IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä on helppo asia. Olen hoitanut niin omia lapsiani kuin sisarustenikin lapsia todella paljon. Omiani tietysti aikoinaan lähes koko ajan. Jos he nyt aikuisena katsoisivat, että olen kohdellut heitä joskus huonosti tai muuten mun luonani on ollut turvatonta tai heille vahingollista, eivät he tietenkään pyytäisikään mua sen paremmin hoitamaan lapsiaan kuin antaisivat lapsiaan muutenkaan luokseni. Jos he taas vaatisivat, että mun pitäisi toimia eri tavalla kuin heidän lastensa kanssa, kehottaisin hakemaan hoitoapunsa ja lapsilleen läheiset aikuiset  jostain muualta. Sairaanhoitajana mulla on riittävästi tietoa, osaamista ja vastuuta lapsen terveyteen liittyvistä asioista kuten allergioista Oli jo silloin, kun he itse olivat vielä lapsia. Jos minä en kelpaisi  sellaisena kuin olen, niin se olisi heidän oma asiansa. Mulle ei kuitenkaan aleta sanella sääntöjä, joille ei ole mitään painavaa (kuten lapsen allergia tai sairaus)  perustetta eikä vetää mitään sukupolvien välistä nokkapokkaa, jossa jonkun pitää voittaa. Mun kodissani on mun sääntöni, päiväkodissa on päiväkodin säännöt, lapset kotona on kodin säännöt jne. 

Toi on mun mielestä ehkä se absurdein syy miksi asiat pitäisi tehdä just niinkuin joku toinen sanoo. "Koska minä olen kasvattanut omat lapset tiedän miten lapset kasvatetaan, näin on aina tehty, joten näin pitää aina toimia".

Ajatella, että näin pelkkänä lähärinä ja vain kahden lapsen äitinä minä tiedän, että jokainen lapsi ja jokainen ihminen on erilainen ja saattaa tarvita ihan totutusta erilaista hoivaa tai hoitoa. Huomaan suuria eroja jopa omissa lapsissani.

Ja jos kavereiden lapsia annetaan mulle hoitoon niin todellakin ilolla otan vanhempien vinkit vastaan miten lapsella olisi paras mahdollinen olla. Ja jos lastenlapsia joskus tulee niin uskoisin lasteni tietävän paremmin kuin minä mistä heidän lapsensa hyötyy ja toivoisin heiltä vinkkejä omaan toimintaani. Mutta meitä on tietenkin yllättävän moneen junaan.

Meillä mummo suosi yhtä lasta, siis kirjaimellisesti telkesi toisen lapsen ulos huoneesta ja leikki vain yhden kanssa, kerta toisensa jälkeen. Suosikkilasta ei taas saanut komentaa koskaan, ei vaikka löi mummoa täysillä, jos tilanteessa komensi mummo suuttui ja lepersi lapselle kuinka "et sinä mitään pahaa tehnyt". Lapsi siis ihan kiltti ja herttainen, pienenä oli vain temperamenttia ja rajojen hakemista.

Lapsi oli ihan sekaisin kyläilyjen jäljiltä, niitä oli pakko alkaa vähentää ja kyläillä vain niin että me vanhemmat oltiin myös paikalla.

Ollaan kyläilty pari kertaa kuussa suunnilleen, ja aina on annettu mahdollisuus mummolle leikkiä lasten kanssa, mummosta ei ole puhuttu pahaa lapsille koskaan, vaikka itse olen saanut "olet julma äiti ja vihaat lastasi"-puheluitakin.

Nyt mummo sitten oli ladannut tälle suosikki- lapselle aivan järkyttäviä valheita alkaen siitä, miten mummo on hoitanut lasta kuulemma vauvana viikkotolkulla ( ei ole) ja miten äiti on halunnut pilata mummon ja lapsen välit koska haluaa satuttaa mummoa jne. Nuo siis suoria lainuksia mummon jutuista. Teinistä kyse siis jo nyt.

Opetus oli, että ei olisi pitänyt pitää yhteyttä säännöllisesti vaan rajoittaa lasten ja mummon yhteydenpitoa todella rajusti. Teini oli aivan ahdistunut noista jutuista, kirjallisena mummo pisti tulemaan, joten minäkin ne näin, enkä yhtään ihmettele.

Nyt sitten mietitään miten toimia, olo on aika järkyttynyt. En olisi uskonut mummon olevan noin pahantahtoinen enkä olisi uskonut että lapsen niskaan koskaan noita ilkeitä juttujaan lataa.

Ja hän siis nimenomana varmasti kokee, että me syyttä suotta rajoitetaan hänen oikeuksiaan lapsenlapsiin.

Meillä mun vanhemmat, joita osallistettiin paljon lapsenlapsen elämään jakamalla kuvia ja juttuja meidän arjesta, onnistuivat jotenkin vääristämään sen kaiken rumaksi omaksi versiokseen, missä ollaan huonoja vanhempia (tai etenkin mun mies on) ja suurinpiirtein kaltoinkohdellaan lastamme (ei laitettu joka päivä kuvaa missä ollaan ulkona = lapsi ei pääse koskaan ulos; mainittiin että ruoka maistui jostain syystä vähän huonosti = pakkosyötetään lasta; jos leikitään lapsen kanssa aktiivisesti = tulee levoton lapsi: jos taas ei leikitä lapsen aktiivisesti lapsen kanssa joka hetki = me näplätään vaan kännyköitä eikä huomioida lasta yhtään).

Lopulta sitten hyökkäsivät meidän kimppuun kertoen kaiken sen mitä tehdään muka väärin, miten he tekivät asioita toisin ja paremmin kun minä olin lapsi, eivätkä suostuneet kuuntelemaan tai ymmärtämään kun yritettiin rautalangasta selittää minkälaista meidän arki ja elämä todella on, miten onnellinen pieni lapsi meillä asuu, ja että heillä ei ole mitään oikeutta puuttua meidän perhe-elämään paitsi jos apua tai neuvoja varta vasten pyydetään.

Nyt yhteydenpito rajoittuu satunnaisiin tapaamisiin ja viesteihin.

Onko muuten kenenkään isä tai appiukko alkanut leperrellä vauvalle, että tässä iskä? Kun noita mummoja on, jotka tituleeraavat itseään äidiksi lapsenlapsille?

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mummo suosi yhtä lasta, siis kirjaimellisesti telkesi toisen lapsen ulos huoneesta ja leikki vain yhden kanssa, kerta toisensa jälkeen. Suosikkilasta ei taas saanut komentaa koskaan, ei vaikka löi mummoa täysillä, jos tilanteessa komensi mummo suuttui ja lepersi lapselle kuinka "et sinä mitään pahaa tehnyt". Lapsi siis ihan kiltti ja herttainen, pienenä oli vain temperamenttia ja rajojen hakemista.

Lapsi oli ihan sekaisin kyläilyjen jäljiltä, niitä oli pakko alkaa vähentää ja kyläillä vain niin että me vanhemmat oltiin myös paikalla.

Ollaan kyläilty pari kertaa kuussa suunnilleen, ja aina on annettu mahdollisuus mummolle leikkiä lasten kanssa, mummosta ei ole puhuttu pahaa lapsille koskaan, vaikka itse olen saanut "olet julma äiti ja vihaat lastasi"-puheluitakin.

Nyt mummo sitten oli ladannut tälle suosikki- lapselle aivan järkyttäviä valheita alkaen siitä, miten mummo on hoitanut lasta kuulemma vauvana viikkotolkulla ( ei ole) ja miten äiti on halunnut pilata mummon ja lapsen välit koska haluaa satuttaa mummoa jne. Nuo siis suoria lainuksia mummon jutuista. Teinistä kyse siis jo nyt.

