Lue keskustelun säännöt.
Tajusin tänään ettei minulla riitä henkinen eikä fyysinen kapasiteetti mihinkään omaan tavoitteelliseen tekemiseen niin kauan kuin olen perheenäiti
28.06.2019 |
.. joka tekee myös kokopäivätyötä. Ainoastaan painon pitäminen tietyissä lukemissa voi olla sellainen tavoitteellinen oma asia.
Mikäli sitten tämän johdosta alan olla vähiten miehellekin niin tylsä nainen ettei seksi kanssani enää kiinnosta niin mitä ehdottaisitte ratkaisuksi?
Kommentit (240)
Vierailija kirjoitti:
Olet itse vastuussa itsetuntoa syövästä ajattelusta. Kaikki, mikä syö itsetuntoa kannattaa käsitellä. Se ei muutu paremmaksi sillä, että mies haluaisi sinua nyt enemmän, koska se on sinut itsesi ulkopuolelta onnelliseksi tekevä tilanne. Joku toinen haluaa sinua. Ei vain ole realistista saada sellaista elämää.
Olen pitkään yrittänyt rakentaa muista riippumatonta itsetuntoa mutta joutunut myöntämään, ettei se onnistu, etenkään kun en ole yksin juuri koskaan tekemässä omia asioitani. En usko enää että pystyn siihen niin kauan ainakaan ennen kuin voin vapaasti tehdä yksin omiani. Siis siihen, ettei itsetuntoni ole täysin miehen osoittaman huomion ja seksin määrän varassa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.
Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"
Suoraan sanottuna kyllä kannattaa. Kyllä se aina nuo ajat voittaa. Voin nyt soitella pianoa ja syödä kun siltä tuntuu. Käyn pianotunneilla ja harrastan puutarhanhoitoa, joskin se ei ole itselleni mikään haaveharrastus, mutta sitä on pakko hoitaa. Saa siitä pientä iloa, kasvit eivät ainakaan kitise. Mutta siis en neuvo toisia tekemään samoin, koska jokainen tilanne on erilainen.
Ja lasten elatuksesta maksan, vaikkei mies ole sellaista vaatinutkaan, enkä tee ohareita. Jos lapsi ei tottele, en vain tanssi sekoilijan pillin mukaan.
En tiedä missä asut mutta ainakin Helsingissä on kuntosaleja joissa on vauvaparkki. Oma vaimoni on käynyt sellaisessa jo parisen vuotta 3-4 kertaa viikossa (nuorimmaisemme on 2,5-vuotias). Lapsemme tykkää käydä äidin kanssa salilla ja on tullut tutuksikin muutaman hoitajan kanssa. Ja vaimoni näyttää hyvältä kun mikä.
Mitä tulee seksiin niin oma aktiivisuus on avainasemassa kiinnostuksen säilymisessä pitkässä suhteessa. Aktiivisuus ei ole painostamista vaan kokeilunhalua, luovuutta, ennakkoluulottomuutta ja mielikuvitusta makuuhuoneessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet itse vastuussa itsetuntoa syövästä ajattelusta. Kaikki, mikä syö itsetuntoa kannattaa käsitellä. Se ei muutu paremmaksi sillä, että mies haluaisi sinua nyt enemmän, koska se on sinut itsesi ulkopuolelta onnelliseksi tekevä tilanne. Joku toinen haluaa sinua. Ei vain ole realistista saada sellaista elämää.
Olen pitkään yrittänyt rakentaa muista riippumatonta itsetuntoa mutta joutunut myöntämään, ettei se onnistu, etenkään kun en ole yksin juuri koskaan tekemässä omia asioitani. En usko enää että pystyn siihen niin kauan ainakaan ennen kuin voin vapaasti tehdä yksin omiani. Siis siihen, ettei itsetuntoni ole täysin miehen osoittaman huomion ja seksin määrän varassa. Ap
Etkö edes terapian avulla? Meinaan ei se muutu jos teet omia asioitasi, ei se ole huonon itsetunnon käsittelemistä. Se on sen ohittamista. Jos jokin tekeminen antaa itsetuntoa, se ei paikkaa kohtaa, jossa itsetunto on huono. Se antaa keinon selvitä siitä huolimatta, että itsetunto on huono muussa kohdassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Ap puhuu myös ahdistuksesta ja riittämättömyyden tunteista tavalla, joka viittaa siihen, että äitiys on hänelle keskimääräistä raskaampaa. Syömishäiriö on samanlainen sairaus kuin alkoholismi, eli se voi puhjeta uudelleen haastavassa elämäntilanteessa sellaisella, jolla siihen on taipumus.
