Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Ei. Halusin koko elämän kestävän liiton. Lapset onneksi sain ja hyvän koulutuksen ja työn, mutta avioliiton kariutuminen sattuu todella paljon.

Kyllä ja ei.

Traumaattinen lapsuus (äidin sairastuminen ja kuolema, etäinen alkoholisti isä, yksinäisyys, turvattomuus jne) jättivät omat jälkensä ja ongelmansa ja ns. normaali elämä ei minulta vieläkään suju vaikka erinäisiä hoitoja on takana jo lähes 10 vuotta. Olen ahdistunut, masentunut, paniikkihäiriöinen, pelokas, huonon itsetunnon omaava jonka koko persoona tuntuu rakentuvan vain näiden asioiden ympärille. On vaikea haaveilla kun ei edes tiedä kuka on ja kun ei välillä kykene perus asioihinkaan kuten suihkussa käymiseen tai ruoanlaittoon, puhumattakaan siitä että ihmisten ja uusien tilanteiden kohtaaminen sujuisi mitenkään hyvin tai edes kohtalaisesti. Vaikka en ole vakavasti sairas (fyysisesti) koko ajan on jotakin ongelmaa, kipua ja vaivaa jotka kuitenkin haittaavat normaalia elämää ja joihin menee järjettömät summat rahaa.

Toisaalta, olen saanut poikaystävän joka on jaksanut käydä kaikki vastoinkäymiset läpi kanssani jo yli 7 vuoden ajan ja muutaman hyvän ystävän jotka hyväksyvät minut juuri tällaisenä kuin olen. Valmistuin lähihoitajaksi vaikka en paljon töitä olekaan pystynyt tekemään. Sain oman koiran josta haaveilin koko lapsuus ja teini-iän. Olen saanut jonkin verran matkustella ja en ole niin kotiini jumittinut ettenkö olisi voinut välillä osallistua erilaisiin tapahtumiin jotka kiinnostavat. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä, kokenut sen kautta edes välillä olevani hyödyllinen. Joten voisihan asiat olla vielä paljon huonomminkin.

N24

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut paljon enemmän kuin joskus nuorena osasin edes kuvitella. Minulla on ja on ollut varsin mielenkiintoinen elämä ja se on hyvällä mallilla.

Lähdin heti yo-kirjoitusten jälkeen ulkomaille töihin, palasin Suomeen opiskelemaan, perustin perheen ja siirryimme taas ulkomaille. Lisää lapsia siunaantui, kävimme Suomessa kääntymässä, mutta veri veti jälleen ulkomaille.

Olen saanut hoitaa lapset kotona ilman stressiä ja meillä oli mahdollisuus taata heille erinomainen koulutus ja alku omaan elämään.

Olemme matkustelleet ympäri maailmaa, nähneet ja kokeneet paljon sellaista, mitä useimmat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan. Olemme yhteiskunnallisesti hyvässä asemassa ja sekin tuo elämään paljon kivaa mukanaan.

Meillä on pari ihanaa taloa puutarhoineen. Meillä on onnellinen avioliitto vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Jo aikuistuneihin lapsiin on todella hyvät välit. Minulla on mukavia harrastuksia, joista nautin.

En tiedä, mitä muuta olisin voinut toivoa? Kunhan suht terveenä saisi pysyä edelleenkin vaikka ikää karttuukin.

Olet ihan v*tun ällöttävältä vaikuttava k*sipää. Et olekaan ansainnut mitään hyvää.

Olet kateellinen. Mikä estää sinua tavoittelemassa asioita. Ei kai muiden pidä sinulle se järjestää. Asioiden eteen pitää nähdä vaivaa. Ärsyttää tuollaiset kateelliset paskat, joiden mielestä on väärin, jos joku menestyy aineellisesti elämässään.

