Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

ei ole mennyt.nyt jo keski-ikäinen,yksinäinen,paskaa työtä tekevä luuseri.mikään unelma tai haave ei ole koskaan toteutunut enkä enään edes odota mitään.

Teininä toivoin, että minulla olisi vain oma koppi jossa internet-yhteys ja hyvä tietokone.

20 vuotta myöhemmin - nyt on. Ei sitten paljon muuta olekaan.

Joten varo mitä toivot.

Ei miltei lainkaan niinkuin olin ajatellut. Haaveeni olivat ihan tavanomaisia ja saavutettavissa: hyvä mies, lapset ja omakotitalo, ihan tavallinen työ, matkustelemista silloin tällöin.

Otin nuorena miehen, joka paljastui narsistiksi ja pelasi kaikki meidän rahat. Suhteesta en meinannut päästä millään pois rankan henkisen väkivallan vuoksi. Turvaverkostoa minulla ei ole, joten olen ollut koko ajan asian kanssa aivan yksin. Elämä oli aivan kamalaa miltei 20 vuoden ajan. 

Sain neljä lasta, jotka onneksi toivat iloa raskaaseen arkeen, vaikkakin myös huolta, sillä jossain vaiheessa oli vakavampia sairauksia. Onneksi ne on nyt selätetty. Työ myös antoi paljon, ja siinä olenkin edennyt haaveideni mukaan. Työ vaan on todella pienipalkkaista, joten raha on kortilla.

Rahattomuus on vienyt pois mahdollisuudet omasta asunnosta, matkustelemisesta, kaikesta haaveilemastani. 

Lopulta sain jostain voimaa jättää miehen, ja se oli sekä minulle, että lapsille elämämme paras päätös. Tästä kertoo se, että lapset eivät halua lainkaan nähdä isäänsä, vaikka olen siihen kuitenkin yrittänyt alusta asti kannustaa. 

Nyt koen, että alkaa olla liian myöhäistä saavuttaa mitään noista haaveistani. Ikää on jo sen verran, ja edelleen kaikki lapset asuvat kotona, kouluikäisiä ja opiskelijoita kun ovat. Siihen on vielä ainakin 10 vuotta, että nuorin muuttaa omilleen. Palkkani on pieni, joten raha on liian tiukassa haaveiden saavuttamiseksi. Se ei riitä edes risteilyyn, hyvä kun saan vuokran ja ruoan maksettua. Olen elänyt nyt koko elämäni kädestä suuhun. (lapsuuteni oli synkkää yksinhuoltajaisän kanssa)

Tekee kipeää hyväksyä se, että en ole saavuttanut haaveistani kuin lapset, enkä noita haaveitani tule myöskään saavuttamaan. Ne olivat kuitenkin ihan tavallisia, noinhan ihan tavalliset ihmiset elävät. Minun elämäni on ollut vain jatkuvaa taistelua ja stressiä, rahahuolet on mielessä päällimmäisinä koko ajan. Välillä mietin, mikä järki tällä elämällä oikeastaan edes oli. Mutta minkäs teet, yksi ihminen sai tuhottua sen kaiken. Toivottavasti elämälläni on tarjota minulle vielä joskus jotain kivaakin. Kai tämä tuska ja helvetti loppuu sitten viimeistään haudassa.

Aika vähän olen toivonut mitään, että siinä mielessä kyllä. Olen rikkaan perheen lapsi, ja voisin elää koroillani. Käyn kuitenkin töissä, koska se on niin mielenkiintoista. Olen aina ollut vela, enkä ole avioliittoakaan kaivannut. Nyt olen ollut muutaman vuoden etäsuhteessa, joka toimii oikein hyvin. Tosin juuri nyt koronarajoitusten vuoksi ei päästä tapaamaan, mikä kyllä jurppii. 

M41 

Ei ole, silti en valittaisi jos saisin sitä vielä jatkaa, mutta en saa. Surettaa kovasti elämättömän elämäni puolesta. Minulla olisi vielä paljon annettavaa ja olisi ollut aikoinaankin jis vain olisin voinut uskoa siihen itse.

