Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ainakaan elä hyvää elämää. Olin liian idealistinen nuorena enkä tajunnut elämän kylmiä faktoja, joita kukaan ei kyllä edes yrittänytkään selittää. Jos näitä olisin noudattanut, niin elämäni olisi paljon parempaa:

1. Jos on todella hyvä koulussa, niin sitten valitaan pitkä matikka ja pyritään lukemaan hyväpalkkaiseen ammattiin eikä jotain höpö-höpöä. Sisäistä humanistiaan voi toteuttaa vaikka työväenopiston kursseilla. Turha itkeä, kun on persaukinen toimistorotta maisterin paperit taskussa. Kielitaitoa vaikka muille jakaa, ei rahaa lähteä minnekään.

2. Jos hankit itsellesi nuorena samanlaisia kotona nyhjääviä kavereita kuin itsekin pääosin olet, niin varaudu siihen, että nämä vain vähän seuraa muutenkin kaipaavat löytävät miehen ja nyhjäävät jatkossa vain hänen kanssaan. Olisi pitänyt opiskeluvuosina panostaa vähän seurankaipuisempiin tyyppeihin, myöhemmin on jo hankalaa. Ylipäätään elämä ei ole "Frendit". Ensimmäinen jakolinja suomalaisten kotihissukoiden ystävyyssuhteissa on parisuhde/ei parisuhdetta, toinen lapsia/lapseton.

3. Jos olet sisaruksista se vanhempien pikku apulainen, niin eivät ne muut opi mitään vastuuntuntoa edes näiden sairastuessa ja kuollessa. Saat kaikki huolet niskaasi ja omiin murheisiisi et mitään tukea, varsinkaan käytännön apua et mihinkään. Älä passaa aikuisia ihmisiä enää millään tavalla, kun olette kaikki aikuisia. Luuri korvaan ja kortti vain jouluna, niin pysyvät omalla tontillaan.

4. Älä ala työpaikallasi missään vaiheessa kuunnella pomon alituisia purkauksia huonosta työviihtyvyydestään saati henkilökohtaisista murheistaan. Sellaisia alaiselleen kesken työpäivän vuodattava ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen ja tulee kyllä myöhemmin silmillesi, jos lopetat epävirallisena omaishoitajana jatkuvat ylityöt ja alat pitää pitämättömiä vuosilomiasi.

5. Yleensäkään kenellekään työpaikalla ei kannata kertoa mitään henkilökohtaista varsinkaan, jos on muuta porukkaa nuorempi. Silloin ne kyllä muodostavat heti juoruiluklikin keskenään ja kaikki kerrotaan sille paskamaisimmalle tyypille, jolle et itse olisi halunnut kertoa mitään.

Itselleni on liian myöhäistä, mutta tämän listan antaisin lahjaksi jollekin teinille aforismikirjojen sijaan. Varsinkin ensimmäinen kohta on tärkeä: ihan liikaa nuorille lässytetään omien unelmien tavoittelemisesta.

Nyt viisikymppisenä mäkin allekirjoitan tästä ihan kaiken.

Erityisesti tyttönä, jos on yhtään matikkapäätä, niin pitkä matikka ja jonkin kova ala, ja siitä tutkinto. Ei tutkijaksi, vaan teollisuuden, viennin ja kaupan aloille.

Ei se tarkoita että uhraa haaveensa ja ihanteensa, vaan että hankkii niiden toteuttamiseksi parhaat työkalut ja resurssit.

Jos on hyvä tutkinto ja saa arvostetun työn ja hyvän palkan, voi jossain vaiheessa itse valita työnsä, alansa ja työnantajansa, eikä edes siltä alalta jota opiskeli. Tutkinto oli vain yleinen lähtökohta,,ei kahlitse pidemmällä tulevaisuudessa.

Vielä neuvoisin: elämänkumppani joko tukee tai estää menestymistä.

Tärkein valinta on se puolison valinta. En tarkoita, että kuinka varakas hän on. Tarkoitan, että hänen asenteensa juuri sinua kohtaan.

Ei auta, jos hän on kaveri ja suosittu ja antelias muille, jos hän olettaa, että sinä valinnoillasi edistät ensi sijassa hänen unelmia ja uraa.