Huono itsetunto lapsuudesta asti vaikeuttaa asioita todella paljon. Onko sinulla hyvä itsetunto? Kaikilla ei ole. Onko sinulla kavereita tai ystäviä, joita oikeasti kiinnostaa sinun kuulumisesi? Todella monella ei ole. Oletko kaunis? Tämä on monen menestyjän vaikea hyväksyä, mutta katsokaa huviksenne menestyneitä naisia mm. Kuinka moni on kaunis ja sitä myöten saanut ystäviä, työpaikkoja, puolisoita....

Tällaiset asiat nyt vain vaikuttavat todella paljon siihen, kuinka ihmisen oma minäkuva kehittyy ja se ratkaisee hyvin pitkälti sen, kuinka se elämä lähtee kantamaan. Onni suosii rohkeaa, mutta entäs jos ei vain osaa olla rohkea? Tällaiset ihmiset ovat aivan hirveällä takamatkalla elämässä suosittuihin ja onnellisten tähtien alla kasvaneisiin nähden. 

Olet väärässä. Kaikilla ei ole realistiset mahdollisuudet elämässä saavuttaa haluamiaan asioita. Mutta hyvä uutinen on se, että siitä huolimatta voi tehdä elämässään kaikkea muuta kivaa. Minä nautin esim. kun pelaan jalkapallolla vähän muuallakin kuin kentillä. Tulee jännitystä elämään:) Tästä tässä elämässä on kysymys lopulta: Teetkö asiat aina niin kuin pitää vai teetkö joskus asioita niin kuin sinä haluat?

Valinta on sinun.

Aika pitkälti kyllä.

Sain opiskelupaikan, jota halusin, en tosin ensi yrittämällä.

Valmistuin hyvin arvosanoin ja tavoiteajassa. En ihan heti päässyt kiinni työelämään niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta muutamien muuttojen ja pätkätyösuhteiden jälkeen sain vakituisen työpaikan omalta alalta.

Puoliso löytyi jo opiskeluaikana, ja on pysynyt rinnalla. Hyvä parisuhde kaikin puolin. Ei ongelmia, pettämisiä tms. Kaksi ihanaa lasta.

Melko lailla toiveidemme mukainen omakotitalo on hankittu ja remontoitu, viiden vuoden kuluttua myös maksettu.

Kesämökkikin tuli hankittua, se oli ehdotonta plussaa, en aikaisemmin edes uskaltanut haaveilla sellaisesta. Mutta se meillä kuitenkin on - toiveidemme mukainen ja edullisella hinnalla hankittu, joten eiköhän sekin ole maksettavissa.

Terveyttä on riittänyt ihan kohtalaisesti.

Eli tähän mennessä mennyt kaikki ihan putkeen. Tulevaisuudesta ei voi tietää, elän päivän kerrallaan, kuitenkin toivoen, ettei isompia katastrofeja sattuisi.

Sama juttu. Kaikki melko vaatimattomat tavoitteet saavutettu niin perheen, työn kuin harrastuksen saralla. Nyt 40 ikävuotta lähestyessä ei oikein tiedä mitä tavoittelisi.

Olisin voinut panostaa opiskeluun enemmän, mutta vapaa ajan vietto oli liian kivaa. Menin periaatteella että koulussa opiskellaan ja kotona otetaan rennosti.

On paljon asioita mitkä olisi ollut parempi jättää ostamatta, teen liikaa päätöksiä hetken mielijohteesta.

Harrastukset eivät ole edenneet halutulla tavalla, käytän liikaa aikaa turhanpäiväisten juttujen katseluun netissä.

Muutoin ihan ansaittu elämä.

En ole ikinä osannut haaveilla mistään. Äitini alkoholismi teki sen, että lapsesta asti elämä oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Olen ajelehtinut vain tilanteista toiseen ja alisuorittanut koko elämäni. Mielenterveys rakoilee pahasti, enkä edelleenkään osaa toivoa elämältä mitään. Olen kuitenkin saanut kaksi ihanaa lasta, vaikka en lapsiakaan varsinaisesti halunnut. Tein vain niin, koska se "kuuluu asiaan". Mies sairastui, joten ajatus vanhuuden viettämisestä yhdessä kariutui siinä. Minulla on kuitenkin muutama hyvä ystävä, joten asiat voisivat olla huonomminkin.

