Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Ei. Lukioon asti meni ihan kivasti. Menin yliopistoon. Toivoin niiltä vuosilta "sen oikean" löytämistä, ikuisia ystäviä ja hyvää ammattia, mutta en saanut niistä mitään. Sen ajan suhteet meni pieleen. Valmistuttuani sain vain muutaman pätkätyön työttömyyskausien välissä ja sitten työn matalapalkkaisella alalla, ihan eri alaa kuin mitä opiskelin. Toiveissa mulla silloin ylioppilastyttönä oli löytää elämäni mies, matkustella, seurustella ja mennä naimisiin, tehdä niitä yliopistossa opiskellun alan töitä, ostaa kiva perheasunto ja saada ensimmäinen lapsi ennen kuin täytän 30. Nyt teen sitä duunarityötä, opiskelen toista alaa (jonka työllistävyys on alkanut huolettaa) ja erosin juuri jälleen yhdestä epäsopivasta miehestä. Ja se 30 tuli ja meni. En silti ole katkera. Ihania ystäviä mulla on (muualta kuin sieltä opinnoista), kohtuullisesti terveyttä ja raha-asiat kunnossa muuten kuin palkan osalta. Uudet toiveet kehiin vaan.

Ei, ei todellakaan. Oli hyvä koulutus ja hyvä ura alkutekijöillään, kun menetin liikaa liian lyhyessä ajassa ja sairastuin vaikeaan masennukseen. Selvisin hengissä, löysin todellisen rakkauden ja tässä sitä ollaan. Minusta ei koskaan pitänyt tulla perheenäitiä lähiöön, mutta en valita. Olisi se toinen polkukin ollut varmasti hyvä, rahaa, vastuuta ja maailman näkemistä, mutta tämä tuli vastaan ja olen onnellinen puolisosta, lapsista ja keskiluokkaisesta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Lukioon asti meni ihan kivasti. Menin yliopistoon. Toivoin niiltä vuosilta "sen oikean" löytämistä, ikuisia ystäviä ja hyvää ammattia, mutta en saanut niistä mitään. Sen ajan suhteet meni pieleen. Valmistuttuani sain vain muutaman pätkätyön työttömyyskausien välissä ja sitten työn matalapalkkaisella alalla, ihan eri alaa kuin mitä opiskelin. Toiveissa mulla silloin ylioppilastyttönä oli löytää elämäni mies, matkustella, seurustella ja mennä naimisiin, tehdä niitä yliopistossa opiskellun alan töitä, ostaa kiva perheasunto ja saada ensimmäinen lapsi ennen kuin täytän 30. Nyt teen sitä duunarityötä, opiskelen toista alaa (jonka työllistävyys on alkanut huolettaa) ja erosin juuri jälleen yhdestä epäsopivasta miehestä. Ja se 30 tuli ja meni. En silti ole katkera. Ihania ystäviä mulla on (muualta kuin sieltä opinnoista), kohtuullisesti terveyttä ja raha-asiat kunnossa muuten kuin palkan osalta. Uudet toiveet kehiin vaan.

Miltä alalta valmistuit? Itsekin valmistuin työttömäksi, kun en halunnut aineopettajaksi. Elämän realiteetit (kasvava perhe, kavereiden venyvä työttömyys ja isän vittuilu) opettivat nöyryyttä ja hain opetusharjoitteluun. Sen jälkeen ei ole tarvinnut työttömänä olla. En tosin tunne mitään opetuksen intoa, mutta töissä ollaan ja likipitäen omalla alalla, tosin ns. kuraportaassa.

Ystäviäkin löysin yliopistosta. Tapailimme opintojen jälkeenkin säännöllisen epäsäännöllisesti vaihtelevalla kokoonpanolla toistakymmentä vuotta, mutta nykyään välit ovat joulutekstari ja -korttitasoa. Syy on itsessäni, en ole jaksanut olla tarpeeksi aktiivinen. Näillä mennään, ei ole isommasti valittamista.