Yritin vain tuoda esille, että ap näyttäisi tarkastelevan omaa tilannettaan ikään kuin ulkopuolisen silmin: hänen mielestään ongelma on perhe-elämän rajoitukset, vaikka ongelma näyttäisi enemmän olevan hänen päänsä sisällä. Tällöin parempi ratkaisu olisi kääntyä ammattiavun puoleen. Samojen asioiden vatvominen anonyymilla internetin keskustelupalstalla tuskin auttaa, kun ollaan näinkin syvissä vesissä.
Mikäs paska sinä olet sanomaan, auttaako? Olipas ylimielistä tekstiä. Koitapa nyt auttaa häntä tarkastelemaan asiaa omin silminsä, osaatko? Et. Tarkastelet asiaa omin silmin, se ei ole mitään apua ap:lle. Etkä näytä tätä edes tajuavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Ap puhuu myös ahdistuksesta ja riittämättömyyden tunteista tavalla, joka viittaa siihen, että äitiys on hänelle keskimääräistä raskaampaa. Syömishäiriö on samanlainen sairaus kuin alkoholismi, eli se voi puhjeta uudelleen haastavassa elämäntilanteessa sellaisella, jolla siihen on taipumus.
Yritin vain tuoda esille, että ap näyttäisi tarkastelevan omaa tilannettaan ikään kuin ulkopuolisen silmin: hänen mielestään ongelma on perhe-elämän rajoitukset, vaikka ongelma näyttäisi enemmän olevan hänen päänsä sisällä. Tällöin parempi ratkaisu olisi kääntyä ammattiavun puoleen. Samojen asioiden vatvominen anonyymilla internetin keskustelupalstalla tuskin auttaa, kun ollaan näinkin syvissä vesissä.
Mikäs paska sinä olet sanomaan, auttaako? Olipas ylimielistä tekstiä. Koitapa nyt auttaa häntä tarkastelemaan asiaa omin silminsä, osaatko? Et. Tarkastelet asiaa omin silmin, se ei ole mitään apua ap:lle. Etkä näytä tätä edes tajuavan.
Jatkan vielä, että ehkä se olet SINÄ, kenen ei kannata tähän ketjuun kirjoitella. Ap saa kirjoittaa siitä et päätä sinä. Onko siitä siis apua, vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.
Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"
Suoraan sanottuna kyllä kannattaa. Kyllä se aina nuo ajat voittaa. Voin nyt soitella pianoa ja syödä kun siltä tuntuu. Käyn pianotunneilla ja harrastan puutarhanhoitoa, joskin se ei ole itselleni mikään haaveharrastus, mutta sitä on pakko hoitaa. Saa siitä pientä iloa, kasvit eivät ainakaan kitise. Mutta siis en neuvo toisia tekemään samoin, koska jokainen tilanne on erilainen.
Ja lasten elatuksesta maksan, vaikkei mies ole sellaista vaatinutkaan, enkä tee ohareita. Jos lapsi ei tottele, en vain tanssi sekoilijan pillin mukaan.
Molemmat on valetta. Ihan omien kertomustesi mukaan. Se ei ole elatusmaksu, että maksat omaa asuntolainaasi
Ehkä olet niin köyhä, että mies saisi sen 300 kelalta, kun vaan tekisit sopimuksen. Mutta moraali on sinulle vieras asia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi mulle tulee paha olo nykyisin miehestäni eli lasteni isästä, hän on typerä mulkqupaska, joka ei ota muuttumisvaatimuksia kuuleviin korviinsa. Jos menee parisuhteeseen on oltava valmis muuttumaan toisen toiveiden mukaiseksi, en mä ainakaan sellaista k*sipäätä rakasta, jonka seurassa tulee vain paha olla. Ja tulee siksi, että mies tekee asioita väärin. Siis ei erilailla (tai on se sitäkin), vaan väärin. Jos siitä sanoo, että tuo loukkaa minua, ei mitään vaikutusta. Ei mitään ajatusta siitä, että haluaisi miellyttää omaa kumppaniaan, ettei loukkaa tärä kokoajan! S**tana, en mä sellaiselle uhraa energiaani.