Jokin meni, kaikki ei, tietenkään.

Nyt 60v lähestyessä kaikki on hyvin. Mies on pysynyt ja lapset lähteneet ja isovanhempiakin ollaan. Terveyttä on kohtalaisesti, miehellä on töitä vielä. Itsellä meni vakityöpaikka ja teen nyt sijaisuutta toisella alalla. Materiaa on sen verran, että pärjätään eikä eläköityminen tai työttömyyskään pelota.

Jaksamista Teille, joilla on asiat huonommin!

Loppujen lopuksi kyllä. Sain aina haaveilemani ihanan miehen, kauniin kodin, kasvavan yrityksen, kesämökin ja pari "vaativampaa" harrastusta. Ihania ystäviä ja hyvät perhesuhteet. Jotain vielä toteutumattomia on oma lapsi ja painon pudotus.

N36

Ei todellakaan ole mennyt, välillä harmittaa mutta kun mietin kokonaisuutta niin en voi mitään katua. Teen edelleen myös kovasti töitä saavuttaakseni unelmani.

Vierailija kirjoitti:

Ei.

Synnyin mielisairaaseen perheeseen, jossa väärinkäytettiin alkoholia ja huumeita. 

Eskarista amikseen koulukiusaamista. Nuorena aikuisena mielenterveys romahti, nyt kolmekymppisenä kuusi diagnoosia ja työkyky nolla, eläkepaperit vetämässä. 

Olisin halunnut olla joku. Jotain. Mitä, sitä en osaa sanoa, sillä lapsuuteni takia minulle ei koskaan kehittynyt persoonaa. Minulla ei ole erityisiä ajatuksia tai toiveita enää mitään koskien, kunhan vaan olen olemassa. En väärinkäytä mitään. En harrasta mitään. Minulla ei ole yhtään ystävää. 

Nyt kun asiaa mietin, minulla oli pari toivetta. Olisin halunnut osata lentää, ja taikoa. Kumpaankaan ei ole tässä elämässä mahdollisuuksia, eli se siitä.[/quote

Ainakin olet oppinut elämässäsi hyvin kirjoittamaan. Sun kannattais kirjotella enemmänkin. 

Kyllä ja ei.

Olen edelleen nuorehko (kolmekympin kieppeillä) joten ei kai tästä elämästä vielä tiedä. Vasta kuoleman jälkeen voinee sanoa, miten tämä homma nyt sitten kokonaisuudessaan meni ja sainko mitä halusin.

Tähän mennessä kuitenkn voin sanoa, etten saanut sitä mitä eniten halusin ensimmäiset reilu parikymmentä vuotta. Olin masentunut ja itsetuhoinen lapsi ja halusin kuolla heti kun keksin, että kuolema voisi lopettaa kaiken eikä tarvitsisi enää jaksaa.

Synnyin monin tavoin paskaan perheeseen. Sieltä ylös ponnistaminen ei ollut yksinkertaisinta, mutta kun en uskaltanut itseäni tappaa (pelkäsin jos en onnistukaan, niin vanhemmat huutavat ja sulkevat iäksi kellariin...) niin sain huimaavan motivaation yrittää saada oman elämän. Siihen elämään kuului vain se, että pääsen pois vanhempien ikeestä ja opiskelen. Pelkäsin ajautuvani syrjäytymisen kierteeseen ilman opintoja, joten keskitin kaiken energian siihen että pääsen opintoihin kiinni.