Toivoin pääseväni töihin ja rakentamaan uraa kirkeakouluopintojen jälkeen. Tuli lama, joka kesti 10 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön ja tein keikka/pätkätöitä. Sitten saat kuulla rekrytoijilta, et syy miksi en työllisty omalle alalle on se, että työhistoria on liian sekainen. Että en pysty sitoutumaan työnantajaan.

Tuut raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätät pitää lapsen. Palaat vanhempainvapaalta töihin. Tuut raskaaks tehtyäsi 5. määräakaisuutta 2,5 vuoteen. Työsopimusta ei uusita (koska raskaus). Nyt istut kotona ja mietit, et nii musta piti tulla uraorientoitunut työnarkomaani myt musta tulikin kotiäiti vastoin kaikkia nuoruuden suunnitelmia.

Että näin. Voit tehdä suunnitelmua mutta elämä näköjään nauraa sun suunnitelmille ja saatkin jotain ihan muuta.

Ei auta kuin sopeutua.

Paljon paremmin kuin ikinä osasin toivoa. Nuorena haaveilin hyvästä parisuhteesta, kivasta työstä, talosta meren rannalla, matkustelusta ja pidempiaikaisesta työskentelystä ulkomailla. Lapsista en edes uskaltanut uneksia. Noh, en päässyt lukioon, olin jumissa pikkukaupungissa, ensirakkauteni kesti liian pitkään pettäjähirviömieheen. Mutta opiskelin opistopohjalta aina vaan päättäväisesti eteenpäin ja kärsin ensirakkauden aiheuttamat pitkät, jäätävät sydänsurut. 

Ja voila, työskentelin unelmaduunissani ulkomailla, palatessani pääsin parempiin töihin kuin ikinä olisin villeimmissä unelmissa kuvitellutkaan. Olen matkustellut ympäri maailman, minulla on myös oma asunto "lämpimässä" maassa. Sain miehekseni uskomattoman hienon ihmisen ja meillä on terveet, ihanat lapset. Asumme melkein meren rannalla. Rahahuolia ei ole.

En vieläkään käsitä että elämä onkin ollut näin hyvä minulle. Toki minullakin on ollut myös nuoruusvuosien jälkeen joskus ongelmia, mutta saan olla todella kiitollinen.

ei ole mennyt.keski-ikäinen,yksinäinen,paskaduunia tekevä mies.yksi ainoakaan unelma ei ole toteutunut.alkoholilla yritän päättää päiväni mutta ei sekään oikein tunnu onnistuvan...

Olisin halunnut ydinperheen, mutta erosin nuorena ja jäin kahden lapsen kanssa yksin..olen kuitenkin ollut jo 20-vuotta onnellisesti uudessa suhteessa..nuorin lapsi on erityislapsi ja kun se tieto saatiin oli se aika shokki, toisaalta nyt ajattelen, että näin elämän piti mennä..olen ollut hukassa työelämässä yms, mutta kaikki semmoinen loppui lapsen syntymään..ehkä olen Suomen ainut onnellinen omaishoitaja😅En koe, että olisin joutunut luopumaan jostain kun tein päätöksen, että keskityn vaan perheeseen ja siihen että saan lapselle hyvät valmiudet itsenäiseen elämään..tavoite on, että hän omilleen muuttaa tuetusti joskus. Sen jälkeen minä muutan johonkin auringon alle viettämään eläkepäiviä, inhoon talvea ja lunta. Elämää ei kannata liikaa suunnitella, sen olen oppinut.

Itse olen sairastunut psyykkisesti jo yläasteella, joten kovinkaan paljon suunnitelmia en ehtinyt tehdä. Unelmana tosin oli opiskelu yliopistotasolla ja luova ala kuten arkkitehdin ammatti, jossa voisin käyttää taiteellista puoltani. Tai sitten vastaavasti tutkijan ammatti. Lisäksi haaveissa oli omistaa useampi lemmikki sekä puoliso jonka kanssa asustella.

Ollessani vielä opiskelemassa mediassa puhuttiin kilpailuyhteiskunnasta. Ja koulupudokas prosentin ollessa sen 15% kustakin ikäluokasta, minäkin päädyin siihen valitettavan suureen joukkioon.

