Lue keskustelun säännöt.
Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (687)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pikkulapsesta asti toivonut vain yhtä asiaa: että pohjaton ja halvaannuttavan kivulias yksinäisyyteni loppuisi. Siis yksinäisyyden tunne johon mikään ei vaikuta, kuin musta aukko sisälläni. Sen poistamiseen pyrin kaikin keinoin yli 30 vuoden ajan ja ei loppunut. Eli ei, elämäni ei ole mennyt kuten olen toivonut, elämäni on mennyt 100% pieleen.
Joten annoin tuon toiveen kanssa periksi, ei se tule koskaan toteutumaan, vihdoin viimein ymmärsin sen vähän päälle 30 vuotiaana. Joten nyt pidän taukoa, kaikesta, elämästä. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on lomaa, sallin itseni vain olla. Toivon että jos pidän todella monta vuotta taukoa niin lopulta keksin itselleni jonkin uuden tavoitteen, jokin muu kuin yksinäisyyden poistaminen.
Yksinäisyys on kamala tunne. Minua ympäröi vanhemmat, sisarukset puolisoineen ja olen täti neljälle. Minulla on pari ystävää ja hyvän päivän tuttuja. Työpaikalla olen pidetty ja tulen juttuun kaikkien kanssa. Silti olen niin kamalan yksinäinen. Olen toivonut siitä asti kun vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, että jossain tulisi vastaan mies, joka rakastaisi minua täydellisesti, ehdoitta, hellästi. Ja että rakkaus olisi molemminpuolista: olisi ihana saada rakkautta mutta myös itse antaa rakkautta. Olisi kosketuksia, hellyyttä, huumoria, yhdessä tekemistä, loikoilua, matkustelua, retkeilyä, perheen perustaminen jne.. tuntuu että koko elämä on merkityksetöntä, kun ainoa erityisesti haluamani asia jää täyttymättä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä toivottomampana taas uusi vuosi näyttäytyy.
Tervehdys , kohtalon toveri. Vaikka olet nainen kirjoituksesi voisi olla omani. Mä olen 40 v mies jolle on iskenyt neljänkympin kriisi ja joka ei ole koskaan ollut kuin yhden tai kahden yön suhteissa. Sen lähemmäksi suhdetta en ole koskaan päässyt. En ole koskaan ollut rakastunut. Nyt tämä yksinäisyys tuntuu pahemmalta kuin koskaan. Tai suoraan sanottuna olen aivan rikki. Lähimmät ihmiset ovat sisarukset ja vanhemmat. Pari puolituttua harrastuksen parista ja työkaverit. Siinä mun sosiaaliset ympyrät. Olen luoteeltani varmaan lähes erakko ja taatusti se mitä sanotaan introvertiksi. No ei jokainen päivä ole toivoton vaan osaan kyllä nauttia kun teen asioita yksinkin. Mulle tuli mieleen ensimmäisen kerran että tahdon perheen kun olin jotain 25 v. Elämä tuntuu tyhjältä ilman. Asia on vain sitä kipeämpi mitä vanhemmaksi tulee.
Syntymäpäivät sekä uusivuosi ovat tuskallisia merkkipaaluja että taas yksi vuosi meni. Enkä ole yhtään lähempänä pariutumista. Haluan suhteelta samoja asioita kuon sinäkin. Että myös uskon myös voivani antaa toiselle kaiken sen. En vain tiedä miten löytäisin kumpoanin. Tinder yms on käytössä ja olen käynyt joskus eurosinkkujen miiteissäkin ym. Baareissa olen huono käymään ja se että oikea vain kävelisi vastaan työmatkalla tuntuu huonolta vitsiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
27-vuotiaana aloin sairastella, joten ei todellakaan. Siinä sivussa on sitten velat erääntyneet maksettavaksi, päätyneet ulosottoon, ystävät hävinneet ja opinnotkin vielä kesken. Sairastellut olen 8 vuotta putkeen. Unelmista ja suunnitelmista olen joutunut luopumaan moneen kertaan. Tällaista elämää en nuorena osanut kuvitellakaan omalle kohdalle, tuskin kukaan. Nuorena kuvitteli, että kaikki voisi mennä niin kuin suunnittelee. Minusta tulikin yhteiskunnallinen kuluerä, ei oikeastaan mitään muuta.
Olen saanut enemmän kuin voisi toivoa ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.
Minua on rakastettu lapsena ja olen saanut hyvää huolenpitoa ja kannustusta. Löysin rakkauden ja olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta. Kaksi ihanaa lasta, jotka ovat tasapainoisia ja terveitä. Mukava koti. Ei sairauksia. Ei päihdeongelmia. Ei sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia. En ole joutunut menettämään vielä läheisiä.