Olin onnekas, muutin 15-vuotiaana koulun perässä pois, selvisin taloudellisesti niukasti mutta selvisin kuitenkin. Lukiossa yritin itsemurhaa mutta lopulta kirjoitin ihan ajallaan ihan ok paperit. Pääsin lukion jälkeen varasijalta (en tietenkään suoraan...) yliopistoon. Olin edelleen vakavasti masentunut ja kärsin monista traumaoireista jotka puhkesivat vihdoin täyteen kukoistukseensa. Masennukseen liittyi kuitenkin ääretön itseruoskinta joka sai etenemään opinnoissa. Pääsin töihin ja valmistuin vähän myöhässä. Olen päässyt sattuman ansiosta moneen hyvään työpaikkaan. Vakituisesta työsuhteesta en ole osannut edes haaveilla.

Tapasin hyvän miehen jonka kanssa on helppo olla. En halua lapsia, joten unelmoin tällä hetkellä siitä että saan pidettyä työni ja mieheni. Kun masennuksen verho alkoi hapertua, aloin toivoa varovasti jotain tällaista. Että olisi joku tärkeä ihminen elämässä, joku jonka vieressä nukkua ja joka silittää iltaisin. Lapsena en osannut edes toivoa, että vanhempani olisivat olleet jotenkin hellempiä, sellaista vaihtoehtoa ei vain ollut.

Toisaalta tämä pitkä tarinani näyttää sen, että kun ei todella odota eikä toivo mitään hyvää, jokainen positiivinen askel tuntuu lottovoitolta.

Jos niitä askelia siis tulee. Tiedän, etteivät kaikki ole yhtä onnekkaita kuin minä.

Olen vasta aika nuori ihminen. En ole toivonut muuta kuin sen, että minua kohdeltaisiin hyvin. Tämä ei toteutunut vaan olin kiusattu todella pitkään ja jäin myös yksin. Ihmiset todella kamalia. Nämä asiat vievät minulta aikoinaan ilon pois ja elämästäni tuli kovin yksinäistä, kun kavereita ei enää ollut. Nyt olen päässyt vähän eteenpäin, mutta yksinäinen olen edelleen. Osin omasta syystä kun en uskalla aina lähestyä ihmisiä ja osin taas ihan olosuhteista johtuen. Sellainen luottamus omaan itseen ja tulevaisuuten yleensäkin on kyllä paljon horjunut. Iloisuutta löytää aina jostain, mutta sellainen pelko aina taustalla, että miten pärjään ja meneekö asiat hyvin. Murehdin monia asioita ja en koe koskaan olevani täysin tyytyväinen itseeni.

Vanhempani eivät ole tavallaan olleet elämässäni kunnolla mukana ja eivät silloin nuorempana tukeneet ja auttaneet minua, vaikka olisin sitä tarvinnut. Tietenkin asioita olisi ollut vaikeaa muuttaa, mutta olisin oikeasti tarvinnut sen, että olisivat olleet puolellani. Tai olivathan he tietenkin, mutta eivät koskaan antaneet sitä tukea tai esim kehuneet koskaan mistään. Elämä vain meni eteenpäin, mutta vaikeat asiat jäivät puhumatta ja toisaalta he vaativat minua vaan kestämään. Tärkeintä heille oli vaan se, että koulu meni hyvin ja se olikin sitten kova paikka, kun en enää siinäkään pärjännyt niin hyvin. Koen etten koskaan ole ollut sellainen kuin he halusivat ja toisaalta ovat olleet itsekin aika epäreiluja itseäni kohtaan kun olen aina ollut todella hyväntahtoinen ja helppo lapsi. Tämä tuntuu tietenkin valitukselta ja tiedän sen, että elämä omissa käsissä. Nämä vuodet ovat vaan tehneet tekojaan ja en voi sanoa, että olisin toipunut niistä ja vaikuttavat koko persoonaani.

