Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, ajattelin että olisin löytänyt alan jolla tykkään työskennellä. En ole löytänyt, eikä ole edelleenkään hajuakaan mikä se voisi olla. Ikää jo 39, joten ei tässä varmaan enää mitään ahaa-elämyksiä ole tulossakaan.
Ehkä parempi kuitenkin noin. Itse tajusin nyt päälle nelikymppisenä sen "mun jutun" mikä olisi ihan täydellisesti mua varten, mutta nyt on tietenkin jo ihan liian myöhäistä hakeutua kyseiselle alalle ja nimenomaan just tuohon kyseiseen ammattiin. Mikään sinnepäin oleva ja/tai sitä sivuava työ ei siis innosta yhtään vaan just tuo tietty kokonaisuus.
N43
Etkö voisi alkaa opiskella tuota unelmaasi? Olet vasta 43 ja työvuosia voisi olla vielä yli 20v.
Olen itse ollut toiveammatissani ja nähnyt siinä monia aikuisten uusia alkuja!
Ei. Mutta miksi ihmeessä pitäisi mennäkään?
Jäin todella miettimään kysymystä....
Olen yli kuuskymppinen, joten perspektiiviäkin jo on. Olen saanut tehdä työtä, johon nuorena suuntasin. Raskasta, antoisaa ja avartavaa. Nyt eläkkeellä toteutan toista unelmaani, joka kulkenut mukana kyllä, mutta nyt mahdollisuus keskittyä siihen.
Päättyneistä pitkistä parisuhteista en tunne pettymystä, olen saanut kokea paljon, köyhäillä, matkustella, seikkailla, jakaa kiinnostuksen kohteita, ihan kuin olisin elänyt useamman elämän kuin näihin vuosiin oikeastaan mahtuisi.
Tätä nykyistä parisuhdettani olen saanut elää 15 vuotta ja tässä on hyvä olla.
Olen kokenut niukkuutta, runsaita vuosia, vakavaa sairautta, kuoleman läheisyyttä ja läheisten menetyksiä. Oman sairauteni kanssa elän elämääni ja kyllä me pärjätään.
Olen kiitollinen Elämälle kaikesta!
Vaikea kysymys.... Olen perheestä, jossa rappioalkoholismia, huumeita ja väkivaltaa. Jos olisin elänyt eheässä ja riittävän seesteisessä ympäristössä, olisin varmaan suunnannut kohti tavoitteitani. Lapsuus ja nuoruus kaaoksen keskellä ei jättänyt tilaa pohtia omia päämääriä. Kaksikymppisenä olin ihan tyhjä, yritin "järkeillä" itselleni päämääriä, esim yliopistotutkintoa. Pääsin useampaankin yliopistoon, ja aloitin kolmesti opinnot, mutta syvä masennus turrutti täysin ja opinnot keskeytyivät.
Vuosien pimeyden jälkeen pääsin kuitenkin vähitellen jaloilleni ja suoritin ensin AMK-tutkinnon ja myöhemmin yliopistotutkinnon. Minulla on hyvä puoliso ja kaksi ihanaa lasta. Olen ihan ok työssä ja taloudellinen tilanne on hyvä. Muutaman vuoden ehdin asua ulkomaillakin. Olen elämääni tyytyväinen. Mustana varjona kuitenkin toisen lapseni sairastuminen kaksi vuotta sitten.
Nyt yli nelikymppisenä osaan jo haaveillakin.
Eli ei kai tämä ihan toiveideni mukaan ole mennyt, mutta lopulta ihan kivasti kuitenkin. Pidän itseäni selviytyjänä ja tunnen kiitollisuutta elämästäni.
En ole toivomiseen käyttänyt paljon aikaa elämässäni. Asioista olen valinnut mielestäni ne parhaat vaihtoehdot ja yrittänyt selvitä. Paljon olen karsinut elämästä pois kuten alkoholisoituneet sukulaiset. Mutkien kautta kohti ammattia jota ihailin mutta en uskaltanut lukiolaisena tavoitella.
Parisuhdetta kadun välillä enemmän ja vähemmän. Lapset elämän tärkeintä, joten ei ne vuodet hukkaan menneet. Usko miehiin vain kului tämän yhden kanssa loppuun. Kaveripiirissä on jo toiset ja kolmannet avioliitot, mutta oma sydän ei kestä enää yhtään rakastumista. Itse kai luon itselleni onnetonta loppuelämää, kun en osaa unelmoida sinne mitään odotettavaa. Paitsi lapsenlapset sitten joskus. Eläkeikään vielä 25 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
En ole toivomiseen käyttänyt paljon aikaa elämässäni. Asioista olen valinnut mielestäni ne parhaat vaihtoehdot ja yrittänyt selvitä. Paljon olen karsinut elämästä pois kuten alkoholisoituneet sukulaiset. Mutkien kautta kohti ammattia jota ihailin mutta en uskaltanut lukiolaisena tavoitella.