Koulu meni hyvin, pääsin pariinkin yliopistoon, joista sain valita. Olen ollut koko ajan työelämässä mieluisissa tehtävissä, hyvällä palkalla, fiksujen ja mukavien työkaverien kanssa. Olen matkustellut ympäri maailman ja saanut harrastaa itselleni mieluisia asioita. Minulla on hyviä ystäviä.
On ollut kyllä haasteitakin ja tosi kovia paikkoja elämässä (miehen ja muiden läheisten kanssa, työelämässä jne.), mutta niistä on selvitty ja aina on usko tulevaisuuteen, että elämä kantaa. Se on se tärkein tunne, jonka olen kotoa saanut.
En hokisi kenellekään, että "se on vain itsestä kiinni". Pysyn nöyränä ja empaattisena kaiken edessä. Omat teot ja valinnat vaikuttavat, mutta suurin asia on pohja, jonka on saanut elämälle kotoa. Sattumallakin on osuutensa.
Ei todellakaan ole.
- ei lapsia
- ei parisuhdetta
- opiskelua opiskelun päälle, koska työttömyyttä
- ei paljon työkokemusta ikään nähden
- mammakerhojen ulkopuolella eli ei paljon ystäviä enää
- elämää vaikeuttanut pitkäaikaissairaus lapsesta asti
Loma menee siinä, että pyörii yksin mökillä. Tapa kai sekin.
On ja ei, olen 29-v:
- Kiusaamista päiväkodista amk:hon
- Asperger-diagnoosi 14-vuotiaana, jota häpeän yhä
- Paniikkihäiriödiagnoosi 17-v, lääkkeitä syöty siitä asti
- Vaikeat masennuskaudet 22-24-v ja 26-29-v
- Halusin graafiseksi suunnittelijaksi ja pääsin opiskelemaan alaa
- Kuitenkin teen kyseisiä töitä vain sivutyönä, koska vakituisia työpaikkoja ei tämmöisille lapsentekoiässä oleville ja samalla yhteiskunnan silmissä ikälopuille naisille jaeta
- Teen alaani kuulumatonta työtä freelancerina. Toisaalta ihan kiva kun on etätyö ja saan työskennellä missä haluan
- Tulotaso vaihtelee itsellä (vuosiansiot siinä 25k kieppeillä), ja mieskin jäi viime viikolla työttömäksi
- Oma asunto jäänee haaveeksi vaikka harrastan sijoittamista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole.
- ei lapsia
- ei parisuhdetta
- opiskelua opiskelun päälle, koska työttömyyttä
- ei paljon työkokemusta ikään nähden
- mammakerhojen ulkopuolella eli ei paljon ystäviä enää
- elämää vaikeuttanut pitkäaikaissairaus lapsesta asti
Loma menee siinä, että pyörii yksin mökillä. Tapa kai sekin.
Tähän voisi vielä lisätä, että osa parisuhteista ollut kokemuksia, jotka ovat jättäneet vain kysymyksiä, miksi toista ihmistä eli minua täytyi kohdella niin huonosti. Tietyllä tavalla parisuhteista on tullut käsitys, että kyse on monesti kurittavista valtasuhteista, joissa ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus on monesti enää etäinen muisto. Ei aina, en ole sentään täysin vielä kyynistynyt, mutta ihmettelen joidenkin ihmisten säälimätöntä ja järjetöntä perseilyä parisuhteissa.
No ei sinnepäinkään. Yksi ainoa teko olisi ollut elämäni paras teko, näin jälkikäteen ajateltuna.
Olimme seurustelleet ja minä en enää halunnut jatkaa seurustelua. Kului muutama kuukausi. Olin matkalla bussiasemalla töiden jälkeen. Ja kas kummaa, hän oli autollaan siinä pysäkin vieressä. Oli kuulemma jotakin asiaa. Pyysi autoon juttelemaan.
Mikä ihme minuun meni, kun astuin autoon kuullakseni mitä asia koski. No ei mitään ihmeempää, pyysi vain saada viedä minut asunnolle. Jne, jne...... taas seurusteltiin.
Viisi askelta eteenpäin kuuntelematta, reagoimatta ollenkaan pyyntöön tulla autoon ja vielä että viedä asunnolle. Olisi se muuttanut elämäni suuntaa johonkin suuntaan ihan varmasti. Elämäni suurin virhe, kamala mies loppuviimein. Kaikki paskat on koettu. Narsisti, elän munankuorilla, tunnevammainen. Sanoi, että jos lähden, hankkii todistajat ja kaikki lapset jää hänelle.
