Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
Vierailija kirjoitti:
Olen pikkulapsesta asti toivonut vain yhtä asiaa: että pohjaton ja halvaannuttavan kivulias yksinäisyyteni loppuisi. Siis yksinäisyyden tunne johon mikään ei vaikuta, kuin musta aukko sisälläni. Sen poistamiseen pyrin kaikin keinoin yli 30 vuoden ajan ja ei loppunut. Eli ei, elämäni ei ole mennyt kuten olen toivonut, elämäni on mennyt 100% pieleen.
Joten annoin tuon toiveen kanssa periksi, ei se tule koskaan toteutumaan, vihdoin viimein ymmärsin sen vähän päälle 30 vuotiaana. Joten nyt pidän taukoa, kaikesta, elämästä. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on lomaa, sallin itseni vain olla. Toivon että jos pidän todella monta vuotta taukoa niin lopulta keksin itselleni jonkin uuden tavoitteen, jokin muu kuin yksinäisyyden poistaminen.
Zekkaa vielä se Jeesus-kortti. Mulla autto. :)
Koulussa opettaja kysyi, millainen olisi ihannepuoliso. Vastasin ensimmäisenä: Turvallinen. Monet vastasivat samoin, siis tytöt.
Pieleen meni. Olen joutunut miettimään, että miksi kiltti ja hiljainen tyttö sotkeentui pahimmanlaatuiseen juoppoon, joka oli täysin arvaamaton humalassa. Ja aina vaan useammin humalassa.
Lapsen osalta kaikki on mennyt murrosiän jälkeen tosi hyvin. Olin yksinhuoltaja ja haasteita riitti. Nyt vieläkin välillä pelottaa, että jotain pahaa voi tässäkin sattua.
Ei ole. Sairastuin vakavasti ja vammauduin parikymppisenä. Yritän tosin edelleen kuntoutua ja parantaa elämänlaatuani. Ei ole liian myöhäistä vielä.
Ei ole oikein. Tosin sain kaksi lasta, molemmat tyttöjä niin kuin toivoin. Ja talon missä asun erakkona kun erottu ja lunastin sen omiin nimiini. Kissat on mistä joskus haaveilin. Mutta ongelmiakin on, yksinäisyys ja velkaantuneisuus
Tavallaan. Tietysti nuorempana oli joitain kuvitelmia miten elämä sujuu, mutta en ole koskaan pettynyt kun elämä on vaihtanut suuntaa. Kaikki on mennyt hyvin ja vaikka nyt kolmekymppisenä olen köyhempi ja huonommasss työssä kuin odotin, olen monin tavoin onnellisempi kuin ajattelin. On luottavainen olo, että elämä kantaa ja aina on hyviä asioita nurkan takana.
On ja ei. Lapsena haaveilin olevani aikuisena ihan tavallinen itsenäinen nainen. Haaveilin siitä, miltä tuntuu olla aikuinen. Ainoastaan tunne aikuisuudesta, kevyestä vapaudesta ja itsenäisyydestä on jäänyt noista haaveista mieleen. En ollut hyvä koulussa, eikä suuria urahaaveita tai haaveita perheestä tai taloista ym. ollut. No, nyt olen tohtori, hyvässä asemassa, minulla on iso kivitalo järven rannalla, ihana perhe. Eli olen saanut elämässä paljon hyviä asioita. Mutta se tunne, josta lapsena haaveilin, puuttuu. Ei elämä tunnu aikuisena yhtään siltä miltä piti ja luulin, että se tuntuu. Tuntuu oikeastaan aika ahtaalta ja harmaaltakin usein. Ei ollenkaan vapaalta ja kevyeltä.
On ja ei ole. Toivoin 20v ikäisenä mukavaa ja lempeää hellua. Sainkin sen ja molemmat hyvässä työssä. Terveitä ja ihania tyttölapsia 2kpl. Ihana vaimoni ja lasteni äiti otettiin meiltä pois 3v sitten. Juoppo törmäsi autolla vaimooni joka pyöräili kotiimme työpäivän iltana. Iski pohjaton suru ja yksinäisyys. Valtaisa avuttomuuden tunne kahden lapsen kanssa. Nuorempi 3,5v ja vanhempi 6v.
