Eikö ole raskasta, jos terveellä työssäkäyvällä on sairauseläkkeellä oleva työtön puoliso?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa! Täällä sairaseläkeläinen, joka on tässä hetkellä mökillä. Leikkaan ruohot ja kunnostan mökkiä. Puoliso on töissä kaupungissa. Käyn myös usein kaupassa ja valmistan ruoat yms..

Maksaako puolisosi suurimman osan elämästänne?

Ei maksa. Aika lailla 50-50 menee.

Mun nelikymppinen naisserkku On ollut pari vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Hän kuulemma ei tee mitään kotitöitä, katsoo vaan telkkua tai nukkuu päivät. Hänen miehensä käy kokopäivätyössä.

Olen läheltä tällaista tilannetta seurannut ja varmasti on rankkaa molemmille. Kotona olevan maailma saattaa kutistua aika pieneksi, sairaus voi rajoittaa harrastamista ja muuta tekemistä ja voi käydä niin, että kotona oleva odottaa koko päivän sitä, että toinen tulee töistä. Täyden työpäivän tehnyt ei välttämättä jaksa täysillä touhuta ja viihdyttää puolisoa vaan tarvitsisi lepoa. Jos vielä kotona olija ei pysty tai jaksa hoitaa kaupassakäynti- tai pyykin pesua, niin todellakin kaikki kaatuu työssäkäyvän niskaan. Jos hän vielä joskus haluaisi harrastaa tai tavata kavereita, puoliso saattaa kokea tulevansa hylätyksi, vaikka muu sosiaalinen elämä olisi työssäkäyvän omalle jaksamiselle tärkeää.

Isä oli sairaseläkkeellä fyysisen vamman vuoksi, hoiti pääosin kodin, ruoan, tiskit, lapset, harrasti paljon liikuntaa. Äiti kävi hyväpalkkaisessa työssä, leipoi sunnuntaisin, osallistui viikkosiivoukseen viikonloppuisin ja pesi pyykit. Sanoivat olevansa ja vaikuttivat olevan onnellisia.

Sama kysymys tuli mieleen täälläkin. 

Toinen mitä tuli mieleen oli että kokisin melkosen ahdistavana ja kontrolloivana jos joutuisin tekemään päivittäin tiliä puolisolle tulo- ja menoajoista. Mulla on menoja kuten harrastuksia joihin menen suoraan töistä. Kuskaisiko puoliso kaikkiin menoihinkin ja roikkuisi perässä, vahtien? Mitä? Tai tunkisi mukaan kun näkisin kavereita töitten jälkeen lasilliselle tms.? Olisin siis yksi niitä joiden puoliso ei päästä minnekään yksin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppoahan tämä minulle on. Puoliso tekee kotityöt ja käy kaupassa ja kuljettaa minut töihin ja kotiin. Mies tykkää liikkua kodin ulkopuolella enemmän kuin minä.

Mikä sillä miehellä sitten oikein on vaivana, kun on sairaseläkkeellä?

Nyt ei auta AP kuin pitää huoli, ettet joudu sairaseläkkeelle.

Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä jo yli 3v. Jouduin onnettomuuteen ja oikea käteni on periaatteessa mennyttä, mulla on käsityöammatti jota en tietenkään pysty tekemään. Mietinnässä on mahdollisuus kouluttautua uudelleen en vain vielä yhtään tiedä mitä se työ voisi olla mitä yhdellä kädellä voisi tehdä. Tämä tietysti rajoittaa myös kotitöiden tekemistä, imuroin esim. pienissä pätkissä. En saa purkkeja ja pullojen korkkeja auki ja ruuanlaitto on muutenkin hankalaa, teen usein ison satsin ettei tarvitsisi heti uudelleen tehdä. Tarvitsisin automaattivaihteisen auton mutta uuteen autoon ei ole varaa. Tulot ovat ihan ok:t, jos jäisin työttömyyskortistoon tässä tilanteessa niin se olisi taloudellinen katastrofi perheellemme. Onhan tämä vaikuttanut parisuhteeseemme, olen välillä aika masentunutkin tästä tilanteesta ja usein olo on tulevaisuuden suhteen toivoton.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä jo yli 3v. Jouduin onnettomuuteen ja oikea käteni on periaatteessa mennyttä, mulla on käsityöammatti jota en tietenkään pysty tekemään. Mietinnässä on mahdollisuus kouluttautua uudelleen en vain vielä yhtään tiedä mitä se työ voisi olla mitä yhdellä kädellä voisi tehdä. Tämä tietysti rajoittaa myös kotitöiden tekemistä, imuroin esim. pienissä pätkissä. En saa purkkeja ja pullojen korkkeja auki ja ruuanlaitto on muutenkin hankalaa, teen usein ison satsin ettei tarvitsisi heti uudelleen tehdä. Tarvitsisin automaattivaihteisen auton mutta uuteen autoon ei ole varaa. Tulot ovat ihan ok:t, jos jäisin työttömyyskortistoon tässä tilanteessa niin se olisi taloudellinen katastrofi perheellemme. Onhan tämä vaikuttanut parisuhteeseemme, olen välillä aika masentunutkin tästä tilanteesta ja usein olo on tulevaisuuden suhteen toivoton.

