Etäinen suhde sisaruksiin

Omasta veljestäni on kasvattuaan aikuiseksi tullut kylmäkiskoinen ja kyvytön normaaliin kommunikointiin lapsuuden perheensä kanssa. Vastaa yhdellä sanalla jos kysytään mitä kuuluu. Ei koskaan ota yhteyttä tai kysy kuulumisia itse. Oma valintansa enkä ole asian enää antanut häiritä. Onneksi on ystävinä hyviä miehiä, joista osa käy miltei oikeista veljistä.

Jokaisella on oma elämä. Onnea ei kannata sisarusten varaan jättää.

Sitä ei lapsena tajunnut miten asiat muuttuu kun tulee aikuiseksi.

Ei kai siinä muuta.

Minulla ei ole mitään dramaattista tarinaa, mutta suhde sisaruksiin on silti etäinen. Tullaan hyvin toimeen ja meillä on ihan mukavaa yhdessä, mutta ei silti olla juurikaan tekemisissä. Se mua harmittaa, koska olen aika erakkomainen luonne eikä minulla ole hirveästi ihmisiä elämässäni, mutta sisarukseni ottaisin mielelläni osaksi sitä. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tullaan, sitä kauemmas ajauduin heistä. Nähdään kyllä melko usein, mutta ei tosiaan olla mitenkään läheisiä. Surettaa. En tiedä miten asiaa enää voisi korjata, kun ollaan jo aikuisia ja tuntuu etten kunnolla edes tunne heitä.

meillä narsisti vanhemmat pilasivat sisarusten välit. Hajoita ja hallitse menetelmällä.

Sama juttu, veljet eivät pidä juuri yhteyttä. Yksi pitää satunnaisesti, kaksi muuta ihan omissa maailmoissa. Toisen vaimo kun tuli kuvioihin alkoi veljeä näkyä vähemmän. Vaimo ei ilmeisesti siedä meitä sukulaisia vaikka mitään konflikteja ei koskaan ole ollut. Veli hoitaa vaimon äitiä mutta oma sukunsa jätetty kylmästi kaiken ulkopuolelle. Harmittaa koska meillä oli läheiset välit ennen ja lapsi (veljen kummityttö) ihmettelee miksi ei koskaan enää näy. Käyty aikanaan paljon yhdessä läpi, omien vanhempien kuolemat ja surut. Liekö vielä käsittelemättä monikin asia.

Mutta kun ei voi toista pakottaa enkä halua sekaantua liikaa. Toivon vaan ettei anna liian pitkälle viedä asioita, että täysin etäännytään ajan saatossa. 

Kyllä mielestäni sisarussuhteiden on tarkoitus kantaa läpi elämän. Kun vanhemmat jää pitäisi olla ne sisarukset mukana jollakin tavalla loppuelämän. Outo ajatus että emme olisi lähisukulaisten kanssa tekemisissä. Onhan ystävät mutta ihan eri asia kuitenkin kuin verisukulaiset.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ole sisarusteni kanssa läheinen. Etäisempikin haluaisin olla.

Minulla on huomattavasti vanhemmat täyssisarukset. Veli ja sisar. He ovat eläneet yhteisen lapsuuden itäsuomalaisella paikkakunnalla, jossa perhe asui ennen syntymääni. Itse olen enemmän länsisuomalaisten, hiljaiden ja vakaiden vanhempieni kaltainen.

Olen ollut käytännössä ainut lapsi ja ikääntyvien vanhempieni apu. Edesvastuuttomat sisarukseni ovat kiinnittäneet vuoronperään ja yhtä aikaa vanhempien huomiota todella erikoisilla tempauksillaan.

Muutettuani toiselle puolelle Suomea opiskelemaan ja sittemmin töihin äitini kävi luonani tasan kerran kahdenkymmenen vuoden aikana. Isä kai kaksi kertaa. Heidän huomionsa kiinnittyi jatkuvasti aikuisiin sisaruksiini. Minutkin pyydettiin heidän asioitaan etänä hoitamaan ja tietysti hoidinkin, sillähän sain vanhempieni taakkaa lievitettyä.

