Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Ei oikeastaan.. Opiskelin itseni maisteriksi ja ajattelin, että olisin päässyt hyviin töihin, koska olen aina tehnyt töitä ja opiskellut ahkerasti. Toisin kävi. Sain vain määräaikaisia ei-oman alan töitä. Ja lopulta olin työttömänäkin puoli vuotta. Nyt opiskelen uutta alaa, tosin pieni palkkaista, mutta töitä nyt ainakin olisi. Luulin olevani asiantuntijatöissä, mutta toisin kävi.

Näin yli kolmekymppisenä minulla ei myöskään ole työtilanteiden vuoksi varaa ostaa omaa taloa (mieskin pienipalkkainen) saati perustaa perhettä.

Ollaan myös pitkää haaveiltu koirasta, mutta sekin meni just ohi suun, koska kasvattaja möikin tutuille meidän ohi. Harmittaa.

No kaikessa on puolensa toki. Olen vapaa kuin taivaan lintu enkä sidottu asuntovelkaan tai omaisuuteen. Mutta ei tällaista ajelehtimistakaan jaksaisi loputtomiin ja yhä täytyy vaan opiskella jotta saisi edes töitä.. Välillä uuvuttaa ja masentaa tilanne, mutta yritän silti nauttia elämästä.

Ei. Halusin varman ja mukavan työn. Pätkätöitä ja lomituksia. Lopulta meni työkyky ainakin osittain. Valmistuin aikoinaan kiitettävin arvosanoin ja opintolainan nostaneena, kun kirjat oli itse ostettava ja bussimatkat ym. Olen saanut ala-arvoista kohtelua monessa työpaikassa. Aikoinaan kävin soveltuvuustesteissä sen ajan te-toimistossa ja tulos oli joka sektorilla keskitasoa korkeampi.

Ehkä tämä on silti mennyt hyvin. Ei ole onneksi lapsia. Ja ilman vakituista ja sitovaa työtä olen nähnyt ja kokenut paljon. Mm eräs pätkätyö ulkomailla talvi etelän lämmössä ym. Nähnyt paljon maailmaa ja erilaisia ihmisiä jne.

Suurinpiirtein kyllä.

Lapsuuteni oli ihan ok, vaikka näinkin väkivaltaa, jota siskoni operoi muuta perhettä kohtaan. Huom! Näinkin voi olla, tekijä ei aina ole vanhempi. Vanhempani kuitenkin saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tunsin silti olevani turvassa, vaikka muutamia pelottavia tilanteista lapsuuteeni mahtuu...

Näistä syistä -kun en ole kasvanut pumpulissa- minusta tuli hyvin järkevä, pragmaattinen ihminen, joka perustelee asiat järkevästi. Löysin erittäin hyvän, samantyylisen aviomiehen ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Hän on minun elämän valttikortti, koska hän tukee minua taistelussa Putin-siskoani kohtaan. 

Parisuhteessamme on hyvässä suhteessa järkeä ja tunnetta. En voisi kuvitellakaan rakastuvani päätä pahkaa ja sokeasti, kuten useimmat. Lapsuuteni ansiosta minulla on myös kuudes aisti ihmisten suhteen. Näen hyvin nopeasti, jos ihmisessä on ns. jotakin hämärää. Oivallinen taito, jota ei saa onnellista lapsuutta elämällä. 

Minulla on mieleinen työ, joka kuitenkin on tyypillinen naisvaltainen matalapalkka-ala. Työn sisältö on kuitenkin minulle tärkeämpää kuin palkka. Ulkonäkööni olen suht tyytyväinen. Vauvakiloja ei ole minuun jäänyt. Toisaalta terveyteni on minulle todella tärkeää, joten teen sen eteen myös töitä. 

Omaisuutta minulla on, ja palkastani säästän joka kuussa siten, että pystyn sijoittamaan joka kuukausi tietyn summan. Tällä tähtään mukaviin eläkepäiviin ja tavoitteeni on jäädä eläkkeelle 55-60-vuotiaana ja elää sen jälkeen mukavasti. Omaisuuttamme hoidamme tarkasti ja meillä on mieheni kanssa tästä samanlainen ajatus. 

