Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etäinen suhde sisaruksiin
Minua ihmetyttää tämä että joillakin on todella läheinen ja luja suhde sisaruksiin kun itselläni ei tällä hetkellä ole... aikuisena kaikki on muuttunut. Lapsena oli eri, kun jouduimme olemaan yhdessä saman katon alla. Nyt kun olemme muuttaneet erillemme ja perustaneet perheen olemme myös kasvaneet erillemme.
Voi olla että johtuu myös isosta ikäeroista (toiseen 9 vuoden ka toiseen 11 vuoden ikäero). Nykyään tunnen olevani ainoa lapsi kun en edes soittele heille eivätkä he minulle. Olemme luonteeltammekin todella erilaiset. En löydä heidän kanssaan mitään yhteistä. Jos tapaamme niin reaktiolle toisiimme ei ole erityisen lämmin tai mitenkään sen ihmeellisempi. Rakastan kyllä heitä mutta en halua olla yhteydessä.
Onko kenelläkään samanlaista tilannetta?
Kommentit (234)
Veli. 2 v ikäeroa. Ei olla koskaa oltu läheisiä. Nyt kun veljelläuusi nainen joka sietää mua, oon tekemisissä.
Edellinen muija oli mustis minusta. Vaikka ite diggasin tästä exästäkin. K3sän ulkopuolella nähään 1-2 kk välein äidillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kaksi siskoa, ei olla missään tekemisissä. Ollaan 52-36 vuotiaita. Toinen narkki ollut jo 30v, en jaksa sitä jatkuvaa rahan pyytämistä. Toista en jaksa katsella, ollut se kultatytär syntymästä asti. Isin pikkukulta, me muut ei oltu mistään kotoisin, kuultiin monesti miten olisi halunnut poikia ei tyttöjä.
Muutaman vuoden vanhempi veli meni naimisiin 15v. Sitten eikä ole pitänyt mitään yhteyttä
Minulla on yksi pikkusisko, ollaan molemmat noin 30-vuotiaita ja asutaan samassa kaupungissa. Ei olla koskaan oltu mitenkään läheisiä ja tämä kyllä vähän häiritsee minua. En suoraan sanottuna viihtyy yhtään hänen seurassaan, luonteemme eivät mene yhtään yksiin. Asialliset välit on kun nähdään jouluisin ja sukujuhlissa. Aina yritän tsempata että olen hänelle ystävällinen jne., tosi väkinäistä suoraan sanottuna.
Meitä on tai siis oli neljä sisaruspuolta, joista yksi on jo edesmennyt kohtalaisen nuorena. Kaksi sisarpuolta ovat niin paljon minua nuorempia, että voisivat olla minun lapsiani elleivät peräti lapsenlapsia. Meillä oli sama isä, mutta eri äiti. Juridisesti emme ole sisaruksia, koska äiti ei sallinut isän tunnustaa minua virallisesti. Näiden nuorten sisarten olemassaolon sain tietää vasta joskus kymmenkunta vuotta sitten, kun aloin tutkia sukua. Toisen sisarpuolen olen tavannut kerran, toista en henkilökohtaisesti lainkaan. Vaikka sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, niin näihin nuoriin sisarpuoliin ei ole löytynyt toimivaa yhteyttä, mikä johtunee siitä, että olemme niin eri sukupolvea. Heillä on yhteystiedot, jos haluavat ottaa yhteyttä. Nyt on heidän vuoronsa, sillä minä olen ollut tähän asti aktiivinen. Jotenkin en osaa edes surra sitä, että olemme niin etäisiä. Jos olisimme iällisesti lähellä toisiamme, olisi tilanne kenties toisenlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Minulla on vain yksi veli. Meni naimisiin v. 1985. Ei ole sen jälkeen kertaakaan soittanut. Vaimonsa ei tykkää että veljeni on sukulaistensa kanssa tekemisissä. Muita sisaruksia minulla ei ole.
Vai olisikohan sittenkin niin että veljesi ei välitä olla kanssasi tekemisissä? Vaimo on liian helppo syntipukki. Aikuinen mies on itse vastuussa sisaruussuhteistaan, ei niistä vaimoa voi syyttää.