Ja siis asummekin nykyisin erillään. Ah tätä omaa tilaa ja rauhaa!
Mikset sinä muuttunut miehen toiveiden mukaiseksi? Hän varmasti toivoo ettet loukkaantuisi kaikesta, noin nyt sinä muutuin etkä loukkaannu enää, ongelma korjattu.
Hän ei esittänyt tuollaisia toiveita! Ne pitää sanoa ÄÄNEEN, jos jotain haluaa!! Ja tiedätkö mitä? Jos hän olisi esittänyt YHDENKIN TUOLLAISEN TOIVEEN, jossa minä en kelpaa sellaisenaan, ois loppunut suhde samantien siihen. Jos kyseinen tekeminen ei ole mikään VIRHE siis, ne mä voin korjata. Jos EI SANO, että jokin asia aiheuttaa pahoinvointia ON AIVAN TURHA ihmetellä, miksi asiat eivät muutu tai ole toisin. Nih.
Semmonen kaksinaismoralismi sieltä :,D parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden mukaiseksi, mutta tämä koskee vain miestä. Jos naiselle joku edes kehtaa ehdottaa jotain hän lähtee samantien!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.
Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"
Suoraan sanottuna kyllä kannattaa. Kyllä se aina nuo ajat voittaa. Voin nyt soitella pianoa ja syödä kun siltä tuntuu. Käyn pianotunneilla ja harrastan puutarhanhoitoa, joskin se ei ole itselleni mikään haaveharrastus, mutta sitä on pakko hoitaa. Saa siitä pientä iloa, kasvit eivät ainakaan kitise. Mutta siis en neuvo toisia tekemään samoin, koska jokainen tilanne on erilainen.
Ja lasten elatuksesta maksan, vaikkei mies ole sellaista vaatinutkaan, enkä tee ohareita. Jos lapsi ei tottele, en vain tanssi sekoilijan pillin mukaan.
Molemmat on valetta. Ihan omien kertomustesi mukaan. Se ei ole elatusmaksu, että maksat omaa asuntolainaasi
Ehkä olet niin köyhä, että mies saisi sen 300 kelalta, kun vaan tekisit sopimuksen. Mutta moraali on sinulle vieras asia
Miten niin saisi? Ei saisi. On mulla maksukykyä, niin miten kela siihen rahaa antaisi? Lisäksi, mitä sä mun asioistani tiedät? Jokin puolentoistavuoden takainen tilanne sulla nyt siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä missä asut mutta ainakin Helsingissä on kuntosaleja joissa on vauvaparkki. Oma vaimoni on käynyt sellaisessa jo parisen vuotta 3-4 kertaa viikossa (nuorimmaisemme on 2,5-vuotias). Lapsemme tykkää käydä äidin kanssa salilla ja on tullut tutuksikin muutaman hoitajan kanssa. Ja vaimoni näyttää hyvältä kun mikä.
Mitä tulee seksiin niin oma aktiivisuus on avainasemassa kiinnostuksen säilymisessä pitkässä suhteessa. Aktiivisuus ei ole painostamista vaan kokeilunhalua, luovuutta, ennakkoluulottomuutta ja mielikuvitusta makuuhuoneessa.
Olen käynyt salilla jossa lapsiparkki mutta se kävi lopulta liian raskaaksi, meni liikaa kotitöiltä (pitkä matka salille) ja kun lapsi on jo kokopäivähoidossa niin ei kovin hyvä ajatus olla sitten tunteja viikossa hoidossa, vaikka viihtyikin siellä. Kallista salimaksua ei ole järkeä maksaa jos ei ehdi eikä jaksa käydä tarpeeksi usein. Meillä on kotona erinomaiset treeniolosuhteet ja olemme miehen alotteesta hankkimassa vielä lisää välineitä. Mutta kun en saa olla yksin kotona ainakaan säännöllsesti, en pysty keksittymään kotonakaan treenaamiseen. Periaattessa se onnistuisi lasten kotona ollessa jos olisin eri mielentilassa. Nyt olo on niin apea ja ahdistunut etten pysty keksittymään ja ottamaan sitä omaa tilaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Sitten en ihmettele, ettei mies halua seksiä, jos vaimo haluaa vain velloa ikävässä tunteessa ja valittaa, eikä yritäkään ratkaista ongelmaa tai yrittää vaikuttaa tilanteeseen mitenkään.
