Ikävystyttävää seuraa

Olenpas varmaan huono ystävä, mutta kysyn kuitenkin neuvoanne:
Minulla on ystävä, johon tutustuin työpaikalla. Meillä oli silloin paljon yhteistä puhuttavaa, koska matkustelimme työn vuoksi paljon yhdessä. Siitä on aikaa ja olemme kumpikin tahoillamme uusissa työkuvioissa. Lähettelemme edelleen joulu-ja synttärikortteja. Hän on ihan mukava ihminen, hyvin rauhallinen ja tyyni. Tapaamme silloin tällöin kahvilassa tai lounaalla. Minä olen temperamentiltani vilkkaampi ja minulle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kun tapaamme hän istuu kuunnellen ja nauraen tunteilleni ja kommelluksilleni kerron asioita hauskasti ja hänestä olen viihdyttävää seuraa. "Sinä se osaat!" Niin, osaan nauraa itselleni ja näen iloa pienissä asioissa.
Hänen elämänsä on hyvin sovinnaista ja kun kyselen hänen kuulumisiaan, hän ei koskaan kerro ajatuksistaan, tunteistaan. Hän kertoo, että osti silakoita ja teki niistä silakkapihvejä. "Mies tuli kotiin, sitten söimme ne yhdessä." Sitten hän kertoo, mitä hänen Maija-tädille kuuluu. On ollut sairaana.
Sitten hän rupeaa kuin näkäisenä tuijottamaan minua:"Kerro lisää!"

Yritän kysellä hänen elämästäån, tunteistaan, ajatuksistaan, mutta hän vastaa, mitä hän tekee: "Huomenna menen kuntosalille. Ylihuomenna sukulaiset tulevat syömään. Mieheni grillaa. Minä leivon mustikkapiirakkaa. Sitten lämmitämme saunan."

Kun tapaamisemme päättyy, tunnen aina tyhjyyttä. Tuntuu, kuin minun elämäni olisi hänelle hengenruokaa, ja hupia ja häpeän kommelluksiani. Ajattelen, että hän saa tuntea ylemmyyttä, koska hänen elämänsä on järjestyksessä.

Viime aikoina olen pyrkinyt rajaamaan omia asioitani ja kuunnellut, mitä hänellä on kerrottavanaan -josko syy on oman puheliaisuuteni. Mutta hän ei kerro mitään. Tai kertoo kyllä: "Eilen oli sateinen päivä, eikä voinut viedä pyykkejä ulos kuivumaan. Täytyy pitää pyykkipäivä viikonloppuna. Mitäs sulle kuuluu?"

Onko kellään saman kaltaisia kokemuksia?