Pitää valita sellainen, joka on valmis tukemaan sinua. Kestämään että keskityt opintoihin etkä vain häneen, kestää että asut toisella paikkakunnalla tärkeän harjoittelun tai aloitustyöpaikan kanssa. Kestää kulkea töissä bussilla, että sinä pääset autolla töihin. Kestää muuttaa sinun työsi perässä. Kestää, että teet työmatkoja, silloinkin kun teillä on lapsia, silloin hoitaa lapset kun olet työmatkoilla. Kun lapsi sairastaa, päätätte yhdessä, kummalla on tärkeä palaveri, ehkä sinä olet töissä aamun ja hän illan.

Jos sinun tarvitsee saada tutkinto puolestasi valmiiksi, hän voi elättää sen hetken teitä.

Sellainen tekevä, säästävä, ryhtyvä ja valmiiksi saava, rakentava ja opiskeleva.

Älä ota kaljaveikkoa, ja jos voit, älä sellaista jolla on jo elätettäviä lapsia jos sinulla ei vielä ole.

Apua, mitä neuvoja. Järkeviä, mutta niin mahdottomia toteuttaa, jos ei ole tunteeton robotti. :(

Saatan olla jotain angstista tähän ketjuun kirjoittanut aiemmin, en jaksa lukea koko ketjua läpi, sillä 2019 alkaen on ollut sitten positiivisempi jakso. Ei, edelleenkään toiveet ei. ole täyttyneet, mutta kaksi uutta hyvää kaveria, lyhyt työsuhde, paljon olen uutta oppinut eikä loppua näy. Some riippuvuuden tilaa tässä testailen, sillä 2018 kymmenen tuntia päivässä netissä roikkumista oli normi arkea, ja osa siitä paremminkin tukevassa humalassa kuin pienessä sievässä.

Vihaaan sanaa "toive" tai oikeastaaan en edes vihaaa koska vihaaan liiittyy yleensä viha-rakkaus -suhde, pidä siitä typeryyytenä. Oleeen enemmän elämässsä alkanut pitäää arvossaaan järkeä, merkitystä ja motivaaatiota sekä uskoa ja rauhaaa omaaan tekemiseeen.

Vierailija kirjoitti:

Vihaaan sanaa "toive" tai oikeastaaan en edes vihaaa koska vihaaan liiittyy yleensä viha-rakkaus -suhde, pidä siitä typeryyytenä. Oleeen enemmän elämässsä alkanut pitäää arvossaaan järkeä, merkitystä ja motivaaatiota sekä uskoa ja rauhaaa omaaan tekemiseeen.

Rauhaan voi saaavuttaa kokemuksellla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihaaan sanaa "toive" tai oikeastaaan en edes vihaaa koska vihaaan liiittyy yleensä viha-rakkaus -suhde, pidä siitä typeryyytenä. Oleeen enemmän elämässsä alkanut pitäää arvossaaan järkeä, merkitystä ja motivaaatiota sekä uskoa ja rauhaaa omaaan tekemiseeen.

Rauhaan voi saaavuttaa kokemuksellla.

Toiveeet ei koksaan toteuudu. Ne on heikoillla olevien ihmisten päiväunia ja kun ihminen on heikoillla niin silloin ihmisen oliisi toimittava ja käytetttävä kuovuuttaaan selviytyäkseeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihaaan sanaa "toive" tai oikeastaaan en edes vihaaa koska vihaaan liiittyy yleensä viha-rakkaus -suhde, pidä siitä typeryyytenä. Oleeen enemmän elämässsä alkanut pitäää arvossaaan järkeä, merkitystä ja motivaaatiota sekä uskoa ja rauhaaa omaaan tekemiseeen.

Rauhaan voi saaavuttaa kokemuksellla.

Toiveeet ei koksaan toteuudu. Ne on heikoillla olevien ihmisten päiväunia ja kun ihminen on heikoillla niin silloin ihmisen oliisi toimittava ja käytetttävä kuovuuttaaan selviytyäkseeen.

Minuusta ihminen saa olla heikko, muttta ei vastuuuton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihaaan sanaa "toive" tai oikeastaaan en edes vihaaa koska vihaaan liiittyy yleensä viha-rakkaus -suhde, pidä siitä typeryyytenä. Oleeen enemmän elämässsä alkanut pitäää arvossaaan järkeä, merkitystä ja motivaaatiota sekä uskoa ja rauhaaa omaaan tekemiseeen.