Jos AHDISTUS on pääasiallinen ongelma, tarvitaan ajanvaraus hoitavalle taholle ja lääkitys kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi mulle tulee paha olo nykyisin miehestäni eli lasteni isästä, hän on typerä mulkqupaska, joka ei ota muuttumisvaatimuksia kuuleviin korviinsa. Jos menee parisuhteeseen on oltava valmis muuttumaan toisen toiveiden mukaiseksi, en mä ainakaan sellaista k*sipäätä rakasta, jonka seurassa tulee vain paha olla. Ja tulee siksi, että mies tekee asioita väärin. Siis ei erilailla (tai on se sitäkin), vaan väärin. Jos siitä sanoo, että tuo loukkaa minua, ei mitään vaikutusta. Ei mitään ajatusta siitä, että haluaisi miellyttää omaa kumppaniaan, ettei loukkaa tärä kokoajan! S**tana, en mä sellaiselle uhraa energiaani.
Ja siis asummekin nykyisin erillään. Ah tätä omaa tilaa ja rauhaa!
Mikset sinä muuttunut miehen toiveiden mukaiseksi? Hän varmasti toivoo ettet loukkaantuisi kaikesta, noin nyt sinä muutuin etkä loukkaannu enää, ongelma korjattu.
Hän ei esittänyt tuollaisia toiveita! Ne pitää sanoa ÄÄNEEN, jos jotain haluaa!! Ja tiedätkö mitä? Jos hän olisi esittänyt YHDENKIN TUOLLAISEN TOIVEEN, jossa minä en kelpaa sellaisenaan, ois loppunut suhde samantien siihen. Jos kyseinen tekeminen ei ole mikään VIRHE siis, ne mä voin korjata. Jos EI SANO, että jokin asia aiheuttaa pahoinvointia ON AIVAN TURHA ihmetellä, miksi asiat eivät muutu tai ole toisin. Nih.
Semmonen kaksinaismoralismi sieltä :,D parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden mukaiseksi, mutta tämä koskee vain miestä. Jos naiselle joku edes kehtaa ehdottaa jotain hän lähtee samantien!
Kyllä miehetkin lähtee, jos nainen haluaa heistä sellaista, mitä nämä eivät ole, ainakin jokainen itseään kunioittava mies lähtee, eikä katsele sellaista akkaa hetkeäkään. Jokaisella on oikeus olla parisuhteessa, jossa tulee hyväksyttynä sellaisena, kuin on, ja jos tyytyy suhteeseen, jossa itseä ei hyväksytä, SE ON OMA VALINTA. Ei se ole sen syy, jolle tulee paha olo, kun et muutu. Hän ei aina nimittäin vain tajua, että hänen paha olonsa johtuu sen toisen huonoudesta kumppaniksi ja siitä, ettei tämä halua korjata vikojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Sitten en ihmettele, ettei mies halua seksiä, jos vaimo haluaa vain velloa ikävässä tunteessa ja valittaa, eikä yritäkään ratkaista ongelmaa tai yrittää vaikuttaa tilanteeseen mitenkään.
Jos AHDISTUS on pääasiallinen ongelma, tarvitaan ajanvaraus hoitavalle taholle ja lääkitys kuntoon.
Ymmärrän itsekin tämän ja todellakin pyrin välttämään vellomista miehelle etenkin, siksi tännekin kirjoitin taas. Mitään lääkitystä en varmasti koskaan tule ottamaan. Tilanne ei sitä vaadi. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia ja pystyn olemaan ilmankin kun olen tähänkin saakka pystynyt. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Äitihullu voit neuvoa nyt! Eli kannattaa muuttaa yksin adumaan ja jankata päivittäin omaa surkeuttaan. Tapaa lapsia kerran viikossa miehen valvonnassa, ei maksa elatusmaksuja. Kannattaa myös ottaa lapsilisät itselleen. Myös ohareita lapsille aina halutessaan.