Tämä ei ole useinkaan mikään mustavalkoinen juttu.
Voi olla ettei veli itsekään ole kovin innokas yhteydenpitäjä sukuunsa päin ja jos vaimo on kovin haluton ja hapan silloin kun sitä tapahtuu niin varmasti se ei asiaa edistä.
Veli alkaa vältellä jotta sopu säilyisi.
Kun tulee ikää niin moni mies ajattelee asiaa eri tavalla ja on alkanut harmitella tilannetta eli saattaa kannattaa ottaa yhteyttä veljeensä jos itseä kiinnostaisi tavata.
Terv. Nimim. Ikää ja kokemusta asiasta karttunut.
Vierailija kirjoitti:
Meitä on tai siis oli neljä sisaruspuolta, joista yksi on jo edesmennyt kohtalaisen nuorena. Kaksi sisarpuolta ovat niin paljon minua nuorempia, että voisivat olla minun lapsiani elleivät peräti lapsenlapsia. Meillä oli sama isä, mutta eri äiti. Juridisesti emme ole sisaruksia, koska äiti ei sallinut isän tunnustaa minua virallisesti. Näiden nuorten sisarten olemassaolon sain tietää vasta joskus kymmenkunta vuotta sitten, kun aloin tutkia sukua. Toisen sisarpuolen olen tavannut kerran, toista en henkilökohtaisesti lainkaan. Vaikka sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, niin näihin nuoriin sisarpuoliin ei ole löytynyt toimivaa yhteyttä, mikä johtunee siitä, että olemme niin eri sukupolvea. Heillä on yhteystiedot, jos haluavat ottaa yhteyttä. Nyt on heidän vuoronsa, sillä minä olen ollut tähän asti aktiivinen. Jotenkin en osaa edes surra sitä, että olemme niin etäisiä. Jos olisimme iällisesti lähellä toisiamme, olisi tilanne kenties toisenlainen.
Mulle olisi painajainen, jos jostain ilmestyisi joku tuntematon sukulainen ja haluaisi pitää yhteyttä. Entisissäkin on ollut yllätyksiä ihan tarpeeksi. Niin eri tavoin sitä voi ajatella. Nimittäin, että sukulaiset ovat usein ihan ventovieraita, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Jopa sisarukset voivat olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kaksi siskopuolta isän puolelta sekä yksi täysveli. Kenenkään kanssa en ole todellakaan läheisissä väleissä. Nyt 22-vuotias pikkuveljeni on tosi ihana ihminen, ei mitään pahaa sanottavaa hänestä ja kaikkea parasta hänelle toivon. Ollaan vaan tosi erilaisia, hän on aika ujo introvertti ja kiinnostunut kovin erilaisista asioista kuin minä. Ei ole yksinkertaisesti mitään puhuttavaa. Käydään kyllä äidin luona noin kerran kuussa syömässä kaikki yhdessä, ihan kiva häntäkin on nähdä mutta äidin kanssa siinä lähinnä seurustelen. Siskoja en ole edes nähnyt vuosiin, en tiedä yhtään millaisia ihmisiä ovat.
En todellakaan ole sisarusteni kanssa läheinen. Etäisempikin haluaisin olla.
Minulla on huomattavasti vanhemmat täyssisarukset. Veli ja sisar. He ovat eläneet yhteisen lapsuuden itäsuomalaisella paikkakunnalla, jossa perhe asui ennen syntymääni. Itse olen enemmän länsisuomalaisten, hiljaiden ja vakaiden vanhempieni kaltainen.
Olen ollut käytännössä ainut lapsi ja ikääntyvien vanhempieni apu. Edesvastuuttomat sisarukseni ovat kiinnittäneet vuoronperään ja yhtä aikaa vanhempien huomiota todella erikoisilla tempauksillaan.
Muutettuani toiselle puolelle Suomea opiskelemaan ja sittemmin töihin äitini kävi luonani tasan kerran kahdenkymmenen vuoden aikana. Isä kai kaksi kertaa. Heidän huomionsa kiinnittyi jatkuvasti aikuisiin sisaruksiini. Minutkin pyydettiin heidän asioitaan etänä hoitamaan ja tietysti hoidinkin, sillähän sain vanhempieni taakkaa lievitettyä.
