IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Nämä nykyiset vanhukset, suuret ikäluokat ovat tottuneet hallitsemaan kaikkea.

Pääsivät kiinni politiikkaan ja johtaviin asemiin, sillä heitä oli paljon ja äänestivät ikäisiään ihmisiä, eivät vanhoja patuja.

Heillä on siksi ollut aina paljon valtaa, ryhmänä. Yksikään muu ikäluokka ei ole pystynyt saavuttamaan samaan. Suuret ikäluokat ovat jyränneet lukumäärällään.

Eivät nämä nykyvanhukset nuorina vanhuksia kuunnelleet. Syyttivät vanhuksia sodasta ja veteraaneille sanoivat vaan, että mitäs läksit. Oma valinta.

Omasta lapsuudestani muistan kuinka vanhemmat määräilivät omia vanhempiaan ja paheksuivat hirveästi jos vanhukset eivät totelleet.

Nyt sitten yrittävät määräillä lastensa perheitä. Vaativat jopa isovanhemmille tapaamisoikeuksia kun lapset yrittävät vetää rajaa eivätkä suostu kynnysmaton asemaan.

Tuossa ikäluokassa on paljon sellaista porukkaa joka ei kunnioita tai arvosta ketään. Mitäpä muuta voisi olettaa lapsilta, jotka ovat kasvaneet ilman aikuisten valvontaa.

Niinhän se heillä meni. Lasten kuului olla keskenään ulkona kaikki päivät, ja ottaa vielä pienet sisarukset mukaan. Vanhemmat tekivät töitä, ei heillä ollut aikaa lapsille. Siellä sitten lapset kasvattivat toisiaan, ja oppivat pitämään puolensa omilla tavoillaan. Kyynärpäät ojossa ovat oppineet saamaan haluamansa ja nyt itkevät jos kyynärpää ei enää toimikaan.

Suurten ikäluokkien lapset alkavat olla jo 40+ hyvin pitkälti ja heidäkin lapsensa jo teinejä. Joo, poikkeuksia on, mutta suurilta osin näin.

Kuitenkin täällä pitkälti puhutaan hieman nuoremmista vanhemmista ja heidän ongelmistaan suhteessa isovanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut miettimään tätä omien lasteni kohdalla. Kaikki kolme ovat siinä iässä, että lapsia voisivat tehdä ja hyvät parisuhteet löytyy jne. Mutta kaikki, varsinkin nuorin ja vanhin ovat vielä kovin riippuvaisia meistä vanhemmista. Kysytään neuvoa aika mitättömiin asioihin, pyydetään hyvin herkästi apua, soittelevat päivittäin ja tuntuvat hakevan hyväksyntää ja omiin silmiin tuntuvat kovin, kovin nuorilta ja keskeneräisiltä. Ei meitä haittaa auttaa ja olla tukena, ja kivahan se on, että meistä välittävät, mutta jos vertaan millainen itse olin reilu parikymppisenä, ero on huima. Ja välillä tuntuu vaikealta samaan aikaan neuvoa ja tukea ja toisaalta kunnioittaa aikuisena.

Että millaiseksi suhde muodostuu, jos lapsia tekevät. Ovatko edelleen kovin riippuvaisia siitä, mitä minä ja isänsä ajattelemme, haluavatko neuvoja ja ohjeita vai löytävätkö sen oman tavan olla vanhempia.

Jos neuvoja tai mielipiteitä kysytään, silloin niitä voi antaa oman näkemyksensä mukaan. Mutta jos kukaan ei kysy sinulta miten hänen kuuluisi lapsensa kasvattaa, älä mene tunkemaan mielipidettäsi väkisin hänen tietoonsa vaan kunniota hänen omaa tapaansa. Yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Nämä nykyiset vanhukset, suuret ikäluokat ovat tottuneet hallitsemaan kaikkea.

Pääsivät kiinni politiikkaan ja johtaviin asemiin, sillä heitä oli paljon ja äänestivät ikäisiään ihmisiä, eivät vanhoja patuja.

Heillä on siksi ollut aina paljon valtaa, ryhmänä. Yksikään muu ikäluokka ei ole pystynyt saavuttamaan samaan. Suuret ikäluokat ovat jyränneet lukumäärällään.

Eivät nämä nykyvanhukset nuorina vanhuksia kuunnelleet. Syyttivät vanhuksia sodasta ja veteraaneille sanoivat vaan, että mitäs läksit. Oma valinta.

Omasta lapsuudestani muistan kuinka vanhemmat määräilivät omia vanhempiaan ja paheksuivat hirveästi jos vanhukset eivät totelleet.

Nyt sitten yrittävät määräillä lastensa perheitä. Vaativat jopa isovanhemmille tapaamisoikeuksia kun lapset yrittävät vetää rajaa eivätkä suostu kynnysmaton asemaan.

Tuossa ikäluokassa on paljon sellaista porukkaa joka ei kunnioita tai arvosta ketään. Mitäpä muuta voisi olettaa lapsilta, jotka ovat kasvaneet ilman aikuisten valvontaa.

Niinhän se heillä meni. Lasten kuului olla keskenään ulkona kaikki päivät, ja ottaa vielä pienet sisarukset mukaan. Vanhemmat tekivät töitä, ei heillä ollut aikaa lapsille. Siellä sitten lapset kasvattivat toisiaan, ja oppivat pitämään puolensa omilla tavoillaan. Kyynärpäät ojossa ovat oppineet saamaan haluamansa ja nyt itkevät jos kyynärpää ei enää toimikaan.

Suurten ikäluokkien lapset alkavat olla jo 40+ hyvin pitkälti ja heidäkin lapsensa jo teinejä. Joo, poikkeuksia on, mutta suurilta osin näin.

Kuitenkin täällä pitkälti puhutaan hieman nuoremmista vanhemmista ja heidän ongelmistaan suhteessa isovanhempiin.

Ongelmat voivat olla pitkältä ajalta. Olen itse jo kohta parikymppisen lapsen nelikymppinen äiti joka edelleen kipuilee oman vahempansa käytöstä silloin kun lapsi oli pieni. Nuo arvet ovat syvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se isovanhempi ei ole mikään aivan paatunut narsisti, moniin näihin ylikävelyihin on ihan syynä se, että ne lapsuuden roolit ovat jääneet päälle. Eli itse tai kumppani ei ole kunnolla itsenäistynyt tunnetasolla vanhemmistaan. Siksi se mummo/vaari kohtelee kuin lasta vielä ja itse reagoi siihen kuin pettynyt lapsi.

Parhaat suhteet on yleensä niissä perheissä, missä on ehkä ollut vähän rankkakin irtiotto teininä, mutta kaikki ovat rauhassa muodostaneet ne uudenlaiset ja tasavertaisten aikuisten väliset suhteet jo ennen lastenlapsia.