Sitten vaan syyttelee muita. Eikä edelleenkän tee mitään "luovaa"
Suoraan sanottuna kyllä kannattaa. Kyllä se aina nuo ajat voittaa. Voin nyt soitella pianoa ja syödä kun siltä tuntuu. Käyn pianotunneilla ja harrastan puutarhanhoitoa, joskin se ei ole itselleni mikään haaveharrastus, mutta sitä on pakko hoitaa. Saa siitä pientä iloa, kasvit eivät ainakaan kitise. Mutta siis en neuvo toisia tekemään samoin, koska jokainen tilanne on erilainen.
Ja lasten elatuksesta maksan, vaikkei mies ole sellaista vaatinutkaan, enkä tee ohareita. Jos lapsi ei tottele, en vain tanssi sekoilijan pillin mukaan.
Molemmat on valetta. Ihan omien kertomustesi mukaan. Se ei ole elatusmaksu, että maksat omaa asuntolainaasi
Ehkä olet niin köyhä, että mies saisi sen 300 kelalta, kun vaan tekisit sopimuksen. Mutta moraali on sinulle vieras asia
Miten niin saisi? Ei saisi. On mulla maksukykyä, niin miten kela siihen rahaa antaisi? Lisäksi, mitä sä mun asioistani tiedät? Jokin puolentoistavuoden takainen tilanne sulla nyt siinä.
Itse kertomasi asia. Jos on muuttunut, niin hyvä. Siirrät miehen tilille rahaa 300 kuukaudessa? Ja lapsilisät menee miehelle ja olet hänelle maksanut ne lisät, jotka aiemmin olet itsellesi ottanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi mulle tulee paha olo nykyisin miehestäni eli lasteni isästä, hän on typerä mulkqupaska, joka ei ota muuttumisvaatimuksia kuuleviin korviinsa. Jos menee parisuhteeseen on oltava valmis muuttumaan toisen toiveiden mukaiseksi, en mä ainakaan sellaista k*sipäätä rakasta, jonka seurassa tulee vain paha olla. Ja tulee siksi, että mies tekee asioita väärin. Siis ei erilailla (tai on se sitäkin), vaan väärin. Jos siitä sanoo, että tuo loukkaa minua, ei mitään vaikutusta. Ei mitään ajatusta siitä, että haluaisi miellyttää omaa kumppaniaan, ettei loukkaa tärä kokoajan! S**tana, en mä sellaiselle uhraa energiaani.
Ja siis asummekin nykyisin erillään. Ah tätä omaa tilaa ja rauhaa!
Mikset sinä muuttunut miehen toiveiden mukaiseksi? Hän varmasti toivoo ettet loukkaantuisi kaikesta, noin nyt sinä muutuin etkä loukkaannu enää, ongelma korjattu.
Hän ei esittänyt tuollaisia toiveita! Ne pitää sanoa ÄÄNEEN, jos jotain haluaa!! Ja tiedätkö mitä? Jos hän olisi esittänyt YHDENKIN TUOLLAISEN TOIVEEN, jossa minä en kelpaa sellaisenaan, ois loppunut suhde samantien siihen. Jos kyseinen tekeminen ei ole mikään VIRHE siis, ne mä voin korjata. Jos EI SANO, että jokin asia aiheuttaa pahoinvointia ON AIVAN TURHA ihmetellä, miksi asiat eivät muutu tai ole toisin. Nih.
Semmonen kaksinaismoralismi sieltä :,D parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden mukaiseksi, mutta tämä koskee vain miestä. Jos naiselle joku edes kehtaa ehdottaa jotain hän lähtee samantien!
Kyllä miehetkin lähtee, jos nainen haluaa heistä sellaista, mitä nämä eivät ole, ainakin jokainen itseään kunioittava mies lähtee, eikä katsele sellaista akkaa hetkeäkään. Jokaisella on oikeus olla parisuhteessa, jossa tulee hyväksyttynä sellaisena, kuin on, ja jos tyytyy suhteeseen, jossa itseä ei hyväksytä, SE ON OMA VALINTA. Ei se ole sen syy, jolle tulee paha olo, kun et muutu. Hän ei aina nimittäin vain tajua, että hänen paha olonsa johtuu sen toisen huonoudesta kumppaniksi ja siitä, ettei tämä halua korjata vikojaan.
