Tajusin tänään ettei minulla riitä henkinen eikä fyysinen kapasiteetti mihinkään omaan tavoitteelliseen tekemiseen niin kauan kuin olen perheenäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on lopulta vain muutaman vuoden pieniä. Pikkulapsivaihe on sitova ja erityistä aikaa elämässä. Sinun aikasi tulee kyllä! Pian lapset ovat kavereillaan, ja ihmettelet, mitä kaikella vapaa-ajallasi tekisit.

No se nähdään sitten, varmasti en ihmettele mitä vapaa-ajalla tekisin. Mielessä on lukemattomia omia asioita joihin haluaisin keksittyä mutten pysty koska en ole yksin juuri koskaan. Ap

Mihin asioihin keskittyisit, jos olisit yksin 2-3 h päivässä?

Jos nyt saisin tuon ajan, se menisi varmaan liikuntaan, kehonhuoltoon ja lukemiseen. Ei edelleenkään luoviin tekemisiin. Niihin keskittyminen vaatii paljon enemmän omaa aikaa. Kotona on myös hommia rästissä joten tekisin niitäkin sitten yksin rauhassa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mieti eroa mikäli seksiä on suunnilleen tilastollisen keskiarvon verran. Sehän on suora mittari miehen kyllästymisasteeseen. Ap

Oletko kuullut tieteellisestä tutkimuksesta että kovasti kumpaaniin sitoutuneella miehellä laskee testosteronitasot, eli halukkuus?. Luonnon epätoivoinen keino pitää miehet uskollisina.

Tuollainen ajattelusi saa aikaan paineita miehelle, eikä paranna. Anna sen miehen olla, älä painosta :D

Tämä on varmasti totta enkä painostakaan enää, se vaihe oli ja meni ja sen jälkeen seksiä on ollutkin vähitellen enemmän.

Mutta luontoako sitten voin syyttää siitä, että meinaan olla onneton kun en vain sopeudu tyytyväisenä tällaiseen elämään, etenkin jos siihen kuuluu vielä puutteessa eläminenkin? Ap

Ap ja äitihullu ovat yhtä pakkomielteisiä, ehkä tästä alkaa uusi ystävyys

Vierailija kirjoitti:

Ap ja äitihullu ovat yhtä pakkomielteisiä, ehkä tästä alkaa uusi ystävyys

Molemmilla sama syömishäiriö. Sama jankkaustyyli, itsekkyys, itsensä näkeminen valheellisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.

Ei tietenkään riitä. Äitiys ja lisääntyminenhän ovat biologisesti katsoen naisen tärkeimmät tehtävät. Mies hoitaa kodin ulkopuoliset asiat. Näin meidät on luotu, eikä sitä koskaan mikään aika pysty muuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja äitihullu ovat yhtä pakkomielteisiä, ehkä tästä alkaa uusi ystävyys

Molemmilla sama syömishäiriö. Sama jankkaustyyli, itsekkyys, itsensä näkeminen valheellisesti

Mä en näe itseäni valheellisesti, mun äitini ESTI mua olemasta oma itseni. Siinä on vissi ero. Ja itse et taida ymmärtää, miten auttaa aloittajaa niin mitä sä tässä ketjussa turhaan heilut? Painu johonkin tasollesi sopivampaan ketjuun, esim. kouhkaamaan blogistin uudesta kassista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on lopulta vain muutaman vuoden pieniä. Pikkulapsivaihe on sitova ja erityistä aikaa elämässä. Sinun aikasi tulee kyllä! Pian lapset ovat kavereillaan, ja ihmettelet, mitä kaikella vapaa-ajallasi tekisit.

No se nähdään sitten, varmasti en ihmettele mitä vapaa-ajalla tekisin. Mielessä on lukemattomia omia asioita joihin haluaisin keksittyä mutten pysty koska en ole yksin juuri koskaan. Ap

Mihin asioihin keskittyisit, jos olisit yksin 2-3 h päivässä?