Opetus oli, että ei olisi pitänyt pitää yhteyttä säännöllisesti vaan rajoittaa lasten ja mummon yhteydenpitoa todella rajusti. Teini oli aivan ahdistunut noista jutuista, kirjallisena mummo pisti tulemaan, joten minäkin ne näin, enkä yhtään ihmettele.

Nyt sitten mietitään miten toimia, olo on aika järkyttynyt. En olisi uskonut mummon olevan noin pahantahtoinen enkä olisi uskonut että lapsen niskaan koskaan noita ilkeitä juttujaan lataa.

Ja hän siis nimenomana varmasti kokee, että me syyttä suotta rajoitetaan hänen oikeuksiaan lapsenlapsiin.

Meillä myös tätä suosimista. Esikoispoika oli aivan ykkönen yli kuopustyttären. Poikaa haluttiin hoitoon, lahjottiin tavaralla ja herkuilla ja sai kiusata siskoaan siellä ollessa. Joskus pojan piti mennä vanhempieni kanssa eläintarhaan, mutta sairastui. Kehdattiin vielä kysyä, menisivätkö pikkusiskon kanssa. Voi sitä huudon ja riehumisen määrää.

Sen jälkeen vähennettiin kaikki tapaamiset minimiin ja yksin ei lapsia vanhempieni kanssa jätetty. Muutoin ovat aina "kunnollisia" ja hyvin voisin kuvitella heidän itkevän lehtien palstoilla kuinka aivan syyttä heidät on eristetty lapsiraukoista.

Vierailija kirjoitti:

Onko muuten kenenkään isä tai appiukko alkanut leperrellä vauvalle, että tässä iskä? Kun noita mummoja on, jotka tituleeraavat itseään äidiksi lapsenlapsille?

Minun appeni eo ole koskaan hoitanut omia lapsiaan tai tehnyt kotitöitä mutta on yllättäen sekä lasten- että kodinhoidon erikoisasiantuntija. Ja käsittämätön nalkuttaja.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Salli mun nauraa.

Olen ollut itsenäinen 14-vuotiaasta asti, eikä se ole koskaan mitenkään vaikuttanut äitini käytökseen. Hän päsmäröi, sekaantuu, ylikävelee ja lyttää ihan siitä riippumatta, mitwn toinen on tai ei ole.

Ja varmasti on yksi noista mediassa itkevistä. On meinaan itkenyt kohtaloaan syrjittynä mummorukkana jokaiselle sukulaiselle, naapurille ja viranomaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Ainoa asia mitä kadun elämässä on, että annoin lasten ja isovanhempien muodostaa jonkinlaisen suhteen ja annoin sen jatkua useita vuosia. Vaikka tiesin heidän olevan manipuloivia ihmishirviöitä jo omasta lapsuudestani. Nyt mummo sitten salaa on yhteyksissä lapsiini, vähän kun jo vanhempia ovat ei sitä voi estääkään täysin (mm puhelut, joskus vie salaa jonnekin) ja lapset sitten valehtelevat vaan kotona, etteivät ole missään yhteyksissä.

En tiedä painostaako mummo syyllistämällä lapsia häntä tapaamaan vai nauttivatko lapset tästä suhteesta, mutta yhtä kaikki aivan sairas kuvio. Voi olla, että lapsista on ihan kivaakin olla mummon "hovissa", mutta valitettavasti se jossain kohdassa vielä iskee silmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Mikä ikääntyvä ihminen se semmonen kakskymppisen vanhempi on? 45-55?

Ja usko nyt että nuo mediassa riehuvat aggressiiviset isovanhempien oikeuksia ajavat rajattomat ei ole mitään normaaleja kipuilijoita.

Eikä ole tässäkään ketjussa kuvatut. Tai tänne kirjoittaneet mummot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavoin isovanhemmat eivät ole kunnioittamaan lastensa perheiden rajoja? Tästä puhutaan paljon, ja ketjun alkupäässä tästä oli jonkin verran esimerkkejäkin, mutta aihe on todella tärkeä ja siitä olisi siksi tärkeää puhua lisääkin.

Tosi on, etteivät asiat aina ole yksipuolisia. Totta kai asiassa on isovanhempienkin puoli. Mutta joskus kyse on siitä, että vaikka vanhemmat kuinka kertovat, perustelevat, selvittelevät ja sovittelevat, se ei auta ja entinen toiminta jatkuu ennallaan. Jos kyse ei ole kohtuuttomista vaatimuksista vaan normaaliin elämään kuuluvista asioista, niin vanhemmilla ei oikein liene muuta keinoa, kuin rajata tekemisissä oloa.

Itse tunnen perheen, jolla on uskonnollinen vakaumus ja sen mukaan perheessä eletään. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, mutta totta kai heidän uskonsa näkyy arkielämässä. En itse ole kokenut ongelmaksi toimia heidän kanssaan tai esimerkiksi ottaa heidän lapsiaan meille kyläilemään tai hoitoon - tai päästää omiani heille. Ollaan kuitenkin käyty perusasiat läpi puhumalla ihan siksi, että haluamme molemmat osapuolet kunnioittaa toisiamme. Oikeasti, kyläilyt tai lasten hoidossa olot ei puolin tai toisin ole niin pitkällisiä, että jostain asiasta hetkellinen irtautuminen mitään kohtuutonta epämukavuutta tai katastrofia aiheuttaisi.

Allergiat toki ovat aika itsestäänselvä asia, mutta lisäksi ollaan puhuttu myös esim. nukkumaanmenoajoista, herkuttelusta ja taas asioista, jotka liittyy heidän uskoonsa ja jotka he toivoisivat otettavan huomioon. Nukkumaanmenoajat ovat aika samanlaiset kuin meilläkin ja molemmille riittää, kun tässä käyttää järkeään. Jos lapset eivät nukahda nätisti, niin ei ongelmaa. Herkuttelusta ollaan sovittu, että leivonnaisia tms. hyvää saa tarjota jos siltä tuntuu mutta ei sokeriövereitä kun ne ei kummankaan lapselle oikein sovi (=levottomuus). Sitten nää uskoon liittyvät jutut. Lähinnä tää perhe on toivonut, että lasten kynsiä ei lakattaisi tai että alkoholia ei käytettäisi lasten läsnäollessa. Tässä ei ole ongelmaa; mies voi ottaa saunaoluensa joskus toistekin, kun sitä alkoholia ei meillä muuten kulu.

Myös tämä perhe kyselee meiltä, jos on epävarma jostain asiasta. Nykyisin kummankaan ei juuri tarvi kysellä, kun tunnemme toisemme niin hyvin. Mutta asioista avoimesti jutteleminen ja toisten toiveiden kunnioittaminen on todellakin luonut molemmille luottamusta. Molempien on mukava päästää lapsi toiselle kylään ja hoitoon, kun voi olla varma, että lapsi tulee huomioiduksi yksilönä ja rajoista ei tarvi taistella lapsen kanssa tämän kotiuduttua (kun ne kylässäkin on melko samanlaiset).

En siksi ymmärräkään, miten tämä tuntuu niin monelle olevan vaikeaa. Onko se tätä nykyajan minä minä minä- ajattelua, jossa tehdään mitä tahansa jotta itsellä olisi hyvä olla mutta vastaavasti ei olla valmiita tekemään mitään toisten puolesta?

Ne konkreettiset esimerkit yksittäin saattavat kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta kun niitä vanhemmuuden vuosia kertyy niin alkavathan ne tuntua jossain.