Paska päivä oli se päivä kun jäin kuuntelemaan tämän torvelon puheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän monia jotka eivät ole rakastuneet mutta jossain vaiheessa hakeudutaan järki suhteeseen. Jos alkaa jotain rakastumista odottamaan niin voi olla että saapi odottaa hautaansa asti tai sitten vaan se rakastumisen kohde ei välttämättä ole rakastunut ja se voi olla julma hyväksikäyttäjä jolla ei ole mitään tunteita.
Olen muutaman kerran rakastunut ja ne tyypit olisivat olleet ihan vääriä. Halusin turvallisen hyvän kumppanin eikä se ollut mitään huumaa alussa mutta syvä kiintymys ja kunnioitus kehittyi ajan kanssa. Olen onnellinen kun valitsin oikein enkä mennyt rakastumisen huumassa tekemään vääriä valintoja.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän monia jotka eivät ole rakastuneet mutta jossain vaiheessa hakeudutaan järki suhteeseen. Jos alkaa jotain rakastumista odottamaan niin voi olla että saapi odottaa hautaansa asti tai sitten vaan se rakastumisen kohde ei välttämättä ole rakastunut ja se voi olla julma hyväksikäyttäjä jolla ei ole mitään tunteita.
Olen muutaman kerran rakastunut ja ne tyypit olisivat olleet ihan vääriä. Halusin turvallisen hyvän kumppanin eikä se ollut mitään huumaa alussa mutta syvä kiintymys ja kunnioitus kehittyi ajan kanssa. Olen onnellinen kun valitsin oikein enkä mennyt rakastumisen huumassa tekemään vääriä valintoja.
En odota rakastumista ensi treffeillä mutta vähän kipinää pitäisi olla tai ei tule toisia treffejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melko lailla. Koulut ja yliopisto käyty ja kiva oman alan työpaikka juuri saatu, kihloissa elämäni rakkauden kanssa ja häät pian tulossa. Hyvät välit perheeseen ja ihania ystäviä, eipä siinä sen ihmeellisempää :)
Jos ei lasketa koko peruskoulun kestänyttä kiusaamista ja yksinäisyyden tunteita, on kaikki mennyt sopivan mukavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan. Lapsuuden traumoista aiheutui niin vakavat mielenterveysongelmat, että olen nyt 26-vuotiaana eläkkeellä. En näe mitään tulevaisuutta itselläni.
On.
Työskentelen johtotehtävissä menestyvässä pienyrityksessä, mies tienaa 200k vuodessa ja ostelee tuhansien eurojen lahjoja ja matkoja, kavereita ja vapaa-ajan tekemistä löytyy runsaasti.
Ainoa, mikä harmittaa, on urheilun vähäinen määrä.
N29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena en muista haaveilleeni kun oikikseen pääsystä - ja poikaystävästä. Poikaystävän sain lukioaikana ja oikikseen pääsin ensi yrittämällä. Ensimmäinen suhde päättyi opiskeluaikana, ja sen jälkeen haaveilin vaan saavani rakastamani miehen. Sain tuon miehen, ja yllättävä lapsihaave toteutui myös. On hieno ura, lapsia, upea talo, matkoja ja terveyttä. Viitisen vuotta sitten ajattelin, että olen saanut kaiken, ja enemmänkin. Sitten elämääni astui toinen mies, joka ajatuksen tasolla on saanut kaiken sekaisin. ulkoisesti kaikki on kuitenkin kuten ennenkin. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut valmistautua avioeroon ja uuteen elämään, mutta sen aika ei ole vielä. Näin nelikymppisenä kuitenkin tiedän, että elämäni ei todennäköisesti ole vielä edes puolivälissä, ja tuskin maltan odottaa tulevaisuutta! Uutta itsenäistä elämää!
Hurjimmatkin unelmat ovat toteutuneet ja moninkertaisesti. Viime vuosina olen myös ymmärtänyt, että ne ovat toteutuneet oman ahkeruuden kautta ja olen osannut antaa siitä kiitoksen rehellisesti itselleni, vaikka se kuinka olisi nykyisin poliittisesti epäkorrektia ja pitäisi kiitellä vain sattumaan ja hyvää onnea.
No ei. Olen saanut paljon enemmän kuin ikinä osasin aavistaa. Vanhempieni avioliitto oli ihan helvetti, jota jouduin katsomaan aina teini-ikään asti. Olin 16-vuotias, kun päätin että olen koko elämäni omillani. En etsi elämäni prinssiä (niitä ei ole, pelkkiä kusipäämiehiä). Pärjään omillani. Lapsuudestani sikisi vahva, itsenäinen, ehkä kovakin nainen.