Tähän on pakko lisätä että en mitenkään odota kotona että voi kun mies äkkiä tulisi töistä, en todellakaan. Viihdyn erinomaisesti yksin ja mies saa luuhata muualla vaikka miten paljon vaan. Autan myös lapsia läksyissä ja hoidan muutenkin kaikki lasten asiat, kouluun liittyvät ja harrastuksiin liittyvät.

68/67, uuden auton ei tarvitse olla oma. Tutustukaa erilaisiin privaattiliisareihin ja vastaaviin. Saatte automaattivaihteisen hankittua helpommin.

Niin eihän sekään ilmaista ole mutta uusi auto kohtuullisin kustannuksin ilman huolta arvonalenemisista. Ei paha. 

Fyysisen ongelman takia kotona olevan kanssa on varmasti aika paljon helpompaa kuin esim. masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeellä olevan kanssa. Masentunut ei ole aina helpoin mahdollinen kumppani ja toiselta vaaditaan aika paljon joustoa ja myötäelämistä, kun toinen ei jaksa innostua mistään tai suunnitella mitään ja saattaa vielä vatvoa samoja asioita pitkän aikaa.

Tästä on nyt 26v kun papin edessä lupasin rakastaa ja kunnioittaa myötä- ja vastamäessä. Kaksi vuotta kun toinen sai sairauskohtauksen ja päätyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Oli kova pala aktiiviselle liikkujalle ja työstään tykkäävälle. Eipä siinä muuta voinut kuin tavallaan nollata tilanne ja lähteä rakentamaan uutta elämää niillä eväillä mitä yhtäkkiä oli käsiin annettu, mielessäkään ei käynyt jättää toista selviämään itsekseen.

Talousasiat hoituu. Mitään rikkaita ei olla, mutta laskut maksetaan ja ruokaa on pöydässä. Minä käyn töissä, toinen tekee ja harrastaa minkä pystyy. Yhdessä ollaan riemuittu kun ensimmäisen kerran päästiin postilaatikolle asti rollaattorilla ja nyt tilanne on jo taas paljon parempi. Puoliso kuntoutuu pikkuhiljaa mutta sokeutumisen takia ei kykene enää töihin. On se välillä raskasta mutta molemmat ymmärretään ettei toiselle kiukuttelu tai riitely mitään auta. Samassa veneessä ollaan

Ja välillä pääsen itsekseni vaikka reissuun, aikuiset lapset käy sillä välin hoitamassa toista vanhempaansa. Muutenkin ovat paljon apuna

Vierailija kirjoitti:

Sama kysymys tuli mieleen täälläkin. 

Toinen mitä tuli mieleen oli että kokisin melkosen ahdistavana ja kontrolloivana jos joutuisin tekemään päivittäin tiliä puolisolle tulo- ja menoajoista. Mulla on menoja kuten harrastuksia joihin menen suoraan töistä. Kuskaisiko puoliso kaikkiin menoihinkin ja roikkuisi perässä, vahtien? Mitä? Tai tunkisi mukaan kun näkisin kavereita töitten jälkeen lasilliselle tms.? Olisin siis yksi niitä joiden puoliso ei päästä minnekään yksin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppoahan tämä minulle on. Puoliso tekee kotityöt ja käy kaupassa ja kuljettaa minut töihin ja kotiin. Mies tykkää liikkua kodin ulkopuolella enemmän kuin minä.

Mikä sillä miehellä sitten oikein on vaivana, kun on sairaseläkkeellä?