Parisuhdetta kadun välillä enemmän ja vähemmän. Lapset elämän tärkeintä, joten ei ne vuodet hukkaan menneet. Usko miehiin vain kului tämän yhden kanssa loppuun. Kaveripiirissä on jo toiset ja kolmannet avioliitot, mutta oma sydän ei kestä enää yhtään rakastumista. Itse kai luon itselleni onnetonta loppuelämää, kun en osaa unelmoida sinne mitään odotettavaa. Paitsi lapsenlapset sitten joskus. Eläkeikään vielä 25 vuotta.
Niin toivon sinulle rohkeutta luoda ja unelmoida vielä muutakin onnea loppuelämääsi ♥
Joo. Aikalailla on toiveet täyttyneet. Toivon vielä perhettä ja mukavaa taloa veden ääreltä.
Toki on paljon töitäkin niiden eteen tehty (esim. korkeakoulutus). Varmasti osa sattumaakin. Ja on vastapainoksi ollut myös menetyksiä ja muita vastoinkäymisiä. Koen ne osaksi elämää, huiput tuntuu laskujen jälkeen isommilta
Oma elämä mennyt paljon paremmin, kuin ikinä olisin uskaltanut toivoa :).
N42
Ei ole.
Mulla on aina ollu oppimis vaikeuksia, oon ollu 9v työttömänä ja vasta nyt yritän opiskella itteni merkonomiksi. En oo koskaan seukannu enkä oo koskaan ollu rehveil. Mul ei oo ainuttakaan kaveria eikä harrastusta. Rahat loppu kokoajan, ei oo varaa mennä mihinkään. Koulukiusattu niin peruskoulussa kuin amiksessakin. Isä kuoli alkoholin seurauksena ja mutsilla on vakavia sydänvaivoja, ja mun veljiin mulla ei ole mitään yhteyksiä. Mua ei kiinnosta mikään elämässä, tuntuu et asun väärällä planeetalla koska oon niin erilainen kuin muut.
Toni33 kirjoitti:
Ei ole.
Mulla on aina ollu oppimis vaikeuksia, oon ollu 9v työttömänä ja vasta nyt yritän opiskella itteni merkonomiksi. En oo koskaan seukannu enkä oo koskaan ollu rehveil. Mul ei oo ainuttakaan kaveria eikä harrastusta. Rahat loppu kokoajan, ei oo varaa mennä mihinkään. Koulukiusattu niin peruskoulussa kuin amiksessakin. Isä kuoli alkoholin seurauksena ja mutsilla on vakavia sydänvaivoja, ja mun veljiin mulla ei ole mitään yhteyksiä. Mua ei kiinnosta mikään elämässä, tuntuu et asun väärällä planeetalla koska oon niin erilainen kuin muut.
Unohtuiko jokin vielä?
Toivoin ja rukoilin aina vaan sitä, että en kuole lapsena pahoinpitelyihin.
Aikuistuttuani olen saanut kaiken ja vähän vielä enemmän. Oma perhe on loistava! En pidä lapsuuden perhettä perheenäni, vain tätä itse perustettua.
Ei ole mennyt. Luin juuri päiväkirjaani 10 vuoden takaa. Luettelin siinä voimavarani ja asiat, jotka saavat minut onnelliseksi. Oli shokki huomata, että olen menettänyt niistä lähes jokaisen. Läheiseni ovat kuolleet, vaikka olen vasta 32. Menetusten myötä menivät ne ystävät, jotka eivät tienneet miten olla surua ja kriisiä läpikäyvän kansss ja jotka käskivät "ryhdistäytymään". Eli lähes kaikki. Sitten meni mielenterveys. En usko, että ihmismieli pysyy järjissään tällaisissa olosuhteissa.
Olen myös saanutkin. Minulla on mies ja kaksi lasta. On rahaa ja vakituinen työ. Asiat on periaatteessa hyvin, mutta olen juuttunut menneisyyteeni enkä osaa päästää siitä irti. On vaikeaa elää elämää, jota ei itselleen suunnitellut. Olen yrittänyt terapiasta löytää keinoja olla tyytyväinen olemassaolevaan ja hyväksyä elämäni tällaisena, en vaan osaa. Tämä on niin erilaista kuin olisin halunnut.
Ei. En olisi halunnut koskaan kokea avioeroa. Enkä olisi halunnut, että lapseni yrittää itsemurhaa.
Muutoin kyllä on mennyt kivasti.
Muuten on, halusin nuorena naimisiin ja lapsia, talon jne. Mutta vannoin etten päästäisi itseäni lihomaan. Ja kuinkas ollakaan, nykyään olen pullukka perheenäiti. Koko ajan suunnittelen elintapojen muutosta, mutta sohva vetää puoleensa ja herkut maistuu. Työpäivät imee mehut, enkä jaksa niiden jälkeen katsoa mitä suuhuni tungen. Työperäinen stressi on suurin syy lihomiseen. Mutta en uskalla irtisanoutuakaan. Ihanat lapset tuo iloa elämään, ja mieskin on pysynyt rinnalla, joten pitää olla kuitenkin tyytyväinen kaikesta hyvästä. Ja jatkaa tätä joka maanantaista uuden elämän aloitusta. Jospa se on tänään, kun onnistun!
