Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
Vierailija kirjoitti:
No ei sinnepäinkään. Yksi ainoa teko olisi ollut elämäni paras teko, näin jälkikäteen ajateltuna.
Olimme seurustelleet ja minä en enää halunnut jatkaa seurustelua. Kului muutama kuukausi. Olin matkalla bussiasemalla töiden jälkeen. Ja kas kummaa, hän oli autollaan siinä pysäkin vieressä. Oli kuulemma jotakin asiaa. Pyysi autoon juttelemaan.
Mikä ihme minuun meni, kun astuin autoon kuullakseni mitä asia koski. No ei mitään ihmeempää, pyysi vain saada viedä minut asunnolle. Jne, jne...... taas seurusteltiin.Viisi askelta eteenpäin kuuntelematta, reagoimatta ollenkaan pyyntöön tulla autoon ja vielä että viedä asunnolle. Olisi se muuttanut elämäni suuntaa johonkin suuntaan ihan varmasti. Elämäni suurin virhe, kamala mies loppuviimein. Kaikki paskat on koettu. Narsisti, elän munankuorilla, tunnevammainen. Sanoi, että jos lähden, hankkii todistajat ja kaikki lapset jää hänelle.
Paska päivä oli se päivä kun jäin kuuntelemaan tämän torvelon puheita.
Hän on vain kahlinnut mielesi. Miten hän muka lapset veisi. Älä jätä lapsia hänelle, mutta ota ero. Älä missään nimessä lähde liitosta niin että lapset ovat hänen luona kotona "vähän aikaa" kun muutat, lapset muuttavat kanssasi.
En oikeastaan toivonut mitään.
Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo 9,8.
Ylioppilas 1975 arvosanalla Laudatur.
Meneehän tää elämä tässä, kun ei liikoja toivo.
Vierailija kirjoitti:
Hurjimmatkin unelmat ovat toteutuneet ja moninkertaisesti. Viime vuosina olen myös ymmärtänyt, että ne ovat toteutuneet oman ahkeruuden kautta ja olen osannut antaa siitä kiitoksen rehellisesti itselleni, vaikka se kuinka olisi nykyisin poliittisesti epäkorrektia ja pitäisi kiitellä vain sattumaan ja hyvää onnea.
Kyllä omasta työstä, ahkeruudesta, määrätietoisuudesta ja saavutetuista asioista saa olla ylpeä. Mutta se on vain ja ainoastaan naiivia, jos luulet, että kaikki on ollut _pelkästään_ omaa ansiotasi. On miljoona kertaa helpompaa tehdä ja saavuttaa monia asioita, jos elämän pohja on kunnossa. Sinulla on nuppi kunnossa etkä ole ikinä joutunut kärsimään muiden ihmisten negatiivisista teoista. Harva pystyy toteuttamaan täyden potentiaalinsa, jos elämä on murjonut pienestä asti kamalilla vanhemmilla, väkivaltakokemuksilla, vakavilla sairauksilla ja kuolemalla. Siinä on naurettavaa mennä urputtamaan, että "se on vain itsestä kiinni". Ei se ole.
Ei ole. Olen 23 vuotias ja olen jo syrjäytymässä kokonaan. Itse aiheutettua kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Olen 23 vuotias ja olen jo syrjäytymässä kokonaan. Itse aiheutettua kaikki.
Voit hyvin nousta suosta, jos on vähänkään aivoja jäljellä.
Elinaikaa jäljellä 50-60-vuotta sen toteutumiseen.
Täällä on paljon koskettavia ja suorastaan surullisia ihmiskohtaloita. Tuntuu epäreilulta, että niin moni on syntynyt perheeseen, jossa ei ole huolehdittu ja täten jo lähtökohtaisesti saanut erilaiset eväät elämään kuin sellainen, joka on syntynyt turvalliseen ympäristöön.
Oma elämäni on mennyt ihan eri tavalla kuin suunnittelin/kuvittelin lukioaikoina. En päässyt opiskelemaan haaveilemalleni alalle, mutta siitä alkoi prosessi, joka on tehnyt elämästäni ainutlaatuisen, ja jonka ansiosta olen toteuttanut monia suurempia unelmia.
Olen saanut toteuttaa unelmia, joiden tiedän olevan lukemattomien ihmisten mielissä. Tämä on aiheuttanut myös kateutta, sillä vaikka yksi suurimmista unelmistani vaati järkyttävän paljon töitä ja itsekuria, niin muutama muu on tietyllä tavalla ”pudonnut eteeni”.
Nyt vähän päälle 40- vuotiaana tilanne on, että olen tehnyt jo ja saavuttanut sen, mistä olen haaveillut ja mistä moni muu haaveilee. Tämäkin aiheuttaa kriisin, ja niin olen nimennyt itselleni uusia tavoitteita ja lähden tavoittelemaan niitä.
Aina pitää unelmoida ja unelmien eteen on ponnisteltava.