Ja niin jatkui kunnes äiti kuoli. Jälkikäteen minulle selvisi, että sisarukseni käyttäytyivät kuin pahimmatkin teini-ikäiset myös hänen lyhyen sairautensa aikana, josta minulle ei edes kerrottu. Järjestin isän kanssa hautajaiset ja tein perukirjoituksenkin. Kiitokseksi sain vielä sisareni osituksessa niskaani. Hän kun pelkäsi vielä silloinkin jäävänsä minua vähemmälle.

Nyttemmin hoidan isän asioita. Hän ei asu enää kotona.

Nämä kaksi sisarustani, nyt jo yli 50-vuotiaita, ovat nyt yllätyksekseen saaneet huomata, että minä en enää autakaan heitä yhtään mitenkään. Hoitakoot itse asiansa, kun ne eivät enää vaikuta isään.

Tarkoituksenani on kasvattaa etäisyyttä vielä entisestään sitten, kun isääkään ei enää ole. En pidä näistä ihmisistä lainkaan, ja kieltäydyn olemasta heidän huolehtijansa.

Ovatko sisaruksesi jotenkin heikkolahjaisia, siis Forrest Gump -tyyppisiä henkilöitä? Jotenkin vaikea kuvitella, että kukaan joutuisi muuten hoidattamaan asioitaan sisaruksillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa samassa kaupungissa ja meillä on samanikäiset lapset (3 kpl). näemme muutaman kerran vuodessa ja aina veljeni aloitteesta minun kotonani (hän kutsuu itsensä kylään). Syynä on veljeni perheen (meidän vanhemmiltamme perittyä) outous. Veljeni ja perheensä ovat epähygieenisiä, aina likaisissa eläimen eritteistä ja karvoista tahraantuneita vaatteissa. Veli kaivaa nenää ja p*ersettä vuorotellen vaikka olisi seurassa. Käytös todella kiusaannuttavaa. Jotenkin hän ei ymmärrä tai kunnioita ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä ollenkaan. Toisten kotiin tullaan lojumaan ja haisemaan, eikä mitään toisten omaa kunnioiteta. Heidän kodissaan on siivottu viimeksi varmaan 2000-luvun alussa.

Hän on aina perhesuhteissa ottajan asemassa, kuin lapsi vanhemman kanssa, odottaen toisen maksavan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Itseltä ei onnistu edes perus elämänhallinta. Ihme kyllä käy töissä. Vaimo on sitten suht samanlainen vätystelijä.

Tilanteessa stressaa lähinnä se, että veljeni selvästi haluaisi pitää enemmän yhteyttä ja toivoisi minunkin kutsuvan häntä johonkin, mutta heidät nähtyäni olen niin emotionaalisesti kuormittunut, että tarvitsen joka kerrasta pitkän palautumisajan. Koko ajan on sellainen pieni syyllistäminen ja lasten kautta vetoaminen, että heidän pitää päästä tapaamaan toisiaan. Itse en kuitenkaan pysty antamaan tälle ihmissuhteille yhtään enempää, kun koko korttitalo perustuu vain sille, että katson sormien läpi sikailua ja siedän sitä tekohymyn takana.

Kuulostaa inhottavalta. Olisiko mahdollista että käytte vaikka metsäretkillä/piknikeillä ja kansallispuistoissa hoitamassa tapaamiset. Jokainen toisi omat eväät niin ei tarvitsisi toisen perseisiä käsiä kuumotella. Ja tilakin olisi sellainen avoin ettei tule inhotusta että tulevat sotkemaan asuntoasi.

Tätä teemme suht usein, eli jos veljeni ehdottaa meillä käymistä, niin ehdotan itse, että mentäisiin vaikka kahville tai lasten kanssa puistoon tms. Tämä on myös mieheni toive, joka taas painostaa minua sopimaan ihan joka kerta vierailun kodin ulkopuolelle. Hän myös poistuu kotoa jos kyseinen perhe tulee käymään. Veljeni myös yleensä noina puistoreissukertoina alkaa ehdottaa, että voisivat tulla ensi viikonloppuna sitten meille, eli tavallaan joudun silti ”kärsimään” sen kotona vierailun vielä sen päälle. Aika usein sanon tosin, että meille ei sovi.