Rauhaan voi saaavuttaa kokemuksellla.

Toiveeet ei koksaan toteuudu. Ne on heikoillla olevien ihmisten päiväunia ja kun ihminen on heikoillla niin silloin ihmisen oliisi toimittava ja käytetttävä kuovuuttaaan selviytyäkseeen.

Minuusta ihminen saa olla heikko, muttta ei vastuuuton.

Äääritapauksia lukuunotttamatta.

Ei tod.

Ja just kun luulin et alkaa elämä voittaa niin tuli tää Corona ja veti maton Alta.

Ei. Olin arka lapsi, sellainen herkkä. Pidin luonnosta ja kirjoista. Bonuksena pullonpohjarillit, vinot hampaat ja kotona leikattu ruma tukka. Tottakai minut kiusattiin hengiltä. Arvosanat koulussa kyllä hyviä, ei ollut muitakaan ystäviä kuin kirjat, itsetunto sitten nolla.  Sain ammatin ja töitä. Tuli työpaikkakiusaaminen. Väkisinkin sisäistää, että olen jotenkin viallinen, eiväthän ihmiset muuten noin reagoisi. Nyt kohta 40 iässä, työkyvyttömyyseläkkeellä. Valo elämässä on koira, olen ihan hyvä eläinten kanssa.

Olen käynyt terapiassa, hankkinut harrastuksia, yrittänyt kaikenlaista. Hankin piilarit ja nätimmän tukan. En tuputa seuraani, olen kohtelias, varmasti kyllä aika tylsä kun en keskusteluissa voi puhua oikein muusta kuin kirjoista ja eläimistä. Ei ole perhettä tai työtä, josta jutella niin kuin muut. En ole seurustellut koskaan, ja mistä mies löytyisikään? Kuka haluaisi keski-ikäisen ihmisroskan? Olen realisti.

Ei töitä, ei ystäviä, lapsella kolme eri diagnoosia vaikeuttamassa ammatinvalintaa, mutta onneksi on ehjä perhe ja välitämme toisistamme. Menee periaatteessa hyvin, mutta en mä kuitenkaan odottanut eläväni jatkuvasti murehtien ja kokevani jatkuvasti pettymyksiä.

Ei, mut oikeastaan paremmin. Pidin itseäni tosi pitkään jokseenkin tyhmänä ja halusin jonkun yksinkertaisen ammatin, jolla tulisi toimeen. Suunnitelmana oli lisäksi hankkia mies ja lapsi(a) ja olla tyyliin kotirouvana. :D Tajusin onneksi lukion lopulla että olenkin ihan fiksu, joten menin yliopistoon ja olen nyt suht hyvässä työssä ja pärjään hyvin. Mulla on myös paljon harrastuksia ja muutama oikeasti hyvä ystävä. Miehille ja lapsille ei ole jäänyt aikaa, eikä ne oikeastaan enää edes kiinnosta. 

Minulla oli kaikki mitä olin aina toivonut,hyvä työ,ihanat lapset,pitkäaikainen parisuhde lasteni isään ja terveyttä,onnea,oikea perhe. Nyt kaikki toisin...

Mies jätti 18-vuoden yhteiselon jälkeen jonkun 19vee pimun takia. Sain hermoromahduksen. Jäin työelämästä pois ja takaisin en ole päässyt nyt 9-vuoden jälkeenkään,eikä oikein huvitakkaan. Mikään ei oikein tunnu miltään,vaikka minulla on jo uusi miesystäväkin ollut jo jonkin aikaa. Elämän iloni on kadonnut. Onneksi ihanat lapset.

Muutin omilleni ja elämä alkoi hymyillä, sitten iski sairaus joka vaivaa päivittäin, vuoden päivät kärsitty, nyt mieli hieman maassa mutta olen alkanut tottua uuteen normaaliin ja elämä alkaa taas hymyillä.

On ja ei ole. Olen siis pari vuotta yli 50-vuotias mies.

Minulla on rakas ja hyvä vaimo ja kaksi ihanaa lasta.

Ajauduin töihin tälle alalle vähän vahingossa, en siis elä unelma työelämää, mutta palkka on hyvä (ei kuitenkaan mikään poikkeuksellisen suuri) ja työkaverit pääsääntöisesti kivoja. Hyvä palkka tarkoittaa, että ei ole talaodellsisa huolia, kun vaimolla ja itsellä ei ole mitään extra kallita harrastuksia.