Onneksi näihinkin auttaa napakasti rajojen vetäminen ja se, että itse ottaa sen aikuisen roolin suhteessa vanhempiinsa. Jollekin riittää keskustelu, joku kovapäisempi vaatii tilapäistä tapaamisten harventamista tai lopettamista. Poislukien ne pahimmat narsistitapaukset, joihin ainoa keino on pitää mahdollisimman pitkää välimatkaa. Mutta olennaista on siis itse tehdä selväksi ne rajansa, ei kukaan kunnioita rajoja, joiden olemassaoloa ei tiedosta.

Varmasti monissa tilanteissa on näin, mutta paatuneen narsistin ja aikuisen lapsen vaikeuteen irrottautua väliin mahtuu monenlaista ongelmaa.

Joskus voi olla niinkin, että se vanhempi ei hyväksy lapsen aikuistumista vaikka kuinka rajoja vedetään, käydään jopa terapiat ym. Eikä tällainen vanhempi aina ole mikään narsisti vaan voi omata monia muunkinlaisia mielenterveysongelmia, joiden vuoksi on välttämätöntä ottaa etäisyyttä. Ja mitä itse narsismiin tulee, niin aikuisen lapsen on äärimmäisen vaikeaa sitä arvioida, koska sama vaikea ja tunkeileva vuorovaikutus on voinut olla läsnä koko elämän ajan. Se on tavallaan aikuiselle lapselle "normaali".

Kirjoitin tämän sen vuoksi, että ihmiset muutenkin helposti syyllistävät itseään sen vuoksi että on ongelmia vanhempien kanssa. Ja oikeasti siinä vanhemmassa on se ongelma, vaikka kuinka itse yrittäisi pyristellä eroon. Jos vuosien saatossa keskustelut eivät mene perille, niin on ihan ok rajata vuorovailutusta vaikka mitään narsistidiagnooseja ei olekaan.

Ja jos aikuinen ihminen ei ole pystynyt itsenäistymään vanhemmistaan, on ensisijaisesti niillä vanhemmilla peiliin katsomisen paikka. Ollaanko uhma- ja murrosiässä oltu henkisesti läsnä, ollaanko vastaanotettu terveesti ne tunnekuohut ym.? Kuinka paljon lapsen elämään tunkeillaan aikuisiällä jne.?

Minä näen tuon itsenäistymisen problematiikan vähän eri tavalla. Se on kuitenkin kaksisuuntainen asia eikä siihen ole yhtä oikeaa tapaa. Jotkut ovat läpi elämän tiiviisti vanhempiensa kanssa, toiset kaipaavat omaa tilaa enemmän ja silti se suhde voi olla hyvä ja lämmin.

Siksi myös sillä aikuisella lapsella on velvollisuus kertoa ne omat rajansa. Millainen haluaa suhteen olevan, kuinka paljon yhdessäoloa, neuvoja, auttamista jne. Aikuisten välisen suhteen tulisi olla tasavertainen ja molemmat ovat siitä yhtä paljon vastuussa. Se on sille isovanhemmalle myös uusi rooli, jota harjoitellaan ja jos on vaikka tuttavapiirissä nähnyt erilaisia isovanhempi-lapsi-lapsenlapsi suhteita, voi mielikuva muodostua näistä, mutta sama tapa ei sitten toimikaan suhteessa omiin lapsiin.

Ja tämä siis kun puhutaan niistä normaaleista ihmissuhteista. Narsistit ja muut sekopäät ovat sitten oma juttunsa.

Meillä on onneksi ihanat isovanhemmat, mutta ymmärrän ettei kaikilla ole näin. Ymmärtämistä avitti naapurin mummeli, joka kutsuu itseään 2v lapseni mummoksi, antaa kielloistani huolimatta lapselle herkkuja ja mehuja vaikka meillä olisi juuri rùoka-aika, välillä ihan pokkana vie lapsen pihaltamme todeten vain, että annetaan äidille vähän omaa aikaa...jne.

Lapsija minäkin tykkäämme mummelista ja vieraillaan siellä viikottain, mutta luojan kiitos ei ole lapsen oikea isovanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut miettimään tätä omien lasteni kohdalla. Kaikki kolme ovat siinä iässä, että lapsia voisivat tehdä ja hyvät parisuhteet löytyy jne. Mutta kaikki, varsinkin nuorin ja vanhin ovat vielä kovin riippuvaisia meistä vanhemmista. Kysytään neuvoa aika mitättömiin asioihin, pyydetään hyvin herkästi apua, soittelevat päivittäin ja tuntuvat hakevan hyväksyntää ja omiin silmiin tuntuvat kovin, kovin nuorilta ja keskeneräisiltä. Ei meitä haittaa auttaa ja olla tukena, ja kivahan se on, että meistä välittävät, mutta jos vertaan millainen itse olin reilu parikymppisenä, ero on huima. Ja välillä tuntuu vaikealta samaan aikaan neuvoa ja tukea ja toisaalta kunnioittaa aikuisena.

Että millaiseksi suhde muodostuu, jos lapsia tekevät. Ovatko edelleen kovin riippuvaisia siitä, mitä minä ja isänsä ajattelemme, haluavatko neuvoja ja ohjeita vai löytävätkö sen oman tavan olla vanhempia.

Jos neuvoja tai mielipiteitä kysytään, silloin niitä voi antaa oman näkemyksensä mukaan. Mutta jos kukaan ei kysy sinulta miten hänen kuuluisi lapsensa kasvattaa, älä mene tunkemaan mielipidettäsi väkisin hänen tietoonsa vaan kunniota hänen omaa tapaansa. Yksinkertaista.

Se on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Se suhde kun elää, yhdessä hetkessä kaivataan tukea ja pitäisi ymmärtää ne sanattomatkin tarpeet ja toisessa avun antaminen on tunkemista. Ja kuinka paljon itse kunnioitat ihmistä, joka jatkuvasti kysyy neuvoja asioihin, jotka on helppo selvittää itse?

Tiedän, itse tuon mahdollistamme, mutta kuten sanottua, asiat eivät ole ollenkaan yksinkertaisia aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Mikä ikääntyvä ihminen se semmonen kakskymppisen vanhempi on? 45-55?

Ja usko nyt että nuo mediassa riehuvat aggressiiviset isovanhempien oikeuksia ajavat rajattomat ei ole mitään normaaleja kipuilijoita.

Eikä ole tässäkään ketjussa kuvatut. Tai tänne kirjoittaneet mummot.

Nykyään erotaan paljon, osa lapsenlapsista katoaa eron myötä isänpuoleisilta isovanhemmilta kokonaan. Osa kirjoittajista on varmaankin heitä.

Avusta. On monenlaista apua. Mun anoppi oli erikoistunut siihen, että hän päätti millaista apua mä tarvitsen. Saattoi esim tulla mun äitiysloman aikaan ilmoittamaan, että mun pitää nyt lähteä shoppailemaan, niin hän auttaa hoitamalla vauvaa. Näin kävi useamman kerran, jostain syystä en arvostanut elettä, varsinkaan huonosti nukutun yön jälkeen, kun juuri oli saanut vauvan nukkumaan. Aamukahdeksalta oli päivälle tavoitteena saada pukluinen yöpaita pois päältä -> pikasuihku -> nukkumaan. Itkua toinen sit vääntää, kun ei saakaan tahtoaan läpi. Ja sit soittokierros koko tuttavapiirille, kun miniälle ei taaskaan mikään kelpaa. Tai halusi välttämättä tulla meille pesemään ikkunoita. Siinäpä oivallinen tekosyy päästä meidän kotiin päsmäröimään kaksi viikkoa. Silloin vielä en osannut pitää jyräävää anoppia aisoissa. 