Mun mielestä tämä ei kyllä liity työttömyyteen tai sairaseläkkeeseen mitenkään. Pidän turvallisuuskysymyksenä, että toinen tietää, mihin aikaan toista voi odottaa kotiin. Kyllä me puolisoni kanssa tiedetään toistemme menot vaikka olisi molemmat töissäkin, ei tietenkään tarvitse mukana roikkua ja oikein kannustankin omiin menoihin, mutta haluan kyllä tietää onko aihetta huolestua, jos toinen ei tulekaan töiden jälkeen kotiin siihen aikaan kuin normaalisti.

Meillä tilanne ei edes kestänyt kovin pitkään, puolisen vuotta, mutta kyllä se oli rankkaa. Toivon että ei tarvitse kokea toista kertaa. Mies oli sairaslomalla tuon ajan, työuupumuksen, lievän masennuksen ja traumanjälkeisen stressireaktion takia. Pahinta oli että joka kerta kun tulin kotiin töistä, mietin onko mies hengissä vai löydänkö hänet itsemurhan tehneenä.

Nyt tuosta on jo pari vuotta ja tuntuu pahalta unelta. Mies on toipunut täysin, meni takaisin töihin täyspäiväisesti, ja pärjää hyvin. Ei enää käy terapiassakaan, ei kuulemma tarvitse. Lääkkeitä hän ei suostunut syömään ollenkaan, joten niitä ei ole myöskään tarvinnut lopettaa.

Mies kuitenkin yritti sairausaikanaankin pitää normaalia elämää yllä, kävi salilla neljä kertaa viikossa, ja minun kanssani ulkona kuten leffassa.  Mutta olihan hän erilainen kuin yleensä, ja siihen oli vaikea suhtautua. Yritin ymmärtää ja tukea, mutta en myöskään halunnut puhua liikaa, ettei olisi vaikuttanut painostukselta. Omista työasioistani en puhunut ollenkaan.

Meillä oli onneksi se hyvä puoli että mies sai täyttä palkkaa koko sairausajan, eli taloudellisia huolia ei ollut.

Kun omakin, kuitenkin varsin lievä, kokemus oli noin kamala, niin tosiaan mietityttää miten pärjäävät ne joilla ei paranemisen tai tilanteen muuttumisen toivoa ole, ja on vielä rahahuoletkin päälle.

Kirjoitin viestin 47 aijemmin.

Meidän kohdalla vammautumisen ja eläkkeen voisi verrata lapsen saamiseen. Elämä mullistui ja ensimmäinen vuosi oli vaikea, sitten alkoi helpottaa.

Taloudesta. Tulot tippui mutta lopulta muutos ei ollu iso kun pois jäi ne menot mitä työssä käymisestä tuli. (Toinen auto, lounaat, vaatteet jne)

On varmastikin vammasta ja asuin kunnasta kii miten asiat etenee. Meille tarjottiin fyysinen ja henkinen kuntoutus, myös pari terapian muodossa.

Ensimmäisenä vuotena sairastunut joutuu käymään läpi masennuksen, katkeruuden ja pettymysten kirjon. Tottakai se voi olla lähipiirille vaikeaa mutta se on ohi menevä vaihe. Tai ainakin pitäis olla.

Alkuun tarvi myös puolison apua elämän perus asioissa. Tavallaan sitä taantuu hetkeksi lapseksi kun joutuu uudestaan opetteleen esim kävelee. Nykyään puoliso haluaisi auttaa enempi kuin itse apua tarvin.

Meillä on aina ilmoitettu toisille aikataulut miten tulee menee ja missä on. Se ei ole muuttunut. Kummankin omat harrastukset on omia ja vaikka minä tarvin apua joihinkin paikkoihin mennessä ei puoliso sinne jää vahtimaan vaan menee omiin juttuihin.

Teoriassa minäkin voisin joitakin töitä tehdä mut koskaan ei voi etukäteen tietää millainen päivä sattuu tulemaan eli työn pitäs olla niin joustavaa että sen voi tehdä sinä hetkenä kun siihen kykenee. Toinen ongelma on lääkitys. Sitä voi verrata siihen mitä töitä voi tehdä päihdyttävien aineiden alaisena. Joskus ajatus ei toimi kunnolla, joskus saattaa nukahtaa istualtaan ja yhtenä päivänä voi olla ihan ok.

Siihen että elämä on tympeetä ja elin piiri pieni ei tarvita eläkettä.

Vanhuus, vammat ja eläke on kaikilla edessä. Jos nyt jo nuorena ja terveenä tuntuu ettei omaa puoliso jaksa silloin on syytä vaihtaa se puoliso parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Nyt ei auta AP kuin pitää huoli, ettet joudu sairaseläkkeelle.

