisuhdetta on takana yhtä paljon kuin sinulla.

Elän niin onnellista ja lähes täydellistä parisuhdetta, että on äärimmäisen vaikea kuvitella, että olisin mitenkään voinut olla onnellisempi, jos olisin silloin pannut kerrasta poikki ja ottanut avioeron.

Vierailija kirjoitti:

Maailmassa on kirjaimellisesti miljardeja naisia. Miksi tuhlaisin aikaani sellaiseen, joka ei arvosta tai kunnioita minua?

Kansallisuudella, kielellä, kulttuurilla tai kumppanin asuinpaikalla ei sinulle liene lainkaan merkitystä?

Tällä palstalla tästä aiheesta on puhuttu miljoona kertaa ja aina vastaus on sama: Pettämisestä pitää heti kertoa omalle kumppanille, jotta kumppani voi tehdä eropäätöksen. Ero on ainoa vaihtoehto, koska luottamus ei voi enää palautua.

Siinä se. Turha enää kysellä tai keskustella, kun palstan virallinen totuus on yksiselitteinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Juuri näin. Viisaita sanoja: ”Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. ”

Meillä kävi suunnilleen samoin ja nyt parisuhdetta on takana yhtä paljon kuin sinulla.

Elän niin onnellista ja lähes täydellistä parisuhdetta, että on äärimmäisen vaikea kuvitella, että olisin mitenkään voinut olla onnellisempi, jos olisin silloin pannut kerrasta poikki ja ottanut avioeron.

Mielenkiintoista että toisen arvostamiseen sisältyy pettäminen. No, kukin tavallaan. Kiva kuitenkin että annoitte luvan jatkaa pettämistä, sitähän se tarkoittaa. Nyt pettäjä on vain entistä tarkempi puuhissaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Meillä miehen pettäminen johtui miehen omista tunteista, ja vaikeuksista itsensä kanssa. En halunnut olla elämään opettajana panoksena oma hyvinvointini, ja olisin ollut paljon onnellisempi jos en olisi tuota miestä koskaan tavannut, tai että hän olisi näyttänyt oikean karvansa heti, eikä vasta parin vuoden kuluttua. Kun suhdetta aletaan virittelemään, niin jo silloin pitää kertoa toiselle että on taipumus pettämiseen koska itsellä on asiat huonosti. Opiskelkoot elämään pettämättä ensin itsekseen, ja sitten vasta parisuhteeseen, tai ottakoot jo alunperin samanlaisen pettäjän puolisoksi, ja he voivat sitten kilvan "ymmärtää" tosisaan eilman että se satuttaa oikeasti ketään sellaista joka uskollisuuteen kykenee.

Vierailija kirjoitti:

Paljon kommentteja, mutta yksi olennainen pointti puuttuu tästä keskustelusta.

Se, että voiko petetty selvitä pettämisestä ja parisuhde jatkua hyvänä riippuu aivan olennaisesti siitä, että mikä sen petetyn oma arvomaailma ja oma suhtautuminen pettämisiin noin yleensä elämässä on.

Jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka arvomaailmassa uskollisuus on arvo numero yksi, lähes tärkein asia elämässä, niin sitten tietenkään hänen kohdalla pettämisen jälkeen parisuhde ei enää tule olemaan onnellinen parisuhde, jossa on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, joka on aina halveksinut suuresti pettäjiä, niin käy samoin. Tai jos petetty sattuu olemaan ihminen, jonka mielestä seksi on pyhää (en tarkoita uskonnollisessa mielessä) ja seksi on vain ja ainoastaan kahden toisiinsa syvästi sitoutuneen ja toisiaan rakastavan ihmisen välinen intiimi juttu, niin hän ei tule olemaan pettämisen jälkeen onnellinen parisuhteessaan, vaikka yrittäisi antaa anteeksi.

Jos taas petetty sattuu toisenlainen ihminen kuin edellä kuvattu, niin pettämisestä voi olla mahdollista selvitä ja parisuhde jatkua ihan hyvänä.

