Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan mikään ei ole sujunut niikuin olisin itse halunnut.

Koskaan ei ole saanut elää omaa elämää.😢

Mitenniin ei ole saanut? Joku on aseella uhaten käskenyt tehdä valintoja joita et halunnut tehdä?

Ei ole mennyt suunnitellusti, mutta hyvin silti. Olen nyt 43, minulla on mahtava vaimo (vaihtamalla parani), hyvä työpaikka, loistavat työkaverit, pari koiraa, lähes unelmien omakotitalo ja hyvä auto. Minulla on hyvät välit sukulaisiin ja vanhempiini ja sisaruksiini. Olen pääosin terve. Lapsia ei ole, mutta olen aika sujut sen kanssa.

Halusin lääkäriksi, mutta hain oikikseen. Jäin todella niukasti ulos, mutta ei yhtään harmita, kun olen nyt myöhemmin katsonut noita työmääriä, mitä juristikaverit tekevät. Itse olen jättänyt kesken niin yliopiston kuin ammattikorkean. Ilmeisesti minulla on ADHD:n oireita. Siitä huolimatta olen ollut töissä 21-vuotiaasta saakka yhtäjaksoisesti ja nykyään tienaan lähes saman, kuin ne juristikaverit, mutta minua ei tapeta työmäärällä.

Saan puuhailla oman talon remppajutuissa ja nauttia isosta tontista. Jopa naapurit ovat ihan parhaat, mitä voi olla.

Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin velkaa on vielä runsaasti ja vyötäröllä liikakiloja. Näistä kyllä molemmista pääsee eroon, kun vain on tarpeeksi sinnikäs.

Iloisella, reippaalla ja uteliaalla asenteella pääsee yllättävän hyvin elämässä eteenpäin. Harmittaa vain niiden puolesta, joille sattuu joku sairaus tms. joka vie mahdollisuudet hyvään elämään. Kaikki olisivat sen kuitenkin ansainneet.

Kaikki toiveeni täyttyivät jo ennen 40-vuotispäivää, ja sen jälkeen on tullut paljon bonusta. Ei pidä ymmärtää väärin - minulla on ollut isoja vastoinkäymisiä ja olen myös menettänyt, mutta tässä onkin nyt kysymys plus-puolesta. Onnistuin kouluttautumaan ilman mitään henkistä tai taloudellista tukea vanhemmiltani, ja pääsin työuralla niin pitkälle kuin olin valmis menemään. Olen rakastanut ja saanut vastarakkautta.  Omia lapsia en saanut, mutta lapsen rakkauden ja lapsiperhearjen olen saanut kokea. Minulla on oma koti ja riittävä taloudellinen turva, vaikka asuntolainaa onkin vielä. Olen myös saanut etsiä totuutta ja henkinen kehitykseni on ollut jatkuvaa.

Minulta puuttuu paljon sellaista, mitä muilla on ja mitä he tavoittelevat. Itselleni tärkeimmät jutut olen kuitenkin saanut.

Aloin oikein miettiä tätä. Elämä ei ole ollut aina ihan helppoa mutta ei minulla mitään suuria ongelmiakaan ole ollut. En näin viisikymppisenä enää muista mitä oikeastaan mahdoin odottaa elämältä, perhettä ja töitä varmasti lama-aikana ammattiin valmistuneena, silloin ei mikään ollut varmaa eikä selvää.

Puolison työpaikkojen menetykset ja terveysongelmat ehkä ovat olleet menneinä vuosina suurimpia vastoinkäymisiä mutta niistä on aina selvitty eteenpäin ja jo vuosia on molemmilla ollut hyvä työ ja hyvä senverran hyvät tulot että on varaa ostaa uusi auto molemmille ja asua uudehkossa meille rakennetussa isossa omakotitalossa, Matkustelemme perheenä ja rahat riittävät kaikenlaiseen ehkä turhaankin. Ammatillisesti olen saavuttanut sen mitä vuosien varrella haaveilinkin

Lapsemme ei asu enää kotona vaan omassa asunnossa kaupungin keskustassa, on valmistunut ammattiin ja etsii omaa pysyvää paikkaansa maailmassa. Sen kun saisi järjestymään olisi elämä ihan täydellistä.

Ei ole. Mutta elämän on silti ihan hyvää, näissä puitteissa. Joskus harvoin olen miettinyt, miten toisin olisi voinut olla, mutta toisaalta on ihan turha pähkäillä kun ei asioita kuitenkaan voi enää muuttaa. 