Ainoa miinus on, että lapsuuteni johdosta minun on hankala vetää rajoja. Tämä on näkynyt elämässäni kiltteytenä ja siinä, että ihmiset ovaat hyötyneet minusta. Olen tiedostanut asian ja viime aikoina on alannut vetämään rajoja. Tämä on tietysti aiheuttanut turbulenssia lähipiirissäni, mutta osasin sitä odottaa. 

Jokainen on oman onnensa seppä, olen sitä mieltä. Mutta toisaalta on asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja ne pilaavat elämän, esim. mt-ongelmat. Omilla tavoitteilla on kuitenkin merkitystä ja aika usein asioihin pystyy vaikuttamaan, kunhan vain haluaa. Uhriutumisesta ja muiden syyttelystä monen kannattaisi luopua. 

Tähän asti lähes kyllä... Nyt rakastuin mieheen jonka vuoksi olen velkaantunut korviani myöten. En tiedä enää ulospääsyä.

Kunpa en olisi ihan niin paljon sählännyt, niin voisi olla tällä hetkellä vähän parempi tilanne. Tai ehkä ihan toinen elämäntilanne. Mutta minulla ei oikein ollut edellytyksiä toimia järkevästi ja harkitusti. Esim en voinut ''päättää'' jo yläasteella että minkälaisen ammatin haluan tms. Kuten ainakin muutama ikätoverini pystyi tekemään: etenemään määrätietoisesti elämässään, ensin hankkimaan ammatin, sitten saamaan työpaikan, sitten pyydystämään kunnollisen miehen, sitten saamaan sen määrän lapsia kuin olivat aina halunneetkin jne.

Minulla toteutui tuo lapsitoive, ja sain yhden ja vielä sitä sukupuolta jota enemmän toivoin. Koko suku toivoi toista, ähäkutti vain heille.

Kaikki muu on ollut sellaista kummallista söheltämistä. Mutta minun elämäänihän se on ollut. Ei sitä kukaan toinen olisi voinut elää.

Ei todellakaan ole mennyt. Ensin koulukiusattuna 12 vuotta. Sitten sairastuminen perussairauteen opiskeluaikana ja lopulta vammautuminen ja toisten avun varassa kituminen loppuiän.

Osa vieläpä kateellisen toteaa, että minulla sitä riittää aikaa siivota ja laittaa kotia kauniiksi. Kiinnostaa tietää, että kuinka minä voisin käyttää näillä käsillä pölynimuria? Onneksi nykyään on olemassa robottipölynimureita.

Kun ajattelen itseäni 15 vuotiaana ja silloisia haaveitani ja tulevaisuudensuunnitelmiani, niin kyllä, olen ne toteuttanut.

Jo nuorena päätin, että lähden kotipaikkakunnaltani heti peruskoulun jälkeen pois ja mulla oli hirvee kiihko muuttaa ulkomaille ja matkustella. Näinhän mä teinkin.

Halusin myös maatilan Suomesta, hevosia ja lampaita. Tämänkin toteutin. Perheestä en koskaan unelmoinut, se vaan tapahtui.

Nyt vielä pari unelmaa on toteutusta vaille, mutta eka täytyy tehdä vielä töitä muutama vuosi.

Olen alkoholistiperheestä. En oppinut ikinä haaveilemaan. Lapsena suurin toiveeni oli, että pääsisin pois siitä helvetistä. Minulla on mielenterveysongelmia, puolisoni sairastui, lapset ovat lievästi autistisia + toisella myös mt- ongelmia. En jaksa! Jos tähän vielä sota tulee niin juoksen pommin alle vapaaehtoisesti. Juu, ei ole mennyt elämä hyvin, joskaan en ole siltä mitään odottanutkaan.

"Itse olin onnellinen eläessäni perhe-elämää, mutta vaimo halusi jotain enemmän. Toisen tekemä valinta tuhosi kaiken mistä olin haaveillut. Sen jälkeen vain lapset ovat tuottaneet onnentunteita. Kaikki muu on menettänyt merkityksensä ja olen vain sinnitellyt elossa jo vuosia, vaikka näennäisesti kaikki onkin hyvin."

