Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Vierailija
01.07.2019 |

Jos, niin miten? Jos ei, niin miten?

Kommentit (645)

Vierailija
241/645 |
07.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla ei ole koskaan oikein ollut mitään suuria unelmia tai tavoitteita joita kohti olisin painanut menemään.

Olen kai vaan elänyt tässä hetkessä pienestä pitäen. Ainoat toivomukset on olleet siinä että läheiseni olisivat onnellisia ja terveitä, minä toki myös.

Kaikki muu onkin saanut mennä omalla painollaan. Valmistuin ammattiin jota en ikinä olisi kuvitellut tekeväni ja nautin alalla olosta aika pitkään. Lähdin mukaan vapaaehtoistyöhön kun joku nykäisi kadulla hihasta ja sen kautta löysin myös uuden duunin joka on vähän enemmän sitä "tee työtä jolla on merkitystä" kuin edellinen. Samalla saan tehdä vapaaehtoistyötä joka on muuttanut asenteitani ja ajatuksiani tavalla jonka en olisi kuvitellut olevan mahdollista.

Olen terve ja onnellinen. Ihmiset elämässäni ovat terveitä ja, ainakin olettaisin, onnellisia.

Elän etuoikeutettua valkoisen naisen elämää maassa jossa asiat on vähän liiankin hyvin. Siksipä minun unelmani koskevat muiden ihmisten, eläinten ja luonnon unelmien toteuttamista. Olen itse saanut jo aivan riittävästi yhdeksi eliniäksi.

Vierailija
242/645 |
07.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut paljon enemmän kuin joskus nuorena osasin edes kuvitella. Minulla on ja on ollut varsin mielenkiintoinen elämä ja se on hyvällä mallilla.

Lähdin heti yo-kirjoitusten jälkeen ulkomaille töihin, palasin Suomeen opiskelemaan, perustin perheen ja siirryimme taas ulkomaille. Lisää lapsia siunaantui, kävimme Suomessa kääntymässä, mutta veri veti jälleen ulkomaille.

Olen saanut hoitaa lapset kotona ilman stressiä ja meillä oli mahdollisuus taata heille erinomainen koulutus ja alku omaan elämään.

Olemme matkustelleet ympäri maailmaa, nähneet ja kokeneet paljon sellaista, mitä useimmat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan. Olemme yhteiskunnallisesti hyvässä asemassa ja sekin tuo elämään paljon kivaa mukanaan.

Meillä on pari ihanaa taloa puutarhoineen. Meillä on onnellinen avioliitto vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Jo aikuistuneihin lapsiin on todella hyvät välit. Minulla on mukavia harrastuksia, joista nautin.

En tiedä, mitä muuta olisin voinut toivoa? Kunhan suht terveenä saisi pysyä edelleenkin vaikka ikää karttuukin.

Oletko ikinä ajatellut, kuinka paljon elämäntapaan on kuormittanut ja kuormittaa edelleen ympäristöä? 🤔

No tulihan se sieltä, tähänkin aiheeseen :D

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
243/645 |
07.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Mielenterveysongelmat ovat tehneet työskentelystä ja ihmissuhteista hyvin hankalia. Tunnen itseni elämän sivusta katsojaksi.

Sivusta katsojuus tuttu asia minullekin. Koen vahvasti olevan sivussa ja kohta tämä lysti päättyy, mutta koen olevani aina sivussa.

Koen jopa olevani ihmisten keskuudessa aivan epäihminen. Jotain kummallista oli ilmassa jo, kun olin aivan pieni.

Sitä ei vain millään integroidu ja sulaudu ja unohda omaa itseä ruumiin sisässä ja ymmärrä tätä ydintä tässä pyörässä.

En ole ainoa sivusta katsoja, kiva juttu! :) Paitsi synkimpinä, aivan todella, todella synkimpinä hetkinä koen olevani niin sivussa (vaikka olisin ihmisten keskellä ja tuottaisin puhetta), että toivon jo elämäni junan pysähtyvän raiteellaan. Silloin vain toivon elämäni päättyvän, edessä ei siinnä muuta kuin mustaa ja moppikin lentää lattialle ja kyynel vierähtää ämpäriin ja sormi jää hissinoveen kiinni ja palanen sormesta irtoaa. Aurinkoisempina päivinä, siis silloin joskus, juna saa vain puksuttaa eteenpäin. Joskus taas unohdan säätilan kokonaan, kun läähätän junani perässä junaraiteilla. Enkä vieläkään ole perillä.