Ja niin jatkui kunnes äiti kuoli. Jälkikäteen minulle selvisi, että sisarukseni käyttäytyivät kuin pahimmatkin teini-ikäiset myös hänen lyhyen sairautensa aikana, josta minulle ei edes kerrottu. Järjestin isän kanssa hautajaiset ja tein perukirjoituksenkin. Kiitokseksi sain vielä sisareni osituksessa niskaani. Hän kun pelkäsi vielä silloinkin jäävänsä minua vähemmälle.
Nyttemmin hoidan isän asioita. Hän ei asu enää kotona.
Nämä kaksi sisarustani, nyt jo yli 50-vuotiaita, ovat nyt yllätyksekseen saaneet huomata, että minä en enää autakaan heitä yhtään mitenkään. Hoitakoot itse asiansa, kun ne eivät enää vaikuta isään.
Tarkoituksenani on kasvattaa etäisyyttä vielä entisestään sitten, kun isääkään ei enää ole. En pidä näistä ihmisistä lainkaan, ja kieltäydyn olemasta heidän huolehtijansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isosiskoni on tosi läheinen ja yksi parhaista ystävistäni. Jaan hänen kanssaan kaiken. Olen 39v ja sisko 3v vanhempi.
Veljeni kanssa en ole missään tekemisissä. Katkaisi välit, on luonteeltaan tuhlaajapoika.
Vierailija kirjoitti:
Kappas. Muitakin. Täällä yks nelikymppinen. Olen kolmesta nuorin. Myönnän kyl olevani täysin erakkosielu. Veljeni kanssa tekemisissä vain jotain pakollista. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi geenit. Kaikki ovat aina pitäneet veljeäni huipputyypinä. Sellainen kiltti hän olikin pienenä mutta teiniajalta muistan vain sen veljen joka retuutti hiuksista ja puristi käsivarresta sen verta lujas että mustelmat näkyivät viikkoja. Kun sai ensimmäisen lapsen, ilmoitti kuvalla syntymän. Sen jälkeen ei mitään. Ei kutsua ristiäisiin, ei nimenkertomista, ei kutsua käymään (en kyläile kutsumatta). Kyselyihin pienen kehityksestä en saanut vastauksia. Minussa jälleen vika.
Minussa se kai vika oli. Kiusasivat kyl siskon kanssa yhdessä mua aina ku vanhempien silmä vältti. Nykyään siskoni kertoo näitä hauskoja juttuja "kun lukittiin sut pariksi tunniksi komeroon" ja ku hää näkee ettei mua naurata niin tulee vaan et "älä vi*** oon noin tosikko".
No pilkkaa ja vähättelyä on harrastaneet vanhempanikin joten mikäs siinä.
Siskoni. Saatetaan puhua joskus pitkäänkin asioista. Muttei koskaan mistään henkilökohtaisesta. Hänen luonaan jopa yritän kyläillä tehdä jotain yhdessä mutta monasti mun osuus keskustelusta menee siihen et hää räplää puhelinta eikä kuuntele. Oletan että ikisinkku ei vaan ole koskaan joutunut ottamaan toista huomioon. Isäni on samanlainen. Puhuu paljon, kuuntelee hyvin vähän.
Olen siis päätynyt elämään ettei mua v**** oikeesti kiinnosta kun mun aviomies. Hänen sukunsa on taas tosi läheinen eikä ymmärrä kun en halua kaikkiin hänen sukunsa kissanristiäisiin lähteä.
Olen pohtinut syitä ja syyllisiä, mutta totean vain että kai helpoin vain pitää itseä kaikkeen syyllisenä ja pahiksena. Niin muutkin näyttävät tekevän.