Jos nyt saisin tuon ajan, se menisi varmaan liikuntaan, kehonhuoltoon ja lukemiseen. Ei edelleenkään luoviin tekemisiin. Niihin keskittyminen vaatii paljon enemmän omaa aikaa. Kotona on myös hommia rästissä joten tekisin niitäkin sitten yksin rauhassa. Ap

Lenkkeile lasten kanssa päivällä tai töiden jälkeen. Sinä juokset ja lapset pyöräilevät tai istuvat rattaissa, jos ovat alle kouluikäisiä eivätkä pärjää yksin kotona 30-60 minuuttia. Illalla lapset nukkumaan, sitten on pari tuntia aikaa seksille, venyttelylle ja lukemiselle. Arjen kotityöt voit tehdä lasten kanssa, työläämpiä juttuja varten tilaat siivoojan käymään 1-2 kertaa kuussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja äitihullu ovat yhtä pakkomielteisiä, ehkä tästä alkaa uusi ystävyys

Molemmilla sama syömishäiriö. Sama jankkaustyyli, itsekkyys, itsensä näkeminen valheellisesti

Mä en näe itseäni valheellisesti, mun äitini ESTI mua olemasta oma itseni. Siinä on vissi ero. Ja itse et taida ymmärtää, miten auttaa aloittajaa niin mitä sä tässä ketjussa turhaan heilut? Painu johonkin tasollesi sopivampaan ketjuun, esim. kouhkaamaan blogistin uudesta kassista.

Tai voithan tietenkin jäädä tähän ketjuun, jos haluat oppia jotakin. So watch and learn. Mutta älä esiinny mistään mitään ymmärtävän roolissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.

Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on lopulta vain muutaman vuoden pieniä. Pikkulapsivaihe on sitova ja erityistä aikaa elämässä. Sinun aikasi tulee kyllä! Pian lapset ovat kavereillaan, ja ihmettelet, mitä kaikella vapaa-ajallasi tekisit.

No se nähdään sitten, varmasti en ihmettele mitä vapaa-ajalla tekisin. Mielessä on lukemattomia omia asioita joihin haluaisin keksittyä mutten pysty koska en ole yksin juuri koskaan. Ap

Mihin asioihin keskittyisit, jos olisit yksin 2-3 h päivässä?

Jos nyt saisin tuon ajan, se menisi varmaan liikuntaan, kehonhuoltoon ja lukemiseen. Ei edelleenkään luoviin tekemisiin. Niihin keskittyminen vaatii paljon enemmän omaa aikaa. Kotona on myös hommia rästissä joten tekisin niitäkin sitten yksin rauhassa. Ap

Lenkkeile lasten kanssa päivällä tai töiden jälkeen. Sinä juokset ja lapset pyöräilevät tai istuvat rattaissa, jos ovat alle kouluikäisiä eivätkä pärjää yksin kotona 30-60 minuuttia. Illalla lapset nukkumaan, sitten on pari tuntia aikaa seksille, venyttelylle ja lukemiselle. Arjen kotityöt voit tehdä lasten kanssa, työläämpiä juttuja varten tilaat siivoojan käymään 1-2 kertaa kuussa.

Voi idiootti, tää asia ei ratkea järjestelyillä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.

Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap

Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on lopulta vain muutaman vuoden pieniä. Pikkulapsivaihe on sitova ja erityistä aikaa elämässä. Sinun aikasi tulee kyllä! Pian lapset ovat kavereillaan, ja ihmettelet, mitä kaikella vapaa-ajallasi tekisit.

No se nähdään sitten, varmasti en ihmettele mitä vapaa-ajalla tekisin. Mielessä on lukemattomia omia asioita joihin haluaisin keksittyä mutten pysty koska en ole yksin juuri koskaan. Ap

Mihin asioihin keskittyisit, jos olisit yksin 2-3 h päivässä?

Jos nyt saisin tuon ajan, se menisi varmaan liikuntaan, kehonhuoltoon ja lukemiseen. Ei edelleenkään luoviin tekemisiin. Niihin keskittyminen vaatii paljon enemmän omaa aikaa. Kotona on myös hommia rästissä joten tekisin niitäkin sitten yksin rauhassa. Ap

Lenkkeile lasten kanssa päivällä tai töiden jälkeen. Sinä juokset ja lapset pyöräilevät tai istuvat rattaissa, jos ovat alle kouluikäisiä eivätkä pärjää yksin kotona 30-60 minuuttia. Illalla lapset nukkumaan, sitten on pari tuntia aikaa seksille, venyttelylle ja lukemiselle. Arjen kotityöt voit tehdä lasten kanssa, työläämpiä juttuja varten tilaat siivoojan käymään 1-2 kertaa kuussa.

