Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
En ole koskaan oikein tiennyt mitä haluaisin elämältä, paitsi tietysti rakkautta. Siihen nähden on mennyt todella hyvin. En ole tehnyt mitään suuria saavutuksia, mutta minulta ei puutu mitään mitä kaipaisin.
Kun asiaa tarkemmin mietin niin ei mulla ole koskaan oikein ollut mitään suurempia toiveita elämän suhteen, olen aina vaan mennyt elämän virrassa ja toiveet ja tavoitteet on olleet pieniä tai lyhyellä tähtäimellä (esim koulusta valmistuminen).
Mulla oli ihana lapsuus ja turvalliset vanhemmat. Mitään ei puuttunut, oli iso omakotitalo, kesämökki, useampi ulkomaanmatka vuodessa yms. Koulussa meni aina ihan kivasti/keskinkertaisesti. Kävin lukion ja ammattikorkeakoulun. Vanhemmat on aina auttanut, rahallisesti sekä muutenkin. Pääsin oman alan töihin jo ennen kun valmistuin koulusta, ja ura on katkeamaton (ainakin tähän asti). Mulla tai mun rakkailla ei ole koskaan ollut mitään erityisen vakavaa sairautta. Minulla on puoliso ja omakotitalo hyvällä alueella (ja paaaljon asuntolainaa). Työ jossa viihdyn ja tienaan riittävästi. Olen tosi kiitollinen. Olen nyt 31v. Enkä todella tiedä että mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen toiveikas että elämä olisi pääsääntöisesti mukavaa ja elämisen arvoista.
En tietenkään sano, etteikö minulla olisi mitään vastoinkäymisiä ollut. Vanhempien riitaisa avioero, oma ero 7v suhteesta ja nykyisessä parisuhteessa omat ongelmansa ajoittain. Mutta sellaista se elämä on. Aina on jotain hyvää ja ihanaa, sekä huonoa ja kamalaa. Jotenkin vaan suhtaudun sillä mielellä että aina asiat kuitenkin järjestyvät :) Ja jos elän vaikka 80-100-vuotiaaksi, niin eiköhän minunkin elämääni vielä mahdu synkkä jos toinenkin tapahtuma.
Liian pitkään kesti työn ja puolison saanti, vanhempana sain kyllä molemmat mutta silloin oli jo mielenterveysongelmat tulleet mukaan. Varmaan kait vois olla huonomminkin.
Monissa asioissa joo mutta toisaalta ei yhtään. Se on siinä mielessä kyllä omaa syytä, kun toivoin ihan liikaa suhteessa omiin kykyihin. Olin ihan varma, että tähän mennessä olisin jo "jotain" kuten kuuluisa tutkija tai kirjailija mutta olen ihan tylsän tavallinen veronmaksaja. Kai se suuruuden juna meni jo.
Kaiken sen, mistä lapsena unelmoin, olen saanut
- 3 ihanaa lasta
- avioliitto joka on kestänyt 23 vuotta
- omakotitalo
- mökki järven rannalla
- mieluisa työ
Matkan varrelle on mahtunut paljon myös vastoinkäymisiä ja vaikeuksia
- 1. aviomieheni kuoli ollessaan 30-vuotias (minun ollessani 28-v.)
- kärsimme 2. aviomieheni kanssa lapsettomuudesta monta vuotta. Lopulta onnistuimme saamaan kolme lastamme keinohedelmöityksen avulla
Mutta kaikesta on selvitty ja erilaiset vastoinkäymiset on omalta osaltaan kasvattaneet minua.
On ja ei. Olen viimein löytänyt monen vuoden etsinnän jälkeen aivan ihanan parisuhteen. Häät edessä💖 tätä en olisi muutama vuosi sitten osannut kuvitella kohdalleni kun tuntui ettei mun suhteista tullut ekan eron jälkeen mitään.