Anoppi tuli heti ensimmäisellä kerralla katsomaan esikoista sillä asenteella, että tuli hoitamaan "lastaan". Kun näki vauvan hihkaisi: minulla on ollut niin ikävä sinua. Tuo on jäänyt mieleeni vahvasti sillä se oli outo kommentti, koska se oli ensitapaaminen. Anopilla oli ollut enemmänkin ikävä mielikuvaa saa omista lapsistaan ja itsestä äitinä. Yritti saada samalla kerralla meidät kauppaan ja jäädä itse hoitamaan pariviikkoista vauvaa. Loukkaantui näkyvästi kun emme suostuneet. Kuulostaa varmaan vielä vähän vaan yli-innokkaalta touhulta ja nipolta miniältä vai mitä? No tuolloin jo muutama sananen puolison kanssa vaihdettiin, sillä minulla jäi aivan yksiselitteisesti outo ja ulkopuolinen olo koko tapaamisesta.

Noh tapaaminen toisensa perään meni samalla kaavalla. Anoppi seurasi minua tai miestä kuin hai laivaa että saisi vauvan syliinsä. Jos paikalla oli muita sukulaisia, niin komenteli miestäni kenelle nyt pitää vauva antaa syliin. Alkoi myös tuo äidiksi itsensä kutsuminen, ei onneksi jatkunut neljää vuotta, vain kaksi, heh. Ristiäiset.. en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Anoppi halusi asetella kaiken itse esille, toi reilusti sovitun yli tarjottavia (ei meinannut mahtua omani esille) ja taas juoksi miehen perässä komentelemassa kenelle nyt pitäisi vauva antaa. Tuon jälkeen vaihdettiin ja muutama kovempi sananen ukon kanssa, ja vaadin rajoja. Vaadin että mies puuttuu esimerkiksi tuohon, että anoppi yrittää komennella kenen syliin vauvan pitäisi mennä.

No sitten alkoi hoitoon ruikuttaminen toden teolla. Ei annettu, eikä olla vielä tänä päiväkään annettu. Yksi juttu mitä anoppi harrasti oli kun esikoinen oli 1-3v. Hän jatkuvasti tunki fyysiseen kontaktiin lapsen kanssa ja koko vierailun ajan pyysi lasta syliin. Vaikka lapsi jännitti ja ei halunnut. Siis tunnin vierailun aikana kymmeniä kertoja. Lapsi ei saanut olla rauhassa ja mummo jopa sanoi että hän alkaa itkeä jos lapsi ei tule syliin. Ja sitten todella alkoi tekoitkeä :D vein lapsen toiseen huoneeseen leikkimään. Tuolloin mieskin jo alkoi ymmärtämään, että äitinsä käytös on haitallista lapselle. Lapsen tulee oppia ettei hänen keho ole tarkoitettu toisen miellyttämiseen. Jos joku aikuinen haluaa jatkuvaa fyysistä kontaktia lapsen kanssa vaikka tämä on vastentahtoinen, niin sen pitäisi soittaa lapsella hälytyskelloja eikä olla mikään "normaali".

Tästä tulee aivan liian pitkä jos vielä jatkan tähän päivään (lapsi nyt 5) tai ylipäätään kerron kaiken. Nyt kun lapsi on isompi on alkanut "voi kun minä antaisin sinulle tätä ja tätä mutta äitisi ei varmasti halua" -peli. Viisivuotiaaseen toimii, joten tavataan vähemmän. Olen sanonut tuhansia kertoja, että kysy suoraan minulta jos tuntuu että on kyseessä sellainen asia joka mietityttää. Usein kyseessä ei ole mikään kielletty asia. Anoppi vain joko tietoisesti tai tiedostomattaan manipuloi lasta siihen, että hän on hyvä ja minä olen paha. Anopin lempifraasi muuten on: mummo itkee jos teet sitä tai tätä. Tai: rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa (ihan todellako, omia lapsia enemmän, lasta jota ei ole ikinä hoitanut ja tavannutkin melko rajatusti?). Kerran sanoi meille, että ainoastaan lapsen avulla jaksaa. Ei kenelläkään voi sellaista taakkaa ladata, vähiten pienelle lapselle.

Minun anoppini siis ihan oikeasti haluaisi olla lapseni äiti. Hänellä on omia kipupisteitä omassa äitiydessään joten pieni osa minusta ymmärtää, mutta edes murto-osa ei hyväksy. Tavataan nykyään Max 3-4kertaa vuodessa. Ennen enemmän ja se kyllä kaduttaa.

No onhan tuossa tarinaa kerrakseen ja innokasta mummia myös, mutta vähän jää mietityttämään se, että lapsi jännittää mummiaan eikä halua tälle syliin, kun ei ole koskaan saanut edes luoda suhdetta tähän.  Sehän on lapselta täysin jäävätty.  Anoppi on pyytänyt lasta luokseen hoitoon, mutta kertaakaan ei ole siihen suostuttu.

Joten onko ihme?

Ihan tarkalleen ei selvinnyt, miksi anoppi olisi huono hoitaja.  Entä jos häneen olisi vain luotettu ja annettu heidän viettää aikaa kahdestaan, kenties anoppikin olisi saanut luotua luontevan suhteen lapseen ja pystynyt toimimaan ihan normaaliin tapaan.  Mitä pahaa anoppi olisi voinut lapselle tehdä?  Tässä tapauksessa mummi ei ole saanut toteuttaa rooliaan aidosti lainkaan, vaan hänet on täydellisesti dissattu.  Tapaamisia lapseen rajoitetaan.   Ei ketkään ihmiset ole täydellisiä.  

Minun ex-anoppini oli tunnekylmä ihminen ja monella tavalla erikoinenkin, mutta kyllä minä annoin hänen hoitaa lastani ja lapsen muutenkin olla hänen kanssaan.  Ei hän mitään pahaa olisi lapselle päästänyt tapahtumaan.  Lapsi oppi tuntemaan mummonsa sellaisena kuin tämä oli ja se oli ihan ok.  Sellaisenahan me muutkin hänet tunsimme.   

Ei isovanhemman lastenhoito ole mikään automaatio, joka tulee tarjota. Lapsi ei ole mikään objekti, lelu tai nukke, jonka avulla isovanhempi saa kokea itsensä hyväksi. Lapsi ei tarvitse isovanhempia. Lapsi tarvitsee vanhemmat ja lisäksi muita luotettavia ihmissuhteita aikuisiin (nämä aikuiset voivat olla ketä vain, jotka herättävät luottamuksen vanhemmissa).

Luottamusta ei hankita hoitamalla lasta ilman vanhempia, vaan se hankitaan aina omalla käytöksellä vanhemman edessä. Pienet lapset vierastavat tuttujakin isovanhempia, ja on luonnollista että esim. 1-2-vuotias ei halua kuin sellaisen ihmisen syliin, joka hoitaa häntä päivittäin.

Vanhemman luottamusta toiseen aikuiseen (isovanhempi, kummi, täti kuka tahansa) rikkoo aivan varmasti ja perusteellisesti, jos:

-ihminen ei ymmärrä omaa rooliaan suhteessa lapseen ja vanhempiin

-ihminen yrittää viedä jomman kumman vanhemman vanhemmuuden tilaa, esimerkiksi nimittämällä itseä isäksi/äidiksi, yrittämällä kontrolloida sellaisia asioita jotka saivat yksiselitteisesti vain vanhemman "alueella" (esim. kuka vauvaa sylittelee).

-Ihminen ei kykene lukemaan lapsen eleitä tai on välittämättä niistä

-ihminen toistuvasti rikkoo lapsen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen

-ihminen toistuvasti esittää tämän vanhemman ikävässä valossa lapselle

Kaikki nämä rikkovat luottamusta, sillä ne ovat vahingollisia tekoja lapselle. Kaikki toiminta, mikä rikkoo lapsen ja vanhemman välistä luottamussuhdetta on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Täällä on ollut pitkiä ketjuja, joissa on valitettu sitä, että isovanhemmat eivät välitä eivätkä hoida joko yhtään tai ei tarpeeksi lapsenlapsia eivätkä auta vanhempia saamaan ns. omaa aikaa.

NO mikä nyt sitten on totuus?