Vierailija
244/645 |
07.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

junassa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Mielenterveysongelmat ovat tehneet työskentelystä ja ihmissuhteista hyvin hankalia. Tunnen itseni elämän sivusta katsojaksi.

Sivusta katsojuus tuttu asia minullekin. Koen vahvasti olevan sivussa ja kohta tämä lysti päättyy, mutta koen olevani aina sivussa.

Koen jopa olevani ihmisten keskuudessa aivan epäihminen. Jotain kummallista oli ilmassa jo, kun olin aivan pieni.

Sitä ei vain millään integroidu ja sulaudu ja unohda omaa itseä ruumiin sisässä ja ymmärrä tätä ydintä tässä pyörässä.

En ole ainoa sivusta katsoja, kiva juttu! :) Paitsi synkimpinä, aivan todella, todella synkimpinä hetkinä koen olevani niin sivussa (vaikka olisin ihmisten keskellä ja tuottaisin puhetta), että toivon jo elämäni junan pysähtyvän raiteellaan. Silloin vain toivon elämäni päättyvän, edessä ei siinnä muuta kuin mustaa ja moppikin lentää lattialle ja kyynel vierähtää ämpäriin ja sormi jää hissinoveen kiinni ja palanen sormesta irtoaa. Aurinkoisempina päivinä, siis silloin joskus, juna saa vain puksuttaa eteenpäin. Joskus taas unohdan säätilan kokonaan, kun läähätän junani perässä junaraiteilla. Enkä vieläkään ole perillä.

Niin ja lisätäkseni vielä varsinaiseen kysymykseen: kyllä, elämässäni osa asioista on mennyt toiveeni mukaan. Osa taas ei, oikeastaan monikaan. Tuuliajolla olemista kaiken aikaa, ja tässä alkaa jo epäillä, että ohjaanko minä elämääni oikealla tavalla. Nähtävästi en, mutta asiaan olisi hyvä saada pikaista muutosta. Ehkä sitten, kun oivallan pikkuihmisvaiheeni haaveeni olevani liian epärealistisia ja päädyn toteamaan, että joko teen tai en.

Vierailija
245/645 |
07.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Monelta osin elämäni on kyllä mennyt niin kuin olen halunnut. Valmistuin lääkäriksi ja pääsin erikoistumaan haluamalleni alalle. Asun kauniissa talossa ja taloudellinen tilanteeni on hyvä. Olen saanut kauniit häät.

Kaikkein tärkein toive koko elämäni ajan on ollut tulla äidiksi. Se toive on tyttäreni myötä toteutunut. Elämässäni ei ole mitään tärkeämpää tehtävää kuin olla äiti. Siinä koen suurinta onnistumisen, ilon, rakkauden ja elämän tarkoituksen tunnetta. Olen itse aika epävakaasta perheestä joten olen tehnyt kaikkeni ollakseni omia vanhempiani parempi. Mielestäni olen siinä onnistunutkin. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi että ura kulkee elämässäni koko ajan tärkeänä mukana ja nautin työstäni ja sen haasteista myös suunnattomasti.

Suurin pettymykseni elämässäni on avioliitto. En ole oikean miehen kanssa. Luullakseni olen hänen kanssaan pysynyt velvollisuuden tunteesta, siksi koska varsinaisesti ja oikeasti hänessä ei ole mitään vikaa, siksi koska elämä hänen kanssaan on aivan vakaata. En kuitenkaan tunne häntä kohtaan rakkautta ja tiedän että tämä suhde tulee jonain päivänä päättymään eroon. Se tulee olemaan elämäni suurin epäonnistuminen, etten voi tarjota lapselleni rakastavaa ydinperhettä. Se tunne hajottaa sydäntäni ja päivittäin pohdinkin, yrittäisinkö kuitenkin kestää suhteessa vielä 16 vuotta, kunnes lapsi todennäköisesti muuttaa pois kotoa.