Kaveripiiri on pieni, mutta nin se on aina ollut.

Mikä sitten ei mennyt toiveiden mukaan. Toisen lapsen syntymän jälkeen vaimolle iski masennus. Olin käytänössä enempi vastuussa perheen asioista viitisen vuotta. Onneksi oli tukiverkkoa joka auttoi.

kun vaimon masennus alkoi hellittä niin sitten molemmat lapset sairastuivat vuoron perään pitkäaikaiseen vakavaan sairauteen.

Eli nyt kun vanhempi lapsi on reippaat 20-vuotta, niin tajuan että siitä on ollut rauhallista sairaudetonat aikaa ehkä noin viis vuotta. Ja se oli siis keskellä, tuota aikaa, nyt taistellaan vanhemman lapsen sairauden kanssa.

Tämä kaikki vaikuttaa tietenkin parisuhteeseen eli voimai sen hoitamiseen ei ole kummallakaan. Seksi on kadonnut. Eli ollaanko sellaisa toisiinsa rakastuneita hyviä kavereita

On ja ei ole. Kahden maisterintutkinnon + viiden lisäkoulutuksen/-kurssin jälkeen olisin toivonut, etten joutuisi toistuvasti työttömäksi, joskus pidemmiksikin jaksoiksi. Toisaalta vaimolla on hyvät tulot ja vanhemmilta tulee aikanaan ihan kohtuullinen perintö, joten eipä ole puutteestakaan varsinaisesti tietoa. Paljon huonomminkin olisi voinut mennä.

No ei se ihan oo mennyt.

Olen kyllä töissä niinkuin aina halusin ja sain amk-tutkinnon niinkuin halusin ja nyt yliopistossa - mutta se opiskelu on ollut järkytys, ei lainkaan sellaista kuin kuvittelin. En tiedä käynkö sitä loppuun.

Kumppania en ole saanut, monta epäonnistunutta suhdeyritelmää kyllä ja monta sydänsurua. Rakkaus on siis jäänyt puuttumaan. Mutta se tuntuu olevan nykyään aika yleinen ilmiö.

Lapsia ei ole, mutta niitä en halunnutkaan. Mietin aina että jos vahingossa tulee, niin tulkoon. Mutta ei ollut ikinä varsinaisesti perhehaaveita.

Koti ei ole vieläkään sellainen kuin haluaisin, mutta ehkä joskus.

En ole matkustellut, se on yhä haaveena.

Eli vielä olisi paljon tehtävää, että elämä menisi siten kuin toivoin. Onneksi aikaa on vielä ja olen terve, kaikki on vielä mahdollista.

Tavoitteet ja unelmat voi tietysti matkan varrella muuttuakin.

Ei ole mennyt odotettua elämää. Puuttuu mies, talo, työ ja lisää lapsia.

Suurimmaksi osaksi elämä ei ole mennyt niin kuin toivoin lapsena ja vielä nuorena.

Äitini oli työtön kun olin lapsi ja rahasta oli pulaa ja välillä ruuastakin. Harrastuksiin ei ollut varaa. Viinan kanssa läträämistä näin koko ajan vierestä ja yksi kaljaveikko hyväksikäytti jonka tosin tajusin vasta myöhemmin kasvettuani.

Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun ajan jonka vuoksi lähdin kokonaan muualle ammattikouluun.

Itse ammattikoulu meni hyvin ja sain kavereita. Itsellä tuli viina kuvaan tällöin ja tytöksi tuli rellestettyä paljon, niin paljon,että kerran raiskattiin.

Tuon jälkeen iski helvetin päälle kaveriporukka jäi ja osa jätti tapahtuneen jälkeen. Alkoi viiltely ja sairastuin syömishäiriöön.

Jossain vaiheessa valoa tuli elämään, kaikesta huolimatta valmistuin ammattiin hyvin arvosanoin ja sain heti pitkän määräaikaisen työn! Pahaolo alkoi helpottamaan. Sain työkavereista uusia kavereita. Hetken kaikki oli hyvin kunnes tapasin ex-mieheni...

