Etäinen suhde sisaruksiin

En osaa jutella ihmisten kanssa tai ylläpitää suhteita joten sisarustenkaan kanssa en paljoa puhu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Minulla on vain yksi veli. Meni  naimisiin v. 1985. Ei ole sen jälkeen kertaakaan soittanut. Vaimonsa ei tykkää että veljeni on sukulaistensa kanssa tekemisissä.  Muita sisaruksia minulla ei ole.

Vai olisikohan sittenkin niin että veljesi ei välitä olla kanssasi tekemisissä? Vaimo on liian helppo syntipukki. Aikuinen mies on itse vastuussa sisaruussuhteistaan, ei niistä vaimoa voi syyttää.

Näin on. Puhelimitse voi ottaa yhteyttä muualtakin kuin kotoa, niin ettei vaimo saa tietää eikä hermostu. Myös muitakin yhteydenpitokeinoja on, jotka eivät ärsytä vaimoa. Sähköposteja, tekstareita ja WhatsApp-viestejä voi lähetellä.

No hei.. he ovat viimeksi olleet yhteyksissä vuonna 1985. Aikana jolloin ei tiedetty kännyköistä ja tietokoneista mitään. Silloin ei todellakaan helposti viritellä 35 vuoden tauon jälkeen mitään WhatsAppi ryhmiä veljen kanssa, jos ei muutenkaan ole pidetty yhteyksiä millään välineellä. 

ohis

Luulen että ikäero on se suurin syy. Oltiin tavallaan läheisiä silloin kun asuttiin samassa kodissa, mutta ei meillä varsinaisesti mitään yhteistä koskaan ollut, ikäeroa tosiaan yli 7 vuotta, molemmat tyttöjä. Itse en ehkä koskaan ole oppinut häntä näkemään "fiksuna" aikuisena, vaan ehkä jollain tapaa olevan aina se "pikkupentu" joka ei elämästä vielä mitään ymmärrä. Ei ehkä olla ihan samalla aaltopituudella, ei meillä hirceästi ole mitään juteltavaa. Tai ei koskaan olla puhuttu mistään asioista oikeasti syvällisesti, varmasti juuri ikäeron takia. Tavallaan aina isosiskona haluan näyttää parasta mahdollista esimerkkiä miten asiat pitäisi hoitaan enkä siksi esim. ongelmistani ole hänelle koskaan mitään kertonut. Uskoisin tämän olevan samoin myös toisinpäin - hän haluaa olla se "kiltti" pikkusisko eikä puhu asioistaan mistä minä voisin olla eri mieltä tms. Eipä sitä oikein voi olla läheinen jonkun kanssa jos keskustelut ovat aina hyvin pintapuolisia. Pidämme kyllä yhteyttä päivittäin, mutta silti koen että en tuntisi siskoani juuri ollenkaan. Tästä omasta sisarussuhteestani olenkin päättänyt että jos itse lapsia teen, haluan ne mahdollisimman pienellä ikäerolla jotta he ovat suunnilleen samanlaisissa elämäntilanteissa lähes samaan aikaan. Varmasti tuo sitä yhteyttä ja läheisyyttä suhteeseen ihan eritavalla kun jos toinen aloittaa eka luokkaa samaan kun kun toinen siirtyy yläasteelle. Siinö ei hirveästi toiseen tukeuduta, tai muutenkin eletään niin eri elämänvaiheessa ettei se suhde vain ole niin läheinen. Ollaan tosiaankin vain sisaruksia, muttei ystävyksiä.