Vierailija
246/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

En muista mitä olen elämältäni halunnut. Paitsi tietyn ammatin halusin nuoresta asti, jonka saavutinkin, jossa viihdyn ja jolla pärjääkin taloudellisesti hyvin. Ura on edennyt kivasti jne. Sitä tärkeämpää on kuitenkin, että sain parisuhteen, jossa minua rakastetaan, arvostetaan ja minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Se on korjannut suunnattomasti lapsuuden turvattomuutta, arvottomuutta ja ulkopuolisuutta. Edelleen on vaikea luottaa muihin ja päästää lähelle, mutta siitä huolimatta olen riittävän ehyt ja uskallan rakastaa itseäni saamani rakkauden ansiosta. Tätä hyväksyntää en varmaan uskaltanut edes toivoa nuorena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
247/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

En ainakaan elä hyvää elämää. Olin liian idealistinen nuorena enkä tajunnut elämän kylmiä faktoja, joita kukaan ei kyllä edes yrittänytkään selittää. Jos näitä olisin noudattanut, niin elämäni olisi paljon parempaa:

1. Jos on todella hyvä koulussa, niin sitten valitaan pitkä matikka ja pyritään lukemaan hyväpalkkaiseen ammattiin eikä jotain höpö-höpöä. Sisäistä humanistiaan voi toteuttaa vaikka työväenopiston kursseilla. Turha itkeä, kun on persaukinen toimistorotta maisterin paperit taskussa. Kielitaitoa vaikka muille jakaa, ei rahaa lähteä minnekään.

2. Jos hankit itsellesi nuorena samanlaisia kotona nyhjääviä kavereita kuin itsekin pääosin olet, niin varaudu siihen, että nämä vain vähän seuraa muutenkin kaipaavat löytävät miehen ja nyhjäävät jatkossa vain hänen kanssaan. Olisi pitänyt opiskeluvuosina panostaa vähän seurankaipuisempiin tyyppeihin, myöhemmin on jo hankalaa. Ylipäätään elämä ei ole "Frendit". Ensimmäinen jakolinja suomalaisten kotihissukoiden ystävyyssuhteissa on parisuhde/ei parisuhdetta, toinen lapsia/lapseton.

3. Jos olet sisaruksista se vanhempien pikku apulainen, niin eivät ne muut opi mitään vastuuntuntoa edes näiden sairastuessa ja kuollessa. Saat kaikki huolet niskaasi ja omiin murheisiisi et mitään tukea, varsinkaan käytännön apua et mihinkään. Älä passaa aikuisia ihmisiä enää millään tavalla, kun olette kaikki aikuisia. Luuri korvaan ja kortti vain jouluna, niin pysyvät omalla tontillaan.

4. Älä ala työpaikallasi missään vaiheessa kuunnella pomon alituisia purkauksia huonosta työviihtyvyydestään saati henkilökohtaisista murheistaan. Sellaisia alaiselleen kesken työpäivän vuodattava ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen ja tulee kyllä myöhemmin silmillesi, jos lopetat epävirallisena omaishoitajana jatkuvat ylityöt ja alat pitää pitämättömiä vuosilomiasi.

5. Yleensäkään kenellekään työpaikalla ei kannata kertoa mitään henkilökohtaista varsinkaan, jos on muuta porukkaa nuorempi. Silloin ne kyllä muodostavat heti juoruiluklikin keskenään ja kaikki kerrotaan sille paskamaisimmalle tyypille, jolle et itse olisi halunnut kertoa mitään.

Itselleni on liian myöhäistä, mutta tämän listan antaisin lahjaksi jollekin teinille aforismikirjojen sijaan. Varsinkin ensimmäinen kohta on tärkeä: ihan liikaa nuorille lässytetään omien unelmien tavoittelemisesta.

Nyt viisikymppisenä mäkin allekirjoitan tästä ihan kaiken.

Erityisesti tyttönä, jos on yhtään matikkapäätä, niin pitkä matikka ja jonkin kova ala, ja siitä tutkinto. Ei tutkijaksi, vaan teollisuuden, viennin ja kaupan aloille.

Ei se tarkoita että uhraa haaveensa ja ihanteensa, vaan että hankkii niiden toteuttamiseksi parhaat työkalut ja resurssit.

Jos on hyvä tutkinto ja saa arvostetun työn ja hyvän palkan, voi jossain vaiheessa itse valita työnsä, alansa ja työnantajansa, eikä edes siltä alalta jota opiskeli. Tutkinto oli vain yleinen lähtökohta,,ei kahlitse pidemmällä tulevaisuudessa.