Jospa koittaisit vain olla miehesi sukulaisten kanssa tekemisissä, jos he kohtelevat sua hyvin? Näin heistä sitten tulisi läheisiä sun kanssa, vaikka eivät olekaan verisukulaisia? Jos siis sitä itse haluat ja he haluavat ottaa sut mukaan omiin juttuihinsa. Jos on sosiaalisesti ensi alkuun hieman "kömpelö" (en nyt keksinyt mitään sopivaa termiä tähän), niin eivätköhän he senkin ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kappas. Muitakin. Täällä yks nelikymppinen. Olen kolmesta nuorin. Myönnän kyl olevani täysin erakkosielu. Veljeni kanssa tekemisissä vain jotain pakollista. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi geenit. Kaikki ovat aina pitäneet veljeäni huipputyypinä. Sellainen kiltti hän olikin pienenä mutta teiniajalta muistan vain sen veljen joka retuutti hiuksista ja puristi käsivarresta sen verta lujas että mustelmat näkyivät viikkoja. Kun sai ensimmäisen lapsen, ilmoitti kuvalla syntymän. Sen jälkeen ei mitään. Ei kutsua ristiäisiin, ei nimenkertomista, ei kutsua käymään (en kyläile kutsumatta). Kyselyihin pienen kehityksestä en saanut vastauksia. Minussa jälleen vika.
Minussa se kai vika oli. Kiusasivat kyl siskon kanssa yhdessä mua aina ku vanhempien silmä vältti. Nykyään siskoni kertoo näitä hauskoja juttuja "kun lukittiin sut pariksi tunniksi komeroon" ja ku hää näkee ettei mua naurata niin tulee vaan et "älä vi*** oon noin tosikko".
No pilkkaa ja vähättelyä on harrastaneet vanhempanikin joten mikäs siinä.
Siskoni. Saatetaan puhua joskus pitkäänkin asioista. Muttei koskaan mistään henkilökohtaisesta. Hänen luonaan jopa yritän kyläillä tehdä jotain yhdessä mutta monasti mun osuus keskustelusta menee siihen et hää räplää puhelinta eikä kuuntele. Oletan että ikisinkku ei vaan ole koskaan joutunut ottamaan toista huomioon. Isäni on samanlainen. Puhuu paljon, kuuntelee hyvin vähän.
Olen siis päätynyt elämään ettei mua v**** oikeesti kiinnosta kun mun aviomies. Hänen sukunsa on taas tosi läheinen eikä ymmärrä kun en halua kaikkiin hänen sukunsa kissanristiäisiin lähteä.
Olen pohtinut syitä ja syyllisiä, mutta totean vain että kai helpoin vain pitää itseä kaikkeen syyllisenä ja pahiksena. Niin muutkin näyttävät tekevän.
Jospa koittaisit vain olla miehesi sukulaisten kanssa tekemisissä, jos he kohtelevat sua hyvin? Näin heistä sitten tulisi läheisiä sun kanssa, vaikka eivät olekaan verisukulaisia? Jos siis sitä itse haluat ja he haluavat ottaa sut mukaan omiin juttuihinsa. Jos on sosiaalisesti ensi alkuun hieman "kömpelö" (en nyt keksinyt mitään sopivaa termiä tähän), niin eivätköhän he senkin ymmärrä.
Joo siis ovat huomattavaasti mukavampia kuin oma perhe, ei siinä ja kyläilen kyl mukana sillon tällöin ja jutustelen muiden mukana. Mutta kun ollaan niin eri taustoista niin ei siitä mitään syvällisempää suhdetta synny. Heillä aina ollut isoja sukujouluja, meillä se oli riitaa ja huutoa (viinaa ei sentäs kukaan lätrännyt). Haluan siis esim joulut viettää omassa kodissa, rauhassa.
Ehkä minäkin olen vain katkera keski-ikäinen. Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä vaikeampi on lähteä. Lukittaudun täysin jos joku (muu kuin oma mies) kysyy jotain henkilökohtaista. En tiedä. Olin koulukiusattu koko peruskoulun ja itsetuhoisuuden huomattua muu perhe vain v****li. Kasarina/ysärinähän opettajia ei kiinnostanut.
Vaikeita luonteita koko suku täynnä. Myös se perinne et vaan pojat on jotain. Tämän on kyl siskonikin huomannut. Veljeni pompottaa edelleen vanhempiamme ihan täysin.
Eli ehkä se on tää geenit+elämä. Ei osaa kaivata mitä ei ole koskaan ollut.