Opiskelemaan en ole vieläkään päässyt ja sekin harmittaa. Tämä kiusaaminen vaikutti kuitenkin myös siihen, etten aina jaksanut panostaa pariin vaikeampaan aineeseen mistä välillä syytän itseäni ja tämäkin vaikuttaa paljon todistukseen. Korotus ei tuonut ratkaisevaa apua. Jäin taas parin pisteen päähän pääsykokeessa. Niin kuin kerroin olen myös todella yksinäinen ihminen ja vaikeaa ajatella, että löytäisin seuraa. Olen kyllä ihan empaattinen ihminen ja haluan muille hyvää, mutta en uskalla tutustua ja olen liikaakin tottunut olemaan yksin. Seurustelusta ja jostain kumppanin löytymisestä en uskalla haaveilla. Oikeastaan mikään elämässäni ei ole vielä mennyt täysin hyvin. Haluan todellakin tyyttyä vähään ja iloitsen pienestä jutuista, mutta se ei korvaa kaikkea jos "elämän raameissa" on niin isoja puutteita ja eteenpäin ei meinaa päästä. En sovellu monellakaan alalle ja työelämä myös tavallaan pelottaa. Pärjään kyllä jotenkin, mutta mihinkään  hyvin sosiaaliseen työhön minusta ei ole. Raha tilanne myös todella heikko. Voisi sanoa, että paljon en kuitenkaan vaadi, mutta nyt elämä vähän ala-arvoista tosiaan. Pahoittelut valituksesta. Kuitenkin olen aika vaatimaton ihminen silti.

Elämä on mennyt ehkä paremminkin kuin odotin. Olen hyvin vaatimattomista lähtökohdista, mutta kouluttauduin pitkälle, arvostettuun ammattiin. Myös työkuviot ovat menneet yli odotusten. 

Nuorena kävi tosi hyvä munkki miesvalinnassa, sain ihanan miehen, jonka kanssa ollaan edelleen onnellisesti yhdessä. Vastoinkäymisiäkin on parisuhteessa ollut, mutta rakkaus ja intohimo on säilynyt ja vuosien saatossa ehkä vaan lisääntynyt. Mieheni on elämäni suurin yksittäinen onnenpotku ja eniten sen kehityskulkuun vaikuttanut tekijä.

Meillä on monta jo lähes aikuista lasta, jotka ovat päässeet loistavasti eteenpäin elämässään lukuunottamatta yhtä, jolla on ollut viime vuosina kohtuuttoman kovia vastoinkäymisiä. Se todella riepoo meidän vanhempien sydäntä. Suurin tämänhetkinen toiveemme on, että hänen tilanteensa alkaisi viimein mennä parempaan suuntaan! 

Elämäämme on myös varjostanut muutama "väärään aikaan" tapahtunut raskas kuolemantapaus lähipiirissä. Niistä suruista toipumiseen on mennyt yhteensä vuosia.

Materialistisesti meillä on mennyt hyvin. On ihan viihtyisä omakotitalo meren rannalla ja unelmien kesäpaikka, jossa vietämme paljon aikaa. Rahaa ei arkielämässä tarvitse juurikaan miettiä.

Matkustelemme miehen kanssa paljon ja nautimme yhteisestä ajasta. Pystymme nykyisin jo järjestämään paljon yhteistä vapaa-aikaa ja meillä onkin monia uusia yhteisiä harrastuksia nyt, kun lapset ovat alkaneet irtaantua kotoa. 

Kaiken kaikkiaan siis pitää olla todella tyytyväinen, vaikka murheetonta minunkaan elämäni ei todellakaan ole.

Ei mennyt:

- En ole löytänyt puolisoa, olen siis melkein nelikymppinen ikisinkkunainen

- En siis myöskään ole saanut lapsia

- En ole pystynyt yksin ostamaan asuntoa

- En ole voinut yksin ottaa koiraa

- En ole kyennyt saavuttamaan muutamia henkilökohtaisia unelmia

On mennyt:

- Opiskelin sen tutkinnon jonka halusinkin

- Muutin ulkomaille, nyt jo 10 vuotta pois Suomesta

- Muutenkin olen matkustanut ja nähnyt maailmaa paljon

- Olen saanut hyviä ystäviä

- Minulla aina ollut töitä, katto pään päällä, ruokaa lautasella

Onko tuo sitten aikalailla tasapainossa? Toki puolison puuttuminen on suurin yksittäinen tekijä, joka varjostaa elämääni ja saa sen usein tuntumaan kokonaan epäonnistuneelta. Nuo onnistumisetkin kun olisi kiva jakaa jonkun kanssa...