Vielä neuvoisin: elämänkumppani joko tukee tai estää menestymistä.

Tärkein valinta on se puolison valinta. En tarkoita, että kuinka varakas hän on. Tarkoitan, että hänen asenteensa juuri sinua kohtaan.

Ei auta, jos hän on kaveri ja suosittu ja antelias muille, jos hän olettaa, että sinä valinnoillasi edistät ensi sijassa hänen unelmia ja uraa.

Pitää valita sellainen, joka on valmis tukemaan sinua. Kestämään että keskityt opintoihin etkä vain häneen, kestää että asut toisella paikkakunnalla tärkeän harjoittelun tai aloitustyöpaikan kanssa. Kestää kulkea töissä bussilla, että sinä pääset autolla töihin. Kestää muuttaa sinun työsi perässä. Kestää, että teet työmatkoja, silloinkin kun teillä on lapsia, silloin hoitaa lapset kun olet työmatkoilla. Kun lapsi sairastaa, päätätte yhdessä, kummalla on tärkeä palaveri, ehkä sinä olet töissä aamun ja hän illan.

Jos sinun tarvitsee saada tutkinto puolestasi valmiiksi, hän voi elättää sen hetken teitä.

Sellainen tekevä, säästävä, ryhtyvä ja valmiiksi saava, rakentava ja opiskeleva.

Älä ota kaljaveikkoa, ja jos voit, älä sellaista jolla on jo elätettäviä lapsia jos sinulla ei vielä ole.

Vierailija
248/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei missään nimessä...tai no tavallaan ehkä sittenkin, koska en ikinä ole pystynyt odottamaan tai suunnittelemaan tai odottamaan mitään, kuvittelemaan itseäni missään ammatissa tai työssä, lapsesta saakka. Sinänsä positiivista, että elossa ollaan edelleen, teininä mietin että en halua itsariakaan tehdä vaan kattoa että mitä helvattaa tästäkin elämästä tulee. No, ei siitä paljoa ole tullut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
249/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei ole mennyt kuten ajattelin, vaan paremmin. Muutto ulkomaille, eläkkeelle 45 vuotiaana, maailmaa kierretään ja lapset menestyy jo omillaan, hekin ulkomailla.

Vierailija
250/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tama ketju on hyva esimerkki resilienssin merkityksesta sen suhteen miten oman elaman kokee menneen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
251/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

On mennyt isossa kuvassa sinne päin, yleistä hyvinvointia ja pärjäämistä, tässä se sitten vuosien mittaan on rakentunut. No, lukion valitsin ehkä jollain tapaa väärin, arvosanat olisivat riittäneet parhaimpiin mutta sitten valitsin ystävän ja läheisen sijainnin perusteella. Tämä oli ehkä virhe mutta turha sitä enää jossitella. Ei tullut sitä uraa mitä luulin haluavani, en päässyt ko.yliopistoon, selittyy sillä että lukiossa ei tietyissä aineissa ollut sitä parasta mahdollista opettajaa, ja näin ollen lähtöpisteet huonommat plus että hieman herpaantui jaksaminen lukea pääsykokeisiin. Mutta olen sitten opiskellut muuta, yksi AMK ja kaksi yliopistotutkintoa. Töitä olen tehnyt yo-kirjoitusten jälkeen koko ajan, joten tuloja on ollut että on voinut myös matkustella, kerätä säätöä, ostaa asunnon ja toisen sijoitukseen. Toki lainaa on mutta mitä sitten. Auto, mies ja pitkä parisuhde/avioliitto. Töissä edennyt ja tyytyväinen työhöni sekä työyhteisöön. Lapsia on kolme. Perhe-elämä mukavaa, mutta kyllä sen eteen joutuu tekemään töitä että saa tasoitettua lasten arkea mieluisaksi, mikä tekee koko perheen elämästä myös mukavaa, ja panostamaan parisuhteeseen ja omaan hyvinvointiin, että jaksamme myös katsella toisiamme edelleen. Koko ajan olen tietoisesti vienyt asioita eteenpäin ilman että antaa sen tapahtua mitä tapahtuu. Ei näistä ole mitään tapahtunut odottelemalla. Ainoa tsäkällä tapahtunut asia on ollut tavata mieheni. Kaikki muu on ollut tekemällä tehtyä tai eivät ole tulleet ilmaiseksi, myös lapset jopa pitkien lapsettomuushoitojen tuloksena. Mutta paljon olen mielestäni saavuttanutkin.