Lisäksi mulla on taskussa ylempi korkeakoulututkinto eikä mitään suuronettomuuksia ole itselleni tai lähipiirille sattunut. Kiitollisena siitä.
Olen saanut toteuttaa itseäni luovalla alalla sekä tutustua taidealan ihmisiin.
Toisaalta lapsuuden pahin pelkoni mielenterveyden romahtamisesta ja kosketuksen menettämisestä itseeni on ikävä kyllä käynyt toteen ja vaikka voin monella mittarilla paremmin kuin vuosiin, sen kanssa kipuilen päivittäin.
Uskon että minulla olisi vielä jotain annettavaa maailmalle ja maailmalla minulle. Elämä on seikkailu.
N29
No ei ole. Kunnollista parisuhdetta ei ole näin lähempänä neljääkymmentä. Miehet olleet huonoja valintoja ja elämä epätasaista. Vakinaista työtä ei ole, enkä lastakaan ole uskaltanut hankkia huonossa parisuhteessa. Nyt pelkään sen olevan myöhäistä, eikä miestäkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys ei ole ikinä tullut mietittyä tältä kantilta. Oikeastaan mennyt aika tarkoin niin kuten ajattelin. Toisaalta ajattelenkin aina kaikki asiat valmiiksi. Ehkä suurin yllätys oli että aina ajattelin puuhailevani lasten kanssa kaikkea, mutta pakko sanoa etten ole siihen pystynyt. Jotenkin vaan mieluumin tekee järkeviä aikuisten juttuja. Onneksi vaimo viihtyy lasten kanssa.
Toinen yllätys on ollut kuinka helppoa elämä on ollut. Opiskelut, työpaikat yms on tullut aina suoraan ja rahaa on kertynyt reilusti enempi kuin menee mihinkään.
Tätä harva vanhemmaksi aikova tiedostaa etukäteen, ts. miten tappavan tylsiä lasten jutut pääsääntöisesti ovat.
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään ole mennyt elämä toivomallani tavalla, mitä sitten? Sairastuin pahasti ja siihen tyssäsi urasuunnitelmat ja perheenperustamiset, no näillä mennään ja yritän parhaani mukaan tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoisen. Ihan hyvin olen silti pärjännyt vaikken nyt voikaan kehua palstalla yli 100 tonnin vuosipalkalla ja kolmella "ihanalla" lapsella, ai niin ja se työpaikka vaativissa asiantuntijatehtävissä.
Älä huoli, harvalla on oikeasti "3 ihanaa lasta ym." mistä he kehuskelevat. Pelkkää egoilua, kun ei haluta katsoa totuutta silmiin.
Eipä ole mennyt niin kuin olen toivonut, toisaalta olen saanut paljon sellaista mitä en olisi osannut toivoa.
Ei ole toteutunut: en ole maailmankuulu rocktähti eikä minulla olekaan kartanoa uima-altaineen Los Angelesissa.
On toteutunut: minulla on kolme lasta joita rakastan enemmän kuin olisin rakastanut sitä kartanoa :)
Pers eelleen alusta asti. Traagisempaa kuin kukaan osaa kuvitellakaan.
Jännä kysymys. S nyt kun mietin niin kai tää on mennyt just niinkuin olen halunnut. Mulla on haluamani 2 tervettä lasta, mies joka tuntuu rakastavan mua ja tekevän puolestani "mitä vain", meillä on oma asunto, haluamani sisustus, oma auto, rahaa muutenkin "riittävästi", perhesuhteet kunnossa yms. Mutta miksi olen onneton. Onko tää sitä että mikään ei riitä vai mistä tää johtuu.
Elämäni on ollut syntymästä saakka kauheaa paa kaa, ja sitten kun jotain yrittää niin menee päin helvettiä kuitenkin. Vihaan kaikkia joilla "kaikki vaan mennyt helposti ja saanut kaiken vaikkei toivonutkaan". Hyväosaisten vastoinkäymiset esim uutisissa ei enää tunnu missään eikä empatiaa heille ole.