Emme ole läheisiä sisarusten kanssa. Olemme eri sukupuolta, itse ainoa tyttö. Asumme kaikki suht lähellä toisiamme ja vierailemme vanhempieni luona erikseen, yhdessä pakollisena jouluna vähintään joka toinen vuosi. Puhumme pintapuolisesti kuulumisia ja voimme olla rauhassa omissa oloissamme rennosti, emme koe painetta yrittää väkisin mitään ruokapöytäkeskustelua kummempaa yhteistoimintaa.
En muista heidän syntymäpäiviään enkä tiedä heistä oikein mitään.
En ole ikinä tätä harmitellut, olimme lapsina kuulemma ihan pieninä tiiviisti yhteisissä leikeissä mutta isompina riitelemme jatkuvasti. Minulla on kuitenkin paljon rakkaita ystäviä, myös niitä jotka olen tuntenut aivan lapsuudesta asti. Nämä ystävät ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin lapsuuden perheeni. En silti koe tätä asiaa mitenkään ongelmana. Olen kai tottunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sisko ja veli. He ovat aina olleet keskenään ja minä AINA YKSIN. Enpä ole heitä kaipaillut koko ikänäni, pitäköön tunkkinsa.
Isosiskolla luonnehäiriö, ei voi olla yhteydessä, jos haluaa säilyttää oman mielenterveytensä. Sisko olisi kyllä valmis tuleman perhterapiaan, MUTTA sillon tarkastelisimme VAIN mitä vikaa on minussa ja miten minua voisi korjata, koska hänessä ei mitään vikaa ole.
Sisarusten temperamentit voivat olla todella erilaiset. Joidenkin ihmisten kanssa tulee luontaisesti heikommin toimeen, ja se pätee myös sisaruksiin.
Vierailija kirjoitti:
Isosiskolla luonnehäiriö, ei voi olla yhteydessä, jos haluaa säilyttää oman mielenterveytensä. Sisko olisi kyllä valmis tuleman perhterapiaan, MUTTA sillon tarkastelisimme VAIN mitä vikaa on minussa ja miten minua voisi korjata, koska hänessä ei mitään vikaa ole.
Aikuisen siskon kanssa perheterapiaanko? Wtf :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kappas. Muitakin. Täällä yks nelikymppinen. Olen kolmesta nuorin. Myönnän kyl olevani täysin erakkosielu. Veljeni kanssa tekemisissä vain jotain pakollista. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi geenit. Kaikki ovat aina pitäneet veljeäni huipputyypinä. Sellainen kiltti hän olikin pienenä mutta teiniajalta muistan vain sen veljen joka retuutti hiuksista ja puristi käsivarresta sen verta lujas että mustelmat näkyivät viikkoja. Kun sai ensimmäisen lapsen, ilmoitti kuvalla syntymän. Sen jälkeen ei mitään. Ei kutsua ristiäisiin, ei nimenkertomista, ei kutsua käymään (en kyläile kutsumatta). Kyselyihin pienen kehityksestä en saanut vastauksia. Minussa jälleen vika.
Minussa se kai vika oli. Kiusasivat kyl siskon kanssa yhdessä mua aina ku vanhempien silmä vältti. Nykyään siskoni kertoo näitä hauskoja juttuja "kun lukittiin sut pariksi tunniksi komeroon" ja ku hää näkee ettei mua naurata niin tulee vaan et "älä vi*** oon noin tosikko".
No pilkkaa ja vähättelyä on harrastaneet vanhempanikin joten mikäs siinä.
Siskoni. Saatetaan puhua joskus pitkäänkin asioista. Muttei koskaan mistään henkilökohtaisesta. Hänen luonaan jopa yritän kyläillä tehdä jotain yhdessä mutta monasti mun osuus keskustelusta menee siihen et hää räplää puhelinta eikä kuuntele. Oletan että ikisinkku ei vaan ole koskaan joutunut ottamaan toista huomioon. Isäni on samanlainen. Puhuu paljon, kuuntelee hyvin vähän.
Olen siis päätynyt elämään ettei mua v**** oikeesti kiinnosta kun mun aviomies. Hänen sukunsa on taas tosi läheinen eikä ymmärrä kun en halua kaikkiin hänen sukunsa kissanristiäisiin lähteä.
