Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
On. Halusin taaperosta saakka joutua alakoululaisena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, ja sen jälkeen 6 vuotta koulukiusatuksi. On ollut ihanaa sairastaa teini-iästä asti masennusta. Kaikkein paras on ollut epäonnistua pari kertaa itsemurhassa. On vain upeaa, että sain jäädä tänne vielä kitumaan. Täydellinen epäonnistuminen elämässä on ihan mahtava asia, rakastan jokaista päivää!
Kyllä ja ei. Moni asia on paljon paremmin kuin vertaisillani. Jotkut asiat myös huonommin. Minulla on hyvä syy olettaa että joku muu tappaisi itsensä minuna.
Ei ollut tarkkoja toiveita joten ei ollut sen kummempia odotuksia. Toivoin perus duunia ja normaalia elämää. Sain sen, eli on mennyt kuten pitikin. Ei mulla paljoa ole taikka mitään hienoa, mutta olen tyytyväinen.
Ei ole mennyt, kaikki on mennyt pieleen. Kaik on mänt.
Minulla oli kaikki: lapset, työ, koti ja mies.
Mutta.
Yksi lapsista erityislapsi. Koti 70v vanha. Työssä huono palkka. Nämä vielä ok.
Se että mies petti, hajotti kaiken.
Juu. Halusin olla Di, halusin mielekkään työn ja hyvän palkan, kauniin ja älykkään vaimon, pari lasta ja omakotitalon. Maallista mammonaa riittävästi ja kivoja leluja. Kaikki on.
Ei ole mennyt ihan niin kuin piti. Nyt olen 39v ja urani huipulla. Palkka on 2000€ bruttona kk jonka saavutin vasta pari vuotta sitten. Omaisuutta ei ole kuin käytetty auto ja omistusasunto joka ei ole kuin muutaman kymppitonnin arvoinen. Miten tähän sitten päädyttiin. Kävin ammattikoulun mutta en koskaan työllistynyt alalle jolle valmistuin. Työura on mennyt eri tehtaissa sekatymiehenä. On mulla toki suunnitelma kouluttautua uudelleen mutta ei uudella alallakaan palkka olisi montaa sataa euroa kk korkeampi. Yliopistoon tai amk:n mulla ei ole rahkeita. Jos olisi niin en kai tässä tilanteessa olisikaan:D
Olen tehnyt välttämättömydestä hyveen ja tyytynyt osaani. Se mitä eniten toivon on parisuhde ja lapsi/lapsia. Ongelma on vain kun kaltaiseni naiset tietävät taloudellisen tilanteeni en ole kovin kuumaa tavaraa markkinoilla. Koulutetummat naiset haluavat taas matkustella ym. mihin minulla ei olisi mitään mahdollisuutta osallistua. Toisaalta onko asialla väliä kun en pystyisi elättämään perhettä. Tai ainakin jos nainen olisi yhtä matalatuloinen eläisimme aika niukkaa elämää. Kuka nainen laittaisi päänsä vapaaehtoisesti sellaiseen. Väitetään että rahalla ei ole pariutumisessa merkitystä mutta kyllä sillä on yleisen arkikokemuksen mukaan jo siinä keihin ihmiset haluavat tutustua.
On ja ei.
Kotona hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja alkoholismia. Ajelehdin pitkään tuuliajolla, kun kotoa lähdin, ei takaisin ollut tulemista. Eikä sen puoleen, en olisi halunnutkaan.
Opiskelin itselleni ammatin ja olen vakityössä, elämäni ei ole luksusta mutta ei myöskään köyhyysloukussa elämistä. Joku sanoisi että olen tavallista ihmistä köyhempi, itse olen tyytyväinen että saan vuokran maksettua ja joskus uudet kengät ostettua. Olen joskus ollut koditon ja nähnyt nälkää, siksi olen hyvin tyytyväinen elämääni.
Nyt varjostaa vakava sairaus ja olen alkanut uudelleen miettimään elämääni mitä vielä haluaisin. Haluaisin vielä nähdä jotain sellaista mitä en ole nähnyt, esim Kiinan uudenvuoden. Mutta tyytyväinen olisin jos saisin elää tämän lopunajan ilman kipuja ja kaikessa rauhassa, ilman draamaa.
