Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
En elä ollenkaan menneessä. Minusta on onnellista elää juuri tätä hetkeä. Päivä ja hetki kerrallaan. Onnellista Illan jatkoa! :)
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan mikään ei ole sujunut niikuin olisin itse halunnut.
Koskaan ei ole saanut elää omaa elämää.😢
Jos olet tähän asti elänyt jonkun muun elämää ja muita varten, tänään voit vaihtaa suuntaa. Siitä se nousu lähtee.
On ja ei. Moni asia paremmin kuin toivoin, mutta tuntuu että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon surua ollut matkan varrella ja välillä tuntuu siltä että elän jonkun muun elämää.
Jos minulta olisi 20v sitten kysyttä (olen nyt 34v) missä olen 20v päästä, olisin todennäköisesti vastannut että jossain ulkomailla, kenties jossain avustustyössä tms, ehkä naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa. Lapsia voisi olla useampia tai sitten ei ollenkaan.
Tällä hetkellä olen naimisissa suomalaisen miehen kanssa, jota ei ulkomaille saa ikinä muuttamaan. Meillä kolme lasta ja kaikki periaatteessa hyvin. Työskentelen hoitoalalla, mutta olen miettinyt alan vaihtoa työn kuormittavuuden takia. Pikkusiskoni teki itsemurhan pari vuotta sitten, samoin äitini kuoli syöpään juuri kuin odotin esikoistani. Isäni ei halua pitää yhteyttä... Olen surullinen lapsuudenperheeni ”kohtalosta” ja se on ehkä jollain tavalla passivoittanut minua. Ajattelen, että pääasia että jollain tavalla pärjää elämässä, saa lapset kasvatettua kunnialla aikuisiksi, en ponnistele liikoja, vaikka oikeasti pitäisi varmasti aktiivisemmin tavoitella omiakin unelmia, mutta olisivatko nekin kuitenkin kuolleet tässä matkan varrella...
Tämähän oli hyvä.
Mikään ei mene kuten suunnitteilla. Tähän elämäsi ja ni ja mme perustuu. Pitää toipua ja jatkaa eteenpäin
Kyllä ja ei. Olen onnellinen että minulla on työ mutta en ole saanut perhettä, olen yksin. Muutaman viimeisen vuoden aikana olen tajunnut että voin tehdä elämästäni omanlaista tuntematta siitä suurta syyllisyyttä mutta silti tuo perheen puuttuminen kaivelee suuresti.
Vain Jeesus voi poistaa yksinäisyyden.Vain Hän voi antaa Pyhän Henkensä sisimpäämme, olemaan aina kanssamme. Tulin yli 20 v sitten teininä uskoon jasyvä yksinäisyys poistui kun sain Jumalan yhteyden. Hänelle voin aina puhua ja Hän on johdattanut elämääni ihmeellisesti. En ole ikinä katunut uskoontuloani. Raamattu on totta. Tsemppiä!
Olen saanut elämässäni enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Todella hyvät lähtökohdat elämään, kun lapsuudenkoti oli turvallinen ja rakastava, lämpimät välit sisaruksiin ja vanhempiin edelleen. Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan korkeakouluun haluamaani alaa ja opintojen parista löytyi myös mies, jonka kanssa olemme olleet yhdessä parikymmentä vuotta ja edelleen viihdymme toistemme seurassa loistavasti. Saimme kolme ihanaa lasta, kauniin kodin, pystymme matkustelemaan muutaman kerran vuodessa ja olemme kaikki terveitä. Isovanhemmat ovat isona apuna arjessamme. Meillä on paljon rakkaita ystäviä ja sukulaisia elämässämme. Ainoa asia, joka ei ole toteutunut kuten olisin toivonut liittyy ammattiini. Teen koulutukseeni nähden ”vääränlaista” työtä, jos niin voi sanoa, mutta silti koen, että urakehityksen epäonnistuminen ei vaikuta juurikaan onnellisuuteeni. Olen myös miettinyt, että eiväthän kaikki asiat voi sujua niin täydellisesti, olen saanut elämältä jo niin paljon.
No ei todellakaan. Ei ollut edes toiveita, mutta sairaus esti jopa ns normaalin elämän. Ihan p:stä.
Hyvä kysymys ei ole ikinä tullut mietittyä tältä kantilta. Oikeastaan mennyt aika tarkoin niin kuten ajattelin. Toisaalta ajattelenkin aina kaikki asiat valmiiksi. Ehkä suurin yllätys oli että aina ajattelin puuhailevani lasten kanssa kaikkea, mutta pakko sanoa etten ole siihen pystynyt. Jotenkin vaan mieluumin tekee järkeviä aikuisten juttuja. Onneksi vaimo viihtyy lasten kanssa.
Toinen yllätys on ollut kuinka helppoa elämä on ollut. Opiskelut, työpaikat yms on tullut aina suoraan ja rahaa on kertynyt reilusti enempi kuin menee mihinkään.
Ei.