Asun kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa samassa kaupungissa ja meillä on samanikäiset lapset (3 kpl). näemme muutaman kerran vuodessa ja aina veljeni aloitteesta minun kotonani (hän kutsuu itsensä kylään). Syynä on veljeni perheen (meidän vanhemmiltamme perittyä) outous. Veljeni ja perheensä ovat epähygieenisiä, aina likaisissa eläimen eritteistä ja karvoista tahraantuneita vaatteissa. Veli kaivaa nenää ja p*ersettä vuorotellen vaikka olisi seurassa. Käytös todella kiusaannuttavaa. Jotenkin hän ei ymmärrä tai kunnioita ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä ollenkaan. Toisten kotiin tullaan lojumaan ja haisemaan, eikä mitään toisten omaa kunnioiteta. Heidän kodissaan on siivottu viimeksi varmaan 2000-luvun alussa.

Hän on aina perhesuhteissa ottajan asemassa, kuin lapsi vanhemman kanssa, odottaen toisen maksavan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Itseltä ei onnistu edes perus elämänhallinta. Ihme kyllä käy töissä. Vaimo on sitten suht samanlainen vätystelijä.

Tilanteessa stressaa lähinnä se, että veljeni selvästi haluaisi pitää enemmän yhteyttä ja toivoisi minunkin kutsuvan häntä johonkin, mutta heidät nähtyäni olen niin emotionaalisesti kuormittunut, että tarvitsen joka kerrasta pitkän palautumisajan. Koko ajan on sellainen pieni syyllistäminen ja lasten kautta vetoaminen, että heidän pitää päästä tapaamaan toisiaan. Itse en kuitenkaan pysty antamaan tälle ihmissuhteille yhtään enempää, kun koko korttitalo perustuu vain sille, että katson sormien läpi sikailua ja siedän sitä tekohymyn takana.

Tänään just juttelin mieheni kanssa kuinka katkeriksi ihmiset tulevat vanhetessaan, myös sisarukset, kun peräseinä alkaa näkymään ja mahdollisuudet ovat menneet ikävät ajatukset nostavat päätään. Muistutin miehelleni että emme ole sen kummempia, paha on helpompi nähdä toisissa kuin itsessä, mutta tunnustan että minä olen meistä se joka liikaa elää menneessä. Ja vaikka mun mies saa mut aika usein hermoromahduksen partaalle en kestäisi toista katkeraa mun elämään, hän on ainut joka luo uskoa tähän paskaan maailmaan, kun ei suhtaudu elämään niin vakavasti kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Minulla on vain yksi veli. Meni  naimisiin v. 1985. Ei ole sen jälkeen kertaakaan soittanut. Vaimonsa ei tykkää että veljeni on sukulaistensa kanssa tekemisissä.  Muita sisaruksia minulla ei ole.

Vai olisikohan sittenkin niin että veljesi ei välitä olla kanssasi tekemisissä? Vaimo on liian helppo syntipukki. Aikuinen mies on itse vastuussa sisaruussuhteistaan, ei niistä vaimoa voi syyttää.

Veljenvaimo kärppänä kommentoimassa.. olisikohan ihan itse luonut jopa koko ketjun... Lol.

Totuushan se on, kuten ketjussa näkyy.. veljien vaimot ei kestä miehensä menneisyyttä eikä varsinkaan aiakoja, jos olleet lämpimät välit. Sisko on uhka ja toinen nainen sukuun tulleelle. Koomista sinänsä nähdä se draaman kaari, kun veli joutuu lokin pomotettavaksi.

Lapsellinen pariskunta kaikin puolin. Nykyään vaan hymyilyttää seurata heikäläisten näytelmää, jota (kulissi)avioliitoksi kutsutaan. Lapset ovat hyvä näyte siitä, miten perheessä oikeasti on mennyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole siskoni kanssa tekemisissä. Hän on ihmeen katkera minulle. Olen saanut elämässä asiat jotka hän olisi halunnut. Olen saanut ne tekemällä töitä jotka hän jätti tekemättä ja on tästä katkera.

Kyllä se minuun joskus sattui. Tajuta kuinka vihainen hän on mulle vaikka ihan omien valintojensa varassa on ollut hänenkin elämänsä. Koskaan en ole asioillani kehuskellut. En sanallakaan.