Opiskella en ole pystynyt kuin etänä, töissä en ole ollut päivääkään. Kissa minulla oli lemmikkinä parisen vuotta, joka tosin sairastui. Muuten oon pysynyt sinkkuna, hyvä niin. Joskus psykiatrini päivitteli ja hämmästeli, kuinka kohdallani, mikään ei näytä onnistuvan. Ehkäpä olen aikoinaan syntynyt huonon karman saattelemana.

Vietän paljon aikaa lukien netistä tietoa ja se riittää minulle. En nykyään haaveile tasaisesta normaalielämästä, se on täysin vierasta, ja kokemuksesta tiedän sen sangen epärealistiseksi kohdallani. Elo on päivä kerrallaan meininkiä.

Ei. Olen alalleni amk-koulutettu henkilö, joka on tehnyt työnantajallani yli 10 vuotta töitä ja nykyistä tehtäväkin vuosikausia. Siitä huolimatta minun on ollut vaikeaa verraten useampiin saada mahdollisuus näyttää osaamiseni asiantuntijatehtävään. Sen vuoksi epäilenkin jo, että olen työnantajani mielestä heitä, joten toivotaan ymmärtävän itse vaihtaa työpaikkaa.

Olen mielestäni ihan tavallinen. Mukana yhteisissä asioissa, koulutan muista ja yleisesti olen heitä, joilta kysytään usein apua. Olen kuitenkin jotenkin ajanut itseni tilanteeseen, että olen itsestäänselvyys.

Sama on myös vapaa-ajallani. Minulla on ystäviä ja puoliso. Perhettä en halua, vaikka pidän lapsista. Olen mielestäni puolisolleni kin itsestäänselvyys. Hän kyllä usein skarppaa, kun asiasta mainitsen, mutta olen menettämässä ison osan naiseudestani, koska puolisoni ei halua minua.

Usein luen, että kyse olisi ylipainosta, mutta minä en ole muuttunut meidän suhteen aikana kovinkaan paljon ulkomuodoltani. Harrastan aktiivisesti liikuntaa ja opiskelen.

Jotenkin on alkanut tuntua, että olen kaikille niin itsestäänselvyys, ettei minusta kannata pitää kiinni. Minusta on tulossa näkymätön.

Ehkä minun pitäisi ymmärtää tosiaan itse lähteä, kun en vielä ole keski-ikäinenkään. Katkeroituminen ei ainakaan kaunistaisi, joten alkaa olla viimeiset vuodet aloittaa ns. alusta.

En aina edes tiedä, mitä oikeastaan olen toivonut elämältä, koska en ole uskaltanut edes toivoa, korkeintaan haaveilla. Tällaista elämää en kuitenkaan olisi halunnut. Totta kai olisin halunnut edes normaalia, keskiverron ihmisen elämää.

Sairastuin ensimmäisen kerran jo ala-asteikäisenä ahdistuneisuushäiriöön, menetin kaikki lapsuudenystäväni, olin ylästeella kiusattu koska olin yksinäisenä helppo kohde. Lukiossa kärsin jo aiempien ongelmien päälle paniikkihäiriöstä ja masennuksesta, kaikki kivat elään virstanpylväät kuten vanhojen tanssit ja penkkarit menivät ohi, samoin seurustelusuhteet. Ennen yliopistoon siirtymistä olin niin vakavasti masentunut, että en pystynyt normaaliin opiskelijaelämään, joten ystävyysuhteet ja parisuhteet jäivät edelleen taka-alalle ja opiskelukaan ei oikein sujunut. Tässä sitä ollaan, vuosia on vierähtänyt, en ole valmistunut vieläkään, ei ole työkokemusta, eikä myöskään sitä parisuhdetta, mikä on alkanut painaa kovasti mieltä. Ystäviä on vain muutama, hekään eivät kovin läheisiä, mutta se on oma vika, koska en osaa edes aina olla ihmisten kanssa, kun kaikki muu painaa päälle. Sitten tuli vielä koronat ja kaikki muu, mikä on estänyt elämästä sellaista elämää, kuin haluaisin.