Tästä tulee taas sitten se syyllisyys ja toisen odotusten pettäminen, näkeminen on minun puoleltani lähinnä syyllisyyden mustaamaa velvollisuutta, josta on ilo kaukana.

Ja lisätään nyt vielä, etten todellakaan ole itse mikään valkoisessa kodissa elävä siisteysintoilija. Veljeni perhe pakkokutsuttaa itseään myös muille sukulaisillemme, mutta varmaan heille se on helpompaa kun eivät kuitenkaan ole ns lapsuudenperhettä. Välttelen usein myös muilla sukulaisilla vierailemista yhtä aikaa veljeni perheen kanssa, sillä en yksinkertaisesti kestä sitä myötähäpeää.

Entäs jos sanoisit veljellesi suoraan asiasta? Seuraavan kerran kun kaivelee sanot kauhea kaivatko sä seurassa nenää / takapuolta noin. Miten teillä on noin likaiset vaatteet? Tarvitsetteko jotain apua? Muistuta käsien pesusta ku tulevat kylään tai ennen ruokailua. Mä sanoisin suoraan koska ei tuollaisessa syyllisyyden tunnossa elämisessä ole mitään järkeä. Kerro suoraan miltä tuntuu. Ehkä he tarvitsevat pienen herätyksen. Voit vedota vaikka lapsiin, että lapsilla tulisi olla puhtaat vaatteet, heidät pitäisi pestä ja huolehtia hammashygieniasta. Kerran se vaan kirpaisee kun sanot. Itse en pystyisi olemaan väleissä tai katselemaan tuota väkisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa samassa kaupungissa ja meillä on samanikäiset lapset (3 kpl). näemme muutaman kerran vuodessa ja aina veljeni aloitteesta minun kotonani (hän kutsuu itsensä kylään). Syynä on veljeni perheen (meidän vanhemmiltamme perittyä) outous. Veljeni ja perheensä ovat epähygieenisiä, aina likaisissa eläimen eritteistä ja karvoista tahraantuneita vaatteissa. Veli kaivaa nenää ja p*ersettä vuorotellen vaikka olisi seurassa. Käytös todella kiusaannuttavaa. Jotenkin hän ei ymmärrä tai kunnioita ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä ollenkaan. Toisten kotiin tullaan lojumaan ja haisemaan, eikä mitään toisten omaa kunnioiteta. Heidän kodissaan on siivottu viimeksi varmaan 2000-luvun alussa.

Hän on aina perhesuhteissa ottajan asemassa, kuin lapsi vanhemman kanssa, odottaen toisen maksavan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Itseltä ei onnistu edes perus elämänhallinta. Ihme kyllä käy töissä. Vaimo on sitten suht samanlainen vätystelijä.

Tilanteessa stressaa lähinnä se, että veljeni selvästi haluaisi pitää enemmän yhteyttä ja toivoisi minunkin kutsuvan häntä johonkin, mutta heidät nähtyäni olen niin emotionaalisesti kuormittunut, että tarvitsen joka kerrasta pitkän palautumisajan. Koko ajan on sellainen pieni syyllistäminen ja lasten kautta vetoaminen, että heidän pitää päästä tapaamaan toisiaan. Itse en kuitenkaan pysty antamaan tälle ihmissuhteille yhtään enempää, kun koko korttitalo perustuu vain sille, että katson sormien läpi sikailua ja siedän sitä tekohymyn takana.

Kuulostaa inhottavalta. Olisiko mahdollista että käytte vaikka metsäretkillä/piknikeillä ja kansallispuistoissa hoitamassa tapaamiset. Jokainen toisi omat eväät niin ei tarvitsisi toisen perseisiä käsiä kuumotella. Ja tilakin olisi sellainen avoin ettei tule inhotusta että tulevat sotkemaan asuntoasi.