Juuri näin. Jo ihan tutustumisen alkuvaiheessa voisi kysyä toiselta että kun minulle tämä pettäminen ei ole juuri mikään asia päätä yli, niin toivoisin sinun olevan samanlainen. Voimme sitten yhdessä pettää tahoillamme toisiamme, eikä kumpaakaan asia haittaa. En voi ymmärtää miksi pettäjän täytyy saada juuri se uskollinen kumppani, kun muunlaisiakin on tarjolla paljon, kuten tästäkin keskustelusta näemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Mulle ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo että saman kumppanin kanssa tulee elää kehdosta hautaan. Olen siis jättänyt pettävät poikakaverit sine nuoruuteen, ja pariutunut vasta kolmekymppisenä, ja sellaisen miehen kanssa joka on pettämiset ja oppimiset oppinut jo ennen minua. Näin ollen suhde on ollut koko ajan rakastava, uskollinen ja hyvä, eikä ole tarvinnut hampaat irvessä kokea pettämisiä ja jättämisiä, jotta saisi onnelisuutta yhden ainoan ihmisen kanssa sitten jsokus viiskybäsenä. Olen oikein tyytyväinen tietäessäni että rakastamme ja arvostamme tosiamme, emmekä rämmi omia soitamme pettäen tahoillamme toisiamme satuttaen. Ei kiitos koskaan sellaista. Mieluummin uskollinen ja hyvä parsiuhde vähän varttuneempana, kuin väkisellä kaiken kestäen  teiniydestä hamaan tappiin.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on tuossa hyvä avainlause: Mieheni teki aivan kaikkensa että minun olisi jatkossa helpompi luottaa häneen. Haluaisitko avata mitä tämä piti sisällään? Vaihtoiko hän esim. työpaikkaa ettei ole tuon naisen kanssa enää samassa työpaikassa? Antoiko hän sinun tutkia puhelimensa? Lopettiko viihteellä käymisen/alkoholin käytön ettei sinun tarvitsisi epäillä reissuilla tapahtuvia asioita? Mitä konkreettista hän teki tehdessään kaikkensa sen eteen ettei sinun tarvitsisi epäillä häntä? Jos viitsisit vastata, kun tässä on itselä vähän tilanne päällä, ja mies sanoo että tekee kaikkensa, mutta minä mietin että pitääkö sen kaiken tulla hänen puoleltaan ,että hän itse tekee kaiken mitä itse pitää hyvänä ideana, vai voinko minä vaatia mitä se "kaiken sen eteen tekeminen" pitää sisällään?

No meillä mies teki alusta asti selväksi, että aina kun minusta tuntuu pahalta tai haluan puhua asiasta, hän on siihen valmis. Eli täysin minun ehdoilla mentiin. Ei se helppoa miehellekään ollut jutella jatkuvasti asioista, ei hän kuitenkaan millään tavoilla ylpeä ollut virheistään. Hän kuitenkin ymmärsi sen, että päästäkseni asiassa eteenpäin minun on tarvittaessa juteltava mieltä painavista asioista. Minä en missään vaiheessa halunnut sitä, että alan kyttäämään toisen puhelinta. Nainen, jonka kanssa miehelläni oli suhde, vaihtoi pian työpaikkaa sen jälkeen, kun suhde tuli tietooni. Hän jopa laittoi minulle viestiä Facebookissa ja pyysi anteeksi omaa osuuttaan. Mieheni käy viettämässä iltaa kavereidensa kanssa ihan normaalisti, enkä koe olevani mustasukkainen, kun mies on viihteellä. Riski siihen että mies törmäisi naiseen, on pieni sillä mieheni työpaikka on toisessa kaupungissa, samoin tämä toinen nainen siellä asuu. Lisäksi minusta on ollut mukavaa, että mieheni ihan oma-aloitteisesti lähettää minulle valokuvia itsestään esim. ollessaan illanvietoissa ilman minua. Tätä en ole missään vaiheessa vaatinut, mutta se on myös omalta osaltaan helpottanut.

Kiitos selvennyksestäsi :) Sinulla on varmasti ihana mies, ja toivon onnellisuutta myös tulevaan. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Juuri näin. Viisaita sanoja: ”Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. ”

Meillä kävi suunnilleen samoin ja nyt parisuhdetta on takana yhtä paljon kuin sinulla.