Nykyään en enää kaipaa häntä. Ilkeily sai niin hirveät mittasuhteet että lakkasin rakastamasta häntä tyystin. Toki oli ihanaa kun joskus oli sisko mutta en sitä ilkeää katkeraa kiusaajaa enää kaipaa.

Tuo on hyvin tuttu tunne. Yhden kerran en enää vastannutkaan hänen viesteihinsä sovitellen, kun hän oli ensin suutuspäissään itse katkaissut välit. Huomasin, etten ollut hänen läsnäoloaan elämässäni kaivannut pitkiin pitkiin aikoihin ja siihen se sitten päättyi. Olo oli helpottunut.

Ja mitä sinä sanoitkaan siskollesi tahi teit.. jotta hän katkaisi välit suutuspäissään? Löitkö taas vai muuten vaan parjasit..

Kuten tiedämme, kolikolla on aina vähintään kaksi puolta. Ja tämä aloittaja haisee ja pahasti..

Vierailija kirjoitti:

Asun kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa samassa kaupungissa ja meillä on samanikäiset lapset (3 kpl). näemme muutaman kerran vuodessa ja aina veljeni aloitteesta minun kotonani (hän kutsuu itsensä kylään). Syynä on veljeni perheen (meidän vanhemmiltamme perittyä) outous. Veljeni ja perheensä ovat epähygieenisiä, aina likaisissa eläimen eritteistä ja karvoista tahraantuneita vaatteissa. Veli kaivaa nenää ja p*ersettä vuorotellen vaikka olisi seurassa. Käytös todella kiusaannuttavaa. Jotenkin hän ei ymmärrä tai kunnioita ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä ollenkaan. Toisten kotiin tullaan lojumaan ja haisemaan, eikä mitään toisten omaa kunnioiteta. Heidän kodissaan on siivottu viimeksi varmaan 2000-luvun alussa.

Hän on aina perhesuhteissa ottajan asemassa, kuin lapsi vanhemman kanssa, odottaen toisen maksavan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Itseltä ei onnistu edes perus elämänhallinta. Ihme kyllä käy töissä. Vaimo on sitten suht samanlainen vätystelijä.

Tilanteessa stressaa lähinnä se, että veljeni selvästi haluaisi pitää enemmän yhteyttä ja toivoisi minunkin kutsuvan häntä johonkin, mutta heidät nähtyäni olen niin emotionaalisesti kuormittunut, että tarvitsen joka kerrasta pitkän palautumisajan. Koko ajan on sellainen pieni syyllistäminen ja lasten kautta vetoaminen, että heidän pitää päästä tapaamaan toisiaan. Itse en kuitenkaan pysty antamaan tälle ihmissuhteille yhtään enempää, kun koko korttitalo perustuu vain sille, että katson sormien läpi sikailua ja siedän sitä tekohymyn takana.

Kuulostaa inhottavalta. Olisiko mahdollista että käytte vaikka metsäretkillä/piknikeillä ja kansallispuistoissa hoitamassa tapaamiset. Jokainen toisi omat eväät niin ei tarvitsisi toisen perseisiä käsiä kuumotella. Ja tilakin olisi sellainen avoin ettei tule inhotusta että tulevat sotkemaan asuntoasi.

Mulla on kaksi vuotta nuorempi veli, mutta ei olla yhtään missään tekemisissä. Ei tultu kyllä lapsenakaan kovin hyvin toimeen, mutta nyt meillä ei kyllä ole yhtään mitään yhteistä. Aikuinen mies, asuu vieläkin vanhempien luona, ei opiskele, ei käy töissä. Täysin radikalisoitunut netin keskustelupalstoilla elikkäs on jo mielipiteet hyvin lähellä uusnatsismia. Lihonnu ku mikä ku ei se muuta tee ku litkii kaljaa ja energiajuomaa ja kuppaa netissä. 