Kaikesta huolimatta olen jollain tapaa onnellinen siihen mitä meillä oli silloin kun olimme vielä neljän perhe. Edelleen onnellinen lapsista ja ystävistä. Läheisistä ihmisistä ja heidän olemassaolostaan.
Ei pysty nyt jatkamaan, menee silmään sumua.....
Ekat 32 vuotta enimmäkseen ei sinne päinkään. Elämääni on mahtunut nuoresta alkaen paljon kuolemaa ja sairautta, niin fyysistä kuin psyykkistä, omakohtaista ja lähipiirin. Itsemurhia, syöpiä, masennusta, alkoholismia, syömishäiriöitä, ahdistuneisuushäiriöitä muun muassa ollut ihan perhe- ja ystäväpiirissä. Vasta joskus pitkälti yli 20-vuotianna tajusin, ettei oma kohtaloni ole todellakaan niitä tavallisimpia, mutta yhä huono onneni vain jatkui ja isäni kuoli ja äitini oli vähällä kuolla parantumattoman sairauden uhrina. Olin itse niin masentunut ja voimaton, että oma elämäkin oli lähinnä surullista sotkua, jossa koitin vain selvitä päivästä toiseen. Ei ollut ystäviä, ei harrastuksia, opiskelupaikkaa eikä aina töitäkään tai toimeentuloa.
Noin kolme vuotta sitten elämäni tuntui yhtäkkiä saavan yhdesä yössä täysin uuden käänteen kun tapasin mieheni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä molemminpuolin ja on vain syventynyt entisestään. Yhtäkkiä tuntui kuin kaikki toiveeni alkaisivat yksi toisensa jälkeen toteutua. Löysin rakkauden, ilon elämään, mielekästä tekemistä, muutimme yhteen ja vihdoin löysin paikan, joka tuntuu kodilta, pääsin takaisin kiinni opintoihini. Kaikki se p*ska, jota olen joutunut elämässäni aiemmin kokemaan, tuntuu nyt jotenkin kaukaiselta ja toisaalta siltä, että jos minun oli kärsittävä kaiken sen läpi ollakseni missä olen nyt, se on ollut sen arvoista. Rakastan elämääni nykyisin, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Kiitän joka päivä universumia siitä, että elän tätä päivää ja minulla on kaikki se, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
On ja ei ole. Toivoin 20v ikäisenä mukavaa ja lempeää hellua. Sainkin sen ja molemmat hyvässä työssä. Terveitä ja ihania tyttölapsia 2kpl. Ihana vaimoni ja lasteni äiti otettiin meiltä pois 3v sitten. Juoppo törmäsi autolla vaimooni joka pyöräili kotiimme työpäivän iltana. Iski pohjaton suru ja yksinäisyys. Valtaisa avuttomuuden tunne kahden lapsen kanssa. Nuorempi 3,5v ja vanhempi 6v.
Kaikesta huolimatta olen jollain tapaa onnellinen siihen mitä meillä oli silloin kun olimme vielä neljän perhe. Edelleen onnellinen lapsista ja ystävistä. Läheisistä ihmisistä ja heidän olemassaolostaan.
Ei pysty nyt jatkamaan, menee silmään sumua.....
Miten surullinen tarina, sai minutkin herkistymään! Oikein paljon voimia ja rakkautta elämääsi ja toivottavasti suru vielä joku päivä hellittää. Olet onnekas, että ehdit saada vaimosi kanssa lapsia, vaikka varmasti on raskasta jäädä yksin heidän kanssaan ikävöimään. Toivon kaikkea hyvää sinulle t. 459
33-vuotias saamaton typerys. Ei mennyt elämä mitenkään. Yhtään asiaa en ole saanut mitä toivoin, mutta kaikki ne mitä muut ennusti mulle. Onneksi tämä on kerta kyyti.