Samoin oli näiden "hyvää tarkoittavien" lahjoitusten kanssa. Kerrankin toi ikea-kassillisen tyttöjen vaateita parin vuoden kasvuvaralla, selkeästi kasa, jota joku oli yrittänyt myydä kirppiksellä, mutta nämä oli jäänyt.... Mulla on kaksi poikaa. Miksi ei kelvannut? Kiittämätön olin taas. 

Lahjat lapsille. Joko tuo jotain itselle mieluisia kirjoja (jotain perinnesatuja eteläpohojammaaksi) tai mahdollisimman isoja tai äänekkäitä leluja. Tiedättehän näitä isoja robotteja, joista lähtee kauhea meteli, viihdyttää lasta sen yhden illan, hyvällä säkällä kaksi. Lisäksi karkkia vähintään kilo, mieluusti kaksi. Monta kertaa  on pyydetty, ettei herkästi lihoville lapsille hirveästi makeita tuotaisi. 

Sellaista apua, jota oikeasti oltaisiin tarvittu, ei saatu. Mutta ei hätää, anopilta ei apua pyydetä, enää ikinä. Tukehtukoon omaan erinomaisuuteensa, yksin on varmasti kiva olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Mikä ikääntyvä ihminen se semmonen kakskymppisen vanhempi on? 45-55?

Ja usko nyt että nuo mediassa riehuvat aggressiiviset isovanhempien oikeuksia ajavat rajattomat ei ole mitään normaaleja kipuilijoita.

Eikä ole tässäkään ketjussa kuvatut. Tai tänne kirjoittaneet mummot.

Nykyään erotaan paljon, osa lapsenlapsista katoaa eron myötä isänpuoleisilta isovanhemmilta kokonaan. Osa kirjoittajista on varmaankin heitä.

No se lienee sen isän ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä mummo suosi yhtä lasta, siis kirjaimellisesti telkesi toisen lapsen ulos huoneesta ja leikki vain yhden kanssa, kerta toisensa jälkeen. Suosikkilasta ei taas saanut komentaa koskaan, ei vaikka löi mummoa täysillä, jos tilanteessa komensi mummo suuttui ja lepersi lapselle kuinka "et sinä mitään pahaa tehnyt". Lapsi siis ihan kiltti ja herttainen, pienenä oli vain temperamenttia ja rajojen hakemista.

Lapsi oli ihan sekaisin kyläilyjen jäljiltä, niitä oli pakko alkaa vähentää ja kyläillä vain niin että me vanhemmat oltiin myös paikalla.

Ollaan kyläilty pari kertaa kuussa suunnilleen, ja aina on annettu mahdollisuus mummolle leikkiä lasten kanssa, mummosta ei ole puhuttu pahaa lapsille koskaan, vaikka itse olen saanut "olet julma äiti ja vihaat lastasi"-puheluitakin.

Nyt mummo sitten oli ladannut tälle suosikki- lapselle aivan järkyttäviä valheita alkaen siitä, miten mummo on hoitanut lasta kuulemma vauvana viikkotolkulla ( ei ole) ja miten äiti on halunnut pilata mummon ja lapsen välit koska haluaa satuttaa mummoa jne. Nuo siis suoria lainuksia mummon jutuista. Teinistä kyse siis jo nyt.

Opetus oli, että ei olisi pitänyt pitää yhteyttä säännöllisesti vaan rajoittaa lasten ja mummon yhteydenpitoa todella rajusti. Teini oli aivan ahdistunut noista jutuista, kirjallisena mummo pisti tulemaan, joten minäkin ne näin, enkä yhtään ihmettele.

Nyt sitten mietitään miten toimia, olo on aika järkyttynyt. En olisi uskonut mummon olevan noin pahantahtoinen enkä olisi uskonut että lapsen niskaan koskaan noita ilkeitä juttujaan lataa.

Ja hän siis nimenomana varmasti kokee, että me syyttä suotta rajoitetaan hänen oikeuksiaan lapsenlapsiin.

Meillä myös tätä suosimista. Esikoispoika oli aivan ykkönen yli kuopustyttären. Poikaa haluttiin hoitoon, lahjottiin tavaralla ja herkuilla ja sai kiusata siskoaan siellä ollessa. Joskus pojan piti mennä vanhempieni kanssa eläintarhaan, mutta sairastui. Kehdattiin vielä kysyä, menisivätkö pikkusiskon kanssa. Voi sitä huudon ja riehumisen määrää.

Sen jälkeen vähennettiin kaikki tapaamiset minimiin ja yksin ei lapsia vanhempieni kanssa jätetty. Muutoin ovat aina "kunnollisia" ja hyvin voisin kuvitella heidän itkevän lehtien palstoilla kuinka aivan syyttä heidät on eristetty lapsiraukoista.

Meillä kanssa suosimista, esikoinen on täydellinen, kuopus ihan turha. Suurinpiirtein ensimmäinen kommentti oli toisesta raskaudesta kuullessaan, että "kyllä teille olisi "Tenho" riittänyt". Kiitosta vaan kommentista, mutta ihan itse päätämme perheemme lapsiluvun. Eikä tuo kuopus ole syntymänsä jälkeenkään kelvannut mihinkään mummun maailmassa. Moittinut esim sormiruokailevaa alle vuoden ikäistä sotkuiseksi, kun 3-vuotias veli ruokailee kohtuullisen siististi siinä vieressä. Kyllä se esikoinenkin aloittaessaan sotki vähintään yhtä paljon kuin pikkuveljensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavoin isovanhemmat eivät ole kunnioittamaan lastensa perheiden rajoja? Tästä puhutaan paljon, ja ketjun alkupäässä tästä oli jonkin verran esimerkkejäkin, mutta aihe on todella tärkeä ja siitä olisi siksi tärkeää puhua lisääkin.

Tosi on, etteivät asiat aina ole yksipuolisia. Totta kai asiassa on isovanhempienkin puoli. Mutta joskus kyse on siitä, että vaikka vanhemmat kuinka kertovat, perustelevat, selvittelevät ja sovittelevat, se ei auta ja entinen toiminta jatkuu ennallaan. Jos kyse ei ole kohtuuttomista vaatimuksista vaan normaaliin elämään kuuluvista asioista, niin vanhemmilla ei oikein liene muuta keinoa, kuin rajata tekemisissä oloa.