Näin menin, miehet olivat pelkkää hupia. Kunnes törmäsin ihan poikkeusyksilöön. Hänellä oli hyvin samanlainen lapsuus, ehkä vielä pahempi kuin itselläni. Puhuimme lapsuutemme puhki, mietimme elämän toiveet ja arvot. Onneksi olemme molemmat aika realistisia ja analyyttisiä, sielunsisaruksia. Nyt, vuosikymmenten yhteiselämässä olen saanut sylin täydeltä onnea. Mitään en odottanut, ajattelin eläväni yksin koko elämäni. Ja sain lapsia, lastenlapsia ja edelleen pyörryttää, rakkaudesta, kun katselen tuota rakastani, jonka kanssa yhdessä edelleen mennään :).
Ei todellakaan, sain lapsen kyllä minkä halusin silloin mutta todella haastava tapaus...aikalailla loppu. Työpaikkojan (siis pitkäaikaisten, vakituisten) löytäminen todella vaikeaa kun vietti pari vuotta kotona lapsen kanssa, eli aika paljon työttömyyttä, mies alkoi hakkaamaan joten ero. On vain pari ihmistä elämässä joita jaksan ja jotka jaksavat minua. En todellakaan kuvitellut elämää tälläiseksi mutta minkäs teet kun niin moni asia on toisista ihmisistä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
On ja ei, olen 29-v:
- Kiusaamista päiväkodista amk:hon
- Asperger-diagnoosi 14-vuotiaana, jota häpeän yhä
- Paniikkihäiriödiagnoosi 17-v, lääkkeitä syöty siitä asti
- Vaikeat masennuskaudet 22-24-v ja 26-29-v
- Halusin graafiseksi suunnittelijaksi ja pääsin opiskelemaan alaa
- Kuitenkin teen kyseisiä töitä vain sivutyönä, koska vakituisia työpaikkoja ei tämmöisille lapsentekoiässä oleville ja samalla yhteiskunnan silmissä ikälopuille naisille jaeta
- Teen alaani kuulumatonta työtä freelancerina. Toisaalta ihan kiva kun on etätyö ja saan työskennellä missä haluan
- Tulotaso vaihtelee itsellä (vuosiansiot siinä 25k kieppeillä), ja mieskin jäi viime viikolla työttömäksi
- Oma asunto jäänee haaveeksi vaikka harrastan sijoittamista
Miksi häpeät diagnoosiasi-minkä sinä sille voit, noin lähtökohtaisesti?
Hoida itseäsi, elä hyvä elämä. Olet saavuttanut monta tärkeää asiaa, kuten koulutus, työ ja ihmissuhde.
Pääset tekemään koulutustaso vastaavaa työtäkin, edes jonkin verran.
Jos sinulla on jotain mitä sijoittaa, niin sittenhän asiat on hyvin. Turha kriittisyys vähemmälle, vaikka se kuuluukin diagnoosisi piirteisiin.
En ole koskaan yrityksistä huolimatta osannut odottaa elämältäni mitään tiettyä, koska lapsuuteni jossain määrin ryöstettiin minulta ja persoonani on jäänyt jossain määrin kehittymättä täyteen kukoistukseensa. Sen vuoksi on vaikea arvioida mitä odotin.
Olen ehkä ollut pettynyt siihen kuinka ahdistukseen taipuvainen olen ja myöskin siihen, että jonkinasteisia terveysongelmia on ollut melko nuoresta lähtien. Toki olen myös pettynyt kaikista niistä haasteista mitä elämä on minulle ja läheisilleni heittänyt.
Erityisen ylpeä ja onnellinen olen siitä, että lähtökohdistani huolimatta sain opiskeltua itselleni ihan hyvän ammatin. Turvallisen pitkäaikaisen kumppanin ja hänen kanssaan saamani lapsen ja jonkinasteisen melko tavallisen perhe-elämän eläminen on tyydyttävää ihmiselle, jolla on ollut turvaton lapsuus.
Olen vasta myöhemmällä iällä osannut määrittää mitä haluan elämältäni. Olen alkanut kokemaan kiitollisuutta myös elämäni varjopuolista ja oppinut ymmärtämään mitä rikkauden tunnetta olen elämääni saanut elämällä todella erilaisia vaiheita ja kokemalla erilaisia tunteita. Olen ottanut tästä oikein itselleni moton enkä halua toistaa mitään samaa kaavaa koko elämääni, olkoot sitten se kaava toimiva tai ei. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on opetella tyynesti luopumaan asioista esim.odotuksista, terveydestä ja lopulta elämästä. Kun olen valmis hyväksymään rauhallisesti kaiken lopullisuuden, voin vasta 100% alkaa nauttimaan elämästäni.