Tätä teemme suht usein, eli jos veljeni ehdottaa meillä käymistä, niin ehdotan itse, että mentäisiin vaikka kahville tai lasten kanssa puistoon tms. Tämä on myös mieheni toive, joka taas painostaa minua sopimaan ihan joka kerta vierailun kodin ulkopuolelle. Hän myös poistuu kotoa jos kyseinen perhe tulee käymään. Veljeni myös yleensä noina puistoreissukertoina alkaa ehdottaa, että voisivat tulla ensi viikonloppuna sitten meille, eli tavallaan joudun silti ”kärsimään” sen kotona vierailun vielä sen päälle. Aika usein sanon tosin, että meille ei sovi.

Tästä tulee taas sitten se syyllisyys ja toisen odotusten pettäminen, näkeminen on minun puoleltani lähinnä syyllisyyden mustaamaa velvollisuutta, josta on ilo kaukana.

Ja lisätään nyt vielä, etten todellakaan ole itse mikään valkoisessa kodissa elävä siisteysintoilija. Veljeni perhe pakkokutsuttaa itseään myös muille sukulaisillemme, mutta varmaan heille se on helpompaa kun eivät kuitenkaan ole ns lapsuudenperhettä. Välttelen usein myös muilla sukulaisilla vierailemista yhtä aikaa veljeni perheen kanssa, sillä en yksinkertaisesti kestä sitä myötähäpeää.

Entäs jos sanoisit veljellesi suoraan asiasta? Seuraavan kerran kun kaivelee sanot kauhea kaivatko sä seurassa nenää / takapuolta noin. Miten teillä on noin likaiset vaatteet? Tarvitsetteko jotain apua? Muistuta käsien pesusta ku tulevat kylään tai ennen ruokailua. Mä sanoisin suoraan koska ei tuollaisessa syyllisyyden tunnossa elämisessä ole mitään järkeä. Kerro suoraan miltä tuntuu. Ehkä he tarvitsevat pienen herätyksen. Voit vedota vaikka lapsiin, että lapsilla tulisi olla puhtaat vaatteet, heidät pitäisi pestä ja huolehtia hammashygieniasta. Kerran se vaan kirpaisee kun sanot. Itse en pystyisi olemaan väleissä tai katselemaan tuota väkisin

Vähän outo ehdotus. Et varmaan itsekään pitäisi sellaisesta, jos joku alkaisi arvostella kotiasi ja hygieniaasi. Ja tuskin haluaa mitään apua tarjota tuo sisko, jonka asioista puhut. On vain todettava, että lapsuus meni jo, kukin elää tavallaan ja yhteistä ei ole.

Minä en käsitä ihmisiä, jotka eivät pidä yllä hyviä välejä sisaruksiin, onhan jokaisella 50 % samat geenit kuin kullakin sisaruksella. Outoa, jos ei tule toimeen. - Minulla on kaksi siskoa ja yksi veli. Veljen kanssa on hyvät välit, mutta hän ei voi vammaisuutensa takia matkustaa, emmekä tapaa usein. - Mutta nämä siskot ovat ongelma. Lapsena rakastin heitä. Kun kasvoin kouluikäiseksi, siskot alkoivat syrjiä minua, tai olla välinpitämättömiä. Minut uhattiin laittaa pimeään kellariin, jos en syö siskon tekemää ruokaa. Aloin itkeä, mutta vain se sisko, joka ei ruokaa ollut tehnyt, oli myötätuntoinen. Toinen ei pyytänyt edes anteeksi. - Kun sitten vielä vanhenimme, tilanne meni siihen, että me kolme sisarusta ikäänkuin kilpailimme vanhempiemme suosiosta! Uskomatonta. - Nyt vanhempamme ovat jo kuolleet, ja nämä kaksi siskoa tapaavat toisensa max 2 krt/vuosi. - En vaan käsitä!

Kyllä haluaisin, että välit sisareeni olisivat kunnossa, mutta kun eivät ole. Lapsuudenperheessä jo hän osoitteli minulle aina paikkaani, vinoili ja naljaili kaikesta, aivan aiheetta. Tai niin että minä en aihetta antanut.