- työura meni aivan eri tavalla kuin joskus kuvittelin

- menin naimisiin ja erosin 

- ei lapsia, vaikka olisin halunnut

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, elän yksin ja teen niinkuin itse haluan, ei taloudellisia vaikeuksia jossei erityistä varallisuuttakaan, minulla on kivoja harrastuksia ja joitain hyviä ystäviä. Muuta en kai tarvitse. :-)

On mennyt.

Ihanat lapset, mukava mies, yliopistokoulutus, mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ. Ollaan koko perhe terveitä jne.

Mielenkiintoisia tarinoita täällä, panevat ajattelemaan.

Minulla oli noin 35-vuotiaana sellainen tilanne, että tajusin elämän olevan täydellistä: tuore avioliitto, vauva, ihana koti, kiinnostava duuni, kuorrutuksena reissaamista ja sosiaalista elämää. Huomasin melkein pelkääväni kun tuntui, että ei voi tulla muutoksia kuin huonompaan.

No ei se liitto kestänytkään ja paljon muitakin muutoksia ja kriisejä on sen jälkeen tullut, mutta paljon hyvää myös. Vielä viisikymppisenä löytyi se suhde, joka näyttää kestävän vähän pahempiakin paikkoja. Työn suhteen olen tyytyväinen että olen uskaltanut tehdä reippaita ratkaisuja, kun turvallinen vakiduuni on alkanut tympimään. Lainat on maksettu ja pankissa sijoituksia niin ei mene yöunet näiden ratkaisujen takia.

Se mikä tällä hetkellä eniten huolettaa on aikuistuvien lasten tilanne. Heillä on periaatteessa kaikki ok, opiskelupaikat, parisuhteet ja silleen, mutta ei kuitenkaan ole. Kuulostaa vähän samalta kuin monen täällä kertomat tarinat, että pää ei vain pysy kasassa. Hirveä huoli ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta, tai sitten vertaillaan itseä niihin supermenestyneisiin poikkeusyksilöihin, joita lähipiirissä aina on.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

Huomaa, että olet tunnollinen, oikeudenmukainen ja järkevä. Olen onnellinen puolestasi :).

Kuten olen toivonut, siis missä vaiheessa elämää?

Nuorena ei tiennyt oikeasti mitä toivoi. Onneksi törmäsin Jeesukseen n. 22 -vuotiaana, ja onnistuin heittämään turhat elämä-projektit nurkkaan. Ja olen elänyt kivempaa elämää kuin olisin voinut kuvitella: mennyt naimisiin ulkomaisen naisen kanssa, asunut ulkomailla, saanut lapsen ja palannut Suomeen. Töitä riittänyt kohtuullisesti, vaikka tänne palattua suomalaiseen työmaailmaan  totuttautumiseen meni vuosikymmen.

Nyt odottelen viiskytvuotispäivää ja vaimon kanssa oltu yhdessä kohta 25v. Seksi on ihanaa ja sitä on paljon, juttelemme päivittäin monesti puhelimessa, kun emme ole yhdessä jne.   Sitä katselee monia lähipiirin ihmissuhdeshoppailijoita ja miettii, että hieman kovempi sitkeys oman suhteen pelastamiseksi ja terve laiskuus vaihtaa toisen ihmisen tuntemiseen pohjilta alkaen olisi voinut tehdä heistäkin onnellisempia viiskymppisiä... 

On. Useimmiten päin vi ttua.