Itse tunnen perheen, jolla on uskonnollinen vakaumus ja sen mukaan perheessä eletään. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, mutta totta kai heidän uskonsa näkyy arkielämässä. En itse ole kokenut ongelmaksi toimia heidän kanssaan tai esimerkiksi ottaa heidän lapsiaan meille kyläilemään tai hoitoon - tai päästää omiani heille. Ollaan kuitenkin käyty perusasiat läpi puhumalla ihan siksi, että haluamme molemmat osapuolet kunnioittaa toisiamme. Oikeasti, kyläilyt tai lasten hoidossa olot ei puolin tai toisin ole niin pitkällisiä, että jostain asiasta hetkellinen irtautuminen mitään kohtuutonta epämukavuutta tai katastrofia aiheuttaisi.

Allergiat toki ovat aika itsestäänselvä asia, mutta lisäksi ollaan puhuttu myös esim. nukkumaanmenoajoista, herkuttelusta ja taas asioista, jotka liittyy heidän uskoonsa ja jotka he toivoisivat otettavan huomioon. Nukkumaanmenoajat ovat aika samanlaiset kuin meilläkin ja molemmille riittää, kun tässä käyttää järkeään. Jos lapset eivät nukahda nätisti, niin ei ongelmaa. Herkuttelusta ollaan sovittu, että leivonnaisia tms. hyvää saa tarjota jos siltä tuntuu mutta ei sokeriövereitä kun ne ei kummankaan lapselle oikein sovi (=levottomuus). Sitten nää uskoon liittyvät jutut. Lähinnä tää perhe on toivonut, että lasten kynsiä ei lakattaisi tai että alkoholia ei käytettäisi lasten läsnäollessa. Tässä ei ole ongelmaa; mies voi ottaa saunaoluensa joskus toistekin, kun sitä alkoholia ei meillä muuten kulu.

Myös tämä perhe kyselee meiltä, jos on epävarma jostain asiasta. Nykyisin kummankaan ei juuri tarvi kysellä, kun tunnemme toisemme niin hyvin. Mutta asioista avoimesti jutteleminen ja toisten toiveiden kunnioittaminen on todellakin luonut molemmille luottamusta. Molempien on mukava päästää lapsi toiselle kylään ja hoitoon, kun voi olla varma, että lapsi tulee huomioiduksi yksilönä ja rajoista ei tarvi taistella lapsen kanssa tämän kotiuduttua (kun ne kylässäkin on melko samanlaiset).

En siksi ymmärräkään, miten tämä tuntuu niin monelle olevan vaikeaa. Onko se tätä nykyajan minä minä minä- ajattelua, jossa tehdään mitä tahansa jotta itsellä olisi hyvä olla mutta vastaavasti ei olla valmiita tekemään mitään toisten puolesta?

Ne konkreettiset esimerkit yksittäin saattavat kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta kun niitä vanhemmuuden vuosia kertyy niin alkavathan ne tuntua jossain.

Anoppi tuli heti ensimmäisellä kerralla katsomaan esikoista sillä asenteella, että tuli hoitamaan "lastaan". Kun näki vauvan hihkaisi: minulla on ollut niin ikävä sinua. Tuo on jäänyt mieleeni vahvasti sillä se oli outo kommentti, koska se oli ensitapaaminen. Anopilla oli ollut enemmänkin ikävä mielikuvaa saa omista lapsistaan ja itsestä äitinä. Yritti saada samalla kerralla meidät kauppaan ja jäädä itse hoitamaan pariviikkoista vauvaa. Loukkaantui näkyvästi kun emme suostuneet. Kuulostaa varmaan vielä vähän vaan yli-innokkaalta touhulta ja nipolta miniältä vai mitä? No tuolloin jo muutama sananen puolison kanssa vaihdettiin, sillä minulla jäi aivan yksiselitteisesti outo ja ulkopuolinen olo koko tapaamisesta.

Noh tapaaminen toisensa perään meni samalla kaavalla. Anoppi seurasi minua tai miestä kuin hai laivaa että saisi vauvan syliinsä. Jos paikalla oli muita sukulaisia, niin komenteli miestäni kenelle nyt pitää vauva antaa syliin. Alkoi myös tuo äidiksi itsensä kutsuminen, ei onneksi jatkunut neljää vuotta, vain kaksi, heh. Ristiäiset.. en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Anoppi halusi asetella kaiken itse esille, toi reilusti sovitun yli tarjottavia (ei meinannut mahtua omani esille) ja taas juoksi miehen perässä komentelemassa kenelle nyt pitäisi vauva antaa. Tuon jälkeen vaihdettiin ja muutama kovempi sananen ukon kanssa, ja vaadin rajoja. Vaadin että mies puuttuu esimerkiksi tuohon, että anoppi yrittää komennella kenen syliin vauvan pitäisi mennä.

No sitten alkoi hoitoon ruikuttaminen toden teolla. Ei annettu, eikä olla vielä tänä päiväkään annettu. Yksi juttu mitä anoppi harrasti oli kun esikoinen oli 1-3v. Hän jatkuvasti tunki fyysiseen kontaktiin lapsen kanssa ja koko vierailun ajan pyysi lasta syliin. Vaikka lapsi jännitti ja ei halunnut. Siis tunnin vierailun aikana kymmeniä kertoja. Lapsi ei saanut olla rauhassa ja mummo jopa sanoi että hän alkaa itkeä jos lapsi ei tule syliin. Ja sitten todella alkoi tekoitkeä :D vein lapsen toiseen huoneeseen leikkimään. Tuolloin mieskin jo alkoi ymmärtämään, että äitinsä käytös on haitallista lapselle. Lapsen tulee oppia ettei hänen keho ole tarkoitettu toisen miellyttämiseen. Jos joku aikuinen haluaa jatkuvaa fyysistä kontaktia lapsen kanssa vaikka tämä on vastentahtoinen, niin sen pitäisi soittaa lapsella hälytyskelloja eikä olla mikään "normaali".

Tästä tulee aivan liian pitkä jos vielä jatkan tähän päivään (lapsi nyt 5) tai ylipäätään kerron kaiken. Nyt kun lapsi on isompi on alkanut "voi kun minä antaisin sinulle tätä ja tätä mutta äitisi ei varmasti halua" -peli. Viisivuotiaaseen toimii, joten tavataan vähemmän. Olen sanonut tuhansia kertoja, että kysy suoraan minulta jos tuntuu että on kyseessä sellainen asia joka mietityttää. Usein kyseessä ei ole mikään kielletty asia. Anoppi vain joko tietoisesti tai tiedostomattaan manipuloi lasta siihen, että hän on hyvä ja minä olen paha. Anopin lempifraasi muuten on: mummo itkee jos teet sitä tai tätä. Tai: rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa (ihan todellako, omia lapsia enemmän, lasta jota ei ole ikinä hoitanut ja tavannutkin melko rajatusti?). Kerran sanoi meille, että ainoastaan lapsen avulla jaksaa. Ei kenelläkään voi sellaista taakkaa ladata, vähiten pienelle lapselle.