Niin, halusin arvostusta ja rakkautta.

Muistathan, elimme kuin sisko ja sen veli?

Emme enää halanneet saati suukotelleet, muusta puhumattakaan.

Minä en tuhonnut yksin haaveitasi. Olisiko minun siis pitänyt tuhota omat haaveeni, jotta sinun haaveesi olisi toteutunut?

Olet kyllä loistava isä lapsillemme ja sitä osaan arvostaa!

Emme kuitenkaan enää olleet onnellisia ja siksi minun oli lähdettävä.

Toivoin sinulle kuitenkin uutta parisuhdetta, koska itsekin sain sellaisen ja olen ollut hänen kanssaan onnellinen jo vuosikymmeniä. Siitäkin tiedän, että tein oikean ratkaisun!

Ystävällisesti ex-vaimosi

Eipä oikeastaan. Paljon hyvää on ollut ja tullut, mutta 

1) mikä minusta tulee isona - ei oikein koskaan selvinnyt. Ei selkeää uraa, vaan erilaisia vaiheita, välillä vähän pyristelyäkin. 

2) suurin toive olisivat olleet lapset, joita en yli 10 vuoden yrittämisestä huolimatta koskaan eläväksi saakka saanut. Huomaan tämän pettymyksen saaneen minut varomaan toivomista ylipäätään, pelkoa siitä, että se mitä toivon, ei ainakaan toteutuisi. 

3) melko hyvän parisuhteen sain, mutten siltäkään kaikkea mitä toivoin - huomasin että kaikkeen en voi itse vaikuttaa vaikka haluaisin, eikä toista voi muuttaa. Kiitollinen olen siitä paljosta, mitä on, mutta myös surullinen mm. yksinäisyydestä ja läheisyyden puutteesta.

4) Nuorena olin kuvitellut, että elämässä on enemmän omista valinnoista kysymys, siitä mitä haluan, tai että asioita voisi ylipäätään valita. Enemmän on kyse siitä, että pitää osata tarttua sellaiseen, mikä on ihan ok, ja elää sen kanssa mielekkäästi. 

Elämältä paljon sain.

Ei, mutta on se yllättänytkin positiivisesti.

Oma sisarukseni on tuottanut minulle nuorena mt-ongelmia systemaattisella rajulla kiusaamisella, joihin ei silloin reagoitu. Ne ovat tuottaneet hyvin matalan itsetunnon ja itsearvostuksen, nuorena kärsin syömishäiriöstä ja valtavista kehonkuvaongelmista myös tämän takia. Vanhempani ovat päällisin puolin ihan tavallisia, mutta aina olleet todella kovan rakkauden puolestapuhujia. Meillä ei ole kehuttu kuin saavutuksista, ja niinpä olen perfektionisti. Pelkään virheitä ja olen todella ankara itselleni. Mikään ei riitä ja aina olen ruma ja hyödytön.

Lukioajan poikaystävä jätti ikuiset arvet haukkumalla ulkonäköäni ja vertailemalla minua muihin. Helppo sanoa jälkeenpäin, että hyi olkoon, jssap, mutta epävarma nuori ei osaa ajatella sitä niin. Olin varma, että oma vikani kun en osaa olla parempi, miellyttävämpi jne. Hän lopulta petti minua, ja se teki hallaa itsetunnolleni paljon.

Luulin olevani lopun ikääni sen ns. Ensimmäisen aikuisiän rakkaani kanssa ja perustavani perhettä hänen kanssaan, asuvani sielläpäin missä molempien perheet ovat jne. Semmoinen 8v. ehdittiin olla yhdessä kun hän täysin puun takaa otti eron. En osannut odottaa, koska oltiin puhuttu uudesta talosta, elämä eteni ihan niin kuin ennenkin, oli hankittu koiranpentu yhdessä ja hän ei simppelisti puhunut että olisi huolia tms. Meni mielenterveys hetkeksi, koska oma elämä meni ihan uusiksi. Vaikka siitäkin on jo useampi vuosi ja olen uudessa onnellisessa parisuhteessa, huomaan että minun on vaikeaa luottaa ihmisiin. Välillä iskee se katkeruus, että kaikki kuitenkin pettää ja jättää ja huijaa.