Elän niin onnellista ja lähes täydellistä parisuhdetta, että on äärimmäisen vaikea kuvitella, että olisin mitenkään voinut olla onnellisempi, jos olisin silloin pannut kerrasta poikki ja ottanut avioeron.

Saako kysyä jatkuuko onni myös jos sinä nyt vuorostasi pettäisitkin miestäsi?

Olisi muutenkin kiva kuulla niitä pettäjienkin tarinoita, että miten suhteelle kävi, ja että antaisiko itsekin anteeksi toisen pettämisen, kun kerran itsekin sai anteeksi?

"Ei itsekään tiedä miksi petti" ja heittää jotkut laiskat "kai se oli se erilaisuuden huuma"-tarinat siihen päälle kertoo ailahtelevuudesta.

Jos pettäjä ei tiedä miksi pettää, tekee hän sen myös uudestaan. Mutta ihmisen ego on sellainen että tähänkin tulee vastaamaan varmasti muutama "en mä tiennyt miks petin mut en oo pettäny sen jälkee enää!"-tyyppi.

Jos ihminen ei koskaan mieti tekojensa ja sanojensa seurauksia (kyllä, myös ennen kuin tekee/sanoo ne), hän ei ole luotettava. Pelkkä huikenteleva tuuliviiri, jollaiseen kenenkään ei kannata hukata aikaansa.

Ei kannata pettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi selvitä pettämisestä. Monet ehdottomat vastaajat ovat varmaankin hyvin nuoria, ja silloin on helppo nähdä elämä mustavalkoisena. Itse 40 v. parisuhdekokemuksella sanoisin, että elämässä sattuu ja tapahtuu, ja kaikissa parisuhteissa joskus loukataan toista ihan tahtomattaankin. Täällä nostetaan fyysinen pettäminen siksi hankalimmaksi antaa anteeksi. Monissa suhteissa on kuitenkin paljon muunlaista pettämistä: riidoissa petetään toisen luottamus ja lyödään todella ilkeästi vyön alle niillä asioilla joita toinen on luottamuksellisesti kertonut, mitätöidään toisen tunteita tai tarpeita jne.

Varmasti pettäminen on paha paikka. Joskus näin ohjeen satunnaiselle pettäjälle: älä kerro puolisollesi. Tuossa minusta ihan järkeä, siinähän siirtää oman tuskan ja syyllisyyden tunteen toisen kannettavaksi. Eri asia jos pettäminen on jatkuvaa.

Parhaimmillaan pettämisen jälkeinen puiminen opettaa molemmille jotain itsestänsä ja voi jopa tiivistää parisuhdetta. Jos pettäminen tuntuu hirvittävältä eikä siitä pääse yli, OK. silloin erotaan, mutta petettykin voi pysähtyä miettimään itseään ja sitä miksi tuo on ylitsepääsemätön asia. Jotkut kommentoivat etteivät jää hetkeksikään suhteeseen joka itselle kehno - onko nopea suhteen lopettaminen tapa suojella itseä, ei anna itsensä rakastaa liikaa ketään ettei satu liikaa? Joskus pettäminen tulee puskista, joskus se on yhteydessä parisuhteen ongelmiin, ja jälkimmäisessä tapauksessa asian puiminen voi jopa parantaa suhdetta kun tunnistetaan ne ongelmat ja yritetään ratkaista niitä.

Katkeroituminen ei auta. Elämässä tulee vastaan monenlaista mihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta siihen, miten tilanteessa jatkaa on se oma valta. Pahin on jähmettyä paikoilleen ja uhriutua, jäädä jauhamaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Pitäisi vaan vääntää itsensä objektista subjektiksi: minulle tapahtui tällaista, kuinka minä toimin tämän jälkeen. Jos tuntee ettei koskaan voi antaa anteeksi niin parempi lähteä heti ja etsiä omanlainen elämä muualta. Jos taas päättää jäädä on turha jumahtaa asiaan, elämä menee eteenpäin, ja kumppaniin tulee luottaa kunnes toisin todistetaan. Kyttäämällä ja pelkäämällä jää se elämä elämättä.