Minulla on toivo mennyt kuten olen elänyt...

elämä mennyt paljon premmin kuin mitä nuorena koskaan olisin osannut edes toivoa. teininä kuvittelin olevani ikuisesti masentunut ja yksin. nyt olen ulkomaan vuoden jälkeen muuttanut takaisin suomeen puolisoni kanssa ja olemme onnellisesti naimisissa. meillä on tarpeeksi rahaa ja etsimme unelmiemme asuntoa. lapsi tulee muutaman vuoden päästä. mikään ei voisi olla paremmin, paitsi tietysti tämä karanteeni

Kyllä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

Halusin lapsena vain ja ainoastaan, että perheeni olisi suhteellisen tavallinen. Kotona oli rankkaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa, joka meni kaikilta ulkopuolisilta täysin ohi isäni hyvien puhelahjojen ansiosta... Traumat ja tusina diagnooseja jäi käteen lapsuudesta mutta sen jälkeen onkin mennyt paremmin.

Pääsin lannistavista kommenteista huolimatta yliopistoon, löysin rakastavan puolison, valmistuin ja sain heti työpaikan. Katkaisin myös välit lapsuudenperheeseeni.

Tällä hetkellä kaikki on siis mennyt paremmin kuin osasin koskaan lapsena ajatella. Työpaikalla on narsistinen pomo mutta toisin kuin lapsena, en aio alistua ja etsin koko ajan toista paikkaa.

Haaveilin aina tavallisesta elämästä ja sitä tämä nyt varmaan on. Erittäin raskaita aikoja on takana traumataustan vuoksi mutta tuntuu, että tulevaisuus voisi olla ihan mukava. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, kun kukaan ei lyö ja jääkaapissa on muutakin kuin valo.

Ei. Alisuoriuduin koulussa, mielenterveys rakoili jo silloin. Seurustelin, mentiin naimisiin, saatiin kaksi lasta. Polla petti, toivuin työkuntoon, mutta sen jälkeen mies sairastui vakavasti ja masennuin vakavasti. En ole saavuttanut yhtään mitään, olen köyhä kuin kirkonrotta, eläkepaperit vetämässä. No, toisaalta hyvä, etten ole menettänyt omaisuutta. Se varmasti sattuisi vielä lujempaa.

Olen vielä aika nuori, niin ei sitä tiedä mitä vielä ehtii tapahtua, mutta tähän saakka on ollut niin hyvää kuin huonoa.

Lapsuuteni oli onnellinen ja kannustava niin osasin unelmoida kaikenlaisesta: erityisesti opiskelusta, ammatista, perheestä jne. 18v kuitenkin sairastuin vakavasti ja edelleen viiden vuoden jälkeen terveys pettää tasaisin välein. Olen yrittänyt opiskella, tehdä töitä jne. mutta aina tulee jotain uutta mutkaa vastaan ja yritykset epäonnistuu.

Edelleen välillä uskon että tulevaisuus voisi olla valoisakin, mutta realiteetit iskee kovaa ja tajuan, että ei tämä elämä tämän kummemaksi muutu.

Jotain henkistä kasvua on kuitenkin tapahtunut, kun huomaan tulevani onnelliseksi ihan todella pienistä asioista. En enää jaksa murehtia huomisesta. Minulla on rauha ja tyytyväisyyden tunne siitä mitä minulla on.

Ei ole mennyt, mutta olen sopeutunut. Olen 50-vuotias. Kaksi pitkää parisuhdetta jotka päättyivät eri syistä. Tällä hetkellä olen yksinhuoltaja, kukapa sitä nyt haluaisi, mutta täytyy sopeutua. Ammatillisesti olen saanut sen mistä haaveilinkin, en heti nuoruudessa mutta kolmikymppisenä olin ammatissa mistä olin haaveillut. Elämä on sellainen matka, että kaikki ei mene niinkuin suunnittelee, mutta kun sopeutuu, on kekseliäs ja muokkautuva, tulee elämästä helpompaa.

en saa mitään aikaiseksi; tai jos saan kaikki menee pieleen eikä elämä kanna.