Tsemppiä teille kaikille, joita elämä on kohdellut kaltoin. Toivottavasti ette menetä toivoanne ja saatte toteuttaa muita unelmia!
Ei ole mennyt. Nuoruuden erittäin ahdistava uskonnollinen yhteisö (lestadiolaisuus) omituisine arvostuksineen vaikeutti nuoruutta. Siitä eroon päästyäni sai hengittää vapaasti, mutta menetin niin monta vuotta omanlaistani elämää.
Ehdottomasti. Mitään en osannu odottaa enkä myöskään saanu.
Aloin miettiä mitä odotin ja mistä haaveilin nuorena. Totuus on että en mistään. En ole koskaan asettanut tavoitteita elämässä. Olen ajautunut. Olen tottakai etsinyt itselleni sopivaa työtä kokeilemalla eri aloja ja nyt olen sellaisen löytänyt.
Parisuhteita on ollut mutta loppujen lopuksi tuntuu että viihdyn parhaiten yksin. Lapsi oli ehkä se kestävin haave aikanaan ja sen sain mutta siinäkään en mitään päätöstä tehnyt, se vain tapahtui. Lapsesta olen ollut onnellinen. Elämä on kulunut. En ole ollut pettynyt erityisesti mihinkään, ainoa mikä on jälkikäteen harmittanut on ollut huono itseluottamus. En ole uskonut kykyihini. Olen itse rajannut elämästäni pois paljon sellaista mihin olisin kyennyt ja missä olisin ollut jopa hyvä.
Eipä oikeastaan. Nyt mietin että pitäiskö jättää kaikki taakse ja muuttaa pois.
En ainakaan elä hyvää elämää. Olin liian idealistinen nuorena enkä tajunnut elämän kylmiä faktoja, joita kukaan ei kyllä edes yrittänytkään selittää. Jos näitä olisin noudattanut, niin elämäni olisi paljon parempaa:
1. Jos on todella hyvä koulussa, niin sitten valitaan pitkä matikka ja pyritään lukemaan hyväpalkkaiseen ammattiin eikä jotain höpö-höpöä. Sisäistä humanistiaan voi toteuttaa vaikka työväenopiston kursseilla. Turha itkeä, kun on persaukinen toimistorotta maisterin paperit taskussa. Kielitaitoa vaikka muille jakaa, ei rahaa lähteä minnekään.
2. Jos hankit itsellesi nuorena samanlaisia kotona nyhjääviä kavereita kuin itsekin pääosin olet, niin varaudu siihen, että nämä vain vähän seuraa muutenkin kaipaavat löytävät miehen ja nyhjäävät jatkossa vain hänen kanssaan. Olisi pitänyt opiskeluvuosina panostaa vähän seurankaipuisempiin tyyppeihin, myöhemmin on jo hankalaa. Ylipäätään elämä ei ole "Frendit". Ensimmäinen jakolinja suomalaisten kotihissukoiden ystävyyssuhteissa on parisuhde/ei parisuhdetta, toinen lapsia/lapseton.
3. Jos olet sisaruksista se vanhempien pikku apulainen, niin eivät ne muut opi mitään vastuuntuntoa edes näiden sairastuessa ja kuollessa. Saat kaikki huolet niskaasi ja omiin murheisiisi et mitään tukea, varsinkaan käytännön apua et mihinkään. Älä passaa aikuisia ihmisiä enää millään tavalla, kun olette kaikki aikuisia. Luuri korvaan ja kortti vain jouluna, niin pysyvät omalla tontillaan.
4. Älä ala työpaikallasi missään vaiheessa kuunnella pomon alituisia purkauksia huonosta työviihtyvyydestään saati henkilökohtaisista murheistaan. Sellaisia alaiselleen kesken työpäivän vuodattava ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen ja tulee kyllä myöhemmin silmillesi, jos lopetat epävirallisena omaishoitajana jatkuvat ylityöt ja alat pitää pitämättömiä vuosilomiasi.
5. Yleensäkään kenellekään työpaikalla ei kannata kertoa mitään henkilökohtaista varsinkaan, jos on muuta porukkaa nuorempi. Silloin ne kyllä muodostavat heti juoruiluklikin keskenään ja kaikki kerrotaan sille paskamaisimmalle tyypille, jolle et itse olisi halunnut kertoa mitään.
Itselleni on liian myöhäistä, mutta tämän listan antaisin lahjaksi jollekin teinille aforismikirjojen sijaan. Varsinkin ensimmäinen kohta on tärkeä: ihan liikaa nuorille lässytetään omien unelmien tavoittelemisesta.
Vierailija kirjoitti:
Eipä oikeastaan. Nyt mietin että pitäiskö jättää kaikki taakse ja muuttaa pois.
Lähe mun kaa.
Elän varsin hyvää elämää. Mikään lapsuuden toiveistani ei kyllä ole toteutunut. Eihän sitä lapsena pysty ennustamaan mihin elämä vie. Tai edes lukioiässä. Silloin vielä aattelin et musta tulee psykologo, 7 lapsen yksinhuoltajaäiti isossa hienossa talossa 30-vuotiaana. Nyt oon 35v ope, 2 lasta, mies ja vanha rintamamiestalo maalla. Perushyvää elämää enkä tuota aiemmin toivomaani elämää enää haluaisikaan.