Minun anoppini siis ihan oikeasti haluaisi olla lapseni äiti. Hänellä on omia kipupisteitä omassa äitiydessään joten pieni osa minusta ymmärtää, mutta edes murto-osa ei hyväksy. Tavataan nykyään Max 3-4kertaa vuodessa. Ennen enemmän ja se kyllä kaduttaa.

No onhan tuossa tarinaa kerrakseen ja innokasta mummia myös, mutta vähän jää mietityttämään se, että lapsi jännittää mummiaan eikä halua tälle syliin, kun ei ole koskaan saanut edes luoda suhdetta tähän.  Sehän on lapselta täysin jäävätty.  Anoppi on pyytänyt lasta luokseen hoitoon, mutta kertaakaan ei ole siihen suostuttu.

Joten onko ihme?

Ihan tarkalleen ei selvinnyt, miksi anoppi olisi huono hoitaja.  Entä jos häneen olisi vain luotettu ja annettu heidän viettää aikaa kahdestaan, kenties anoppikin olisi saanut luotua luontevan suhteen lapseen ja pystynyt toimimaan ihan normaaliin tapaan.  Mitä pahaa anoppi olisi voinut lapselle tehdä?  Tässä tapauksessa mummi ei ole saanut toteuttaa rooliaan aidosti lainkaan, vaan hänet on täydellisesti dissattu.  Tapaamisia lapseen rajoitetaan.   Ei ketkään ihmiset ole täydellisiä.  

Minun ex-anoppini oli tunnekylmä ihminen ja monella tavalla erikoinenkin, mutta kyllä minä annoin hänen hoitaa lastani ja lapsen muutenkin olla hänen kanssaan.  Ei hän mitään pahaa olisi lapselle päästänyt tapahtumaan.  Lapsi oppi tuntemaan mummonsa sellaisena kuin tämä oli ja se oli ihan ok.  Sellaisenahan me muutkin hänet tunsimme.   

Ei isovanhemman lastenhoito ole mikään automaatio, joka tulee tarjota. Lapsi ei ole mikään objekti, lelu tai nukke, jonka avulla isovanhempi saa kokea itsensä hyväksi. Lapsi ei tarvitse isovanhempia. Lapsi tarvitsee vanhemmat ja lisäksi muita luotettavia ihmissuhteita aikuisiin (nämä aikuiset voivat olla ketä vain, jotka herättävät luottamuksen vanhemmissa).

Luottamusta ei hankita hoitamalla lasta ilman vanhempia, vaan se hankitaan aina omalla käytöksellä vanhemman edessä. Pienet lapset vierastavat tuttujakin isovanhempia, ja on luonnollista että esim. 1-2-vuotias ei halua kuin sellaisen ihmisen syliin, joka hoitaa häntä päivittäin.

Vanhemman luottamusta toiseen aikuiseen (isovanhempi, kummi, täti kuka tahansa) rikkoo aivan varmasti ja perusteellisesti, jos:

-ihminen ei ymmärrä omaa rooliaan suhteessa lapseen ja vanhempiin

-ihminen yrittää viedä jomman kumman vanhemman vanhemmuuden tilaa, esimerkiksi nimittämällä itseä isäksi/äidiksi, yrittämällä kontrolloida sellaisia asioita jotka saivat yksiselitteisesti vain vanhemman "alueella" (esim. kuka vauvaa sylittelee).

-Ihminen ei kykene lukemaan lapsen eleitä tai on välittämättä niistä

-ihminen toistuvasti rikkoo lapsen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen

-ihminen toistuvasti esittää tämän vanhemman ikävässä valossa lapselle

Kaikki nämä rikkovat luottamusta, sillä ne ovat vahingollisia tekoja lapselle. Kaikki toiminta, mikä rikkoo lapsen ja vanhemman välistä luottamussuhdetta on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Täällä on ollut pitkiä ketjuja, joissa on valitettu sitä, että isovanhemmat eivät välitä eivätkä hoida joko yhtään tai ei tarpeeksi lapsenlapsia eivätkä auta vanhempia saamaan ns. omaa aikaa.

NO mikä nyt sitten on totuus?

Tuossa taas kirjoitettiin tasan selvästi, että LAPSI EI TARVITSE ISOVANHEMPIA.

Silti niissä toisissa ketjuissa hoettiin koko ajan sitä, että isovanhemmat olisivat lapselle tärkeitä ja lapsilla on paha mieli, kun isovanhemmat eivät hoida heitä eivätkä vietä aikaa heidän kanssaan.  Ollaan kateellisia niille lapsiperheille, joissa isovanhemmat ovat mukana ihan arjessa ja hoitavat lapsia.  Lapselle olisi kuulemma suunnattoman tärkeätä luoda suhteet isovanhempiin.  Ja sitten vielä muistettiin lähes jokaisessa kirjoituksessa mainita, että kun nämä mummot ja papat tulevat vanhoiksi, heitä ei sitten huomioida eikä auteta.

Ja nyt lapset eivät tarvitse isovanhempia.  ????

Onko niin, että jokainen kirjoittaja lähtee omista lähtökohdistaan ja näkee kaiken oman asetelmansa kautta?   Nythän on vaarana se, että nekin isovanhemmat, jotka olisivat mielellään ja aivan luontevasti lastensa perheitten elämässä mukana ilman, että mitään ongelmia edes syntyisi, eivät enää uskalla tehdä yhtään mitään.  Vetäydytään, kun ei tiedetä, mikä on milloinkin liikaa tai liian vähän.  Voiko mitään kysyä ilman, että se tulkitaan tunkeutumiseksi?  

Kaikista asioistahan voidaan tehdä vaikeita.  Tottakai ymmärrän, että ärsyynnytään jos ollaan liikaa tyrkyttämässä jotain tarjoiluja ristiäisiin jne, mutta onko ne olennaisia asioita silloin, kun lapsi on jo tenavaiässä ja tarvitsisi hoitajaa ja mummo pystyisi siihen aivan hyvin?  Riidellään sitä asioista perheitten sisälläkin, mutta ei olla ihan mistä vaan laittamassa välejä poikki.  Näissäkin täällä kerrotuissa jutuissa on aivan varmasti taustalla paljon suurempia ongelmia, jotka on vaikuttaneet siellä taka-alalla jo pitkään.  Kaikki ihmiset eivät vain tule keskenään toimeen.  Ja tätä on esiintynyt iät ja ajat.  

Mitä kummaa tässä on? On ihmisiä, jotka kokevat, että heidän vanhemmat/appivanhemmat eivät välitä lapsenlapsista tarpeeksi tai ollenkaan. Tämä ketju ei ole heidän, täällä on ollut lukemattomia ketjuja siitä aiheesta. Sitten on ihmisiä, joiden vanhemmat/appivanhemmat tunkeilevat määräilemään perhe-elämää ja käyttäytyvät rajattomasti. Tämä ketju koskee heitä. Sitten on suurin osa ihmisistä, joilla on ihan normaalit välit.

Ihan kuin täällä voi olla ketju lapsista, jotka ovat huolimattomia koulun suhteen ja myös lapsista, jotka ovat liian perfektionisteja koulun suhteen. Kummatkin ongelmat voivat olla olemassa.