Tyytyväinen olen.

En ole koskaan juuri mitään toivonut.

Ei ole liiemmin tullut pettymyksiäkään.

M46

Unelmista totta kirjoitti:

Täällä on paljon koskettavia ja suorastaan surullisia ihmiskohtaloita. Tuntuu epäreilulta, että niin moni on syntynyt perheeseen, jossa ei ole huolehdittu ja täten jo lähtökohtaisesti saanut erilaiset eväät elämään kuin sellainen, joka on syntynyt turvalliseen ympäristöön.

Oma elämäni on mennyt ihan eri tavalla kuin suunnittelin/kuvittelin lukioaikoina. En päässyt opiskelemaan haaveilemalleni alalle, mutta siitä alkoi prosessi, joka on tehnyt elämästäni ainutlaatuisen, ja jonka ansiosta olen toteuttanut monia suurempia unelmia.

Olen saanut toteuttaa unelmia, joiden tiedän olevan lukemattomien ihmisten mielissä. Tämä on aiheuttanut myös kateutta, sillä vaikka yksi suurimmista unelmistani vaati järkyttävän paljon töitä ja itsekuria, niin muutama muu on tietyllä tavalla ”pudonnut eteeni”.

Nyt vähän päälle 40- vuotiaana tilanne on, että olen tehnyt jo ja saavuttanut sen, mistä olen haaveillut ja mistä moni muu haaveilee. Tämäkin aiheuttaa kriisin, ja niin olen nimennyt itselleni uusia tavoitteita ja lähden tavoittelemaan niitä.

Aina pitää unelmoida ja unelmien eteen on ponnisteltava.

Tsemppiä teille kaikille, joita elämä on kohdellut kaltoin. Toivottavasti ette menetä toivoanne ja saatte toteuttaa muita unelmia!

Jos on mt ongelmainen, niin ainoa tosi unelma (ainakin minulla oli) olla joku päivä terve.  Monien kärsimyksentäyteisten vuosien jälkeen ( ja parin terapian) alan kokea olevani suhteellisen eheä. Tässä mielessä on kannattanut elää 47vuotiaaksi, vaikka perinteistä lapsi-mies-ura kuviota en voinut tavoitella, ja se teki kyllä kipeää monessa kohtaa. Olen opetellut olemaan armollinen itselleni ja hyväksymään risan taustani. Unelmani liittyvät aitoihin ihmissuhteisiin (olen umpinarsistisesta kodista) ja ehkäpä vielä uuteen työhön. välillä iskee kuitenkin masennus ja se saattaa seurata minua lopunelämääni muistuttamassa lähtökohdistani, joissa ei ollut yhtäkään välittävää aikuista. Tuo kokemus verottaa jaksamista edelleen. Elän kuitenkin muuten ihan hyvää elämää, yksinäisyyteen ja pienituloisuuteen olen tottunut. Ruokin sisäistä elämääni. Mikään ulkoinen ei voi korvata mielikuvitusta ja kykyä nauraa ja surra. Nuo kyvyt olen löytänyt viime vuosina ja se on eheyttänyt minua paljon.

Vitux lääkkeitä ni elämä hymyilee.

Osin on, osin ei. Olen saanut korkean koulutuksen, en kuitenkaan koulutusta vastaavaa työpaikkaa. On ollut miehiä (mitä en teininä olisi koskaan uskonut) mutta ei koskaan aidosti hyvää ja onnellista parisuhdetta. Olen fyysisesti hyvässä kunnossa ikäisekseni, mutta syön masennuslääkkeitä ja kamppailen vieläkin teininä alkaneiden syömishäiriöiden kanssa.

Toisaalta minulla on vakituinen työ, joka ei hirveästi vaadi voimavaroja, olen saanut kokea ja nähdä paljon, olen ollut naimisissa, matkustellut ja asunut ulkomailla, kokenut tosiystävyyden ja rakkauden. Minulla on myös ihana äiti ja sisko (isästä en sano mitään), kiva vuokrakämppä ja tällä hetkellä vapaus aloittaa uusi koulutus, uusi työ tai uusi parisuhde, mitä nyt haluankaan. Lapsia en ole koskaan toivonut.