Hänellä oli jokin tarve olla ykkönen ja älykäs ja samalla lyttäsi minut halveksien. Aina olin tekemässä väärin. Hän painoi kaikessa päälle, käveli ylitse, ei antanut minkäänlaista arvoa tai kunnioitusta. Sivuutti, ei ottanut minua ihmisenä. Kaikki oli yhtä kilpalaulantaa, jossa hän oli voiton puolella, vaikka minä en kilpaillut.

Sittemmin alkoi vaatia vanhemmiltamme kaikkea miehensä kanssa. Lopulta heidän käytöksensä meni niin kamalaksi, että katkaisin välit. Toinen vanhemmista siis lähti tämän sisaruksen mukaan toista vanhempaa vastaan. Ei ihan muistanut avioliittolupaustaan, säesti sisaruksen vaatimuksia. Toinen vanhempi kuoli, osittain pahasta mielestä. Minä tulin tulokseen, että en uskalla olla tällaisen ihmisen kanssa yhteyksissä. Joka siis hyökkää omaa vanhempaansa vastaan ja tätä kesti pitkään, sisarus oli päättänyt voittaa, kyse ei ollut yksittäisestä riidasta.

Hautajaisissa tuli pyytämään että soittaisin hänelle joskus. En ole soittanut. Olen pyyhkinyt tämän ihmisen pois mielestäni enkä halua enää yhteyksiä häneen. Hän saa elää elämänsä nyt aivan kuinka haluaa, minä elän omaani enkä kaipaa häntä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haluaisin, että välit sisareeni olisivat kunnossa, mutta kun eivät ole. Lapsuudenperheessä jo hän osoitteli minulle aina paikkaani, vinoili ja naljaili kaikesta, aivan aiheetta. Tai niin että minä en aihetta antanut.

Hänellä oli jokin tarve olla ykkönen ja älykäs ja samalla lyttäsi minut halveksien. Aina olin tekemässä väärin. Hän painoi kaikessa päälle, käveli ylitse, ei antanut minkäänlaista arvoa tai kunnioitusta. Sivuutti, ei ottanut minua ihmisenä. Kaikki oli yhtä kilpalaulantaa, jossa hän oli voiton puolella, vaikka minä en kilpaillut.

Sittemmin alkoi vaatia vanhemmiltamme kaikkea miehensä kanssa. Lopulta heidän käytöksensä meni niin kamalaksi, että katkaisin välit. Toinen vanhemmista siis lähti tämän sisaruksen mukaan toista vanhempaa vastaan. Ei ihan muistanut avioliittolupaustaan, säesti sisaruksen vaatimuksia. Toinen vanhempi kuoli, osittain pahasta mielestä. Minä tulin tulokseen, että en uskalla olla tällaisen ihmisen kanssa yhteyksissä. Joka siis hyökkää omaa vanhempaansa vastaan ja tätä kesti pitkään, sisarus oli päättänyt voittaa, kyse ei ollut yksittäisestä riidasta.

Hautajaisissa tuli pyytämään että soittaisin hänelle joskus. En ole soittanut. Olen pyyhkinyt tämän ihmisen pois mielestäni enkä halua enää yhteyksiä häneen. Hän saa elää elämänsä nyt aivan kuinka haluaa, minä elän omaani enkä kaipaa häntä.

Täysin ymmärrettävää ettet ole yhteyksissä. Todella surullinen tarina. Itse tajusin vasta keski-ikäisenä olleeni lapsesta asti sisarusteni pilkan kohde ja itsetunnon nostatuksen väline. Viimeiseen asti sitä haluaa selittää asiat parhain päin ja nähdä rakkautta ja välittämistä siellä missä sitä ei ole. Enää en sorru selittelemään vaan näen asiat sellaisina kuin ne todella ovat. Se vapauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haluaisin, että välit sisareeni olisivat kunnossa, mutta kun eivät ole. Lapsuudenperheessä jo hän osoitteli minulle aina paikkaani, vinoili ja naljaili kaikesta, aivan aiheetta. Tai niin että minä en aihetta antanut.