Olen saanut olla töissä, olen saanut rakastavan puolison ja lapsia, olen saanut toteuttaa itseäni.

Toiveeni ovat sikäli pitkälti toteutuneet.

2 lapsistani on kuitenkin vakavasti vammaisia.

Se on suuri suru ja himmentää onneani.

Huoli terveiden lasten tulevaiduudesta painaa mieltä.

Mä ajattelin aina että kuolen nuorena. Mun sisällä oli tuli, sellainen kaikennielevä levottomuus joka sai mut elämään reunalla. En koskaan suunnitellut tulevaisuuttani.

Joskus kolmevitosena mä vihdoin löysin sisäisen rauhan, tapasin toisen puolikkaani ja perustettiin perhe. Sitäkään en varsinaisesti suunnitellut, mutta olen onnellinen että niin kävi, tuo lapsi on meidän silmäterä ja tärkeintä maailmassa. ❤️ Joskus sitä elämä antaa sen mitä tarvitset vaikket sitä edes itse tietäisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt:

- En ole löytänyt puolisoa, olen siis melkein nelikymppinen ikisinkkunainen

- En siis myöskään ole saanut lapsia

- En ole pystynyt yksin ostamaan asuntoa

- En ole voinut yksin ottaa koiraa

- En ole kyennyt saavuttamaan muutamia henkilökohtaisia unelmia

On mennyt:

- Opiskelin sen tutkinnon jonka halusinkin

- Muutin ulkomaille, nyt jo 10 vuotta pois Suomesta

- Muutenkin olen matkustanut ja nähnyt maailmaa paljon

- Olen saanut hyviä ystäviä

- Minulla aina ollut töitä, katto pään päällä, ruokaa lautasella

Onko tuo sitten aikalailla tasapainossa? Toki puolison puuttuminen on suurin yksittäinen tekijä, joka varjostaa elämääni ja saa sen usein tuntumaan kokonaan epäonnistuneelta. Nuo onnistumisetkin kun olisi kiva jakaa jonkun kanssa...

Mikset ole yksin pystynyt ostamaan taloa tai ottamaan koiraa? Mä ainakin ostin talon ihan yksin ja asuin siellä viiden koiran kanssa keskenäni kun ei sitä tolkun miestä tuntunut löytyvän.

Ei ole mennyt. Minulla on neurobiologinen häiriö, joka aiheuttaa työkyvyttömyyden. Toisaalta löysin puolison, jollaista en osannut edes toivoa ennen kuin kohtasin hänet.

En muista koskaan toivoneeni tai suunnitelleeni mitään suuria. Isän alkoholismi varmaan kasvatti elämään sen mukaan, että asiat ei kuitenkaan mene silleen kuin itse suunnitteli / joku lupasi, eli kannattaa mieluummin elää tässä ja nyt kuin kamalasti maalailla tulevaisuutta. 

Asiat on kuitenkin menneet paremmin kuin hyvin. Minulla on ihana perhe ja peräti kolme lasta. Sellaista en ainakaan kaavaillut, ajattelin kyllä hankkivani lapsen tai pari, mutta että peräti kolme! Mies on vaihtunut kerran, mutta eroakaan en koe miinusmerkkinä - siitä kaikki hyvä oikeastaan vasta alkoi. Olen myös saanut asua vuosia maapallon toisella puolen. Sellaisestakaan en osannut unelmoida, mahdollisuus vaan tuli eteen kuin tarjottimella, ja siihen tartuttiin. Minulla on kiva työ (johon siihenkin tavallaan ajauduin, ei siis mikään päämäärätietoinen ura). Taloudellisia murheita tai terveyshuolia ei ole ollut missään vaiheessa. Olen kyllä todella, todella kiitollinen että näin hyvin on käynyt, toivottavasti sama meininki jatkuu seuraavatkin 40+ vuotta!