Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
Kari Tapion sanoin ” oisin mä tyytynyt vähempäänkin kun tiedän kuinka paljon sain”. Köyhästä perheestä lähteneenä olen saanut kartutettua omaisuutta, on hyvä työ, matkustelen paljon työni puolesta ympäri maailmaa etenkin Yhdysvaltoihin jossa olen asunutkin ja mihin minulla jo teini- ikäisenä oli suuri haave. Olen saanut kokea loistavaa seksiä nuorempana nykyisen avovaimoni kanssa. Tällä hetkellä on ollut kuivempaa jo useana vuonna peräkkäin mutta kyllä sitä nelikymppisenä tuli hurjasteltua aika paljon hänen kanssaan. Terveys on aina niin kuin edelleenkin hyvällä mallilla. Nyt lähes kuusikymppisenä sitä ajattelee että olisi se elämä voinut mennä paljon huonomminkin. Kukaanhan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta tähän asti kaikki on mennyt paremmin kuin joskus 15 vuotiaana ajattelin kun olin koulussakin niin huono että silloin en edes jatko opiskelupaikkaa heti saanut.
tietokonemaailma p ilasi elämäni jo vuonna 2003 siitä lähtiern olen istunut lähinnä kotona yksin, pelit ja musan kuuntelu ja kalja, ihan paskaa
Surullista ja jotenkin julmaa luettavaa nämä kommentit, itselle kova romahdus oli ero kun lapsi oli vasta puolivuotias.
Alkoholisti perheestä tulen ja ne elämän toiveet olivat ympäristön sanelevat. Halusin miehen, jonka täytyi rakastaa minua, olla riippuvainen minusta, naimisiin, lapsia, vakkarityöpaikan ja oman talon. Miksi? Koska ne olivat ne asiat joita kuului tavoitella. Jo 15-vuotiaana aloin seurustella huomattavasti vanhemman miehen kanssa joka löi ja joi viinaa ja oli sairaan mustasukkainen.
Mut sehän on normaalia? Niin ajattelin, ainut vika miehessä oli kun se ei kosinut. 20-vuotiaana saimme kumminkin lapsen, olin varma että sitten ainakin kosii. Ei se mennytkään niin, vaan kaikki paheni ja tajusin äitiyden myötä että olen jahdannut vääriä tavoitteita. Tai sana tavoite oli yhtäkuin kulissi. Erosin, perustin yrityksen ja nyt sain uuden miehen kanssa lapsen. Olen nykyään peruspositiivinen ihminen. Rakastan ja kunnioitan miestäni ihan mielettömästi. Kolmekymppiseksi asti olin jotenkin rikki ja ajatusmalli oli aika negatiivinen, syytit pahasta olosta ympäristöä ja muita ihmisiä, kun aloin tekemään oikesti töitä ja lopetin itsesäälissä rypemisen on elämä ollut aika ihanaa. Ja tulen saamaan kaiken mitä haluan kunhan vain toiveet eivät ikinä voi olla riippuvaisia muista ihmisistä ja oikeasti etapit tavoitettavia. Tällä hetkellä listalla on : autolainan maksu, tehdä viikonloppu matka Lontooseen kaverin kanssa, kutoa lapsille villasukat, remontoida firman taukotilan, laihtua 3kg, ostaa yhdet kengät. Aina kun lista on suoritettu saa kummasti voimaa ja itsetunto kohoaa. Myös omaa fiilistä voi ennalta ehkäistä hyvällä unella, liikkumalla, sallimalla itselleen vapaa aikaa ja syömällä terveellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, minun piti mennä oikeustieteelliseen ja tulla menestyväksi uudistuksia. Pänttäsin kuukausitolkulla tentti kirjoja aina ennen pääsykokeita ja kävin niissä monta kertaa mutta ei vaan koskaan pisteet riittäneet. Sen sijaan minusta tuli tradenomi ja olen ollut pätkätöissä ja kaikenlaisissa "never heard"-yrityksissä myymässä milloin mitäkin roinaa, krääsää ja humpuukia.
Siis minusta piti tulla menestyvä juristi.
Yritä uudelleen kultsi.