Tuossa taas kirjoitettiin tasan selvästi, että LAPSI EI TARVITSE ISOVANHEMPIA.

Silti niissä toisissa ketjuissa hoettiin koko ajan sitä, että isovanhemmat olisivat lapselle tärkeitä ja lapsilla on paha mieli, kun isovanhemmat eivät hoida heitä eivätkä vietä aikaa heidän kanssaan.  Ollaan kateellisia niille lapsiperheille, joissa isovanhemmat ovat mukana ihan arjessa ja hoitavat lapsia.  Lapselle olisi kuulemma suunnattoman tärkeätä luoda suhteet isovanhempiin.  Ja sitten vielä muistettiin lähes jokaisessa kirjoituksessa mainita, että kun nämä mummot ja papat tulevat vanhoiksi, heitä ei sitten huomioida eikä auteta.

Ja nyt lapset eivät tarvitse isovanhempia.  ????

Onko niin, että jokainen kirjoittaja lähtee omista lähtökohdistaan ja näkee kaiken oman asetelmansa kautta?   Nythän on vaarana se, että nekin isovanhemmat, jotka olisivat mielellään ja aivan luontevasti lastensa perheitten elämässä mukana ilman, että mitään ongelmia edes syntyisi, eivät enää uskalla tehdä yhtään mitään.  Vetäydytään, kun ei tiedetä, mikä on milloinkin liikaa tai liian vähän.  Voiko mitään kysyä ilman, että se tulkitaan tunkeutumiseksi?  

Kaikista asioistahan voidaan tehdä vaikeita.  Tottakai ymmärrän, että ärsyynnytään jos ollaan liikaa tyrkyttämässä jotain tarjoiluja ristiäisiin jne, mutta onko ne olennaisia asioita silloin, kun lapsi on jo tenavaiässä ja tarvitsisi hoitajaa ja mummo pystyisi siihen aivan hyvin?  Riidellään sitä asioista perheitten sisälläkin, mutta ei olla ihan mistä vaan laittamassa välejä poikki.  Näissäkin täällä kerrotuissa jutuissa on aivan varmasti taustalla paljon suurempia ongelmia, jotka on vaikuttaneet siellä taka-alalla jo pitkään.  Kaikki ihmiset eivät vain tule keskenään toimeen.  Ja tätä on esiintynyt iät ja ajat.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Mikä ikääntyvä ihminen se semmonen kakskymppisen vanhempi on? 45-55?

Ja usko nyt että nuo mediassa riehuvat aggressiiviset isovanhempien oikeuksia ajavat rajattomat ei ole mitään normaaleja kipuilijoita.

Eikä ole tässäkään ketjussa kuvatut. Tai tänne kirjoittaneet mummot.

No olen kokoajan kirjoittanut, että on myös niitä täysin häiriintyneitä tapauksia.

Mutta ihan oikeasti on paljon myös tätä, että oman vanhemman seurassa taannutaan täysin lapsen tasolle eikä uskalleta ryhtyä ihan aidosti aikuiseksi. Ja kyllä se parikymppisen vanhempi todellakin joutuu myös harjoittelemaan uutta roolia suhteessa aikuistuvaan lapseensa. Itsekin olen joutunut aika rajun itsenäistymisen tekemään hieman yli 20-vuotiaana, vaikka omat vanhemmat ovat kivoja ja ns normaaleja. Vasta sen kautta löytyi se terve suhde omiin vanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavoin isovanhemmat eivät ole kunnioittamaan lastensa perheiden rajoja? Tästä puhutaan paljon, ja ketjun alkupäässä tästä oli jonkin verran esimerkkejäkin, mutta aihe on todella tärkeä ja siitä olisi siksi tärkeää puhua lisääkin.

Tosi on, etteivät asiat aina ole yksipuolisia. Totta kai asiassa on isovanhempienkin puoli. Mutta joskus kyse on siitä, että vaikka vanhemmat kuinka kertovat, perustelevat, selvittelevät ja sovittelevat, se ei auta ja entinen toiminta jatkuu ennallaan. Jos kyse ei ole kohtuuttomista vaatimuksista vaan normaaliin elämään kuuluvista asioista, niin vanhemmilla ei oikein liene muuta keinoa, kuin rajata tekemisissä oloa.

Itse tunnen perheen, jolla on uskonnollinen vakaumus ja sen mukaan perheessä eletään. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, mutta totta kai heidän uskonsa näkyy arkielämässä. En itse ole kokenut ongelmaksi toimia heidän kanssaan tai esimerkiksi ottaa heidän lapsiaan meille kyläilemään tai hoitoon - tai päästää omiani heille. Ollaan kuitenkin käyty perusasiat läpi puhumalla ihan siksi, että haluamme molemmat osapuolet kunnioittaa toisiamme. Oikeasti, kyläilyt tai lasten hoidossa olot ei puolin tai toisin ole niin pitkällisiä, että jostain asiasta hetkellinen irtautuminen mitään kohtuutonta epämukavuutta tai katastrofia aiheuttaisi.

Allergiat toki ovat aika itsestäänselvä asia, mutta lisäksi ollaan puhuttu myös esim. nukkumaanmenoajoista, herkuttelusta ja taas asioista, jotka liittyy heidän uskoonsa ja jotka he toivoisivat otettavan huomioon. Nukkumaanmenoajat ovat aika samanlaiset kuin meilläkin ja molemmille riittää, kun tässä käyttää järkeään. Jos lapset eivät nukahda nätisti, niin ei ongelmaa. Herkuttelusta ollaan sovittu, että leivonnaisia tms. hyvää saa tarjota jos siltä tuntuu mutta ei sokeriövereitä kun ne ei kummankaan lapselle oikein sovi (=levottomuus). Sitten nää uskoon liittyvät jutut. Lähinnä tää perhe on toivonut, että lasten kynsiä ei lakattaisi tai että alkoholia ei käytettäisi lasten läsnäollessa. Tässä ei ole ongelmaa; mies voi ottaa saunaoluensa joskus toistekin, kun sitä alkoholia ei meillä muuten kulu.

Myös tämä perhe kyselee meiltä, jos on epävarma jostain asiasta. Nykyisin kummankaan ei juuri tarvi kysellä, kun tunnemme toisemme niin hyvin. Mutta asioista avoimesti jutteleminen ja toisten toiveiden kunnioittaminen on todellakin luonut molemmille luottamusta. Molempien on mukava päästää lapsi toiselle kylään ja hoitoon, kun voi olla varma, että lapsi tulee huomioiduksi yksilönä ja rajoista ei tarvi taistella lapsen kanssa tämän kotiuduttua (kun ne kylässäkin on melko samanlaiset).

En siksi ymmärräkään, miten tämä tuntuu niin monelle olevan vaikeaa. Onko se tätä nykyajan minä minä minä- ajattelua, jossa tehdään mitä tahansa jotta itsellä olisi hyvä olla mutta vastaavasti ei olla valmiita tekemään mitään toisten puolesta?

Ne konkreettiset esimerkit yksittäin saattavat kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta kun niitä vanhemmuuden vuosia kertyy niin alkavathan ne tuntua jossain.

Anoppi tuli heti ensimmäisellä kerralla katsomaan esikoista sillä asenteella, että tuli hoitamaan "lastaan". Kun näki vauvan hihkaisi: minulla on ollut niin ikävä sinua. Tuo on jäänyt mieleeni vahvasti sillä se oli outo kommentti, koska se oli ensitapaaminen. Anopilla oli ollut enemmänkin ikävä mielikuvaa saa omista lapsistaan ja itsestä äitinä. Yritti saada samalla kerralla meidät kauppaan ja jäädä itse hoitamaan pariviikkoista vauvaa. Loukkaantui näkyvästi kun emme suostuneet. Kuulostaa varmaan vielä vähän vaan yli-innokkaalta touhulta ja nipolta miniältä vai mitä? No tuolloin jo muutama sananen puolison kanssa vaihdettiin, sillä minulla jäi aivan yksiselitteisesti outo ja ulkopuolinen olo koko tapaamisesta.