Hänellä oli jokin tarve olla ykkönen ja älykäs ja samalla lyttäsi minut halveksien. Aina olin tekemässä väärin. Hän painoi kaikessa päälle, käveli ylitse, ei antanut minkäänlaista arvoa tai kunnioitusta. Sivuutti, ei ottanut minua ihmisenä. Kaikki oli yhtä kilpalaulantaa, jossa hän oli voiton puolella, vaikka minä en kilpaillut.

Sittemmin alkoi vaatia vanhemmiltamme kaikkea miehensä kanssa. Lopulta heidän käytöksensä meni niin kamalaksi, että katkaisin välit. Toinen vanhemmista siis lähti tämän sisaruksen mukaan toista vanhempaa vastaan. Ei ihan muistanut avioliittolupaustaan, säesti sisaruksen vaatimuksia. Toinen vanhempi kuoli, osittain pahasta mielestä. Minä tulin tulokseen, että en uskalla olla tällaisen ihmisen kanssa yhteyksissä. Joka siis hyökkää omaa vanhempaansa vastaan ja tätä kesti pitkään, sisarus oli päättänyt voittaa, kyse ei ollut yksittäisestä riidasta.

Hautajaisissa tuli pyytämään että soittaisin hänelle joskus. En ole soittanut. Olen pyyhkinyt tämän ihmisen pois mielestäni enkä halua enää yhteyksiä häneen. Hän saa elää elämänsä nyt aivan kuinka haluaa, minä elän omaani enkä kaipaa häntä.

Täysin ymmärrettävää ettet ole yhteyksissä. Todella surullinen tarina. Itse tajusin vasta keski-ikäisenä olleeni lapsesta asti sisarusteni pilkan kohde ja itsetunnon nostatuksen väline. Viimeiseen asti sitä haluaa selittää asiat parhain päin ja nähdä rakkautta ja välittämistä siellä missä sitä ei ole. Enää en sorru selittelemään vaan näen asiat sellaisina kuin ne todella ovat. Se vapauttaa.

Olipa todella hyvin ilmaistu ja ajateltu! Saman oivalsin myös ja koin suuren vapautuksen.

Minulla on sisko vajaan vuoden ikäerolla ja 7 v nuorempi veli. Siskon kanssa oltiin lapsena läheisiä. Molemmat näistä asuvat Etelä-Suomessa ja minä Keski-Pohjanmaalla. Sisko ottaa yhteyttä vain, jos tarvitsee jonkun reseptin itselleen tai perheelleen (olen lääkäri). Aikani pidin yhteyttä siskoon soittelemalla, mutta kun huomasin, että minä olin se, joka aina soitti, lakkasin lopulta soittelemasta. Velikin ottaa yhteyttä lääketieteellisissä ongelmissaan, mutta pitää yhteyttä muutenkin Messengerin välityksellä, emme juurikaan soittele. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi sisko, jonka kanssa ei ole koskaan synkannut yhteen. Jo lapsena koin jonkinlaista vierautta oman perheen sisällä. Tuntui etten kuulu joukkoon. Sisko oli hyvin erilainen. Sosiaalinen, suosittu, määrätietoinen ja hyvin hallitseva. Minä olin huomaamaton ja sosiaalisesti kömpelö.

Meillä on myös ikäeroa useampi vuosi, joka vaikutti siihen, ettei mitään yhteisiä leikkejä ollut. Asuimme kaukana muista samanikäisistä, joten lapsuus oli hyvin yksinäinen. Siskolla on aikuiset lapset. Minulla kouluikäiset. Sisko soittelee välillä, jos on asiaa, mutta en ole mielelläni hänen kanssaan yhteydessä, koska tuntuu, ettei häntä voi päästää henkisesti lähelle. Hän ei joko ymmärrä, että olen aikuinen, normaaliälyinen ihminen, tai sitten hän ei ymmärrä, että minä ja mieheni päätämme kaikesta lapsiin liittyvistä asioista. Ei hän.

Hänelle ei voi kertoa tavaroiden ostamisesta, rikkoontumisista ym. Hän alkaa järjestellä asioita mielensä mukaan. Häneltä tulee jatkuvasta kasvatusneuvoja. Hän ei tunnu tajuavan, ettei minun autisminkirjolaiset toimi samoin, kuin hänen terveet. Kyse on siitä, etten minä osaa kasvattaa, ja pitäähän lasten oppia kuitenkin...