Ihanan hyvin on mennyt. Paremmin kuin olen nuorena uskaltanut toivoakaan. Elämällä on ollut siunaus. Käsittämättömän ihana mies (ensi vuonna 30 naimisissa), ihanat lapset ja työ, josta todella pidän. Olen opettaja. Kyllä lapset, jo aikuisia, ovat parasta. Ja lapsenlapsi! Mikä suunnaton ilo seurata hänen kehitystään. Jo ekaluokkalainen. Olkoonkin klisee: olen kiitollinen.
Vierailija kirjoitti:
Muutoin on mennyt hyvin, mutta valitsin typerästi miehen. Mies on itsekäs hirviö ja nautin kun hän on joskus poissa.
Olen nynny, enkä uskalla erota. :(
Eroa ja etsi uusi. Muuten katkeroidut vanhempana. Ala järjestellä muuttoa ja muita asioita vähitellen, niin lopullisen eroilmoituksen tekeminen on helpompaa.
Minäkin valitsin miehen huonosti ja olen katkeroitunut siitä. Elämäni olisi takuulla mennyt paremmin jos olisi ollut kumppani joka olisi tukenut ja tehnyt yhteistyötä. Muistelen nuoruuden ihailijoita, joista en ollut kiinnostunut koska he olivat muka liian tavallisia ja kilttejä. Minä olen tuhlannut elämäni itsekkään rentun kanssa, ja kantanut suurimman vastuun elatuksesta ja muusta taakasta kodin ja perheen eteen. Pois sitä ei saa vaikka uhoaa koko ajan lähtevänsä. Tietää, että elämänsä olisi huonompaa ilman minua.
Jaksan, koska minulla on jo parin vuoden ajan ollut toinen mies, joka myös elää kulississa itsekkään puolison kanssa. Onneksi lapset ovat melko isoja jo. Muutama vuosi enää niin voin tehdä totaalisen irtioton. En vielä tiedä miten, mutta suunnittelen.
Olin pahasti koulukiusattu ja varmaan siitä johtuu että nuorena en uskonut ansaitsevani kunnon miestä. Minua kiinnostivat muut jotenkin rikkinäiset. Olen osoittanut itselleni olevani vahvempi kuin ikinä uskoinkaan. Harmi, että tuo toinen ei ole kasvanut kanssani, vaan jäänyt tuollaiseksi siipirikoksi.
Ei. Toivoin aina olevani kolmen lapsen energinen ja onnellinen äiti. Nyt olen yhden lapsen vähän väsähtänyt ja epävarma äiti. Synnytyksenjälkeinenmasennus veti maton pahasti jalkojen alta, enkä uskalla yrittää enää toista lasta. Harmittaa hirveästi mutta olen onnellinen tästä yhdestä rakkaastakin.
Ei todellakaan. Sairastuminen :(
Ei sinne päinkään. Elätän koditonta syöpäsairasta alkoholistia.
En jostain syystä ole suunnitellut tai haaveillut. Ei ollut tavoitteita tai unelmia. Ehkä lähinnä rakkaus ja matkustaminen, kumpaakin olen kyllä saanut ilokseni kokea.
Muuten on ollut aikamoista harhailua ja itsensä etsimistä, että mitä ihmettä sitä elämällään tekisi. Ei perhehaaveita, ei urahaaveita, ei oikein mitään vieläkään. Isoja vastoinkäymisiänään ei ole onneksi tullut (ehkä osittain kun ei ole odotuksiakaan?), mutta en kyllä vieläkään tiedä mitä olen tekemässä.
N30
Ei, mutta juuri nyt olen onnellinen siitä huolimatta. Mitä pahempi masennus, sitä syvemmin kiinni katkeruudessa ja surussa siitä, mitä ei saanut. Masennuksen helpottaessa, vaikka olosuhteet ympärillä eivät ole muuttuneet, katkeruus väistyi onnen tieltä. Näillä eväillä mennään.
Joo ja ei. Opiskelut ei mennyt ihan niinkuin olisin toivonut, gradu jäi roikkumaan enkä tiedä saanko sitä ikinä valmiiksi ja jäin asumaan tänne hyvin lähelle synnyinseutuja, vaikka kuvittelin että joudutaan/päästään muuttamaan muualle töitten perässä.