Noh tapaaminen toisensa perään meni samalla kaavalla. Anoppi seurasi minua tai miestä kuin hai laivaa että saisi vauvan syliinsä. Jos paikalla oli muita sukulaisia, niin komenteli miestäni kenelle nyt pitää vauva antaa syliin. Alkoi myös tuo äidiksi itsensä kutsuminen, ei onneksi jatkunut neljää vuotta, vain kaksi, heh. Ristiäiset.. en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Anoppi halusi asetella kaiken itse esille, toi reilusti sovitun yli tarjottavia (ei meinannut mahtua omani esille) ja taas juoksi miehen perässä komentelemassa kenelle nyt pitäisi vauva antaa. Tuon jälkeen vaihdettiin ja muutama kovempi sananen ukon kanssa, ja vaadin rajoja. Vaadin että mies puuttuu esimerkiksi tuohon, että anoppi yrittää komennella kenen syliin vauvan pitäisi mennä.

No sitten alkoi hoitoon ruikuttaminen toden teolla. Ei annettu, eikä olla vielä tänä päiväkään annettu. Yksi juttu mitä anoppi harrasti oli kun esikoinen oli 1-3v. Hän jatkuvasti tunki fyysiseen kontaktiin lapsen kanssa ja koko vierailun ajan pyysi lasta syliin. Vaikka lapsi jännitti ja ei halunnut. Siis tunnin vierailun aikana kymmeniä kertoja. Lapsi ei saanut olla rauhassa ja mummo jopa sanoi että hän alkaa itkeä jos lapsi ei tule syliin. Ja sitten todella alkoi tekoitkeä :D vein lapsen toiseen huoneeseen leikkimään. Tuolloin mieskin jo alkoi ymmärtämään, että äitinsä käytös on haitallista lapselle. Lapsen tulee oppia ettei hänen keho ole tarkoitettu toisen miellyttämiseen. Jos joku aikuinen haluaa jatkuvaa fyysistä kontaktia lapsen kanssa vaikka tämä on vastentahtoinen, niin sen pitäisi soittaa lapsella hälytyskelloja eikä olla mikään "normaali".

Tästä tulee aivan liian pitkä jos vielä jatkan tähän päivään (lapsi nyt 5) tai ylipäätään kerron kaiken. Nyt kun lapsi on isompi on alkanut "voi kun minä antaisin sinulle tätä ja tätä mutta äitisi ei varmasti halua" -peli. Viisivuotiaaseen toimii, joten tavataan vähemmän. Olen sanonut tuhansia kertoja, että kysy suoraan minulta jos tuntuu että on kyseessä sellainen asia joka mietityttää. Usein kyseessä ei ole mikään kielletty asia. Anoppi vain joko tietoisesti tai tiedostomattaan manipuloi lasta siihen, että hän on hyvä ja minä olen paha. Anopin lempifraasi muuten on: mummo itkee jos teet sitä tai tätä. Tai: rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa (ihan todellako, omia lapsia enemmän, lasta jota ei ole ikinä hoitanut ja tavannutkin melko rajatusti?). Kerran sanoi meille, että ainoastaan lapsen avulla jaksaa. Ei kenelläkään voi sellaista taakkaa ladata, vähiten pienelle lapselle.

Minun anoppini siis ihan oikeasti haluaisi olla lapseni äiti. Hänellä on omia kipupisteitä omassa äitiydessään joten pieni osa minusta ymmärtää, mutta edes murto-osa ei hyväksy. Tavataan nykyään Max 3-4kertaa vuodessa. Ennen enemmän ja se kyllä kaduttaa.

No onhan tuossa tarinaa kerrakseen ja innokasta mummia myös, mutta vähän jää mietityttämään se, että lapsi jännittää mummiaan eikä halua tälle syliin, kun ei ole koskaan saanut edes luoda suhdetta tähän.  Sehän on lapselta täysin jäävätty.  Anoppi on pyytänyt lasta luokseen hoitoon, mutta kertaakaan ei ole siihen suostuttu.

Joten onko ihme?

Ihan tarkalleen ei selvinnyt, miksi anoppi olisi huono hoitaja.  Entä jos häneen olisi vain luotettu ja annettu heidän viettää aikaa kahdestaan, kenties anoppikin olisi saanut luotua luontevan suhteen lapseen ja pystynyt toimimaan ihan normaaliin tapaan.  Mitä pahaa anoppi olisi voinut lapselle tehdä?  Tässä tapauksessa mummi ei ole saanut toteuttaa rooliaan aidosti lainkaan, vaan hänet on täydellisesti dissattu.  Tapaamisia lapseen rajoitetaan.   Ei ketkään ihmiset ole täydellisiä.  

Minun ex-anoppini oli tunnekylmä ihminen ja monella tavalla erikoinenkin, mutta kyllä minä annoin hänen hoitaa lastani ja lapsen muutenkin olla hänen kanssaan.  Ei hän mitään pahaa olisi lapselle päästänyt tapahtumaan.  Lapsi oppi tuntemaan mummonsa sellaisena kuin tämä oli ja se oli ihan ok.  Sellaisenahan me muutkin hänet tunsimme.   

Ei isovanhemman lastenhoito ole mikään automaatio, joka tulee tarjota. Lapsi ei ole mikään objekti, lelu tai nukke, jonka avulla isovanhempi saa kokea itsensä hyväksi. Lapsi ei tarvitse isovanhempia. Lapsi tarvitsee vanhemmat ja lisäksi muita luotettavia ihmissuhteita aikuisiin (nämä aikuiset voivat olla ketä vain, jotka herättävät luottamuksen vanhemmissa).

Luottamusta ei hankita hoitamalla lasta ilman vanhempia, vaan se hankitaan aina omalla käytöksellä vanhemman edessä. Pienet lapset vierastavat tuttujakin isovanhempia, ja on luonnollista että esim. 1-2-vuotias ei halua kuin sellaisen ihmisen syliin, joka hoitaa häntä päivittäin.

Vanhemman luottamusta toiseen aikuiseen (isovanhempi, kummi, täti kuka tahansa) rikkoo aivan varmasti ja perusteellisesti, jos:

-ihminen ei ymmärrä omaa rooliaan suhteessa lapseen ja vanhempiin

-ihminen yrittää viedä jomman kumman vanhemman vanhemmuuden tilaa, esimerkiksi nimittämällä itseä isäksi/äidiksi, yrittämällä kontrolloida sellaisia asioita jotka saivat yksiselitteisesti vain vanhemman "alueella" (esim. kuka vauvaa sylittelee).

-Ihminen ei kykene lukemaan lapsen eleitä tai on välittämättä niistä

-ihminen toistuvasti rikkoo lapsen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen

-ihminen toistuvasti esittää tämän vanhemman ikävässä valossa lapselle

Kaikki nämä rikkovat luottamusta, sillä ne ovat vahingollisia tekoja lapselle. Kaikki toiminta, mikä rikkoo lapsen ja vanhemman välistä luottamussuhdetta on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Täällä on ollut pitkiä ketjuja, joissa on valitettu sitä, että isovanhemmat eivät välitä eivätkä hoida joko yhtään tai ei tarpeeksi lapsenlapsia eivätkä auta vanhempia saamaan ns. omaa aikaa.

NO mikä nyt sitten on totuus?

Tuossa taas kirjoitettiin tasan selvästi, että LAPSI EI TARVITSE ISOVANHEMPIA.