Eipä ole mennyt ei..
Äiti potki isän mäkeen kun olin 4v, eipä ole äijää näkynyt sen jälkeen: luottamuspula ihmisiin + heikko itsetunto. Olen 31v ja edelleen tuntuu etten ole mitään enkä kelpaa kellekään, ei ole kavereita.. Suhteessa olen, mutta usein yksinäinen.
Kaikki mitä toivoin oli hyvä työ ja hyvä parisuhde.. Näköjään liikaa toivottu, työ perseestä, olen tehnyt koko ikäni paskoja duunarihommia, suurimmaksi osaksi pätkätöitä (siivous, varasto). Koulutuksia vaikka muille jakaa, mutta en ole saanut alan töitä. Hyvä kun on rahaa omiin menoihin.. Mies tienaa 3kertaa enemmän, siksi asumme helvetin kalliissa kämpässä mihin minulla ei olisi varaa, mutta eipä minua kuunnella asian suhteen..
Ja ainiin, jäinhän tosiaan myös leskeksi 23-vuotiaana, luulin että eläisin elämäni onnellisena loppuun asti kyseisen miehen kanssa.
Toivon, että olisin parikyt vuotta sitten uskaltanut uskoa itseeni ja kykyihini niin, että olisin tavoitellut unelmien alaa. Toivon, että edes nyt alkaisin uskoa itseeni ja potentiaaliini, ettei menis koko elämä liian hukkaan.
Olen nyt 44v mies ja ei ole elämä mennyt ollenkaan niinkuin olisin toivonut!
Elämä lähti menemään pieleen jo yläasteella kun jouduin syrjityksi, vihatuksi ja vainotuksi. Koulukiusaaminen on liian lievä ilmaus sille!
Se vaikutti jatko-opiskelupaikan valintaankin, en missään tapauksessa halunnut joutua vielä yläasteen jälkeenkin samaan oppilaitokseen niiden paskiaisten kanssa. Se vain ei tuntunutkaan sitten omalta alalta joten työelämäkin on mennyt pieleen ja olen ajautunut matalapalkkatyöhön jota inhoan ja suorastaan vihaan. 90-luvun lamassa oli tosi paljon työttömyyttäkin ja töissä ollessakin on ollut pätkä-, silppu-, jne. töitä. Vasta 2000-luvulla sain vakituisen työn mutta siinäkin on ollut lomautuksia ja palkka on huono.
Väittävät että ikäiseni pääsivät 90-luvun lamasta hyväpalkkaisiin töihin mutta ei toteutunut minun kohdalla, eipä tietenkään kun mikään muukaan ei ole mennyt hyvin minun kohdalla!
Pienenä haaveilin asuvani omakotitalossa aikuisena kuten lapsuudessa asuinkin. Matalalla palkalla ei vaan osteta omakotitaloa ja ylläpidetä sitä enkä ole halunnut mitään homeista kerrostaloloukkoakaan hankkia missä naapurien melu kuuluu paperinohuiden seinien läpi. Tällä tuurillani en varmasti onnistu ostamaan mitään hyvää asuntoa kuitenkaan joten olen asunut rivitaloissa vuokralla.
Se on tietysti tyhmää maksaa vuokraa mutta en ole luottanut työpaikkojen pysyvyyteen niin paljoa että olisin uskaltanut ottaa asuntolainaa. Tällä tuurilla sitäpaitsi kohdalle osuisi vain homeinen asumiskelvoton läävä tai ainakin kaikenlaiset remontit iskisi heti päälle jolloin maksukyky loppuisi jokatapauksessa kesken.
Elämästäni on muodostunut painajaista. Pienenä en ymmärtänyt miksi joku tekisi itsemurhan mutta olen alkanut ymmärtää vanhetessani. Kun elämässä ei ole mitään positiivista...
Hyvältä kuulostaa, mutta ai että tuo olet awesome häiritsee 🤮