Jos nyt jotain haluaisin, niin mielenkiintoisemman työn, hyvän parisuhteen ja ehkäpä vielä muutto eteläisempään Eurooppaan joku päivä. Jonnekin, missä on parempi ilmasto ja kauniimpi luonto. Muuten olen ihan tyytyväinen. Raha ja tavara ei oo koskaan ollut mulle tärkeää, joten sen suhteen on nykyinenkin tilanne ihan fine.

N32

Aika pitkään meni juuri, kuten toivoinkin. Lapsuudessa ja nuorena aikuisena oli vähän rosoisuutta, mutta muuten sujui pääsääntöisesti suunnitelmien mukaan. Opiskelin haluamaani ammattiin, harrastin nuoruusvuoteni intohimoisesti ja elin huoletonta elämää, sain vakituisen työpaikan, menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa, ostettiin omakotitalo, otettiin lemmikkejä ja tehtiin lapsia. Elämä oli mallillaan, kunnes rysähti oikein kunnolla. Olin nelikymppinen ja ensin lähti työpaikka alta ja sen jälkeen mies sairastui vakavasti ja kuoli lyhyen, mutta rankan sairauden jälkeen. Olen pikkuhiljaa yrittänyt koota elämääni taas kasaan ja aika hyvin siinä onnistunutkin. Lasten takia on ollut pakko tsempata.

Ei todellakaan. Pienestä asti hakattu ja haukuttu, äiti ei koskaan rakastanut mua. Isäkään ei paljon välittänyt, ehkä olisi auttanut jos olisi tiennyt mitä äiti teki mulle. Musta tuli melkeen puhumaton ja hyvin arka. Koulussa kiusattiin, haukuttiin ja hakattiin. Opettajat valitti kun en puhunut, ymmärrystä ei löytynyt keneltäkään. Väkivaltainen sekakäyttäjä isäpuoli ja katoin vierestä kun äitiä hakattiin. Dissosiaatio-oireeni alkoi kun olin 8v., en kertonut kenellekään vaan pelkäsin että mitä ne on. Masennuin nuorena, 14-vuotiaana harkitsin jo itsemurhaa. Viiltelin ekan kerran. Sain masennuslääkityksen, turhaa se oli. Olin ekan kerran suljetulla osastolla. Kävin nuorisopsykiatrian polilla, turhaan koska äiti kielsi puhumasta mistään. Sanoi että joudun lastenkotiin jos puhun. Tottelin äitiä. Taas suljetulle, sitte Perhetukikeskukseen. Huostaanotto kun olin 16v. Neljä vuotta laitoksissa (yhdessä koin väkivaltaa), sen jälkeen pari vuotta asuntolassa. Mut oli rikottu, pelkäsin ihmisiä, olin masentunut ja ahdistunut. Ystäväni teki itsemurhan. Jossain vaiheessa taas nuorisopsykiatrian polille, kunnes olin liian vanha. Aikuispuolelle, kenenkään kärsivällisyys ei riittänyt. En saanut kerrottua mitä mulle oli tapahtunut, kärsin yksin. Lääkityksen lopetin 9 vuoden jälkeen. Halusin psykoterapiaan, ei onnistu. Eläkkeelle 25-vuotiaana. Nyt oon 28v., meinannut luovuttaa monta kertaa. Viime kesänä mietin itsemurhan ja avun hakemisen välillä, ja aloitin psykoterapian. Sen ansiosta selvisin. Toivon että vielä joskus mun kärsimys loppuu, tai edes vähenee. Välillä tuntuu että ehkä mun elämästä ei vaan tuu mitään..

ei ole mennyt. mikään asia. ei yhtään mikään. ei mikään! no on tässä vielä elämää jäljellä. Mies 35 vuotta.

Ei, en edelleenkään ole uskaltanut hakea apua vaikka piti  hakea jo 10v sitten. Nähtävästi itken itseni uneen vielä pitkään.