Silti niissä toisissa ketjuissa hoettiin koko ajan sitä, että isovanhemmat olisivat lapselle tärkeitä ja lapsilla on paha mieli, kun isovanhemmat eivät hoida heitä eivätkä vietä aikaa heidän kanssaan.  Ollaan kateellisia niille lapsiperheille, joissa isovanhemmat ovat mukana ihan arjessa ja hoitavat lapsia.  Lapselle olisi kuulemma suunnattoman tärkeätä luoda suhteet isovanhempiin.  Ja sitten vielä muistettiin lähes jokaisessa kirjoituksessa mainita, että kun nämä mummot ja papat tulevat vanhoiksi, heitä ei sitten huomioida eikä auteta.

Ja nyt lapset eivät tarvitse isovanhempia.  ????

Onko niin, että jokainen kirjoittaja lähtee omista lähtökohdistaan ja näkee kaiken oman asetelmansa kautta?   Nythän on vaarana se, että nekin isovanhemmat, jotka olisivat mielellään ja aivan luontevasti lastensa perheitten elämässä mukana ilman, että mitään ongelmia edes syntyisi, eivät enää uskalla tehdä yhtään mitään.  Vetäydytään, kun ei tiedetä, mikä on milloinkin liikaa tai liian vähän.  Voiko mitään kysyä ilman, että se tulkitaan tunkeutumiseksi?  

Kaikista asioistahan voidaan tehdä vaikeita.  Tottakai ymmärrän, että ärsyynnytään jos ollaan liikaa tyrkyttämässä jotain tarjoiluja ristiäisiin jne, mutta onko ne olennaisia asioita silloin, kun lapsi on jo tenavaiässä ja tarvitsisi hoitajaa ja mummo pystyisi siihen aivan hyvin?  Riidellään sitä asioista perheitten sisälläkin, mutta ei olla ihan mistä vaan laittamassa välejä poikki.  Näissäkin täällä kerrotuissa jutuissa on aivan varmasti taustalla paljon suurempia ongelmia, jotka on vaikuttaneet siellä taka-alalla jo pitkään.  Kaikki ihmiset eivät vain tule keskenään toimeen.  Ja tätä on esiintynyt iät ja ajat.  

Niin. Täällä on selkeästi kerrottu että moni kusipäinen mummo on ollut jo kusipäinen äiti.

Jos et ole ollut kusipäinen äiti ei sulla varmaan ole kovin suurta riskiä olla kusipäinen mummo? Jos taas olet ollut, turha täällä on kyynelehtiä. Vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavoin isovanhemmat eivät ole kunnioittamaan lastensa perheiden rajoja? Tästä puhutaan paljon, ja ketjun alkupäässä tästä oli jonkin verran esimerkkejäkin, mutta aihe on todella tärkeä ja siitä olisi siksi tärkeää puhua lisääkin.

Tosi on, etteivät asiat aina ole yksipuolisia. Totta kai asiassa on isovanhempienkin puoli. Mutta joskus kyse on siitä, että vaikka vanhemmat kuinka kertovat, perustelevat, selvittelevät ja sovittelevat, se ei auta ja entinen toiminta jatkuu ennallaan. Jos kyse ei ole kohtuuttomista vaatimuksista vaan normaaliin elämään kuuluvista asioista, niin vanhemmilla ei oikein liene muuta keinoa, kuin rajata tekemisissä oloa.

Itse tunnen perheen, jolla on uskonnollinen vakaumus ja sen mukaan perheessä eletään. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, mutta totta kai heidän uskonsa näkyy arkielämässä. En itse ole kokenut ongelmaksi toimia heidän kanssaan tai esimerkiksi ottaa heidän lapsiaan meille kyläilemään tai hoitoon - tai päästää omiani heille. Ollaan kuitenkin käyty perusasiat läpi puhumalla ihan siksi, että haluamme molemmat osapuolet kunnioittaa toisiamme. Oikeasti, kyläilyt tai lasten hoidossa olot ei puolin tai toisin ole niin pitkällisiä, että jostain asiasta hetkellinen irtautuminen mitään kohtuutonta epämukavuutta tai katastrofia aiheuttaisi.

Allergiat toki ovat aika itsestäänselvä asia, mutta lisäksi ollaan puhuttu myös esim. nukkumaanmenoajoista, herkuttelusta ja taas asioista, jotka liittyy heidän uskoonsa ja jotka he toivoisivat otettavan huomioon. Nukkumaanmenoajat ovat aika samanlaiset kuin meilläkin ja molemmille riittää, kun tässä käyttää järkeään. Jos lapset eivät nukahda nätisti, niin ei ongelmaa. Herkuttelusta ollaan sovittu, että leivonnaisia tms. hyvää saa tarjota jos siltä tuntuu mutta ei sokeriövereitä kun ne ei kummankaan lapselle oikein sovi (=levottomuus). Sitten nää uskoon liittyvät jutut. Lähinnä tää perhe on toivonut, että lasten kynsiä ei lakattaisi tai että alkoholia ei käytettäisi lasten läsnäollessa. Tässä ei ole ongelmaa; mies voi ottaa saunaoluensa joskus toistekin, kun sitä alkoholia ei meillä muuten kulu.

Myös tämä perhe kyselee meiltä, jos on epävarma jostain asiasta. Nykyisin kummankaan ei juuri tarvi kysellä, kun tunnemme toisemme niin hyvin. Mutta asioista avoimesti jutteleminen ja toisten toiveiden kunnioittaminen on todellakin luonut molemmille luottamusta. Molempien on mukava päästää lapsi toiselle kylään ja hoitoon, kun voi olla varma, että lapsi tulee huomioiduksi yksilönä ja rajoista ei tarvi taistella lapsen kanssa tämän kotiuduttua (kun ne kylässäkin on melko samanlaiset).

En siksi ymmärräkään, miten tämä tuntuu niin monelle olevan vaikeaa. Onko se tätä nykyajan minä minä minä- ajattelua, jossa tehdään mitä tahansa jotta itsellä olisi hyvä olla mutta vastaavasti ei olla valmiita tekemään mitään toisten puolesta?

Ne konkreettiset esimerkit yksittäin saattavat kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta kun niitä vanhemmuuden vuosia kertyy niin alkavathan ne tuntua jossain.

Anoppi tuli heti ensimmäisellä kerralla katsomaan esikoista sillä asenteella, että tuli hoitamaan "lastaan". Kun näki vauvan hihkaisi: minulla on ollut niin ikävä sinua. Tuo on jäänyt mieleeni vahvasti sillä se oli outo kommentti, koska se oli ensitapaaminen. Anopilla oli ollut enemmänkin ikävä mielikuvaa saa omista lapsistaan ja itsestä äitinä. Yritti saada samalla kerralla meidät kauppaan ja jäädä itse hoitamaan pariviikkoista vauvaa. Loukkaantui näkyvästi kun emme suostuneet. Kuulostaa varmaan vielä vähän vaan yli-innokkaalta touhulta ja nipolta miniältä vai mitä? No tuolloin jo muutama sananen puolison kanssa vaihdettiin, sillä minulla jäi aivan yksiselitteisesti outo ja ulkopuolinen olo koko tapaamisesta.

Noh tapaaminen toisensa perään meni samalla kaavalla. Anoppi seurasi minua tai miestä kuin hai laivaa että saisi vauvan syliinsä. Jos paikalla oli muita sukulaisia, niin komenteli miestäni kenelle nyt pitää vauva antaa syliin. Alkoi myös tuo äidiksi itsensä kutsuminen, ei onneksi jatkunut neljää vuotta, vain kaksi, heh. Ristiäiset.. en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Anoppi halusi asetella kaiken itse esille, toi reilusti sovitun yli tarjottavia (ei meinannut mahtua omani esille) ja taas juoksi miehen perässä komentelemassa kenelle nyt pitäisi vauva antaa. Tuon jälkeen vaihdettiin ja muutama kovempi sananen ukon kanssa, ja vaadin rajoja. Vaadin että mies puuttuu esimerkiksi tuohon, että anoppi yrittää komennella kenen syliin vauvan pitäisi mennä.