Mitä? Sinä kirjoitit ensin että parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden kaltaiseksi, mutta nyt ei tietenkään pidä muuttua tai oikeastaan täytyy koska toiselle tulee paha olo ja se on sen vika joka ei muutu vaikkei tarvitse tietenkään muuttua vaikka tarvitsee koska muuten toinen lähtee. Ei päätä ei häntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden ketjun perusteella ongelma näyttäisi olevan lähinnä ap:n syömishäiriö. Pakkomielteinen suhde painonhallintaan on se, joka rajoittaa elämää, mutta ap käyttää perhe-elämää tekosyynä sille, miksi ei enää kiinnostu asioista samalla tavalla kuin ennen ja miksi ei saa mitään luovaa aikaan. Kun syömisen tarkkailu on elämän ykkösprioriteetti, ei uskalla tehdä mitään spontaania, ettei ruokailurytmi vaarannu, ja sosiaaliset tilanteet, joissa tarjotaan ruokaa, alkavat ahdistaa.
Jos paino kerran on "itsestään" pysynyt samana 20 vuotta, miksi siitä pitää jauhaa joka viestissä? Normaalisti kehoonsa suhtautuva ihminen ei mieti ruokaa ja painoa koko ajan. Voi olla, että perhe-elämän vaatimukset ovat laukaisseet häiriön, ehkä oma keho tuntuu ainoalta, johon ap:lla on täysi kontrolli, mutta ap on lähtenyt purkamaan tätä nyt väärästä päästä. Perheen syyttäminen ei johda mihinkään, kun ongelma on oman pään sisällä.
Olet väärässä, ei minulla ole mitään ruokarytmiä eikä suunnitelmaa, eihän sekään toimisi perhearjessa. Syön ihan nälän ja tilanteen mukaan. Häiriö oli nuorena ennen perhettä kyllä. Jotta saisin omia projekteja aikaan, tarvitsisin ehdottomasti paljon aikaa olla ihan yksin. Sitä minulla oli silloin kun tein niitä luovia asioita nuorena. Se ja vain se selittää sitä, että enää en saa aikaiseksi. Korostan painoa siksi, että sentään siinä asiassa en ole epäonnistunut vaikka pelkäsin kamalasti lihovani muodottomaksi lasten myötä. Ap
Et ole yksilöinyt kummassakaan ketjussa yhtään mielenkiinnonkohdettasi tai projektia, johon ryhtyisit, jos sinulla olisi aikaa. Painonhallinta on ainoa nimeämäsi asia. Eiköhän tämä kerro jotain prioriteeteistäsi. Ei ollut vaikea arvata, että sinulla on ollut syömishäiriö. Puhut painosta tavalla, jonka tunnistaa helposti: pelkäät "muodottomaksi" lihomista, vaikka paino ei ole muuttumut kiloakaan. Pelkäät pienen painonnousun vaikuttavan viehättävyyteesi. Jo se, että tiedät painosi 20 vuoden ajalta kilon tarkkuudella, on hälytysmerkki. Arvaan, että punnitset itsesi päivittäin tai ainakin viikottain. Normaalisti kenen tahansa paino vaihtelee muutaman kilon sinne tänne elämän varrella, eivätkä ihmiset yleensä edes tiedä tarkalleen painoaan. Jos suhde omaan kehoon on normaali, eivät parin kilon heilahdukset aiheuta mitään kriisiä tai ole edes mainitsemisen arvoisia asioita. Vain sellainen, jolla suhde omaan kehoon on ongelmallinen, kokee tarpeelliseksi mainita painon säilyneen samana kilon tarkkuudella tietyn aikavälin sisällä ja suorastaan ylpeillä asialla niin kuin se olisi jokin saavutus.
Mä ymmärrän hyvin aloittajaa, ettei ole maininnut. Moni asia joka vie tehdessään mukanaan on sellainen, ettei sitä lapsettomanakaan olisi voinut etukäteen määritellä, mitä se sitten on, kun se vie mennessään. Mutta tämmöisistähän inspiroituminen vain on äitiydessä tätsin mahdotonta. Ikävä kyllä. Ja jos tässä joku keskittyy ruoasta ja painosta jankkaamiseen, niin se olet sinä. Lopeta.