Olen pohtinut syitä ja syyllisiä, mutta totean vain että kai helpoin vain pitää itseä kaikkeen syyllisenä ja pahiksena. Niin muutkin näyttävät tekevän.
Jospa koittaisit vain olla miehesi sukulaisten kanssa tekemisissä, jos he kohtelevat sua hyvin? Näin heistä sitten tulisi läheisiä sun kanssa, vaikka eivät olekaan verisukulaisia? Jos siis sitä itse haluat ja he haluavat ottaa sut mukaan omiin juttuihinsa. Jos on sosiaalisesti ensi alkuun hieman "kömpelö" (en nyt keksinyt mitään sopivaa termiä tähän), niin eivätköhän he senkin ymmärrä.
Joo siis ovat huomattavaasti mukavampia kuin oma perhe, ei siinä ja kyläilen kyl mukana sillon tällöin ja jutustelen muiden mukana. Mutta kun ollaan niin eri taustoista niin ei siitä mitään syvällisempää suhdetta synny. Heillä aina ollut isoja sukujouluja, meillä se oli riitaa ja huutoa (viinaa ei sentäs kukaan lätrännyt). Haluan siis esim joulut viettää omassa kodissa, rauhassa.
Ehkä minäkin olen vain katkera keski-ikäinen. Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä vaikeampi on lähteä. Lukittaudun täysin jos joku (muu kuin oma mies) kysyy jotain henkilökohtaista. En tiedä. Olin koulukiusattu koko peruskoulun ja itsetuhoisuuden huomattua muu perhe vain v****li. Kasarina/ysärinähän opettajia ei kiinnostanut.
Vaikeita luonteita koko suku täynnä. Myös se perinne et vaan pojat on jotain. Tämän on kyl siskonikin huomannut. Veljeni pompottaa edelleen vanhempiamme ihan täysin.
Eli ehkä se on tää geenit+elämä. Ei osaa kaivata mitä ei ole koskaan ollut.
Ok. Mutta ei sitä nyt kannata geenejä ja itseään kaikesta syyttää. Ympäristöhän suakin on tainnut eniten muokata, tai siis se huono kohtelu, mitä olet saanut osaksesi, mitä ei kyllä kukaan ansaitse. Onneksi sulla on sentään hyvä mies.
Mitä tuohon kiusaamiseen tulee, niin kyllä siihen omalla tavallaan ainakin ysärillä puututtiin ainakin jollain tavalla, mutta toisiin ihmisiin (siis kiusaajiin) ei vain pysty vaikuttamaan, vaikka mitä yritettäisiin. (Ainakaan silloin ei auttanut.) Onhan sitä piilo-ym. kiusaamista vieläkin olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kappas. Muitakin. Täällä yks nelikymppinen. Olen kolmesta nuorin. Myönnän kyl olevani täysin erakkosielu. Veljeni kanssa tekemisissä vain jotain pakollista. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi geenit. Kaikki ovat aina pitäneet veljeäni huipputyypinä. Sellainen kiltti hän olikin pienenä mutta teiniajalta muistan vain sen veljen joka retuutti hiuksista ja puristi käsivarresta sen verta lujas että mustelmat näkyivät viikkoja. Kun sai ensimmäisen lapsen, ilmoitti kuvalla syntymän. Sen jälkeen ei mitään. Ei kutsua ristiäisiin, ei nimenkertomista, ei kutsua käymään (en kyläile kutsumatta). Kyselyihin pienen kehityksestä en saanut vastauksia. Minussa jälleen vika.
Minussa se kai vika oli. Kiusasivat kyl siskon kanssa yhdessä mua aina ku vanhempien silmä vältti. Nykyään siskoni kertoo näitä hauskoja juttuja "kun lukittiin sut pariksi tunniksi komeroon" ja ku hää näkee ettei mua naurata niin tulee vaan et "älä vi*** oon noin tosikko".
No pilkkaa ja vähättelyä on harrastaneet vanhempanikin joten mikäs siinä.