Rakastuin varsinaiseen hurmuriin. Kunnes hänen todellinen luonne tuli esille yhteenmuuton jälkeen: mustasukkainen,väkivaltainen lääkkeiden väärinkäyttäjä. Otin turpiin ja selkään muutaman vuoden ajan. Olin tyhmä ja heikko nainen joka uskoi kaikki hyvittelyt. Olin loppu, sairastuin uudelleen syömishäiriöön ja mukaan tuli vaivihkaa itsellekkin lääkkeiden väärinkäyttö. Turpaan tuli ja olin henkisesti loppuunajettu, itsemurhayritys joka epäonnistui. Sitten tuli vuosien jälkeen se päivä kun halusin muutoksen, koska vaihtoehdot oli vähissä: kuolla omankäden kautta oikeasti tai tulla tapetuksi tai lähteä.

Lähdin.

Lähdin tyhjänpäälle. Rakensin tyhjästä itselle kodin, oman turvallisen kodin. Hain apua lääkeriippuvuuteen ja pääsin terapiaan.

Vuosia meni rakentaa elämä uudelleen, mutta osittain se kannatti.

Tällä hetkellä olen vakituisessa työsuhteessa, välit äitiini ovat parantuneet ja minulla on parisuhde. Terveys koki menneistä vuosista kolhua...lapsia en pysty saamaan ja se on suuri suru.

Mutta silti jos katson taaksepäin ja katson tätä hetkeä, niin en koskaan olisi voinut uskoa olevani tässä! Elän ja olen normaali työssäkäyvä ihminen.

Tavallaan....

On perhe ja omakotitalo joista haaveilinkin nuorena. En kuitenkaan uskaltanut tehdä ja mennä aikanaan vaan jotenkin tyydyin siihen mikä oli helpointa. Ollaan kyllä ihan onnellisia, mutta silti....

Ei mennyt. Kasvoin väkivaltaisessa oloissa, jouduin aikuisten hyväksikäyttämäksi, kipuilin teinivuodet tosi pahasti. Otin pesäeron ja muutin toiselle puolelle suomea haaveissa taidekoulu, joka ilmoitti lopettavansa 2viikkoa siitä kun olin jo muuttanut. Tulin yllättäen raskaaksi, (piti olla endon takia lähes mahdotonta) sairastuttiin raskauden lopussa harvinaiseen komplikaatioon ja meinattiin molemmat kuolla, onneksi meni kaikki hyvin. Lapsi tuli ihan kivan miehen kanssa jonka kanssa sairastuttiin sädesienitalossa ja menettiin kaikki omaisuus ja erottiin. yhteisvanhemuus on toiminut eron jälkeen hyvin jo 11 vuotta.

Kuusi vuotta esikoisen syntymän jälkeen syntyi toinen lapsi toisen miehen kanssa. Oltiin naimisissa, ostettiin talo, kaikki oli hyvin. Mies sairastui skitsofreniaan. Erottiin. Yhteisvanhemmuus ei ole toiminut.

Omaisuuden jako kestää ja kestää, lyhennysvapaata ei enää saa, talo pitäisi myydä ja kiitollinen saa olla jos käteen jää plus miinus nolla, asia edelleen kesken. Jatkuva epävarmuus missä asutaan, milloin saadaan myytyä. Kuusi vuotta toisen lapsen syntymästä syntyi kolmas lapsi, pieni kaunis lapsi jolla sydänvika ja löysin just pikimustan ihomuutoksen käsivarrestani eikä terveyskeskuksen ajanvaraukseen pääse läpi ja ukrainassa sotidaan.

Mä en mitään muuta toivo kun omaa kotia jossa keskimmäinen saisi aloittaa koulun syksyllä, paikkaa jossa lasta ei kiusata. Että pienimmän sydän paranee itsestään, leikkaus huolestuttaa, ja onko meillä pian enää sairaanhoitoa, leikkauksia, luomenpoistoja, hammaslääkäriä,ruokakauppoja, ruokaa. Toivon ettei tule sotaa, aurinkomyrskyä eikä magnetic pole reversal, ahdistaa. Ahdistaa. Hirsitalo metästä omalla kaivolla ja vesi vieressä, terveitä lapsia. Sitä mä haluan, rukoilen, toivon, tarvitsen. Jos kukaan on jumalien kanssa välilöissä niin saa kertoa terveisiä, että meidän perheelle saisi tulla parempiakin aikoja.