On mennyt isossa kuvassa sinne päin, yleistä hyvinvointia ja pärjäämistä, tässä se sitten vuosien mittaan on rakentunut. No, lukion valitsin ehkä jollain tapaa väärin, arvosanat olisivat riittäneet parhaimpiin mutta sitten valitsin ystävän ja läheisen sijainnin perusteella. Tämä oli ehkä virhe mutta turha sitä enää jossitella. Ei tullut sitä uraa mitä luulin haluavani, en päässyt ko.yliopistoon, selittyy sillä että lukiossa ei tietyissä aineissa ollut sitä parasta mahdollista opettajaa, ja näin ollen lähtöpisteet huonommat plus että hieman herpaantui jaksaminen lukea pääsykokeisiin. Mutta olen sitten opiskellut muuta, yksi AMK ja kaksi yliopistotutkintoa. Töitä olen tehnyt yo-kirjoitusten jälkeen koko ajan, joten tuloja on ollut että on voinut myös matkustella, kerätä säätöä, ostaa asunnon ja toisen sijoitukseen. Toki lainaa on mutta mitä sitten. Auto, mies ja pitkä parisuhde/avioliitto. Töissä edennyt ja tyytyväinen työhöni sekä työyhteisöön. Lapsia on kolme. Perhe-elämä mukavaa, mutta kyllä sen eteen joutuu tekemään töitä että saa tasoitettua lasten arkea mieluisaksi, mikä tekee koko perheen elämästä myös mukavaa, ja panostamaan parisuhteeseen ja omaan hyvinvointiin, että jaksamme myös katsella toisiamme edelleen. Koko ajan olen tietoisesti vienyt asioita eteenpäin ilman että antaa sen tapahtua mitä tapahtuu. Ei näistä ole mitään tapahtunut odottelemalla. Ainoa tsäkällä tapahtunut asia on ollut tavata mieheni. Kaikki muu on ollut tekemällä tehtyä tai eivät ole tulleet ilmaiseksi, myös lapset jopa pitkien lapsettomuushoitojen tuloksena. Mutta paljon olen mielestäni saavuttanutkin.

Ikä 40v ja olen saanut sen mitä suurin piirtein halunnutkin, joten en tiedä mitä haluan tulevaisuudelta!i, mitä sitä alkaisi tavoittelemaan seuraavaksi 20 ja sitä seuraavaksi 20 vuodeksi.

Erikoinen kysymys. En ole maailmaan tupsahtanut toivomuslista kourassa.

37-vuotiaaksi meni paremmin kuin ikinä olin osannut toivoa; ihanat lapset, mies, ystävät ja lähisuku, iso omakotitalo, mökki järven rannalla, hyvässä nosteessa oleva ura ja taloudellinen tilanne jne. Mutta sitten ilmeisesti joku halusi antaa mulle opetuksen: 

Mies kuoli onnettomuudessa, omat lähisukulaiset sairastuivat/kuolivat, jäin hoitamaan lapsia, isoa taloa ja mökkiä yksin. Energiaa ei tämän jälkeen riittänyt enää uran kehittämiseen vaan sekin jäi junnaamaan paikoilleen. Miehen puolen suku hävisi ympäriltä miehen hautajaiseten jälkeen ja ystävätkin suurimmaksi osaksi pelkäävät kohdata surevaa leskeä. Ja taloudellinen tilanne toisen tienaajan kuoltua lähti laskusuhdanteeseen, perhe-eläkkeistä huolimatta.

Nyt yritän näiden entisen elämän murusten joukossa selviytyä.

En ole saanut juurikaan haluamiani asioita. Yrittäessä olen kuitenkin aina saanut jotain muuta. Paljon oppia, kokemusta, muistoja. Vaikka tavoite on jäänyt saamatta, olen yleensä silti saanut jotain sinne päin, jotain hyvää ja arvokasta. Jotain, mitä en osannut odottaakaan. Ja sitten vielä lapset. Parempaa kuin osasin toivoa. Eli ei ole valittamista vaikka harva asia on mennytkään toivotusti. Ehkä ihminen ei edes osaa toivoa sitä, mikä hänelle on parasta.

Eipä oikein mennyt. Vuosikausia etäsuhdetta opiskeluiden ja työpaikkojen takia, ja sitten kun viimein kolmekymppisenä sain vakityön ja suunniteltiin häitä, löytyi levinnyt huonoennusteinen syöpä mikä myös aiheutti lopullisen lapsettomuuden. Positiivisiakin yllätyksiä tuli, syöpä on ihmeeksi pysynyt poissa, puoliso jaksoi pysyä menossa mukana ja päästiin yhteiseen omaan kotiin. Muuta en edes enää oikein uskalla toivoa, kun vain saisi elää rauhassa ja terveenä.

Moni muukin mainitsi, ettei lapsuuden ja nuoruuden pohjalta osannut odottaa ja haaveilla oikeastaan mistään. Samoin sen itsekin koen, en odottanut elämältä oikein mitään, mutta pyrin tekemään asioita, joista pidän. Voisiko se olla jopa jonkinlainen onnellisuuden tie, että ei aseta liian suuria tavoitteita ja unelmia? Vaikka muuta aina väitetään.