Lähdin kuitenkin opiskelemaan omaa haavealaa heti kun taskussa oli se vakaan alan tutkinto, jota vanhemmat olivat minulle tyrkyttäneet. Koska eihän kukaan haavealaltani saa työtä. Pääsin alan huippukouluun ja sain vakitöitä jo ennen valmistumista. Töiden perässä muutin pk-seudulle, jonne en ikinä uskonut lähteväni (olenhan tuppukylän tyttöjä). Elämä näyttää nykyään hyvältä, vaikka joinain päivinä teenkin extrakovaa työtä itsetunnon, ahdistuksen ja ruoka-/kehosuhteeni kanssa. Lempeyttä alan oppia pikkuhiljaa itseäni kohtaan. Ja onneksi erossa on jäänyt mukaan tuo koirakin, se on ihan paras toveri, lisäksi ystävyyssuhteeni ovat aina olleet todella vahvoja. Se kantaa jo pitkälle.

Kyllä se aurinko sieltä vielä paistaa.

N30

Olen tyytyväinen elämääni mutta väsymys tuntuu koko kehossa välillä ei jaksa ja haluaa vain laiskotella 😊

Viimeisen vuoden olen ollut vain äärettömän onnellinen. Elän elämää, josta en koskaan edes osannut haaveilla. Unelmani saavutin ja on taloudellisesti mahdollista tehdä niitä asioita, mitä haluan.

Ja ei, en ole mitenkään varakas ja unelmani olivat melko tavallisia asioita monelle. Elin vain lapsuuteni jatkuvan väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön keskellä enkä koskaan saanut yhtäkään kehua.

Haaveilin siis vain rauhasta, omasta perheestä ja onnellisesta perhe-elämästä sekä hieman leikittelin ajatuksella, jos joskus tienaisin 3000 euroa kuukaudessa. Nämä ovat toteutuneet, ja tänä päivänä kotonani on turvallista, kelpaan tällaisena ja olen onnellinen. Elämäni meni, kuten toivoin ja vielä paremmin. 

Ei sinnepäinkään, mutta ei kai duunarin kakaralla muuta mahdollisuutta kai olekaan koskaan ollut.

Välillä on hieman Aina Inkeri Ankeinen -fiilis "Voi Luojani, ottaisit jo pois..."

Täytän huhtikuussa 17 ja en ole ikinä oikeastaan tavoitellut mitään. Noin kaksi vuotta sitten joulun alla heräsin kuitenkin ajatukseen, että ehkä voin jättää tämän oravan pyörän ja alkaa elämään vain itselleni. Lähteminen tutusta ja turvallisesta, tuntemattomaan metsään jossa poljen oman polkuni on siis suurin tavoitteeni mitä minulla on koskaan ollut.

Oppivelvollisuuden päättymiseen asti ajattelin asua porukoilla ja käydä töissä:)

Soon I may be free.

En. Oikein mikään toiveeni ei toteutunut. Olen kuitenkin terve, mistä olen kiitollinen.

Ne, mihin olen voinut vaikuttaa, ovat onnistuneet.  Byrokratia on ollut paha kehityksen jarru.

Ei mennyt ei, valitettavasti. Kaikki meni oikein hienosti 36-vuotiaaksi asti mutta sitten menetin terveyden totaalisesti. Ja minkä takia.. Perinnölliseen hiustenlähtöön tarkoitettujen "turvallisten" lääkkeiden vuoksi mitä ei todellakaan olisi tarvinnut syödä. Eli lääketeollisuuden uhri tuli tästä. Ja mitään parannuskeinoa ei ole, ongelmaa ei edes myönnetä lääketeollisuuden puolelta. Ja ilman terveyttä ei tosiaan ole elämää. Muuten elämä olisi kyllä ollut todella hyvää.

Sain miehen, lapset, ammatin, työn ja kodin, joten ihan kivasti meni. Suurinpiirtein olen tervekin, että ei paha.

Sit toisaalta, mulla ei ole kavereita, mulla on kaikenlaisia pelkotiloja ja uusiutuva masennus, joten ei nyt ihan putkeen mennyt.