En ole isovanhempi, enkä äiti, mutta autan paljon kavereitani lastensa kanssa. Osa ymmärtää sen, että en ole mikään viihdytyskone tai ala mitenkää erityisesti hyysää lasta. Useimmille se on ok ja lapset viihtyy mun kanssa, mutta jos sä tuut kertomaan että "voi ku meidän Pirkko ei saa katsoa televisiota vaan sun pitää leikkiä vaan kehittäviä leikkejä sen kanssa", niin en auta. Olen järkevä ihminen, enkä vaaranna lapsen turvallisuutta, enkä anna sen katsoa tuntikausia televisiota, mutta mä en ala myöskää hyppimään sen lapsen takia. Olen kasvissyöjä, en tee liharuokaa sen takia, että joku tulee mun luo. Jos he haluavat, että lapselle syötetään tiettyjä juttuja he tuovat ruoka-annokset mukanaan. Tietysti huomioin allergiat.

Osassa ihmiset nillittää ihme asioista, osassa välien katkaisuun on varmasti ihan oikeat syyt.

Meillä on lasten isovanhemmat puuttuneet jopa siihen, minkä värisiä vaatteita lasten vaatekaapeista löytyy ja sanoneet että voisit muuten Sirkka (siis minä) ostaa jotain muuta väriä kun minä en oikein pidä tuosta väristä. No, lapsi ja minä taas satumme pitämään tuosta isovanhemman inhoamasta väristä (ei ole vaaleanpunainen) joten kyllähän sitä lasten vaatekappaleista löytyy.

Hän myös kommentoi, jos lapsi saa isommaltaan uudenveroisen vaatekappaleen. Kun ei saisi olla käytetty. Toisaalta on huono asia, jos lapsella on "taas?!" vaikkapa uusi paita.

Leluissa sama asia. Lapsellamme sattuu olemaan neljä erilaista nukkea. Osa niistä on tarkalleen ottaen yhteisiä. Lapsi on usein halunnut tietyn nuken mukaansa eri paikkoihin ja isovanhempienkin luo. Kun kerran oli eri nukke mukana, isovanhempi kommentoi ärtyneesti että TAASKO tuolla lapsella on uusi mekko?!

Meidän ostamia lastentarvikkeita on kommentoitu siihen sävyyn, että ei oltaisi saatu ostaa esimerkiksi uusia vaunuja kun tuolla jossain olisi ollut vanhat rämät jotka olisi menneet aivan hyvin. Hankinnat olemme tehneet ihan omilla rahoillamme, eikä euroakaan olla isovanhemmilta (tai muiltakaan) tähän pyydetty. Niitä vanhoja rämiä (mummolan vintiltä) koetettiin tuoda meille useampaan otteeseen. Lopulta mies ärähti, että taasko tuo romukasa on täällä tien tukkeena. Tästä tietenkin loukkaannuttiin, ja lähdettiin ovia paukutellen itku silmässä matkaansa. Tätä ennen oli tosiaan useaan kertaan kerrottu että emme ko. kärryjä halua ja tarvitse ja että meillä on tosiaan nämä uudet, joita on tarkoitus käyttää ihan jatkuvasti.

Isovanhemmilla on ollut myös vankka mielipide lasten päivähoitoon laittamisesta. Että joo kyllä pitää laittaa. Vaikka minä olin kotona. Tokaisin, että ei tarvi laittaa, laitamme sitten kun asia on ajankohtainen. Tästäkös taas suututtiin, mutta ovatpahan nuo päivähoitoon ehtineet hieman myöhemminkin ;)

Tosiaankin sillä on eroa, jos isovanhemmilta pyydetään apua. Tai jos isovanhempi haluaa joskus ostaa jotain ekstraa ja hemmotella. Mutta jos isovanhemman on saatava päättää asioista ja hän suuttuu, kun perhe tekeekin omalla tavallaan, ollaan hakoteillä. Isovanhemman neuvo ei välttämättä ole huono, mutta jokainen tyylillään eikä toisia voi pakottaa tekemään omilla tavoillaan.

Ystäväni kertoi isovanhemmasta, joka soitti hänelle synnärille ja valitti kuinka raskasta oli hoitaa pariskunnan isompia lapsia ja kuinka vaikeita nämä ovat, kun eivät olleet äidin sairaalassaolojakson (joka venyi) aikana suostuneet kunnolla nukkumaan Isovanhemman kanssa. Samalla syyllistettiin, kuinka väsynyt mieskin on kun koettaa hoitaa yritystään ja käydä iltaisin katsomassa vaimoaan ja vauvaansa sairaalassa. Tuore äiti olikin kysynyt, että mitähän minä asialle täältä sairaalasta käsin oikein voin, kun en vastasyntynyttä ajatellut tänne jättää yksin ja kun ei meitä vielä hänen vointinsa vuoksi kotiutetakaan? Vastausta ei kai ollut kuulunut, mutta muistan, että tämä ystäväni itki asiaa minulle luonaan vieraillessani. Voin vain kuvitella, kuinka inhottavaa on olla "jumissa" sairaalassa ja kuunnella samalla valitusta siitä, kuinka kotipuolessa ei pärjätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen mummo puhuu lapsen siellä ollessa aina vain lapsen isästä, mutta ei koskaan minusta, äidistä. Ja siis yhtenä perheenä tässä ollaan ja eletään, mutta kun ei tulla toimeen, niin äidin kai voi sitten vain tuolla tavalla sulkea pois.

Mistäkö tiedän? Kun lapsi on kertonut.

Minkä ikäinen lapsi on? Ja mistä ovat isovanhempien kanssa mahtaneet puhua? Jos ovat puhuneet, millaista oli silloin kun iskä/äiti oli lapsi, niin lienee aika luonnollista, että puhutaan hänestä eikä ruveta arvuuttelemaan hänen puolisostaan mitään.

Lapsi on kuusivuotias. Jos lapsi sanoo että haluaa soittaa äidille niin isovanhempi sanoo että joo, soitetaan isälle. Jos lapsi sanoo mitä tahansa äidistä niin puhe muutetaan isään. Lapsi sanoi viimeksi kotiuduttuaan, että tulee välillä semmoinen olo, kuin ei mummolla ollessaan äitiä olisikaan kun äidistä ei saa puhua mitään ja jos puhe tulee vanhemmista niin aina vaan mummo puhuu isästä.

Totta kai tämän muistelun puitteissa ymmärtäisikin, mutta tällainen tuntuu kummalliselta- lapsestakin.

Joo, olen samaa mieltä. Mutta voi tuon ymmärtää sillä tavalla, että kun he nyt sattuvat olemaan isän vanhemmat, niin puhuttaessa kotiasioista tulee aina ensin mieleen isä, joka on se heidän "omansa" siinä perheessä.  Varmaan puhuvat kavereilleenkin ja muille lapsilleen "Matin" perheestä eikä "Minnan", vaikka "Minna" niiden lasten toinen vanhempi oliskin. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, omat vanhemmat ja appivanhemmat tekee tuossa samalla tavalla. Mutta joo, jos systemaattisesti aina muutetaan että ei soiteta äidille, soitetaan isälle, niin onhan se outoa.

