Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Olen saanut kaiken mitä nuorena halusin, vaikka lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset. Asun isossa kaupungissa, minulla on fiksut terveet lapset, hyvä puoliso, iso talo, mökki järven rannalla, olen tehnyt mielenkiintoisia töitä, harrastanut ja matkustanut paljon. Toki vaikeuksiakin on ollut, kuten syöpä, josta jäi harmittavia ”jälkiä”. Vaikeuksia on ollut myös läheisissä ihmissuhteissa, puolison suvun suhtautumisessa minuun, läheisten kuolemat ym. Vielä on yksi unelma jäljellä ja sitä en paljasta. Eräs 100-vuotiaaksi elänyt lausui, että hyvä elämä hänelle tuli, vaikkei se ollut yhtään sellainen, kun hän toivoi nuorena. Tämä lohdutuksena meille kaikille.

Mitä on hyvä elämä?

Joku joka valittaa elämänlaatua olisi saattanut syntyä Syyriaan tai Kongoon, joten minusta Suomeen syntyminen on jo ihan hyvä tilanne.

Monet ovat saaneet pyytämättä kaiken minkä halusivat, jotkut eivät ole saaneet mitään, mutta ikinä ei tilanne voi olla niin huono, etteikö voisi olla huonompi. Jollei ole kuollut.

Tavallaan on mennyt, koska ei mulla ole koskaan ollut mitään toiveita, miten mun elämäni pitäisi mennä. Olen kohta kuuskymppinen, mutta en edelleenkään mieti, miten edes eläkepäivieni alkuvuosien pitäisi mennä saatika elämäni loppuvuosien.

Olen lapsesta lähtien ollut "hetkessä eläjä". Eilistä ei voi muuksi muuttaa ja huomista on turha murehtia vielä tänään. Äitini onkin aina kutsunut mua sunnuntailapseksi (olen oikeastikin syntynyt sunnuntaina) viitaten tähän loruun:

"Se, joka syntyy maanantaina, on kaunis aina. 

Katsohan tiistai lasta, niin sulokasta! 

Keskiviikon lapsella on ilo vasta! 

Torstain lapsella siivet kantaa. 

Perjantai lapsi rakastaa ja antaa. 

Lauantai lapsi saa puuhata aina 

vaan se, joka syntyy sunnuntaina 

on hyvä ja kaunis ja huoleton aina."

On mun elämässäni toki ollut suruja ja vastoinkäymisiäkin, mutta pääsääntöisesti olen ollut oman elämäni Hannu Hanhi. Mihin olen ryhtynyt, on pääasiassa onnistunut , ja nekin asiat, mitkä meni pieleen, lopulta johtivat johonkin parempaan kuin mitä olisi tapahtunut, jos ne olisivat onnistuneet. 

Ei miltään osin ole toteutuneet. Eikä mun haaveet olleet edes kovia. Toivoin vain että olisin saanut terveyttä, kivan työpaikan, mukavan kodin ja rakastavan kumppanin. Todellisuudessa olen sairas, pitkäaikaistyötön, mätänen yksin huonokuntoisessa yksiössä levottomassa lähiössä. Olen joutunut luopumaan kaikista unelmistani, ja se on saanut minut epäilemään jokaisena päivänä onko tätä elämää syytä pitkittää.

N37

Olen saanut aikaan aika paljon, vaikka lähtökohdat oli huonot. Aina silloin kun on vaikeaa ja yrittää vain kovasti, niin niitä asioita saa elämässä. Yliopistotutkinto luonnontieteissä oli vaikea lukea lävitse. Tuhannet sivut vaikeita teorioita. Sain kuitenkin luettua kaikki kirjat, vaikka oli vaikeaa. Sain hyvän miehen useamman huonon jälkeen, jotenkin opin senkin, vaikka ensimiset poikaystävät olivat aivan kauheita, näin jälkikäteen. Nyt teen menestyvää yritystä. Tämä vasta vaikeaa onkin. Onneksi opin tämänkin ja kuusikymppisenä toivottavasti olisi se omaisuuskin kasassa. Syöpä ja terveys välillä haittaa menoa, mutta ne on pikkujuttuja, joihin ei kannata jäädä roikkumaan.

Olen saanut melkein kaiken mitä olen toivonutkin, vain pari matkakohdetta uupuu. Tosin matka unelmiin on ollut pitkä, enkä välttämättä toista kertaa samaa reissua tekisi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu kiteytettynä:

He ovat tyytyväisiä jotka ovat saaneet hyvän parisuhteen.

He ovat onnettomia jotka eivät ole löytäneet kumppania.

Ei pidä paikkaansa. Olen onneton hyvästä parisuhteesta huolimatta, kun traumojen takia ei pää meinaa pysyä kasassa.

Paljon tinasin, paljon pilasin. Vihdoin kolvini kylmeni. Tästä elämästä ei hengissä selvitä!