Ei tietenkään ole mennyt elämä toivomallani tavalla, mitä sitten? Sairastuin pahasti ja siihen tyssäsi urasuunnitelmat ja perheenperustamiset, no näillä mennään ja yritän parhaani mukaan tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoisen. Ihan hyvin olen silti pärjännyt vaikken nyt voikaan kehua palstalla yli 100 tonnin vuosipalkalla ja kolmella "ihanalla" lapsella, ai niin ja se työpaikka vaativissa asiantuntijatehtävissä.
Voin vilpittömästi sanoa lähes kaikkien toiveideni täyttyneen. Vanhempani kannustivat ja rakastivat, auttoivat kaikessa missä pystyivät. Kirjoitin hyvin arvosanoin ja pääsin suoraan yliopistoon, sieltä valmistuin sujuvasti viidessä vuodessa ja pääsin suoraan työelämään. Työni on luovaa, kiinnostavaa ja vaihtelevaa, palkkakin yli 50 t. vuodessa ilman kuivia esimiesvelvoitteita tms. tylsää. En ole ollut päivääkään työtön, en joutunut ottamaan lainkaan lainaa opiskellessa, koska tein opintojen ohella isäni järjestämää ok-palkkaista osa-aikatyötä.
Mieheni on uskollinen ja rakastava, huumorintajuinen ja lojaali ja tienaa hänkin yli 70 t vuodessa. Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta ja siinä ajassa maksaneet ison perheasunnon stadissa ja kasvattaneet teini-ikäisiksi 2 huumorintajuista, tervettä ja veikeää lasta. Viimeksi eilen teini-ikäinen poikani totesi, että "mutsi, olet awesome!"
Olemme reissanneet pitkin maailmaa perheenä ja kaksin vanhempieni toimiessa luotettuina lastenvahteina. Moni asia elämässäni on niin hyvin, etten kehtaa esim. työpaikalla niistä ääneen puhua, koska monella on asiat niin paljon huonommin. Nyt suunnittelemme kesämökin hankintaa.
Silti surujakin on. Mieheni äiti on alkoholisti joka puhuu potaskaa perheestämme ja inhoaa erityisesti minua. Minulla on peräti 2 kroonista, vaaratonta mutta ärsyttävää autoimmuunisairautta ja ongelmia näön kanssa. Lasten varhaiset vuodet olivat hankalia univaikeuksien ja aistiyliherkkyyksien takia.
Kaikissa niissä asioissa, joihin olen itse voinut vaikuttaa, olen onnistunut kivasti. Terveyspulmille tai muiden ihmisten toiminnalle en voi mitään. Perusonnellinen ja tyytyväinen ja kiitollinen olen.
Mahtava kysymys! Itse koen saaneeni paljon. Ainahan elämä antaa ja elämä ottaa, joten ihan kaikkea toivomaansa tuskin kukaan voi saada, mutta näin jälkeenpäin, kun olen katsonut elämääni taaksepäin, olen löytänyt paljon merkityksiä ja syitä sille, miksi asiat ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Olen ymmärtänyt, että minua on johdateltu taivaan isän toimesta, mikä ei suinkaan tarkoita, että kaiken tulisi mennä suunnitellusti, mutta se on korkeamman käsissä, ja hän näkee mihin suuntaan sinua kuuluu ohjata! Suunta on kuitenkin selvästi ollut oikea ja harkittu! Olen mm.löytänyt kutsumukseni: avustustyön, joka sopii minulle täydellisesti, mutta johon ajauduin vahingossa. Olen myöskin löytänyt rehellisen, aidon miehen, ja vaikka suhteemme ei ole täydellinen, ymmärrän miksi meidän tiemme kohtasivat. Toisinsanoen, ylhäällä tiedetään suuntamme, meidän ei tarvitse itse sitä tietää, eikä murehtia epäonnistuneita päämääriä. Me menemme silti oikeaan suuntaan, usein tietämättämme.
Useampi vuosi mennyt kroonisesti väsyneenä (nukkuminen ei auta) ja on myös kroonista kipua.
Jos näitä ongelmia ei olisi, olisin jo paremmassa fyysisessä kunnossa, saisin enemmän aikaan ja tekisin enemmän asioita. Olisi enemmän rahaa ja energiaa pitää itsestäni huolta.
Mutta toisaalta en ainakaan vakavista mielenterveysongelmista kärsi, minulla on ihana puoliso meidän ongelmista huolimatta. Sain alemman tutkinnon tehtyä, olen työelämässä juuri, siellä missä haluan ja jatkan pian opintoja taas (sekin iso saavutus).
Ei tosiaan ole. Olen yksinäinen ja lapseton ikisinkku (vasten tahtoani) ja tällä hetkellä myös työtön p*skaduunien välissä.
N41