Minä olen myös sellainen päämäärätön elämässä ajelehtija. Onnekseni olen aina saanut hyviä miehiä, jotka ovat pitäneet minua pinnalla. Itse asiassa kaikki pidemmät suhteeni: monivuotinen avoliitto ja kaksi avioliittoa, ovat olleet minua paljon parempien ja kunnollisempien miesten kanssa.
Olisin halunnut suuren perheen, olla kotiäitinä, rakastavan ja hyvän miehen. Ja sain kaiken tuon. Minulla on monta lasta, olin vuosikausia heidän kanssaan kotona, pääsin opiskelemaan aikuisena ja sain ihan hyvän työpaikan. Mutta jokin minun päässäni viiraa. Olen käynyt terapioissa, syön jatkuvasti mielialalääkkeitä. En tiedä oikein itsekään, mikä minua vaivaa. Olen epävakaa, stressaantunut ja itsetuhoinen, pyrin miellyttämään kaikkia oman hyvinvointini kustannuksella mutta onnekseni sentään kykenen tunnistamaan itsessäni nämä asiat ja jotenkuten kontrolloimaan niitä.
Eli oikeastaan olen saanut kaiken, mistä haaveilin. Rikkinäisessä lapsuudenkodissani haaveilin oikeastaan vain TURVALLISUUDESTA. Ja sitä minulla on nytkin ympärilläni mutta kun se tunne puuttuu sisältä, perusturvallisuus on rikki, niin tuntuu ettei mikään pysty sitä korjaamaan.
Harvalla kaiketi kaikki toiveet toteutuu ja osalle ne toteutuu osittain.
Mulla on tällä hetkellä omaisuutta: velattomina talo, auto, kesäpaikka, metsää ja maata. Minulla on hyvä mies ja kolme lasta. Taskusta löytyy maisterin paperit ja ammattitutkinto.
Näistä edellä luetelluista todellinen haave oli nuorena maisterin paperit ja siihen päälle ura yliopistolla ja tohtorin paperit töiden ohella. Ura eikä tohtorin paperit ole toteutuneet ja urahaave on nyt haudattu mutta jatko-opiskelu haave elää. Olen aina toivonut myös, että kirjoittaisin kirjan. Tämä olisi ollut luonnollinen osa tutkijan uraa. Koska uraan liittyen en kirjaani tule kirjoittamaan, siitä on tullut pitkäntähtäimen tavoite, jonka uskon kyllä toteutuvan mutta vasta joskus pitkällä tulevaisuudessa.
Kääntöpuolena tässä kaikessa on, että olen menettänyt koko lapsuuden perheeni, mielenterveyteni on horjunut lasisesta lapsuudesta, menetyksistä ja kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä. En ole osannut hakea apua ajoissa ja nyt olen työttömänä mutta todellisuudessa työkyvytön. Tänä keväänä mielenterveyteni lisäksi fyysinen terveyteni romahti ja olin pakotettu hakemaan apua. Toisaalta hyvä näin, sillä ajattelen, että nyt kun muurit on murrettu ja olen hoidon piirissä, voin kuntoni parannuttua vielä saavuttaa haaveeni kunnon työpaikasta, jatko-opiskeluista ja kirjasta. Lasten myötä olen toivonut, että olisin hyvä vanhempi. Tiedän, että en ole sitä ollut ja laitan nyt kaiken toivoni siihen, että kun oma kuntoni paranee, voin olla myös parempi äiti.
Ei ole kahdelta osin.
Halusin elämänikäisen avioliiton. Sain vain kaksikymmentä vuotta.
Olisin halunnut, että lapseni kasvavat tasapainoisiksi. Nyt toisen kohdalla se ei ehkä toteudu.
Muuten kyllä.
N50
Ei, ainoa haaveeni on ollut että tulisin onnelliseksi. Sitä en ole.
Sairaus, joka eristää muista ihmisistä, aiheuttaa häpeää ja vie ilon elämästäni. Pohjaton yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne tässä maailmassa ovat matkakumppanini tällä elämän retkellä.
Osittain kyllä. Sain yliopistokoulutuksen, ammatin jonka halusin. Työura ei kyllä mennyt yhtään siihen suuntaan minne toivoin, mutta ihan ok työ ja hyvä palkka. Ihan varmaan sitä mitä teininä tavoittelinkin.
Talokin on, sievä, ja lapsi on, hieno tyyppi.
Miesrintamalla sitten mikään ei ole mennyt putkeen, joten yksin saan nauttia lapsesta ja kodista, harmi ja pettymys. Olisi hienoa, jos olisi joku jonka kanssa jakaa kaikki, joku luotettava, ystävällinen ja täyspäinen. No, kaikkea ei voi saada.