Minä tiedän täysin ne asiat mutten tarkoituksella mene yksityiskohtiin koska ne eivät ole oleellisia ja tämä on anonyymi palsta. Ja voisivat ne omat asiat olla joitain ihan uusiakin eivätkä niitä joita ennen tein. Tiedän myös että tehokkaat ja ei-ahdistusherkät ihmiset saavat aikaan vaikka mitä perheen ohessa, mutta minä en saa. Tarvitsen paljon aikaa vain ajatteluun ja tuottamattomaan olemiseen jotta pahin ahdistus pysyy poissa tai hallinnassa. Ap
Niinpä, mä ymmärrän. Tekstini oli tarkoitettu tuollaisille idiooteille, jotka kuvittelevat, että vastaamalla kysymykseen heillä on sitten sulle ratkaisu ja vastaus.
Sitten en ihmettele, ettei mies halua seksiä, jos vaimo haluaa vain velloa ikävässä tunteessa ja valittaa, eikä yritäkään ratkaista ongelmaa tai yrittää vaikuttaa tilanteeseen mitenkään.
Jos AHDISTUS on pääasiallinen ongelma, tarvitaan ajanvaraus hoitavalle taholle ja lääkitys kuntoon.
Ymmärrän itsekin tämän ja todellakin pyrin välttämään vellomista miehelle etenkin, siksi tännekin kirjoitin taas. Mitään lääkitystä en varmasti koskaan tule ottamaan. Tilanne ei sitä vaadi. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia ja pystyn olemaan ilmankin kun olen tähänkin saakka pystynyt. Ap
Teetkö aloitteita seksiin?
Vierailija kirjoitti:
Min ikäisiä lapsesi ovat? Voisiko heitä osallistaa kodin askareihin? Itse vähän samassa veneessä, kaksi leikki-ikäistä ja vauva niin oma aika hukassa. Vien lapsia kulttuuritapahtumiin jotka ilmaisia tai edullisia kuten näyttelyt ja museot sekä ulkoilmatapahtumiin. Leivotaan yhdessä. Lapsia ei saada hoitoon pahemmin joten sosiaalinen elämä muuttunut pikkulapsiarjen mukana. Lapsilla aloitettava iltarutiinit suht ajoissa, moni toveri töissä jolloin aika kun ehtisi nähdä menee ristiin. Puuhastelemalla mielekkäitä lapsiystävällisiä juttuja saanut myös miehen osallistumaan niihin jossain määrin ruuhkavuosikiireestä ja väsymyksestä huolimatta
Kuulostaa samalta kuin meillä. Olen ihan onnellinen lasten kanssa ja parissa vuodessa helpottaa. Todennäköisesti vaan elän silloin ilman miestä, jollei hän ymmärrä, kuinka paljon vapaata on saanut ja kuinka vähän hän on osannut arvostaa minua tai minun vapaa-aikaani ja tarpeitani.
Olen näistä ääneen puhunut, rauhallisesti, joten kortit on hänen käsissään. Hän ei vaan tosissaan usko, että lähden, jos asiat ei muutu. Nyt lähden lasten kanssa luontoretkelle. Mies lähti eilen meidän yhteisille ystäville vkolopuksi, kun hänellä on niin rankkaa. No, turha itkeä sitten kun maito on maassa.
Ja siis mieheni ei ole huono isä, hänkin on lasten kanssa, hän ei vaan ymmärrä, että parisuhde kaatuu hänen toimintaansa.
T:35, se jonka pitäisi maagisesti korjata parisuhde ilman, että mies muuttaa toimintaansa yhtään tai panostaisi siihen.