Arvostan todella korkealle sitä mitä olen saanut, vaikka se ei ole mitään kovin ihmeellistä. Hyvä ja pitkä parisuhde, hyvä taloustilanne ja terveet, hyvinvoivilta vaikuttavat aikuiset lapset, joilla on sopuisa parisuhde ja ammatti. Olen ollut sairaana todella vakavasti, sen jälkeen en ole kovin paljon haaveillut isoja, koska elämä voi loppua pian. Toivoisin, että aikaa olisi sen verran, että saisin vielä nähdä lapsenlapset ja hoitaa heitä. 

Loppujen lopuksi elämässä ne tavalliset, jokapäiväiset asiat ratkaisevat. Osaako nauttia siitä hyvästä mitä on, ettei tarvitse aina miettiä sitä mitä ei ole saavuttanut tai ollut. Kukaan ei ole ihan samanlaista elämää elänyt, elämä on ainutlaatuista ja kestää vain vähän aikaa. 

Ei ole mennyt niin kuin olen toivonut. Tosin hyvä puolena on se, että olen joutunut syvällisesti miettimään mitä oikeasti haluan ja millainen olen. Herkkänä suorittajaihmisenä on ollut etenkin nuorempana helppoa omaksua ulkopuolisten asettamia toiveita ja näkemyksiä siitä, millaista on hyvä elämä. Oma persoona yhdistettynä lapsuuden kodin ongelmiin on todennäköisesti suurimmilta osin aiheuttanut sairastumisen toistuvaan masennukseen, jota kai voi jo osittain pitää kroonisena.

Vuosien varrelle on mahtunut epäonnistumisia niin korkeakouluopinnoissa kuin parisuhteessakin. Talous on huono, mutta pärjään. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta pääasiassa tuntuu siltä, että aina kun olen päässyt askeleen eteenpäin niin hetken päästä tulee taas askel tai kaksi taakse. Työ- ja opiskelukykyni on tätä nykyä rajallinen, mutta onneksi ei todellakaan huonointa mahdollista laatua. 

Ei tässä auta kuin yrittää hyväksyä tilanne - mikä on kieltämättä vaikeaa. Uskon kuitenkin vielä pystyväni elämää varsin hyvää elämää oman jaksamiseni rajoissa ja muiden mielipiteistä piittaamatta.

Ei ole

Sadistinen ja narsistinen isä, aina saa pelätä mistä milloinkin kilahtaa.

Vaikka asun toisella paikkakunnalla ja tulen käymään niin koskaan en saa rahaa, aina teen ilmaiseksi siellä siivousta, leivontaa yms.

Ei oo ystäviä/kavereita, osaan olen katkaissut kokonaan välit ja moni myös hylännyt

Syrjäytynyt ja kiusattu olen ollut koko ikäni. Kun työpaikalla monet nauraa ja iloisia, on perhettä yms, niin itse vain toivon et päättyispä tää päivä jo, kun monet kertoo miten mahtava viikonloppu, loma tms ollut jossain v''un risteilyllä esim kavereiden, puolison jne kanssa niin ei vois vähempää kiinnostaa

Eli ei oo mennyt, olen ajautunut jopa ulosottoon, kaikki mennyt päin pe''että

Vierailija kirjoitti:

Kuten olen toivonut, siis missä vaiheessa elämää?

Nuorena ei tiennyt oikeasti mitä toivoi. Onneksi törmäsin Jeesukseen n. 22 -vuotiaana, ja onnistuin heittämään turhat elämä-projektit nurkkaan. Ja olen elänyt kivempaa elämää kuin olisin voinut kuvitella: mennyt naimisiin ulkomaisen naisen kanssa, asunut ulkomailla, saanut lapsen ja palannut Suomeen. Töitä riittänyt kohtuullisesti, vaikka tänne palattua suomalaiseen työmaailmaan  totuttautumiseen meni vuosikymmen.

Nyt odottelen viiskytvuotispäivää ja vaimon kanssa oltu yhdessä kohta 25v. Seksi on ihanaa ja sitä on paljon, juttelemme päivittäin monesti puhelimessa, kun emme ole yhdessä jne.   Sitä katselee monia lähipiirin ihmissuhdeshoppailijoita ja miettii, että hieman kovempi sitkeys oman suhteen pelastamiseksi ja terve laiskuus vaihtaa toisen ihmisen tuntemiseen pohjilta alkaen olisi voinut tehdä heistäkin onnellisempia viiskymppisiä... 

Mitään niin itsekästä ja ärsyttävää en tiedä kuin uskova, monet uskovat on itsekkäitä oma minä merkitsee vain ja saarnaaminen joka asiasta mikä on syntiä

Terveisin uskovan uhriksi ja manipuloitavaksi joutunut