Helpottiko oloa, kun pääsit ilkeilemään? Ap

Vierailija kirjoitti:

Taidat itsekin kuulua mt-ongelmaisiin. Itsemurhaa haudot... hae apua, niin asiat alkavat etenemään. Hoitamattomana totta kai kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

Kenelle tämä viesti oli kohdistettu?

Vierailija kirjoitti:

Kysymys sinänsä on hyvä mutta sen muodossa särähtää tiettyjä ennakkoluuloja.

Me olemme noin 40 vuotiaita, on talo ja lapset teinejä.

Minä loukkaanuin onnettomuudessa vakavasti ja jouduin eläkkeelle. Ei puolison rakkaus siihen päättynyt. Tottakai välillä on ollu vaikeaa kun joutuu rakkaan ihmisen kipuja katsomaan ja jotain uusia asioita opetteleen.

Vaikka minulla on vakavat vammat en minä makaa jatkuvasti palveltavana. Niissä ihmisissä on yleensä jo luonteessa vikaa jos moiseen alkaa. Laiskuus ei katso vammoja jotka voi olla hyvä tekosyy.

Minä hoidan kodin ja ne asiat mitä milloinkin voin. En pysty koko taloa päivässä siivoaan mutta siisteytyy se kun monena päivänä tekee ja aikaahan minulla on. Ehkä nykytilaa voi verrata vanhan aikaiseen kotirouvana oloon.

Parisuhde on nykyään jopa parempi kuin ennen kun aikaa jää paremmin sen hoitamiseen.

Talous on ihan ok mallilla. Perheen netto tulot on 4000€

Ehkä kysymys oli tarkoituksella muodostettu provosoivaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppoahan tämä minulle on. Puoliso tekee kotityöt ja käy kaupassa ja kuljettaa minut töihin ja kotiin. Mies tykkää liikkua kodin ulkopuolella enemmän kuin minä.

Mikä sillä miehellä sitten oikein on vaivana, kun on sairaseläkkeellä?

Sellainen fyysinen sairaus, joka estää töissä käynnin.

Kiitos kun vastasit. Mutta jäi vielä häiritsemään se, kun kerroit että mies tekee kotityöt ja vielä kuskaa sua töihin ja käy kaupassa, niin millainen fyysinen vamma sitten estää käymästä töissä?

Sorry uteliaisuus, mutta oman kokemukseni mukaan fyysisten vaivojen vuoksi on melko vaikeaa saada eläkettä. Jopa kehitysvammaisista (fyysisisesti, ei henkisesti) osa työskentelee vaikkapa puhelinmyynti- tai muissa aspa-tehtävissä, eräs pankkikin oli palkannut pyörätuolipotilaan aspaan kun pää pelasi samalla tavalla kuin muillakin. Yksi jonka tunnen työskentelee piirtäjänä.

Sellainen, joka aiheuttaa kovat kivut. Kotihommat voi tehdä omaan tahtiinsa. Silloin kun oikeen huono päivä, ei voi minua kuskata lääkityksen takia. Sinnikkäästi kuitenkin liikkuu eikä jämähdä kotiin.

Isäni jäi aikanaan työkyvyttömyyseläkkeelle keuhkosairauden vuoksi paljon ennen virallista eläkeikää. Isäni hoiti kodin sen mukaan kuin hapenottokyky antoi myöten. Hissutellen hän kokkasi ja tiskasi sekä pesi pyykkiä. Äiti puolestaan kävi töissä ja hoiti kodin ulkopuoliset asiat. Äiti myös harrasti kodin ulkopuolella, eikä isä koskaan narissut siitä. Yhdessä he sitten makoilivat vuoteessa iltaisin, lueskelivat ja juttelivat.

Isä itse pysytteli elämässä mukana pitämällä yhteyttä sukulaisiin, aikuistuviin lapsiin ja seuraamalla päivänpolttavia asioita. Kun seinät uhkasivat kaatua päälle, isä meni pihalle istuskelemaan ja nauttimaan ulkoilmasta, vaikka ei liikkua jaksanutkaan. Rakkautta riitti isän kuolemaan asti, vaikka elämän kulku olikin vaatinut sopeutumista ja joustamista molemmilta puolisoilta. 

Kyllä kai se varmasti on. Minä tulin jätetyksi sairastuttuani jo ennen eläkettä, suvun neuvomana kai se mies tuli siihen johtopäätökseen.