Huh. Kauheaa suorittamista, että voi olla itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Näitä lukiessa onnellisuuteni vain kasvaa. Olen ollut tyytyväinen omaan elämääni sitä rakentaessa, en vain saavuttaessani jotain. Olen elänyt hetkessä enkä sitku. Kaikkea on kirjoittajaa ja monta muutakin täällä vähemmän paitsi pelkoa, että ei ole tarpeeksi.

Vierailija
252/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei oo todellakaan mennyt. Tuli vakava krooninen sairaus nuorena, samaan aikaan menetin mummini syövälle. Ja seuraavana vuona isäni menehtyi.Onneksi olen saanut kuitenkin terveitä lapsia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
253/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

On mennyt paljon kuten olen toivonut. Olen saanut aviomiehen, kaksi tervettä lasta ja omakotitalon, mutta rahat ovat aina olleet niin tiukilla, että se rajoittaa elämää.

Vaikka puhutaan, että raha ei tuo onnea se olisi mahdollistanut vähän matkustelua tai ravintolassa käynnin joskus. Aina täytyy pihistää rahassa, mikä vaikuttaa tietenkin kaikkeen. Olen onnellinen perheemme terveydestä, mutta silti koen kateutta, kun ei ole varaa matkustella joskus. Olen haaveillut siitä aina.

Odottelen tulevaa, jos olisi enemmän rahaa matkustella.

Kolumenestykseni oli hyvää, mutta jouduin huonoon kaveriporukkaan ja opiskeluinto lopahti. Niinpä teen perus pienipalkkaista työtä (minulla on ammattitutkinto).

Aionkin kannustaa omia lapsia opiskelemaan! Ja olenhan itsekin vielä nuori.

Vierailija
254/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Kaikki melko vaatimattomat tavoitteet saavutettu niin perheen, työn kuin harrastuksen saralla. Nyt 40 ikävuotta lähestyessä ei oikein tiedä mitä tavoittelisi.

Tämähän se. Olen itse samassa ikäryhmässä ja omat, kohtuulliset tavoitteet on saavutettu. Nyt pitäisi keksiä mitä seuraavaksi??

Jatko-opintopaikka, tohtoriksi? Tosin en näe, mitä hyötyä siitä olisi?

Uusi työpaikka, koska haasteita pitäisi olla. Miksi? Viihdyn nykyisessä oikein hyvin.

Joku superpäräyttävä matka, projekti, uusi elämäntapa? No mikä se voisi olla, ei ole hyviä ajatuksia tai kiinnostuksenkohteita, ei ideoita.

Pitäisikö nyt vain odottaa eläkettä ja tuskatonta kuolemaa??

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
255/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aika lailla. Ajattelen myös niin, että elämäni menee kuten Taivaan Isän tahto on. Hänellä on mahdollisuus sulkea ja avata ovia, ja Hänen parhaan tahtonsa mukaan mennään.

Vierailija
256/645 |
08.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei ole mennyt. En ole koskaan ymmärtänyt itseäni. Olen aina ollut vieras itselleni. En oikein tiedä kuka olen ja mitä tässä maailmassa haluan. 

Rahaa minulla kyllä on, mutta olen yksinäinen ja turhautunut. Minulla on selvästikin käsittelemättömiä traumoja, joita olisi pitänyt nuorempana käydä selvittelemässä terapiassa.

Allekirjoitan myös sen, mitä tässä ketjussa on kirjoitettu unelmien seuraamisesta vs. järkevä työpaikka. Nuoret: älkää tavoitelko unelmianne. 

Vierailija
257/645 |
09.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei mennyt kuten odotin ja toivoin, meni (ja menee) mielenkiintoisemmin. Sain todella paljon enemmän kuin osasin odottaa, hyvässä ja pahassa.

Tämä on elämää. Se toivottu olisi ollut todella tylsää.