Nyt aikuisena tajuan sen, että en ole oikeastaan osannut haaveilla kuin siitä, ettei koko ajan olisi paha olla. Tuntuu kuin lapsuus narsistisessa perheessä olisi pilannut kyvyn unelmoida. Koko ajan kun oli niin huolissaan siitä mitä tulee tapahtumaan, niin unelmille ei oikein jäänyt kunnolla tilaa. Mieli on epävakaissa perhe oloissa kehittynyt todella taitavaksi ennakoimaan mikä milloinkin voi mennä pieleen ja tätä ominaisuutta on vaikea sammuttaa pois päältä.

Ei ja on. En yltänyt suurimpiin tavoitteisiin urheilussa, mikä jäi kalvamaan vuosiksi. Kolme eroa ja kolme yksinhuoltajuuden jaksoa, joista viimeisin menossa. Turvakotikokemus ja perhehelvetti henkisen väkivallan ja uhkailujen takia. Olen tuntenut vetoa vääriin miehiin ja toiminut monissa asioissa irrationaalisesti.

Toisaalta olen saavuttanut korkean koulutustason, tehnyt ihan mielenkiintoisia töitä ja saanut terveet ja ihanat lapset. Sekä uskonnolisen vakaumuksen avulla löytänyt viimeistään itseni ja rauhan elämänpolkuni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olen pikkulapsesta asti toivonut vain yhtä asiaa: että pohjaton ja halvaannuttavan kivulias yksinäisyyteni loppuisi. Siis yksinäisyyden tunne johon mikään ei vaikuta, kuin musta aukko sisälläni. Sen poistamiseen pyrin kaikin keinoin yli 30 vuoden ajan ja ei loppunut. Eli ei, elämäni ei ole mennyt kuten olen toivonut, elämäni on mennyt 100% pieleen.

Joten annoin tuon toiveen kanssa periksi, ei se tule koskaan toteutumaan, vihdoin viimein ymmärsin sen vähän päälle 30 vuotiaana. Joten nyt pidän taukoa, kaikesta, elämästä. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on lomaa, sallin itseni vain olla. Toivon että jos pidän todella monta vuotta taukoa niin lopulta keksin itselleni jonkin uuden tavoitteen, jokin muu kuin yksinäisyyden poistaminen.

Jos vain mahdollista käy asumassa tai olemassa jonkun aikaa ulkomailla, avartaa mieltä ja saatat saada kontaktia ja uusia ystäviä. Täällä ahdasmielisessä jurottajien maassa yksinäisenä voi olla ankeaa joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennukseen liittyi kuitenkin ääretön itseruoskinta joka sai etenemään opinnoissa. Pääsin töihin ja valmistuin vähän myöhässä.

Miten onnistuit?

t. toinen masentunut, jolle arkisetkin asiat tuottavat vaikeuksia

Mulla on syömishäiriö ja erittäin vaativa persoonallisuus (eri kuin perfektionismi kuitenkin). Mieli ei antanut muuta mahdollisuutta kuin selvitä, oli vaan PAKKO koska jos en olisi saanut suoritettua, olisi pitänyt jaksaa tappaa itseni enkä jaksanut sitä. Vuorotellen hoin itselleni että haluan kuolla enkä pysty enää ja vuorotellen että jumalauta ei ole vaihtoehtoja, et ole ansainnut lepoa.

Niinä hetkinä kun suorittamis-moodi ei toiminut itkin ja nukuin pari vuorokautta putkeen. Ja sitten oli taas pakko vaan mennä eteenpäin koska en pystynyt jäämään sairaslomalle vaikka esim psykiatri siihen kovasti kannusti. 🙃

Olin itse myös terapiassa pitkän aikaa samalla kun taoin opintoja ja se auttoi varmasti. Suosittelen siis terapiaa ja sitä että parantaa itseään riittävästi, jos siihen pystyy.

Maksan edelleen jonkinlaista hintaa siitä, että vedin itseni niin loppuun kaikin tavoin että toipuminen huumaavasta väsymyksestä kestänee vielä kauan.

Kyllä. Mutta kyllä se otti aikaa ja jumalattomasti vaivaa ja työtä, mikään ei tullut helpolla.

En tajua niitä, jotka haluavat "vain" terveyttä, hyvän perheen ja työn. Tuossahan on ne kolme tärkeintä ja suurinta asiaa, harvalle ne tulevat ihan vaan itsekseen. Ainakaan, jos se lapsuus on ollut kamala.

Kyllä ja ei. Panostin koulutukseen ja sain hyvän, nousujohteisen uran. Sain pitkän parisuhteen ja kaksi lasta. En varmasti haaveillut avioerosta mutta sellainen tuli. On myös ollut yllättäviä asioita lasten kanssa, terveyden ym. suhteen, eipä sellaisia osaa etukäteen pelätä eikä ikinä haluaisi toivoa elämäänsä mutta selvitty on. Löysin erossa sekä itseni että myöhemmin itselle erittäin sopivan kumppanin, nyt elän hamonisessa ja onnellisessa parisuhteessa mistä nuorena haaveilin.