No ei hyvää päivää. Outoa on se jos isovanhemmat eivät osaa ajatella muuta kuin minäminäminä ja meidän poika -tyylillä. Joo, heidän poikansa on varmaan se _heidän_ ”omansa”, mutta jos lapsenlapsella kuitenkin on ne kaksi vanhempaa, niin silloin järkevät isovanhemmat osaavat asian sisäistää ja ajatella, että vaikka heille heidän poikansa on tärkein, niin lapsenlapselle se äiti on ihan yhtä tärkeä. Ja jos lapsi sanoo haluavansa soittaa äidille, niin se tarkoittaa äitiä, eikä isää. Hitto mikä logiikka. Tuollainen käytös ei kuulosta miltään muulta, kuin siltä, että perheen äiti halutaan tarkoituksella sulkea ulkopuolelle.

-ohis

Ihan ot, mutta meillä luetaan paljon, ja ottaisin ilomielin vastaan jonkun perinnesatukirjan. Mutta kun sitä satukirjaa on joskus toivottu, niin sille vain tuhahdellaan. Sille sentään olisi käyttöä pitkäksi aikaa, toisin kuin monella muulla muovikrääsällä tai vaatteita, jotka on kokoa "just ja just menee vielä hetken". Sinänsä vaatteiden tyyli ei kiinnosta; aina ne ei itselle iske mutta ei tarvikaan, riittää, jos lapsi pitää niistä :)

Vierailija kirjoitti:

En ole isovanhempi, enkä äiti, mutta autan paljon kavereitani lastensa kanssa. Osa ymmärtää sen, että en ole mikään viihdytyskone tai ala mitenkää erityisesti hyysää lasta. Useimmille se on ok ja lapset viihtyy mun kanssa, mutta jos sä tuut kertomaan että "voi ku meidän Pirkko ei saa katsoa televisiota vaan sun pitää leikkiä vaan kehittäviä leikkejä sen kanssa", niin en auta. Olen järkevä ihminen, enkä vaaranna lapsen turvallisuutta, enkä anna sen katsoa tuntikausia televisiota, mutta mä en ala myöskää hyppimään sen lapsen takia. Olen kasvissyöjä, en tee liharuokaa sen takia, että joku tulee mun luo. Jos he haluavat, että lapselle syötetään tiettyjä juttuja he tuovat ruoka-annokset mukanaan. Tietysti huomioin allergiat.

Osassa ihmiset nillittää ihme asioista, osassa välien katkaisuun on varmasti ihan oikeat syyt.

Entä jos joku sanoo sinulle että "hei, meillä on uskonnollinen vakaumus jonka vuoksi lapsi ei ole koskaan katsonut telkkaria. Mutta muuten voitte valita vapaasti mitä teette."

Olisiko tuo ongelma? Jos, niin miksi? Oletetaan, että kyse on lyhyempiaikaisesta hoidosta. Kai sitä nyt kuitenkin muutaman tunnin tai yhden päivän aikana keksii muutakin kuin tv:n katsomista ja kai sitä sen aikaa voi olla ilman, vaikka muuten katsoisi paljonkin?

En minäkään alkaisi mitään tv:tä sulkemaan jonkun muun asian takia, mutta tuo voisi olla sellainen. Mielelläni omiakin kehotan tekemään muuta, energia kun purkautuukin paremmin muissa hommissa.

Tuon ruokailuasian ymmärtää hyvin. Mitenkäs toisin päin sitten; jos sinun lapsesi menisi useammaksi tunniksi kylään ja olisi myös kasvissyöjä, pyytäisitkö kyläpaikan vanhempia tarjoamaan kasvisruokaa? Tai oletatko itse saavasi kasvisruokaa, vaikka kyläilisit paikassa, jossa väki ei ole kasvissyöjiä? Kysymyksen asettelu on nyt vähän huono ja voi kuulostaa ikävältä, mutta kiinnostaa nämä ajatuskuviot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole isovanhempi, enkä äiti, mutta autan paljon kavereitani lastensa kanssa. Osa ymmärtää sen, että en ole mikään viihdytyskone tai ala mitenkää erityisesti hyysää lasta. Useimmille se on ok ja lapset viihtyy mun kanssa, mutta jos sä tuut kertomaan että "voi ku meidän Pirkko ei saa katsoa televisiota vaan sun pitää leikkiä vaan kehittäviä leikkejä sen kanssa", niin en auta. Olen järkevä ihminen, enkä vaaranna lapsen turvallisuutta, enkä anna sen katsoa tuntikausia televisiota, mutta mä en ala myöskää hyppimään sen lapsen takia. Olen kasvissyöjä, en tee liharuokaa sen takia, että joku tulee mun luo. Jos he haluavat, että lapselle syötetään tiettyjä juttuja he tuovat ruoka-annokset mukanaan. Tietysti huomioin allergiat.

Osassa ihmiset nillittää ihme asioista, osassa välien katkaisuun on varmasti ihan oikeat syyt.

Entä jos joku sanoo sinulle että "hei, meillä on uskonnollinen vakaumus jonka vuoksi lapsi ei ole koskaan katsonut telkkaria. Mutta muuten voitte valita vapaasti mitä teette."

Olisiko tuo ongelma? Jos, niin miksi? Oletetaan, että kyse on lyhyempiaikaisesta hoidosta. Kai sitä nyt kuitenkin muutaman tunnin tai yhden päivän aikana keksii muutakin kuin tv:n katsomista ja kai sitä sen aikaa voi olla ilman, vaikka muuten katsoisi paljonkin?

En minäkään alkaisi mitään tv:tä sulkemaan jonkun muun asian takia, mutta tuo voisi olla sellainen. Mielelläni omiakin kehotan tekemään muuta, energia kun purkautuukin paremmin muissa hommissa.

Tuon ruokailuasian ymmärtää hyvin. Mitenkäs toisin päin sitten; jos sinun lapsesi menisi useammaksi tunniksi kylään ja olisi myös kasvissyöjä, pyytäisitkö kyläpaikan vanhempia tarjoamaan kasvisruokaa? Tai oletatko itse saavasi kasvisruokaa, vaikka kyläilisit paikassa, jossa väki ei ole kasvissyöjiä? Kysymyksen asettelu on nyt vähän huono ja voi kuulostaa ikävältä, mutta kiinnostaa nämä ajatuskuviot.

Pointti ehkä oli siinä, että mä en ala sen vanhempien toiveiden (kehittävät leikit) mukaan pyörittää elämää. Ei lapset yleensä katso mun luona teeveetä vaan esim. Piirtää. Esim. Jos ne vanhemmat ei jaksa ulkoilla sen lapsen kanssa, niin ei se ole mun tehtävä(ellei mua huvita) jos mä sitä hoidan muutaman tunnin. Mut siskon lapsia kyn olen hoitanut esim. Viikonlopun, niin totta kai olen käynyt pihalla. En mä mitää överejä niiden lasten kanssa harrasta (esim. Anna valvoa miten sattuu tai syötä vaan herkkuja), mutta ne on mulla extraa enkä ota niiden kehityksestä vastuuta.