Itse en koskaan lapsena haaveillut tavallisesta elämästä työssäkäynteineen, vaan kuuluisuudesta ja rikkaasta miehestä, joka elättäisi minut. Tosin murros iässä olisin halunnut lähteä opiskelemaan korkeakouluun kaupallista alaa. Halusin matkustella. Ja muuttaa ulkomaille. Lukiossa sairastuin masennukseen, joka pysyy poissa vain lääkkeillä. Että ei todellakaan toteutuneet haaveet. Joudun kituuttamaan hoitajan palkalla ja elättämään sillä alkoholisti miehen ja lapset. Lapseni ovatkin ainut ihana asia elämässäni.
Joo ja ei.
Sain mitä haaveilin: hyvän miehen, ihanat lapset ja lapsenlapset, kauniin talon ja hyvän uran.
Jotenkin olisin toivonut että tähän ikään mennessä olisi taloudellisesti kevyt elämä mutta oma sairastuminen on pitänyt huolen siitä ettei hirveästi mitään jää yli. Puoliksi työtön ja tk-eläkeläinen olen. Jos olisin yhä töissä meillä jäisi 2000e kuukaudessa matkatilille ja elämästä nauttimiseen, nyt 0 e. Yritän omalta osaltani olla rasittamatta talouttamme sillä häpeän tätä tilannetta. Mies maksaa 75% kuluistamme. Eläkkeelle pääsen vasta 3v kuluttua virallisesti jolloin tuloni kasvavat 850e/kk.
Ei ole mennyt. Olen 57, ei rakkautta, ei parisuhdetta, ei perhettä, ei mitään.
Olen saavuttanut ne kaikki tavoitteet, jotka asetin itselleni alun alkaen lukioaikana. Olen jopa ylittänyt ne. Ei ole ollut takapakkeja. Kova työ palkitsee.
Jotkut asiat on, jotkut ei. En tiedä miten paljon otan omaksi syyksi sitä, että suostun liikaa muiden vaatimuksiin. Yritän päästä eroon katkeruudesta, että miehen mukana pienelle paikkakunnalle jumittuminen tuhosi opiskelu- ja urahaaveet. Mies sanoi että ero jos lähdet. Vaikea sanoa, olsiko pitänyt lähteä. Erityislapsi myös itsellä, joskin lievä. Opiskelen nyt, mutta mies edelleen valittaa, että käytän siihen liikaa aikaa.
Ei. Halusin lääkäriksi, monta (vähintään 3, mieluummin 5) lasta, ison, kauniin kodin ja kunnon miehen. Nyt olen sairaanhoitaja, hoidoilla saanut 2 lasta, asutaan vuokralla rivarissa ja mies on paska. Lapsista en luopuisi, ovat kultaakin kalliimmat, mutta muuten vähän harmittaa, jos asiaa miettii.
Tällä hetkellä on paremmin kuin osasin kuvitella. Tosin ikävuosina 20-35v oli turhan pitkiä sinkkukausia, joista en aina osannut nauttia. Jälkeenpäin harmittaa menetetyt tilaisuudet ja omat sen aikaiset ihanteet.
Ei. Toivoisin voivani kokea onnea. Harvassa olleet ne hetket.
Ei, koska en ole edes villeimmissä unelmissa osannut toivoa tällaista seikkailua mikä mun elämä on. En tiedä mitä oon tehnyt oikein ansaitakseni kaiken tän mut oon todella kiitollinen.
Tavallaan on, mutta tavallaan ei. Lukiossa nautin ensimmäistä kertaa koulunkäynnistä ja ymmärsin, mitä on kuulu porukkaan koko peruskoulun kestäneen kiusaamisen jälkeen. Peruskouluaikainen harrastus piti järjissään, ja tuon aikaiset ystävät ovat edelleen elämässä. Pääsin opiskelmaan haluamaani alaa, en tosin ensimmäisellä yrityksellä, enkä aluksi tiennyt mitä halusin opiskella. Nyt olen toiveideni mukaisessa työssä, mutta sitä edelsi pätkäyöitä ja muutto. Nyt suurin pelko on se, että jään yksin, enkä ikinä saa perhettä, oli se sitten kahden tai useamman henkilön perhe.
Ei ole mennyt hyvin. Olen insinööri, mutta silti työtön. Siis vaikka olen insinööri!
Nainen jätti, en ole päässyt siitä yli vaikka aikaa tuosta on jo kohta 20 vuotta.
Olen katkera mutta ylimielinen. Miten voidaan insinööri sysätä sivuun?!
Halveksin naisia ja vähemmän koulutettuja.
Onneksi on olemassa vain tämä hetki.