Siskoni. Saatetaan puhua joskus pitkäänkin asioista. Muttei koskaan mistään henkilökohtaisesta. Hänen luonaan jopa yritän kyläillä tehdä jotain yhdessä mutta monasti mun osuus keskustelusta menee siihen et hää räplää puhelinta eikä kuuntele. Oletan että ikisinkku ei vaan ole koskaan joutunut ottamaan toista huomioon. Isäni on samanlainen. Puhuu paljon, kuuntelee hyvin vähän.
Olen siis päätynyt elämään ettei mua v**** oikeesti kiinnosta kun mun aviomies. Hänen sukunsa on taas tosi läheinen eikä ymmärrä kun en halua kaikkiin hänen sukunsa kissanristiäisiin lähteä.
Olen pohtinut syitä ja syyllisiä, mutta totean vain että kai helpoin vain pitää itseä kaikkeen syyllisenä ja pahiksena. Niin muutkin näyttävät tekevän.
Jospa koittaisit vain olla miehesi sukulaisten kanssa tekemisissä, jos he kohtelevat sua hyvin? Näin heistä sitten tulisi läheisiä sun kanssa, vaikka eivät olekaan verisukulaisia? Jos siis sitä itse haluat ja he haluavat ottaa sut mukaan omiin juttuihinsa. Jos on sosiaalisesti ensi alkuun hieman "kömpelö" (en nyt keksinyt mitään sopivaa termiä tähän), niin eivätköhän he senkin ymmärrä.
Joo siis ovat huomattavaasti mukavampia kuin oma perhe, ei siinä ja kyläilen kyl mukana sillon tällöin ja jutustelen muiden mukana. Mutta kun ollaan niin eri taustoista niin ei siitä mitään syvällisempää suhdetta synny. Heillä aina ollut isoja sukujouluja, meillä se oli riitaa ja huutoa (viinaa ei sentäs kukaan lätrännyt). Haluan siis esim joulut viettää omassa kodissa, rauhassa.
Ehkä minäkin olen vain katkera keski-ikäinen. Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä vaikeampi on lähteä. Lukittaudun täysin jos joku (muu kuin oma mies) kysyy jotain henkilökohtaista. En tiedä. Olin koulukiusattu koko peruskoulun ja itsetuhoisuuden huomattua muu perhe vain v****li. Kasarina/ysärinähän opettajia ei kiinnostanut.
Vaikeita luonteita koko suku täynnä. Myös se perinne et vaan pojat on jotain. Tämän on kyl siskonikin huomannut. Veljeni pompottaa edelleen vanhempiamme ihan täysin.
Eli ehkä se on tää geenit+elämä. Ei osaa kaivata mitä ei ole koskaan ollut.
Ok. Mutta ei sitä nyt kannata geenejä ja itseään kaikesta syyttää. Ympäristöhän suakin on tainnut eniten muokata, tai siis se huono kohtelu, mitä olet saanut osaksesi, mitä ei kyllä kukaan ansaitse. Onneksi sulla on sentään hyvä mies.
Mitä tuohon kiusaamiseen tulee, niin kyllä siihen omalla tavallaan ainakin ysärillä puututtiin ainakin jollain tavalla, mutta toisiin ihmisiin (siis kiusaajiin) ei vain pysty vaikuttamaan, vaikka mitä yritettäisiin. (Ainakaan silloin ei auttanut.) Onhan sitä piilo-ym. kiusaamista vieläkin olemassa.
Lisäyksenä vielä, että siis joissain paikoissa puututtiin, mutta ei siis aina ja kaikkialla, ikävä kyllä. Ja onhan sitä kaikenlaista huonoa kohtelua edelleen olemassa, enemmän tai vähemmän.
Alue: Aihe vapaa
Sisareni on pitkälle alkoholisoitunut. En muista mistä asiasta suuttui, mutta ei meidän perheessä kukaan ole ketään lyönyt tai parjannut muutenkaan. Alkoholismi muuttaa ihmistä siihen suuntaan, että annoin itselleni luvan elää omaa elämääni. En voi mitenkään vaikuttaa siskoni elämään eikä hän minun, jokaisella on oma elämänsä elettävänä. Kun vanhemmatkin ovat jo kuolleet, niin ei ole mitään syytä pitää yhteyttä. Ainakin niin kauan kuin juo, en tule olemaan yhteyksissä vapaaehtoisesti.