Syytän itseäni. Ei kai kukaan muukaan voi omaa elämäänsä muuttaa. En näe asioiden muuttuvan ihan lähiaikoina. Yritän elää päivän kerrallaan, ajattelematta sitä, ettei minulla ole tulevaisuudessa mitään odotettavaa, ei juhlia, ei matkoja, ei vuosipäiviä. Edes viikonloppua en ole odottanut vuosiin, koska päivät ovat kaikki samanlaisia viikonpäivästä riippumatta. Tämän kaiken sanottuani on suorastaan ihme, että olen kuitenkin niinkin positiivinen ihminen kuin olen, enkä ole täysin katkeroitunut.

Kyllä meillä on Tuijan kanssa ihan hyvin mennyt. Kohta taas...

http://www.truthordarepics.com/sexstoryarchive/nakedbutt/images/butt24…

Jotkut asiat on, toiset ei. Parisuhde, perhe ja muutenkin ihmissuhteet ovat pitkälti sellaiset kuin olen toivonutkin, toki monet toiveetkin on muuttuneet matkan varrella. Asuinpaikka ulkomailla on se mistä teininä haaveilin mutta joka tuntui silloin mahdottomalta. Ura taas kaikkea muuta kuin mitä toivoin, ihan ok kuitenkin ja varmasti jonkun unelma tämäkin, muttei minun. 

N50

EI kun liityin vihreisiin niin kaikki on mennyt persiilleen.

Ajattelin aina hankkivani lapsia.

Olen pian 30 eikä ole edes miestä. Tiedän, että monet saavat lapsia lähempänä neljääkymppiä. Jotenkin vain tuntuu että en tule saamaan lapsia. En edes jaksaisi huolehtia heistä, juuri ja juuri jaksan huolehtia itsestäni!

Lyhyesti, ei täysin ja joiltain osin täysin... kaoottisesti. Mutta kyllä se tästä, vaikka juuri nyt tuntuu ettei enää jaksa.

Päin persettä on mennyt, muut ovat sotkeneet raha-asiansa, minä maksajana👹

En. Mutta ei se mitään. Tapahtunut sellaisia asioita joihin en voi vaikuttaa.

Rahaa minulla on mutta sillä ei saa kaikkea.

Ihan päin hevon vittua mennyt joka saralla. Ainoastaan koirani olivat juuri sellaisia kuin nuorena haaveilin, siis roduiltaan. Luonteiltaan sitten olivat ihanampia kuin osasin unelmoidakaan. Sinänsä surullista että ainut toteutunut unelma elämässäni oli mun koirat 😆.

Mitään muuta en koskaan ole suunnitellut enkä päättänyt kuin sen että naimisiin en koskaan mene ja lapsia en hanki. Sen vakaan päätöksen tein 9-vuotiaana ja kerrroin vanhemmilleni. Tämä on ollut elämäni suuntaviitta.

On ollut kyllä tietyt peruspiirteet ammatinvalinnan suhteen, ja ne on toteutuneet jopa paremmin kuin itselleni tavoitteeksi asetin. Olen aina tiennyt suurinpiirtein minkä näköistä elämää haluan elää, ja se on ohjannut sitten valintojani.

Olen hyvin määrätietoinen ihminen ollut aina. Olen sitä mieltä että kun meille ei ole kuin tämä yksi elämä annettu se pitää käyttää hyvin, ja siihen olen pyrkinyt. Yllätyksiä totta kai on tullut matkan varrella ja vastoinkäymisiä mutta periksi en anna  koskaan. Kaikesta olen jotain oppinut ja olen varsin tyytyväinen elämääni. Joskus puhuttiin erään ystävän kanssa että ainakin kun maataan kuolinvuoteellamme voimme sanoa että olemme ELÄNEET.  Mikään ei jää kaduttamaan.

Elämään kuuluu muutokset. Ei ole tarkoitettukaan, että elämä menisi samoin koko ajan. Muutoksia tapahtuu ja hyvä niin. Et voi tietää tulevasta, mitä tahansa voi tapahtua. Hyvää ja huonompaa vuoroin.