Itselläni normaali elämä toisessa kaupungissa.

Oon 30, mulla on pari vuotta nuorempi veli. Leikittiin lapsena jne., mutta aika varhain tuli omat kaveripiirit ja menot. Rakastan häntä, mutta emme ole superläheisiä. Asutaan kaukana toisistamme, joten nähdään harvoin, viestitellään jonkun verran.

On myös kymmenisen vuotta vanhempi siskopuoli, joka asui aikanaan äidillään ja johon oikeastaan tutustuimme veljeni kanssa vasta aikuisina. Parin vuoden jälkeen välit menivät poikki, koska sisko on uskovainen, joka ei sitten kuitenkaan kestänyt sitä, että en ole hetero. Kerroin siis kyllä jo silloin, kun alettiin tutustua juuri sen takia, että voi jättää väliin, jos ei sovi maailmankuvaan. Silloin antoi ymmärtää, että ei ole ongelmaa, joten vähän tuli yllärinä tämä kriisi. Kuulemma muuten olen hänelle "tärkeä", mutta parisuhdettani hän ei voi hyväksyä.

Minä en ole nähnyt tai kuullut kymmennin vuosiin parista sisarestani ja hyvä niin. Ei sukulaisuus ole mikään pakottava syy yhteydenpitoon.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi vuotta nuorempi veli, mutta ei olla yhtään missään tekemisissä. Ei tultu kyllä lapsenakaan kovin hyvin toimeen, mutta nyt meillä ei kyllä ole yhtään mitään yhteistä. Aikuinen mies, asuu vieläkin vanhempien luona, ei opiskele, ei käy töissä. Täysin radikalisoitunut netin keskustelupalstoilla elikkäs on jo mielipiteet hyvin lähellä uusnatsismia. Lihonnu ku mikä ku ei se muuta tee ku litkii kaljaa ja energiajuomaa ja kuppaa netissä. 

Itselläni normaali elämä toisessa kaupungissa.

Voisin tähän vielä lisätä, että joskus syytän itseäni. Isämme löi minua ja huusi, joten minä puolestani sitten purin aggressioitani veljeeni. Ehkä on osittain minun syytäni, että veljestäni tuli tällainen. Surettaa aina joskus, että meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ihan vilaukselta saatan joskus häntä nähdä jos käyn vanhemmillani, mutta hyvä kun tunnistan. Muistoissani veljeni on aina urheilullinen pellavapää jollainen hän oli lapsena.

Täällä myös yksi jolla todella etäiset välit sisaruksiinsa. Sisarukseni ovat 10-13 vuotta itseäni vanhempia, heillä on keskenään pienet ikäerot ja samankaltaiset elämäntilanteet, joten luonnollisesti ovat myös tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Aina kun satumme näkemään koen ulkopuolisuutta ja vierastan heitä, mikä on todella harmillista ja kiusallista. En tiedä heidän elämistään oikeastaan mitään, eivätkä he minun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksi vuotta nuorempi veli, mutta ei olla yhtään missään tekemisissä. Ei tultu kyllä lapsenakaan kovin hyvin toimeen, mutta nyt meillä ei kyllä ole yhtään mitään yhteistä. Aikuinen mies, asuu vieläkin vanhempien luona, ei opiskele, ei käy töissä. Täysin radikalisoitunut netin keskustelupalstoilla elikkäs on jo mielipiteet hyvin lähellä uusnatsismia. Lihonnu ku mikä ku ei se muuta tee ku litkii kaljaa ja energiajuomaa ja kuppaa netissä. 

Itselläni normaali elämä toisessa kaupungissa.

Voisin tähän vielä lisätä, että joskus syytän itseäni. Isämme löi minua ja huusi, joten minä puolestani sitten purin aggressioitani veljeeni. Ehkä on osittain minun syytäni, että veljestäni tuli tällainen. Surettaa aina joskus, että meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ihan vilaukselta saatan joskus häntä nähdä jos käyn vanhemmillani, mutta hyvä kun tunnistan. Muistoissani veljeni on aina urheilullinen pellavapää jollainen hän oli lapsena.