Elämä ei ole mennyt niin kuin toivoin. Kärsimystä tullut niin monelta suunnalta ja pitkän aikaa että välillä ihmettelen suuresti mikä on elämäni tarkoitus.
Musta alkaa tuntua, että mun ei oikeasti olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Tunne ei mene ohi, vaikka olen 10 vuotta odottanut. En nauti oikeastaan mistään perhe-elämään liittyvästä. Lisäksi aviomies ja lasten isä on täysin väärä. Hän oli juuri kolme päivää matkoilla ja nautin, kun sain olla yksin.
Oikein kun mietin niin en usko että minulla olisi ollut koskaan sen isompia toiveita elämästä. Jotenkin oletusarvona on ollut että olisi lapsi tai kaksi, ehkä mieskin (olen itse totaali yh:n lapsi joten nuorena en osannut haaveilla sitä puolisoa itselleni) ja työ josta pidän. Oma asunto.
Nämä ovat toteutuneet. On lapsi. On mies. On työ. On asunto.
En vielä näin aikuisenakaan haaveile/toivo mitään sen ihmeempää elämältä. Joskus mietin pitäisikö mutta olen tullut siihen tulokseen että kun elää tyytyväisenä sitä elämää mitä itsellä on niin on parempi olla kuin jos kokoajan haaveilisi jostain tulevaisuuden ”paremmasta” tai muutoksesta.
Ei ole mennyt mutta luulen, että on mennyt paremmin.
Ei ole mennyt niin kuin ehkä kuvittelin, mutta vastoinkäymisistä huolimatta olen varsin tyytyväinen ja onnellinen.
Avioero, läheisen pitkä ja rankka sairaus ja lopulta kuolema, työttömyys.
Nyt olen onnellisessa parisuhteessa ja pian kahden lapsen äiti. Äitiys on ollit rankkaata myös palkitsevaa. Nyt olen työtön ja pitäisi keksiä uusi ura äitiysloman jälkeen.
Parasta on ihana perhe, ystävät, todella antoisa harrastus, terveys.
Muutoin on mennyt hyvin, mutta valitsin typerästi miehen. Mies on itsekäs hirviö ja nautin kun hän on joskus poissa.
Olen nynny, enkä uskalla erota. :(
En kovin suurista haaveillutkaan, mutta pieleen on mennyt pienetkin asiat.
Olen mies ja tunteet on samansuuntaiset kuin 457:lla. Luulin nuorena, että aikuisuus on helpompaa ja ongelmattomampaa kuin se on ollut. Työelämä on osoittautunut pettymykseksi ja olen kohdannut siellä aivan liikaa itsekästä pyrkyryyttä.
Parisuhteissa sama juttu, turhaa valtakamppalua. Kaveritkin katosi keski-iän kiireissä jonnekin, jäljellä on lähinnä työtuttuja.
Mutta taloudellisesti on toisaalta mennyt paljon paljon paremmin kuin kuvittelin, ehkä siksi että olen aika pitkään sijoittanut ja eri sektoreille.
Eli kuten monella muullakin, on vastaus ei ja kyllä, riippuen mitä osa-aluetta katsoo.
Paljon tsemppiä. En usko, että mikään on vielä myöhäistä, saatat elää vielä hyvinkin saman pituisen ajan. Tiedän tuon tunteen, kun lapsuus on ryövätty ja omanarvon tunne maahan tallottu. Sitten vielä näille energiavampyyreille on kuin magneetti sillä taustalla. Älä syytä missään tapauksessa itseäsi, minulla tämä oli juurtunut jo hyvin syvälle lapsuudesta. Mietin vain, että se on minun vikani, että elämäni meni päin mäntyä. Opettele myötätuntoa itseäsi kohtaan. Negatiivisien ajatuksien katkaisu on tärkeää, eli negatiivisin ajatuksen voi ikään kuin sulkea "boksiin", syrjään ja palata siihen myöhemmin esim. terapiassa. Paljon voimaa syksyysi