Sen verran elämä on kolhinut vuosikymmenten aikana, että tajuaa elämän olevan nyt. Haaveita ja toiveita pitä olla, kehnoja aikoja tulee kaikille, mutta sitä onnea ja iloa kannattaa ottaa vastaan pienistä hetkistä: kauniista ilmasta, luonnosta, musiikista, toisen ihmisen lämmöstä. Tuolla aiemmin joku kommentoi olevansa etuoikeutettu kun on miehen mukana päässyt paikkoihin joihin tavalliset ihmiset eivät pääse. Itse tunnen olevani etuoikeutettu siitä, että elämä on välillä laittanut minut polvilleen mutta olen niistä selvinnyt eteenpäin ja kehittänyt jonkinlaista sisäistä vahvuutta ilman katkeroitumista tai kyynistymistä. Se suurin asia mistä en osannut nuorempana haaveilla on pää sisäinen rauha: nuoresta ahdistuneesta tytöstä on elämän mukana muokkautunut tasapainoinen nainen joka elää suhteellisen tyytyväisenä nahkojensa sisällä ja ottaa vastaan elämän tuomia iloja ja suruja. Surut tuntuvat juuri nyt olevan varsin suuria, rakkaita on kuolemassa mutta iloa onneksi löytyy monista pienistä asioista.

Köyhästä ja rakkaudettomasta lapsuudesta huolimatta elämä on kohdellut minua hyvin, vaikka kaikki haaveet eivät olekaan toteutuneet.

Olisin halunnut kolme lasta, en saanut yhtään. Sain kuitenkin miehen, jota arvostan ja jonka kanssa minun on hyvä olla.

Olisin halunnut omakotitalon, sain rivitaloasunnon. Näin lapsettomana olen tyytyväinen, että kaikki rahat eivät mene omakotitalon ylläpitoon, vaan saamme nauttia niistä.

Työni on tylsää, mutta hyvin palkattua. Elämä muutenkin on hyvin tasaista ja jopa tylsää, mutta toisaalta turvallista. En oikein tiedä mitä haluaisin. Yritän olla kiitollinen siitä mitä olen saanut, mutta kyllähän tämä lapsettoman elämä on aika yksitoikkoista. Ei ole mitään odotettavaa, vuodet vain vierivät.

Kolmikymppiseks asti meni hyvin. Kävin yliopiston ja pääsin todelliseen unelma-ammattiini. Löysin myös ihanan naisen ja haaveilin perheen perustamisesta lapsineen ja asuntovelkoineen.

Mutta sitten tuli ikävä sairaus. Ensin meni työ, sitten parisuhde. Nyt odottelen pääsenkö työkyvyttömyyseläkkeelle. Uutta sopivaa ammattia vaikea keksiä. Myös uuden kumppanin löytäminen sairaana työttömänä aika kiven alla.

On, nyt kun kysyit. Aika yllättävää. En ole tajunnut sitä, koska kaiken saamiseen on mennyt niin paljon pidempi aika kuin nuorena luulin.

.

Olen nyt viisikymppinen ja olen saanut kaiken, mistä olen unelmoinut nuorena. Se on vaatinut vuosikymmeniä kovvaa määrätietoista työtä ja välillä epäsovinnaisia valintoja.

Yllättävää on myös se, että nyt kun olen sen saanut, niin tajuan, etten lopultakaan halua kaikkea niistä asioista. Olen päättänyt luopua osaata ja keskittyä sellaiseen, mikä t6ntuu tärkeämmältä. Eli näkyvä, hieno menestyminen uralla ei enää tunnu tärkeältä, vaan pienet ja vähäpätöisiltä vaikuttavat arjen asiat.

Alle 30 vuotiaaksi kaikki oli ok. Pakollisten koulujen jälkeen pari vuotta haahuilua ja pätkätöitä. 25v lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja oli kavereita ja käytiin festareilla yms. Seurustelin jne. Koulutusta en saanut loppuun ja masennuin, kaverit katosivat, parisuhde loppui. Masennuin ja aloin ryyppäämään, muutin takaisin kotikaupunkiin koska olin yksinäinen. Sitten olin vuosia töissä tehtaalla, mutta masennus ja yksinäisyys vain jatkui. Sain potkut. Kouluttauduin uudelle alalle, mutta en saanut töitä. Ja nyt olen tässä 40 vuotiaana. Mitään en omista, velkaa 0 euroa.

No ei todellakaan. Mun toiveet ei ole tainnu koskaan toteutua. Ehkä toivon vääriä asioita.

Ei. Tavoite oli rällätä ja kuolla viimeistään 27v. No nyt olen 40v kahden lapsen äiti ja iloinen, että itsetuhoisuus meni ohi.