Mun piti olla rikkaan vanhemman miehen hemmoteltu trophywife, mutta päädyin opiskelemaan, tekemään uraa ja tienaamaan omat rahani. Mies on kyllä vanhempi, mutta vain pari vuotta. Köyhä on kuin kirkonrotta, mutta sitäkin rakkaampi, hauskempi ja komeampi.
😂
Ei ole mennyt niin kuin oletin. Tänään minulla on lähes kaikki asiat hyvin. Eipä valittamista.
Kaikki löytyy mitä hyvään elämään tarvitaan, ja mitä ei itseltä löydy sen voi vuokrata tai lainata vaikka vaan hetkellisesti ja nälkä on tyydytetty.
On mennyt. En ole koskaan tehnyt töitä, joten kikykään ei ole piinannut. Lisäksi kohta napsahtaa vappusatanen, hoitajia lisätään jos satun sairastumaan, kansalaispalkkaa pukkaa ja aktiivimalli puretaan. En voi valittaa.
Kyllä ja ei. Lapsuudenperheessä oli työttömyyttä, alkoholismia ja ainaista kitkuttelua rahan puutteessa, mutta myös rakkautta, huolenpitoa ja sitkeää can do -spiritiä. Sen siivittämänä opiskelin alaa joka eniten kiinnosti, ja työllistyin lopulta unelmieni duuniin.
Olen viettänyt vauhdikkaan nuoruuden ja matkustanut vuosia ympäri maailmaa. Takana myös merkityksellisiä ihmissuhteita. En saanut elämäni rakkautta, mutta nyt saan lapsen joka on pohjimmiltaan aina ollut suurin toiveeni. Uskon, että elämältä saa sen mitä haluaakin, jos on valmis tekemään töitä asian eteen.
Ei. Elämäni ei ole mennyt kuten olisin toivunut. Kun valmistuin ylioppilaaksi lukiosta 25 vuotta sitten olin toiveikas, raikas, täynnä odotusta ja suunnitelmia. Nyt olen nelikymppinen mielenterveysongelmainen, katkera ja vihainen, sekä lopen väsynyt elämääni.
Ei oikeastaan. Lähtökohdat oli huonot. Perheessäni oli alkoholin väärinkäyttöä, väkivaltaa, täysin holtitonta käytöstä vanhemmilta ja paljon turvattomuutta. Kunnon aikuisen mallit ja turva puuttuivat kokonaan. En jaksanut opiskella, masennuin ja huitelin menemään vähän mielenmukaan ja roikuin duunissa josta en pitänyt, kunhan sain laskut maksettua. Sitten otin itseäni pikku hiljaa niskasta kiinni kun tajusin kuinka onneton olin ja kyllästynyt kaikkeen. Katkaisin välit myrkyllisiin perheenjäseniin ja rupesin luomaan pohjaa elämälle jota halusin. Tässä kesti tietysti vuosia oppia miten pääsen pois/eroon minulle haitallisista asioista. Monien hidastustyössyjen ja pakkittamisten jälkeen olen duunissa josta pidän (en ikinä kuvitellut tekeväni mitään tälläistä) johon päädyin puoli vahingossa ja elän todella mukavaa elämää. Minulla on ihana koti, puoliso, olen terve (myös vihdoin henkisesti) ja kaikki on oikeasti hyvin. Ajattelin suurimman osan elämästäni että lähtökohtani ovat niin huonot että en koskaan voi elää onnellisena. Olisinpa tiennyt sillon, että kannatti puskea eteenpäin. Se vaati aikaa ja ihan todella paljon työtä, mutta kannatti.
En tiedä, en unelmoinut koskaan mistään.
Lapsuudenkodissa tiukka kuri ja väkivaltaa, ei kuitenkaan päihteidenkäyttöä.
Opiskelin ja sain aina helposti vakituisia työpaikkoja. Elämässä tiukkoja paikkoja joista aina selvitty. Lapsia sain, jotka ovat pärjänneet hienosti.
Elintavat minulla on terveelliset ja arki koostuu säännöllisistä rutiinista.
Terveyttä on, rahaa voisi olla enemmän. Kuitenkin jotain puuttuu, ehkä se on onnellisuuden tunne?
Onpa täällä paljon aika ankeista oloista tullutta porukkaa. Hienoa että useimmat ovat kuitenkin saaneet oman elämänsä järjestykseen. Oma keskiluokkainen ja yllätyksetön lapsuus tuntuu näitä luettuani jotenkin ihan erityiseltä luksukselta.
Ei ole ei. Reiluun pariin vuoteen kaksi todella vaikeaa eroa. Minua seuraa musta pilvi.
Opiskelin alaa, jossa olen huono ja joka ei kiinnosta. Lapsena ei ollut toiveammattia. Pitäisi saada edes paperit ulos, mutta ei jaksa. Omat voimavarat on menneet puolison rahankäytön tuomien harmien setvimiseen. Vähäinen liikunta, unettomuus ja stressi näkyy olemuksessa. Yksi luottoystävä onneksi löytyy, jolle jutella huolia. Nuorempana en ajatellut perustavani perhettä, mutta lapset ovat niitä hyviä asioita elämässäni, mistä osaan olla onnellinen.