Seksistä vielä että rohkaiseeko se iloiseen aktiivisuuteen jos on pelko perseessä siitä ettei kelpaakaan ja miestä kyllästyttää? Ei todellakaan. On miehelläkin jokin vastuu vakuuttaa vaimo siitä, että pitää vaimoa edelleen haluttavana, eikä siihen riitä pienet vihjaukset jos vaimolla on itsetunto pohjamudissa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi mulle tulee paha olo nykyisin miehestäni eli lasteni isästä, hän on typerä mulkqupaska, joka ei ota muuttumisvaatimuksia kuuleviin korviinsa. Jos menee parisuhteeseen on oltava valmis muuttumaan toisen toiveiden mukaiseksi, en mä ainakaan sellaista k*sipäätä rakasta, jonka seurassa tulee vain paha olla. Ja tulee siksi, että mies tekee asioita väärin. Siis ei erilailla (tai on se sitäkin), vaan väärin. Jos siitä sanoo, että tuo loukkaa minua, ei mitään vaikutusta. Ei mitään ajatusta siitä, että haluaisi miellyttää omaa kumppaniaan, ettei loukkaa tärä kokoajan! S**tana, en mä sellaiselle uhraa energiaani.
Ja siis asummekin nykyisin erillään. Ah tätä omaa tilaa ja rauhaa!
Mikset sinä muuttunut miehen toiveiden mukaiseksi? Hän varmasti toivoo ettet loukkaantuisi kaikesta, noin nyt sinä muutuin etkä loukkaannu enää, ongelma korjattu.
Hän ei esittänyt tuollaisia toiveita! Ne pitää sanoa ÄÄNEEN, jos jotain haluaa!! Ja tiedätkö mitä? Jos hän olisi esittänyt YHDENKIN TUOLLAISEN TOIVEEN, jossa minä en kelpaa sellaisenaan, ois loppunut suhde samantien siihen. Jos kyseinen tekeminen ei ole mikään VIRHE siis, ne mä voin korjata. Jos EI SANO, että jokin asia aiheuttaa pahoinvointia ON AIVAN TURHA ihmetellä, miksi asiat eivät muutu tai ole toisin. Nih.
Semmonen kaksinaismoralismi sieltä :,D parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden mukaiseksi, mutta tämä koskee vain miestä. Jos naiselle joku edes kehtaa ehdottaa jotain hän lähtee samantien!
Kyllä miehetkin lähtee, jos nainen haluaa heistä sellaista, mitä nämä eivät ole, ainakin jokainen itseään kunioittava mies lähtee, eikä katsele sellaista akkaa hetkeäkään. Jokaisella on oikeus olla parisuhteessa, jossa tulee hyväksyttynä sellaisena, kuin on, ja jos tyytyy suhteeseen, jossa itseä ei hyväksytä, SE ON OMA VALINTA. Ei se ole sen syy, jolle tulee paha olo, kun et muutu. Hän ei aina nimittäin vain tajua, että hänen paha olonsa johtuu sen toisen huonoudesta kumppaniksi ja siitä, ettei tämä halua korjata vikojaan.
Mitä? Sinä kirjoitit ensin että parisuhteessa ihmisen pitää muuttua toisen toiveiden kaltaiseksi, mutta nyt ei tietenkään pidä muuttua tai oikeastaan täytyy koska toiselle tulee paha olo ja se on sen vika joka ei muutu vaikkei tarvitse tietenkään muuttua vaikka tarvitsee koska muuten toinen lähtee. Ei päätä ei häntää.
Pitää muuttua, jos se on toiselle tärkeää JA hänellä on muuten paha olo JA haluaa olla hänen kanssaan. Ei muuten tietenkään tarvitse.
Ap puhuu myös ahdistuksesta ja riittämättömyyden tunteista tavalla, joka viittaa siihen, että äitiys on hänelle keskimääräistä raskaampaa. Syömishäiriö on samanlainen sairaus kuin alkoholismi, eli se voi puhjeta uudelleen haastavassa elämäntilanteessa sellaisella, jolla siihen on taipumus.
Yritin vain tuoda esille, että ap näyttäisi tarkastelevan omaa tilannettaan ikään kuin ulkopuolisen silmin: hänen mielestään ongelma on perhe-elämän rajoitukset, vaikka ongelma näyttäisi enemmän olevan hänen päänsä sisällä. Tällöin parempi ratkaisu olisi kääntyä ammattiavun puoleen. Samojen asioiden vatvominen anonyymilla internetin keskustelupalstalla tuskin auttaa, kun ollaan näinkin syvissä vesissä.