Mä veisin lapselleni ruuat mukana, jos perhe ei syö kasvisruoka. Samalla tavalla se koskee muakin.

Täytyy kyllä sanoa näihin, että äidillä ja äidin hyvinvoinnilla on niin suuri merkitys varhaislapsuudessa, että sellaisen anopin joka suorastaan inhoaa miniäänsä eikä tätä osaa peittää, on parempi pysyä perheen elämästä poissa. Yhdenkään lapsen ei pidä joutua sietämään tilannetta, jossa omaa äitiä jätetään ulkopuoliseksi yms.

Mä kerran seurasin yhden kaverin tilannetta, kun olin kahvilla samaan aikaan kuin anoppinsa. Heidän pieni tyttö on mun kummityttö. Tämä anoppi alkoi selittämään yhtäkkiä pöydässä heidän yhteisestä perhetuttavasta, joka oli kehunut oman tyttärensä ja lapsenlapsensa kauneutta. Hän kertoi sen mun kaverille sellaisella äänensävyllä kuin perhetuttu olisi sanonut tosi ilkeästi sanoessaan noin. Kaveri totesi siihen, että kaikkihan lapset on kauniita, mitä siitä. Anoppinsa heti perään sanoi jotenkin: niin ja onhan kaikki nuoret naisetkin kauniita, ikään kuin lohduttavalla äänensävyllä kaverilleni. Tiedättekö, niin kuin olisi lohduttanut jotain tosi rumaa joka jäi kakkoseksi jollekin toiselle naiselle.

Tämä on jäänyt hyvin mieleeni, sillä siitä jäi tosi outo olo. Vielä myöhemminkin mietin tilannetta, ja tajusin että tämä anoppi selvästi yritti tehdä jostain normaalista asiasta (ihminen kommentoi lastaan kauniiksi), sellaisen tilanteen niin kuin tätä ystävääni olisi sanottu rumaksi, ja yritti jotenkin oudosti heikentää ystäväni itsetuntoa olematta kuitenkaan itse varsinaisesti ilkeä. Ystäväni on kaunis. Kysyin häneltä sitten seuraavalla kerralla, että aika outo juttu anopillasi etten oikein ymmärtänyt jutun pointtia. Kaveri sanoi, että tuollaista se tekee. Näyttää lisäksi mm. pojalleen kuvia samanikäisistä perhetuttavien naispuoleisista lapsista tai muista tutuista ihan "muuten vain" ilmeisesti saadakseen tämän miniän mustasukkaiseksi. Siis tyyliin "Katsopa kun Marjasta on kasvanut näin upean kaunis nainen".

Tässä nyt tällaisen ulkopuolisen havainto siitä, kuinka joku anoppi voi kiusata miniää niin etteivät muut oikein edes tajua mistä on kyse. En tiedä yhtään millainen tämä anoppi on mummona, mutta en usko että tuollainen anoppi voi olla kovin hyvä mummokaan. Itselläni ok vanhemmat ja appivanhemmat eikä omakohtaista kokemusta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole isovanhempi, enkä äiti, mutta autan paljon kavereitani lastensa kanssa. Osa ymmärtää sen, että en ole mikään viihdytyskone tai ala mitenkää erityisesti hyysää lasta. Useimmille se on ok ja lapset viihtyy mun kanssa, mutta jos sä tuut kertomaan että "voi ku meidän Pirkko ei saa katsoa televisiota vaan sun pitää leikkiä vaan kehittäviä leikkejä sen kanssa", niin en auta. Olen järkevä ihminen, enkä vaaranna lapsen turvallisuutta, enkä anna sen katsoa tuntikausia televisiota, mutta mä en ala myöskää hyppimään sen lapsen takia. Olen kasvissyöjä, en tee liharuokaa sen takia, että joku tulee mun luo. Jos he haluavat, että lapselle syötetään tiettyjä juttuja he tuovat ruoka-annokset mukanaan. Tietysti huomioin allergiat.

Osassa ihmiset nillittää ihme asioista, osassa välien katkaisuun on varmasti ihan oikeat syyt.

Entä jos joku sanoo sinulle että "hei, meillä on uskonnollinen vakaumus jonka vuoksi lapsi ei ole koskaan katsonut telkkaria. Mutta muuten voitte valita vapaasti mitä teette."

Olisiko tuo ongelma? Jos, niin miksi? Oletetaan, että kyse on lyhyempiaikaisesta hoidosta. Kai sitä nyt kuitenkin muutaman tunnin tai yhden päivän aikana keksii muutakin kuin tv:n katsomista ja kai sitä sen aikaa voi olla ilman, vaikka muuten katsoisi paljonkin?

En minäkään alkaisi mitään tv:tä sulkemaan jonkun muun asian takia, mutta tuo voisi olla sellainen. Mielelläni omiakin kehotan tekemään muuta, energia kun purkautuukin paremmin muissa hommissa.

Tuon ruokailuasian ymmärtää hyvin. Mitenkäs toisin päin sitten; jos sinun lapsesi menisi useammaksi tunniksi kylään ja olisi myös kasvissyöjä, pyytäisitkö kyläpaikan vanhempia tarjoamaan kasvisruokaa? Tai oletatko itse saavasi kasvisruokaa, vaikka kyläilisit paikassa, jossa väki ei ole kasvissyöjiä? Kysymyksen asettelu on nyt vähän huono ja voi kuulostaa ikävältä, mutta kiinnostaa nämä ajatuskuviot.

Pointti ehkä oli siinä, että mä en ala sen vanhempien toiveiden (kehittävät leikit) mukaan pyörittää elämää. Ei lapset yleensä katso mun luona teeveetä vaan esim. Piirtää. Esim. Jos ne vanhemmat ei jaksa ulkoilla sen lapsen kanssa, niin ei se ole mun tehtävä(ellei mua huvita) jos mä sitä hoidan muutaman tunnin. Mut siskon lapsia kyn olen hoitanut esim. Viikonlopun, niin totta kai olen käynyt pihalla. En mä mitää överejä niiden lasten kanssa harrasta (esim. Anna valvoa miten sattuu tai syötä vaan herkkuja), mutta ne on mulla extraa enkä ota niiden kehityksestä vastuuta.

Mä veisin lapselleni ruuat mukana, jos perhe ei syö kasvisruoka. Samalla tavalla se koskee muakin.

Kiitos vastauksesta :)

Kuulostaa minusta oikein hyvältä. Ja ymmärrän tuonkin, että jos alettaisiin erikseen vaatia jotain tiettyä tekemistä niin siitähän lähinnä tulee ikävä olo. Eli en minäkään siihen lähtisi.

- Se edellinen kysyjä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.