Mulla on 30 vuoden parisuhdekokemus ja kyllä se vaan on kerrasta poikki. Hienoja neuvoja sulla, älä kerro puolisolle pettämisestä. Moneenko vieraaseen sänkyyn olet mahtanut erehtyä? Montako tautia olet joutunut hoidattamaan? Paljonko teillä mahtaa olla lehtolapsia?

Oikein hyvä kun sinulla on selkeät periaatteet ja varsin mustavalkoinen asenne noinkin vanhana. En ole pettänyt, mutta muutama lähellä piti tilanne on ollut matkan varrella, ja mieheni petti kerran, silti olemme olleet yhdessä ihan onnellisina. Kun olimme nuoria asuimme useamman vuoden etäsuhteessa kun teimme uraa tahoillamme, välillä eri maissakin. Nuo melkein pettämiset ja miehen pettäminen tapahtui tuossa elämäntilanteessa. Aika monet olisivat eronneet vastaavassa tilanteessa kun olimme useampia kuukausia näkemättä toisiamme, meillä joku yhteinen kuitenkin piti suhteen elossa vaikka liu'uimme silloin varsin kauas toisistamme. Ja kun tuli mahdolliseksi muuttaa samalle paikkakunnalle molemmat sitä halusivat.

Toiset ovat uskollisia lyhyissä parisuhteissaan, meillä parisuhde jatkui, saatiin myöhemmin lapsia jotka kasvatettiin aikuisiksi ja nyt on jo lapsenlapsiakin. Olisimmeko onnellisia jos olisimme eronneet heti ensimmäisten hankaluuksien jälkeen? Hankala tietää, tuskin. Tällaisessa suhteessa, jossa on joutunut olemaan kaukana toisesta on joutunut miettimään vakavasti miksi haluaa olla toisen kanssa. On oppinut pyörittämään arkea yksinkin, hankkinut aseman jossa taloudelliset syyt ei pakota pysymään yhdessä. Jäljelle jäi ne syyt jotka koki niin tärkeiksi ettei hetkellinen pettäminen tuntunut tärkeältä: henkinen ystävyys ja kumppanuus, toisen arvostus. Nuo pettämisajatukset jäivät tuohon elämänvaiheeseen, yhdessä kun päätettiin jatkaa tuli tilalle perhe-elämä ja jokapäiväinen kumppanuus. Enpä noita ole miettinyt pitkään aikaan, on ollut muita iloja ja murheita joita yhdessä on koettu ja toisiamme tuettu. Eikä niitä lehtolapsia tai tauteja ole ilmaantunut. Näiden kokemusten perusteella elämä näyttää hieman vähemmän mustavalkoiselta kuin ehkä nuorempana ajatteli ja jos jotain on oppinut, niin parisuhteessa syyllisten ja syyttömien nimeäminen ei taida olla kovin hedelmällistä puuhaa. Lähtee tai jää, sen jokainen petetty päättää itse, mutta uhriutuminen, syyttely ja katkeroituminen kolahtaa vain omaan nilkkaan.

Mulle ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo että saman kumppanin kanssa tulee elää kehdosta hautaan. Olen siis jättänyt pettävät poikakaverit sine nuoruuteen, ja pariutunut vasta kolmekymppisenä, ja sellaisen miehen kanssa joka on pettämiset ja oppimiset oppinut jo ennen minua. Näin ollen suhde on ollut koko ajan rakastava, uskollinen ja hyvä, eikä ole tarvinnut hampaat irvessä kokea pettämisiä ja jättämisiä, jotta saisi onnelisuutta yhden ainoan ihmisen kanssa sitten jsokus viiskybäsenä. Olen oikein tyytyväinen tietäessäni että rakastamme ja arvostamme tosiamme, emmekä rämmi omia soitamme pettäen tahoillamme toisiamme satuttaen. Ei kiitos koskaan sellaista. Mieluummin uskollinen ja hyvä parsiuhde vähän varttuneempana, kuin väkisellä kaiken kestäen  teiniydestä hamaan tappiin.

Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta koskaan et voi olla varma toisesta ihmisestä. Tuskin edes itsestäsi. Et vaikka vasta varttuneena olet parisuhteen solminut.