Olen todella väsynyt puheluiden jälkeen. Monesti sanon olevani kiireinen. Haluaisin ihan tavallista yhdessäoloa, juttelua, lehtienlukua, ja kommentointia, televisiota ja grillailua. Sellaista tavallista yhdessäoloa mitä on äitini ja appivanhempien kanssa, mutta siskon kanssa se on mahdotonta. Hän komentelee, arvostelee, tunkee lasteni asioihin, tenttaa ym. En vain jaksa.

Hän ei varmaan edes tajua, miltä sinusta tuntuu.

Voisin kuvitella, että äitinne on luonteeltaan samantapainen kuin sinä... "asperger"? Ja että siskosi on huomannut avuttomuutenne - se voi ahdistaa häntä, jos hän on ollut sellaisen henkilön armoilla lapsena. -- Ehkä hän on omaksunut roolin toimia, auttaa, tukea... sen sijaan, että seuraisi teennäisiä ja suorastaan tunnevammaisia ihmisiä, joiden persoonallisuus tuottaa kärsimystä ympäristölle?

Olispa mahtavaa jos olis somessa ryhmä mistä vois löytää itselleen sisaruksia ja lapsille serkkuja jos omiin ei ole välejä tms. Kaksi omaa sisarustani sairaita eikä heillä ole lapsia. Lapsillani ei ole serkkuja mun puolelta joka surettaa. Miten mahtavaa olis kutsua serkut kylään :)

Täällä sama homma sisaruksia meitä sentään on 6,vanhin isosiskoni käy ehkä 1-2 vuodessa, ikinä ei soitella eikä viestitellä samoin toinen siskoni ei koskaan ikinä mitä kuuluu tms(paitsi kun joskus ollut rahaa vailla)

En tiedä. Varsinkin vanhimman siskon kanssa ei edes pienenä tultu toimeen, oltiin kuin kissa ja koira ei edes tunnu siskolta.

3 sisarus taas, ei ikinä kanssa viestitellä tai soitella

2 nuorinta asuu vielä isän ja äidin luona

Etäisiksi ja viileäksi jäänyt siis minunkin sisarus suhteet, jokainen elää omaa elämäänsä, ketään ei oikeastaan kiinnosta mitä muille sisaruksille kuuluu

Vierailija kirjoitti:

Olispa mahtavaa jos olis somessa ryhmä mistä vois löytää itselleen sisaruksia ja lapsille serkkuja jos omiin ei ole välejä tms. Kaksi omaa sisarustani sairaita eikä heillä ole lapsia. Lapsillani ei ole serkkuja mun puolelta joka surettaa. Miten mahtavaa olis kutsua serkut kylään :)

Kannatetaan! Minulla on pikkuvelipuoli mutta en ole koskaan häntä edes tavannut. Ainoana lapsena kaipaan serkkuja lasteni elämään

Minulla oli itseni aika paljon nuorempi veli, joka kuoli varsin nuorena. Vaikka emme suuresta ikäerosta johtuen kovin läheisiä olleetkaan, niin kyllä veljen menetys sattui. Noin kymmenen vuotta sitten sain tietää, että minulla on kaksi huomattavasti nuorempaa sisaruspuolta. Biologinen isäni oli mennyt vanhoilla päivillä naimisiin itseään selvästi nuoremman naisen kanssa ja heille syntyi kaksi lasta. Toisen sisaruksen olen tavannut kerran, toista en henkilökohtaisesti koskaan, sillä hän asuu satojen kilometrien päässä.

Mun pikkuserkut eli isosedän lapset tapasivat isosiskopuolensa vasta n. Nelikymppisenä kun heidän isänsä kuoli ja oli perunkirjoitus, jonne saapui tämä idän tyttö ensimmäisestä avioliitosta. Ja tämä isosiskopuoli siis asui Suomessa, joten ihmettelen, miten pikkuserkuilleni ei koskaan tullut mieleen, että he haluausivat tavata siskonsa?