No sitten alkoi hoitoon ruikuttaminen toden teolla. Ei annettu, eikä olla vielä tänä päiväkään annettu. Yksi juttu mitä anoppi harrasti oli kun esikoinen oli 1-3v. Hän jatkuvasti tunki fyysiseen kontaktiin lapsen kanssa ja koko vierailun ajan pyysi lasta syliin. Vaikka lapsi jännitti ja ei halunnut. Siis tunnin vierailun aikana kymmeniä kertoja. Lapsi ei saanut olla rauhassa ja mummo jopa sanoi että hän alkaa itkeä jos lapsi ei tule syliin. Ja sitten todella alkoi tekoitkeä :D vein lapsen toiseen huoneeseen leikkimään. Tuolloin mieskin jo alkoi ymmärtämään, että äitinsä käytös on haitallista lapselle. Lapsen tulee oppia ettei hänen keho ole tarkoitettu toisen miellyttämiseen. Jos joku aikuinen haluaa jatkuvaa fyysistä kontaktia lapsen kanssa vaikka tämä on vastentahtoinen, niin sen pitäisi soittaa lapsella hälytyskelloja eikä olla mikään "normaali".

Tästä tulee aivan liian pitkä jos vielä jatkan tähän päivään (lapsi nyt 5) tai ylipäätään kerron kaiken. Nyt kun lapsi on isompi on alkanut "voi kun minä antaisin sinulle tätä ja tätä mutta äitisi ei varmasti halua" -peli. Viisivuotiaaseen toimii, joten tavataan vähemmän. Olen sanonut tuhansia kertoja, että kysy suoraan minulta jos tuntuu että on kyseessä sellainen asia joka mietityttää. Usein kyseessä ei ole mikään kielletty asia. Anoppi vain joko tietoisesti tai tiedostomattaan manipuloi lasta siihen, että hän on hyvä ja minä olen paha. Anopin lempifraasi muuten on: mummo itkee jos teet sitä tai tätä. Tai: rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa (ihan todellako, omia lapsia enemmän, lasta jota ei ole ikinä hoitanut ja tavannutkin melko rajatusti?). Kerran sanoi meille, että ainoastaan lapsen avulla jaksaa. Ei kenelläkään voi sellaista taakkaa ladata, vähiten pienelle lapselle.

Minun anoppini siis ihan oikeasti haluaisi olla lapseni äiti. Hänellä on omia kipupisteitä omassa äitiydessään joten pieni osa minusta ymmärtää, mutta edes murto-osa ei hyväksy. Tavataan nykyään Max 3-4kertaa vuodessa. Ennen enemmän ja se kyllä kaduttaa.

No onhan tuossa tarinaa kerrakseen ja innokasta mummia myös, mutta vähän jää mietityttämään se, että lapsi jännittää mummiaan eikä halua tälle syliin, kun ei ole koskaan saanut edes luoda suhdetta tähän.  Sehän on lapselta täysin jäävätty.  Anoppi on pyytänyt lasta luokseen hoitoon, mutta kertaakaan ei ole siihen suostuttu.

Joten onko ihme?

Ihan tarkalleen ei selvinnyt, miksi anoppi olisi huono hoitaja.  Entä jos häneen olisi vain luotettu ja annettu heidän viettää aikaa kahdestaan, kenties anoppikin olisi saanut luotua luontevan suhteen lapseen ja pystynyt toimimaan ihan normaaliin tapaan.  Mitä pahaa anoppi olisi voinut lapselle tehdä?  Tässä tapauksessa mummi ei ole saanut toteuttaa rooliaan aidosti lainkaan, vaan hänet on täydellisesti dissattu.  Tapaamisia lapseen rajoitetaan.   Ei ketkään ihmiset ole täydellisiä.  

Minun ex-anoppini oli tunnekylmä ihminen ja monella tavalla erikoinenkin, mutta kyllä minä annoin hänen hoitaa lastani ja lapsen muutenkin olla hänen kanssaan.  Ei hän mitään pahaa olisi lapselle päästänyt tapahtumaan.  Lapsi oppi tuntemaan mummonsa sellaisena kuin tämä oli ja se oli ihan ok.  Sellaisenahan me muutkin hänet tunsimme.   

Ei isovanhemman lastenhoito ole mikään automaatio, joka tulee tarjota. Lapsi ei ole mikään objekti, lelu tai nukke, jonka avulla isovanhempi saa kokea itsensä hyväksi. Lapsi ei tarvitse isovanhempia. Lapsi tarvitsee vanhemmat ja lisäksi muita luotettavia ihmissuhteita aikuisiin (nämä aikuiset voivat olla ketä vain, jotka herättävät luottamuksen vanhemmissa).

Luottamusta ei hankita hoitamalla lasta ilman vanhempia, vaan se hankitaan aina omalla käytöksellä vanhemman edessä. Pienet lapset vierastavat tuttujakin isovanhempia, ja on luonnollista että esim. 1-2-vuotias ei halua kuin sellaisen ihmisen syliin, joka hoitaa häntä päivittäin.

Vanhemman luottamusta toiseen aikuiseen (isovanhempi, kummi, täti kuka tahansa) rikkoo aivan varmasti ja perusteellisesti, jos:

-ihminen ei ymmärrä omaa rooliaan suhteessa lapseen ja vanhempiin

-ihminen yrittää viedä jomman kumman vanhemman vanhemmuuden tilaa, esimerkiksi nimittämällä itseä isäksi/äidiksi, yrittämällä kontrolloida sellaisia asioita jotka saivat yksiselitteisesti vain vanhemman "alueella" (esim. kuka vauvaa sylittelee).

-Ihminen ei kykene lukemaan lapsen eleitä tai on välittämättä niistä

-ihminen toistuvasti rikkoo lapsen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen

-ihminen toistuvasti esittää tämän vanhemman ikävässä valossa lapselle

Kaikki nämä rikkovat luottamusta, sillä ne ovat vahingollisia tekoja lapselle. Kaikki toiminta, mikä rikkoo lapsen ja vanhemman välistä luottamussuhdetta on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Täällä on ollut pitkiä ketjuja, joissa on valitettu sitä, että isovanhemmat eivät välitä eivätkä hoida joko yhtään tai ei tarpeeksi lapsenlapsia eivätkä auta vanhempia saamaan ns. omaa aikaa.

NO mikä nyt sitten on totuus?

Tuossa taas kirjoitettiin tasan selvästi, että LAPSI EI TARVITSE ISOVANHEMPIA.

Silti niissä toisissa ketjuissa hoettiin koko ajan sitä, että isovanhemmat olisivat lapselle tärkeitä ja lapsilla on paha mieli, kun isovanhemmat eivät hoida heitä eivätkä vietä aikaa heidän kanssaan.  Ollaan kateellisia niille lapsiperheille, joissa isovanhemmat ovat mukana ihan arjessa ja hoitavat lapsia.  Lapselle olisi kuulemma suunnattoman tärkeätä luoda suhteet isovanhempiin.  Ja sitten vielä muistettiin lähes jokaisessa kirjoituksessa mainita, että kun nämä mummot ja papat tulevat vanhoiksi, heitä ei sitten huomioida eikä auteta.

Ja nyt lapset eivät tarvitse isovanhempia.  ????

Onko niin, että jokainen kirjoittaja lähtee omista lähtökohdistaan ja näkee kaiken oman asetelmansa kautta?   Nythän on vaarana se, että nekin isovanhemmat, jotka olisivat mielellään ja aivan luontevasti lastensa perheitten elämässä mukana ilman, että mitään ongelmia edes syntyisi, eivät enää uskalla tehdä yhtään mitään.  Vetäydytään, kun ei tiedetä, mikä on milloinkin liikaa tai liian vähän.  Voiko mitään kysyä ilman, että se tulkitaan tunkeutumiseksi?  