Vierailija
258/645 |
09.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Minua henkisellä väkivallalla kasvattanut äiti pilasi elämäni. Henkinen väkivalta naamioitiin niin, etten itse käsittänyt ollenkaan, että olen uhri. Minua pidettiin syyllisenä kaikkeen. Pahimpia eivät ole olleet vain äitini, joka kiusasi minua, vaan myös kodin ulkopuoliset ihmiset, teille haluaisin sanoa, että syökää hatullinen kakkaa, olette sen ansainneet. Aina käyttämässä hyväksi kotonaan kiusattua henkisen väkivallan uhria niin, että saatte purettua omat paskat patoumanne minuun. Vihaan teitä, ja halveksin.

Onneksi maapallolla on olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka aidosti välittävät minusta, joten kunhan saan käsiteltyä haavat, jotka henkisestä väkivaltakohtelusta syntyivät, elämälläni on paljonkin toivoa mennä parempaan. Kiusaajat sen sijaan jäävät ikuisiksi ajoiksi sikolätteihinsä mätänemään. Röh.

Älä aina jaksa. Milloin kamala äiti, milloin mies tuo lapsen väärään aikaan sulle, eikä pyydä anteeksi. Aina jonkun muun syy.

Siis tämähän on se, joka on avannut kymmeniä keskusteluja äitivihastaan. Äiti ei pyydä anteeksi. Ymmärtääkseni ei ole kovin huono lapsuus ollut. Eronnut., lapset pääasiassa isällä. Kerran toi lapset hänelle, koska hänen viikonloppu. Olivat kuitenkin käymässä mummolassa ja ei olisi pitänyt viedä sinä viikonloppuna. Kauhea virhe, miehen olisi pitänyt pyytää anteeksi käytöstään. Hänen lukutuokionsa keskeytyi lapsen takia. Lapsi halusi nähdä äitinsä ja soitti, että ehtivät kuitenkin. Mies vartavasten lähti ajoissa mummolasta. Aina äidin tai miehen syy. Tai jonkun muun kuin hänen.

Vierailija
259/645 |
09.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Elämäni ei ole todellakaan mennyt niin kun oon toivonut. Päinvastoin.

Synnyin perheeseen jossa vanhemmat riiteli melkein jatkuvasti. Etenkin äiti sai sekopäisiä raivokohtauksia, joskus alkoi keskellä yötäkin imuroimaan, huutamaan ja haukkumaan isää vaikka mulla ja isällä aikanen herätys. Äiti ulosti housuun, ulostetta löytyi välillä myös vessan ja kylpyhuoneen seiniltä, äiti käytti myös isän kalsareita ja ei huolehtinut ollenkaan kauneudestaan mikä mielestäni oli outoa käytöstä naiselta. Minulla ei ollut rajoja. Ihmettelen sitä miksi isä ja äiti eivät eronneet vaikka luonteeltaan olivat selvästi epäsopiva pari toisilleen. Isä joi joka ilta olutta.

Murrosikään tullessa eli 11-vuotiaana multa lähti elämä lapasesta. Aloin meikkaamaan ja pukeutumaan seksikkäästi, näytin tyyliin katunaiselta. Jopa isovanhemmat haukkui että näytän katunaiselta ja isovanhemmilla oli tapana raivota mulle millon mistäkin naama punaisena, pakottivat minut lapsuudessa mummolaan, kurittivat fyysisesti jos tein jotain mikä ei mielyttänyt heitä kerran ukki löi mua niin kovasti selkään että ilmat tuli pihalle ja pelotti vähän aikaa kun oli tunne etten saa happea. 11-12v seurustelin myös useiden poikien kanssa, iskin varattuja, puhuin muista seläntakana pahaa ja levittelin salaisuuksia, osittain tein näitä asioita koska halusin suosiota, ajattelin että jos kerron Tiinalle mitä Minna puhui hänestä niin saan suosiota kun Tiina ajattelee että ompa tuo Johanna hyvä ystävä kun kertoi mitä minusta puhutaan seläntakana. Mulla on myös voimakkaasti erotiikkaan taipuvainen luonne, en osannut hallita sitä nuorempana ja minun luonteesta löytyy molemmat piirteet ystävällisyys/kierous niin ihmisten on varmaan välillä ollut vaikea päättää oonko enemmän hyvä vai paha ihminen. Nuorempana ihastuin myös helposti ja aina kun olin ihastunut niin tuntui että oli pakko aloittaa parisuhde koska siitä tuli niin aikuismainen olo, halusin myös näyttää ystävilleni jotka ei seurustelleet vielä että olen paljon kypsempi kuin he kun jo seurustelen ja suutelen ja halusin mielyttää myös niitä poikia, halusin että kaikilla olisi kivaa... Ainoana lapsena sain paljon myös rahallisesti kaikkea eli olin lellitty ja kun lainasin rahaa "ystävilleni" niin he alkoivat puhua että Johanna ostaa ystäviä vaikka halusin että kaikilla ois vaan kivaa...