Tällaiset tehosysteemit ja aikataulut eivät sovi minulle eivätkä miehelle. Olen tosiaan jo päättänyt hoitaa liikkumisen lasten kanssa, suunnittelen paraikaa miten. Ei mies joka päivä halua seksiä ja tuskin tarkoitit masturbointia? Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään riitä. Äitiys ja lisääntyminenhän ovat biologisesti katsoen naisen tärkeimmät tehtävät. Mies hoitaa kodin ulkopuoliset asiat. Näin meidät on luotu, eikä sitä koskaan mikään aika pysty muuttamaan.

On hämmentävää, että vedotaan biologiaan, kun on selvästi nähtävissä, että hoivatyöhön keskittyminen ei todellakaan riitä useimmille naisille. Samoin on melkoinen yksinkertaistus todeta, että mies hoitaa "kodin ulkopuoliset asiat". Nämä kodin ulkopuoliset asiat eivät liene aivan samoja kuin kivikaudella. "Kodin sisällä" tapahtuvassa työssä sen sijaan on tapahtunut muutosta paljon vähemmän. Kivikautisten virikkeiden ei odoteta riittävän miehille, miksi niiden pitäisi riittää naisille? Jos ihminen ei kaipaisi muuta kuin biologisen perustehtävän täyttämistä, miksi koko historian ajan on aktiivisesti pyritty kehittämään yhteiskuntaa?

Olet itse vastuussa itsetuntoa syövästä ajattelusta. Kaikki, mikä syö itsetuntoa kannattaa käsitellä. Se ei muutu paremmaksi sillä, että mies haluaisi sinua nyt enemmän, koska se on sinut itsesi ulkopuolelta onnelliseksi tekevä tilanne. Joku toinen haluaa sinua. Ei vain ole realistista saada sellaista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.

Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap

Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.

Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.

Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse omaa aikaa enkä miehen apua hoikkana pysymiseen, se tulee ihan syömisen tarkkailusta ja arjen liikkumisesta enkä ole kiloakaan lihonut 20 vuodessa (palauduin itsestään raskauksista).

Joku kirjoittaja jolla ilmeisesti oli maalausharrastus ennen lapsia tajusi mitä tarkoitan. Kun omaa aikaa saa, se tulee yllättäin jolloin en minäkään jaksa keskittyä mihinkään omaa ajattelua ja luovuutta vaativaan hommaan. Olen todennut että jotta pystyn niihin, tarvitsen todella vapaan elämäntilanteen. Pikkulapsivaiheessa ainakaan en todellakaan pysty. Mutta ehkei mies mitään sellaista edellytä, ehkä olisi tyytyväinen jos hoitaisin perheasioita valittamatta ja olematta naama nurin. Pelot ja huolet ovat toistaiseksi omiani, mutta siltä pohjalta saatan tulkita miehen kommentteja minusta niin että pitäisi tylsänä enkä hyväksy oikein sitäkään että seksiä on vähemmän kuin parikymppisenä, koska säännöllinen seksi parantaisi mieltäni ja itsetuntoani. Ap

Eikö sun nuorin ollut 6v? Mulla on kavereiden keskuudessa tapahtunut aika suuri "vapautuminen" kun nuorin on ollut 8-10v. Useampi on alkanut tehdä just jotain tuollaista kuin kuvaat. Yksi musiikinopettaja alkoi taas levyttää omaa musiikkiaan ja yksi alkoi ilmastoaktivistiksi ja käy ex tempore kaikissa ilmastotapahtumissa ja järjestää niitä myös itse. Ja yksi alkoi kirjoittaa kirjaa. Avain oli siinä, kun lapset alkavat viettää vapaa-aikansa itsenäisesti kaverien kanssa ja omissa puuhissaan. Toki nämä perheet asuvat kaupungissa ja isät osallistuvat tasaveroisesti vanhemmuuteen.

Kaikki, missä ajatustesi tuloksena on itsetuntosi heikkeneminen kannattaa käsitellä. Jos sulla on seksitarpeita, niin teetkö itse ehdotuksia miehelle? Tuletko torjutuksi? Eihän se kivaa ole, mutta... kai sen kanssa nyt voi elää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.

Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.

Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap

Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.

Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.

Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap

Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.

Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.

Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"

Suoraan sanottuna kyllä kannattaa. Kyllä se aina nuo ajat voittaa. Voin nyt soitella pianoa ja syödä kun siltä tuntuu. Käyn pianotunneilla ja harrastan puutarhanhoitoa, joskin se ei ole itselleni mikään haaveharrastus, mutta sitä on pakko hoitaa. Saa siitä pientä iloa, kasvit eivät ainakaan kitise. Mutta siis en neuvo toisia tekemään samoin, koska jokainen tilanne on erilainen.