Kaikista asioistahan voidaan tehdä vaikeita.  Tottakai ymmärrän, että ärsyynnytään jos ollaan liikaa tyrkyttämässä jotain tarjoiluja ristiäisiin jne, mutta onko ne olennaisia asioita silloin, kun lapsi on jo tenavaiässä ja tarvitsisi hoitajaa ja mummo pystyisi siihen aivan hyvin?  Riidellään sitä asioista perheitten sisälläkin, mutta ei olla ihan mistä vaan laittamassa välejä poikki.  Näissäkin täällä kerrotuissa jutuissa on aivan varmasti taustalla paljon suurempia ongelmia, jotka on vaikuttaneet siellä taka-alalla jo pitkään.  Kaikki ihmiset eivät vain tule keskenään toimeen.  Ja tätä on esiintynyt iät ja ajat.  

Niin. Täällä on selkeästi kerrottu että moni kusipäinen mummo on ollut jo kusipäinen äiti.

Jos et ole ollut kusipäinen äiti ei sulla varmaan ole kovin suurta riskiä olla kusipäinen mummo? Jos taas olet ollut, turha täällä on kyynelehtiä. Vai mitä?

Tuo ei ole täysin yksiselitteistä noin. Olen eri kuin tuo jolle vastasit, mutta oma äitini oli varsin hyvä äiti. Ei täydellinen, mutta kukapa olisi. Isoäitinä hän sen sijaan on ollut jäätävän itsekäs ja inhottava ja pyrkinyt mitätöimään minua ja miestäni lasten silmissä kaikin keinoin.

Ja toisaalta taas miehen äiti oli miehelle etäinen ja lapset kasvoivat aika lailla pellossa. Meidän lapsille taas on ollut hyvinkin osallistuva ja samalla kunnioittava mummi.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Nämä nykyiset vanhukset, suuret ikäluokat ovat tottuneet hallitsemaan kaikkea.

Pääsivät kiinni politiikkaan ja johtaviin asemiin, sillä heitä oli paljon ja äänestivät ikäisiään ihmisiä, eivät vanhoja patuja.

Heillä on siksi ollut aina paljon valtaa, ryhmänä. Yksikään muu ikäluokka ei ole pystynyt saavuttamaan samaan. Suuret ikäluokat ovat jyränneet lukumäärällään.

Eivät nämä nykyvanhukset nuorina vanhuksia kuunnelleet. Syyttivät vanhuksia sodasta ja veteraaneille sanoivat vaan, että mitäs läksit. Oma valinta.

Omasta lapsuudestani muistan kuinka vanhemmat määräilivät omia vanhempiaan ja paheksuivat hirveästi jos vanhukset eivät totelleet.

Nyt sitten yrittävät määräillä lastensa perheitä. Vaativat jopa isovanhemmille tapaamisoikeuksia kun lapset yrittävät vetää rajaa eivätkä suostu kynnysmaton asemaan.

Tuossa ikäluokassa on paljon sellaista porukkaa joka ei kunnioita tai arvosta ketään. Mitäpä muuta voisi olettaa lapsilta, jotka ovat kasvaneet ilman aikuisten valvontaa.

Niinhän se heillä meni. Lasten kuului olla keskenään ulkona kaikki päivät, ja ottaa vielä pienet sisarukset mukaan. Vanhemmat tekivät töitä, ei heillä ollut aikaa lapsille. Siellä sitten lapset kasvattivat toisiaan, ja oppivat pitämään puolensa omilla tavoillaan. Kyynärpäät ojossa ovat oppineet saamaan haluamansa ja nyt itkevät jos kyynärpää ei enää toimikaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos se isovanhempi ei ole mikään aivan paatunut narsisti, moniin näihin ylikävelyihin on ihan syynä se, että ne lapsuuden roolit ovat jääneet päälle. Eli itse tai kumppani ei ole kunnolla itsenäistynyt tunnetasolla vanhemmistaan. Siksi se mummo/vaari kohtelee kuin lasta vielä ja itse reagoi siihen kuin pettynyt lapsi.

Parhaat suhteet on yleensä niissä perheissä, missä on ehkä ollut vähän rankkakin irtiotto teininä, mutta kaikki ovat rauhassa muodostaneet ne uudenlaiset ja tasavertaisten aikuisten väliset suhteet jo ennen lastenlapsia.

Onneksi näihinkin auttaa napakasti rajojen vetäminen ja se, että itse ottaa sen aikuisen roolin suhteessa vanhempiinsa. Jollekin riittää keskustelu, joku kovapäisempi vaatii tilapäistä tapaamisten harventamista tai lopettamista. Poislukien ne pahimmat narsistitapaukset, joihin ainoa keino on pitää mahdollisimman pitkää välimatkaa. Mutta olennaista on siis itse tehdä selväksi ne rajansa, ei kukaan kunnioita rajoja, joiden olemassaoloa ei tiedosta.

Varmasti monissa tilanteissa on näin, mutta paatuneen narsistin ja aikuisen lapsen vaikeuteen irrottautua väliin mahtuu monenlaista ongelmaa.

Joskus voi olla niinkin, että se vanhempi ei hyväksy lapsen aikuistumista vaikka kuinka rajoja vedetään, käydään jopa terapiat ym. Eikä tällainen vanhempi aina ole mikään narsisti vaan voi omata monia muunkinlaisia mielenterveysongelmia, joiden vuoksi on välttämätöntä ottaa etäisyyttä. Ja mitä itse narsismiin tulee, niin aikuisen lapsen on äärimmäisen vaikeaa sitä arvioida, koska sama vaikea ja tunkeileva vuorovaikutus on voinut olla läsnä koko elämän ajan. Se on tavallaan aikuiselle lapselle "normaali".

Kirjoitin tämän sen vuoksi, että ihmiset muutenkin helposti syyllistävät itseään sen vuoksi että on ongelmia vanhempien kanssa. Ja oikeasti siinä vanhemmassa on se ongelma, vaikka kuinka itse yrittäisi pyristellä eroon. Jos vuosien saatossa keskustelut eivät mene perille, niin on ihan ok rajata vuorovailutusta vaikka mitään narsistidiagnooseja ei olekaan.

Ja jos aikuinen ihminen ei ole pystynyt itsenäistymään vanhemmistaan, on ensisijaisesti niillä vanhemmilla peiliin katsomisen paikka. Ollaanko uhma- ja murrosiässä oltu henkisesti läsnä, ollaanko vastaanotettu terveesti ne tunnekuohut ym.? Kuinka paljon lapsen elämään tunkeillaan aikuisiällä jne.?

Olen joutunut miettimään tätä omien lasteni kohdalla. Kaikki kolme ovat siinä iässä, että lapsia voisivat tehdä ja hyvät parisuhteet löytyy jne. Mutta kaikki, varsinkin nuorin ja vanhin ovat vielä kovin riippuvaisia meistä vanhemmista. Kysytään neuvoa aika mitättömiin asioihin, pyydetään hyvin herkästi apua, soittelevat päivittäin ja tuntuvat hakevan hyväksyntää ja omiin silmiin tuntuvat kovin, kovin nuorilta ja keskeneräisiltä. Ei meitä haittaa auttaa ja olla tukena, ja kivahan se on, että meistä välittävät, mutta jos vertaan millainen itse olin reilu parikymppisenä, ero on huima. Ja välillä tuntuu vaikealta samaan aikaan neuvoa ja tukea ja toisaalta kunnioittaa aikuisena.

Että millaiseksi suhde muodostuu, jos lapsia tekevät. Ovatko edelleen kovin riippuvaisia siitä, mitä minä ja isänsä ajattelemme, haluavatko neuvoja ja ohjeita vai löytävätkö sen oman tavan olla vanhempia.