Vierailija
260/645 |
09.07.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ylä-asteelle mennessä mulla oli katunaisen maine ja mua kiusattiin rajusti ollessani 13-14vuotias. Olen kokenut kaikki henkisen väkivallan muodot ja vähän myös fyysistä väkivaltaa.

Joka päivä oli h-nimikkeellä haukkumista, mulkoilua ja naureskelua kun kävelen ohi.

Minusta levitettiin myös perättömiä juoruja, uhkailtiin, tönittiin, kerran lyötiin ja muut seisoi ympärillä ringissä nauramassa ja taputtamassa, kirjotettiin kirjaston vessan seinään että Johanna on h***a.

Olin kiusaamisen takia tosi stressaantunut ja 15-vuotiaana sairastuin ensimmäisen kerran kroonisesti, sairauden nimi on ärtynyt suoli ja netistä löytyy tietoa mustaavalkoisella että sairauden laukaisijana voi toimia stressi. Tiedän 100% varmuudella että stressi laukaisi minulle tämän sairauden, koska 13-14vuotiaana mulla koski joka päivä vatsaan kun jännitin kouluun menoa ja ulkona liikkumista kiusaamisen takia.

Yleensä tässä vaiheessa monet nillittää että itse olet aiheuttanut elämäsi pilalle menemisen, mitä sitten vaikka olenkin? eikö ne kiusaajatkin ois voineet olla vähän armollisempia ja tajuta että 11-12vuotiaan aivot ei oo lähelläkään aikuisen aivoja joten aina ei tee niitä fiksuimpia valintoja... ainiin silti mun täytyy ymmärtää että kiusaajat oli myös saman ikäisiä lapsia ja ymmärtää sen takia heidän aiheuttamansa henkinen ja fyysinen väkivalta! Kiusaajani ovat pahoja ihmisiä ja kyllä olen katkera.

Ylä-asteen jälkeen ihastuin palavasti itseäni pari vuotta vanhempaan jätkään, ajattelin että hän on se oikea minulle, mutta en ollut valmis viemään ihmissuhdetta nettikeskusteluista pidemmälle koska häpesin suolistosairauttani ja ainoastaan kerran tavattiin oikeassa elämässä. Tuntui että tämä jätkä alkoi kohtelemaan mua myös huonosti kun sai tietää että mulla on huono maine ja miten vihattu ihminen oon, miten kukaan jätkä kehtaisi seurustella naisen kanssa jolla on katunaisen maine? tämä jätkä käytti minuun myös kaikki henkisen väkivallan muodot, uhkasi hakkaamisella ja tappamisella, syytti mua itsemurhayrityksestään kun en vastannut yöllä puhelimeen koska nukuin ja kännykkä äänettömällä niin oli yrittänyt viiltää kaulavaltimonsa auki ja veri roiskui kuulemma pitkin vessan seiniä. 2 vuotta annoin tämän tunnekylmän ihmisen kohdella itseäni huonosti, ennen kuin kykenin laittamaan välit poikki, koska sillon kun on tunteita toista ihmistä kohtaan niin sitä uskoo, luottaa ja toivoo mahdollisimman pitkälle että hän kykenee parantamaan tapansa! Luulen ettei edes halunnut parantaa, nautti siitä kun sai laittaa mun psyykettä entistä enemmän palasiksi vaikka olisin kiusaamisen jälkeen tarvinnut suojelua ja rakkautta. Totesi vielä oikeen " en ole aiemmin nähnyt toista ihmistä jolla ois yhtä heikko psyyke kuin sinulla " .

19-vuotiaana laitoin välit poikki mun vanhempiin ja muutin kauas pois, meno ei kotona muuttunut miksikään ja isovanhempiin katkaisin välit jo 12-vuotiaana. En jaksanut enää sitä että kotona riidellään joka viikko, mun elämä oli ollut tuollaista vuosia ja 12-vuotiaana tein päätöksen etten hyväksy enää sitä että isovanhemmat lyö minua.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan kolme kaksi