Muuten asiat on kyllä todella hyvin, melkein kaikki ne nuoruuden haaveet on toteutunut: nyt kolmekymppisenä on aviomies, kaksi lasta, koira, asuntolaina ja vakituinen oman alan työpaikka jossa viihdyn. Oma talo on haaveissa vielä, mutta nyt näyttää sille, että sekin haave tulee toteutumaan lähivuosina :)
Ei ole ollut mitään etukäteistoivetta asiasta.
Ei. Olen elänyt agressiivisen mieheni kanssa 30 vuotta. Kun muistelen elämää kun lapset oli pieniä, voi kuinka kauhistuttaa ja vihaan itseäni. Lapsille ei niin paljon huutanut, mutta voi mitä minun elämä on ollut. En vain osannut päästä hänestä eroon. Hän ei edes muista, millainen hän on ollut. Hän puhuu aina kuinka hyvä aviomies on ollut. Jos muistuttaisin, hän raivostuisi nollasta sataan ja en tiedä, mitä tapahtuisi.
Olen vasta 25, mutta tähän asti on mennyt upeammin kuin olisin osannut toivoa. Olin nuorena sellainen pelokas nörtti, haaveilin ehkä jostain perusasioista että elämä menisi kuten kaikilla muillakin. Tapasin tulevan aviomieheni yllättäen jo teininä, ja olemme nyt olleet pari vuotta naimisissa. Hän on mielestäni maailman hyväsydämisin ihminen! Pääsin yliopistoon ja sain ihania ystäviä, nyt olen juuri aloittanut unelmatyössäni. Sairastuin vakavasti vuosi sitten, mutta sairaus ei tällä hetkellä hirveästi rajoita elämääni. Pystyn liikkumaan ja harrastamaan ja tekemään töitä, ja minulla on rakkautta elämässäni. Mitäpä sitä muuta osaisi elämältä pyytää?
Ei mutta mun elämä on silti ihan hyvä. Rima oli korkeammalla, menen aika matalalla.
Onneksi ei! Toiveeni olisivat vieneet minut hyvin kauaksi siitä elämästä, jota elän nyt. Ja minulla on nyt tässä elämässä paljon sellaisia asioita, joita en tiennyt edes haluavani.
Ei alkuunkaan. Suurimmaksi osaksi nuorena tehtyjä typeriä valintoja, jotka vaikuttavat elämääni edelleen. Osa sellaisia, jotka vaikuttavat elämääni lopullisesti, eikä niitä voi enää perua, vaikka haluaisikin. Osa sellaisia joita yritän parhaani mukaan paikkailla. Monesti mietin, että kun vain voisi kääntää aikaa ja pitää tämän tiedon mikä nyt on. Tekisin monta asiaa toisin. Mutta kun ei voi, niin olen vain yrittänyt opetella elämään näiden realiteettien kanssa ja tekemään elämästäni niin hyvää, kuin se näin on mahdollista.
Olen yrittänyt olla märehtimättä menneitä, koska niitä ei voi muuttaa. Elämäni on ollut lähinnä selviytymistä päivästä toiseen. Välillä kyllä harmittaa, koska minulla olisi ollut erinomaiset edellytykset paljon parempaan, kun olisin sen itse ymmärtänyt. Äitini monesti surkuttelee kuinka häntä harmittaa, että elämäni on pilalla. Tällöin ärsyynnyn suunnattomasti ja yleensä päätän keskustelun siihen ettei minun elämäni ole pilalla ja ainakaan kukaan muu ei sitä määrittele. Minä yritän kaikkeni että saisin vielä sen elämän kuin toivoin ja uskon siihen. Ärsyttää kun tuntuu, että muut ovat jo luovuttaneet.
Ei todellakaan ole mennyt. Silti on hyvääkin ja toivoa paremmasta!
Pääsin yliopistoon parin yrittämisen jälkeen ja valmistuin. Olen koulutustani vastaavassa työssä, jos ei tosin makseta kovin kummoisesti. Sain viimein toivomani lapset, jotka ovat selvinneet teini-iässä kohtuullisesti. Avio-liitto on sillä lailla tasapainoinen, että siihen mahtuu sekä yhteisiä että minun omia juttujakin ja saan hyvää seksiä säännöllisesti. Kaikkien noiden eteen olen tehnyt kovasti töitä, sillä mikään ei ole tullut ilmaiseksi.