Kantsisko kuitenkin yrittää. Itse olen tuollainen nostalgiaan hautautuva mutta eihän teidän muiden tarvi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa samassa kaupungissa ja meillä on samanikäiset lapset (3 kpl). näemme muutaman kerran vuodessa ja aina veljeni aloitteesta minun kotonani (hän kutsuu itsensä kylään). Syynä on veljeni perheen (meidän vanhemmiltamme perittyä) outous. Veljeni ja perheensä ovat epähygieenisiä, aina likaisissa eläimen eritteistä ja karvoista tahraantuneita vaatteissa. Veli kaivaa nenää ja p*ersettä vuorotellen vaikka olisi seurassa. Käytös todella kiusaannuttavaa. Jotenkin hän ei ymmärrä tai kunnioita ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä ollenkaan. Toisten kotiin tullaan lojumaan ja haisemaan, eikä mitään toisten omaa kunnioiteta. Heidän kodissaan on siivottu viimeksi varmaan 2000-luvun alussa.

Hän on aina perhesuhteissa ottajan asemassa, kuin lapsi vanhemman kanssa, odottaen toisen maksavan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Itseltä ei onnistu edes perus elämänhallinta. Ihme kyllä käy töissä. Vaimo on sitten suht samanlainen vätystelijä.

Tilanteessa stressaa lähinnä se, että veljeni selvästi haluaisi pitää enemmän yhteyttä ja toivoisi minunkin kutsuvan häntä johonkin, mutta heidät nähtyäni olen niin emotionaalisesti kuormittunut, että tarvitsen joka kerrasta pitkän palautumisajan. Koko ajan on sellainen pieni syyllistäminen ja lasten kautta vetoaminen, että heidän pitää päästä tapaamaan toisiaan. Itse en kuitenkaan pysty antamaan tälle ihmissuhteille yhtään enempää, kun koko korttitalo perustuu vain sille, että katson sormien läpi sikailua ja siedän sitä tekohymyn takana.

Kuulostaa inhottavalta. Olisiko mahdollista että käytte vaikka metsäretkillä/piknikeillä ja kansallispuistoissa hoitamassa tapaamiset. Jokainen toisi omat eväät niin ei tarvitsisi toisen perseisiä käsiä kuumotella. Ja tilakin olisi sellainen avoin ettei tule inhotusta että tulevat sotkemaan asuntoasi.

Tätä teemme suht usein, eli jos veljeni ehdottaa meillä käymistä, niin ehdotan itse, että mentäisiin vaikka kahville tai lasten kanssa puistoon tms. Tämä on myös mieheni toive, joka taas painostaa minua sopimaan ihan joka kerta vierailun kodin ulkopuolelle. Hän myös poistuu kotoa jos kyseinen perhe tulee käymään. Veljeni myös yleensä noina puistoreissukertoina alkaa ehdottaa, että voisivat tulla ensi viikonloppuna sitten meille, eli tavallaan joudun silti ”kärsimään” sen kotona vierailun vielä sen päälle. Aika usein sanon tosin, että meille ei sovi.

Tästä tulee taas sitten se syyllisyys ja toisen odotusten pettäminen, näkeminen on minun puoleltani lähinnä syyllisyyden mustaamaa velvollisuutta, josta on ilo kaukana.

Ja lisätään nyt vielä, etten todellakaan ole itse mikään valkoisessa kodissa elävä siisteysintoilija. Veljeni perhe pakkokutsuttaa itseään myös muille sukulaisillemme, mutta varmaan heille se on helpompaa kun eivät kuitenkaan ole ns lapsuudenperhettä. Välttelen usein myös muilla sukulaisilla vierailemista yhtä aikaa veljeni perheen kanssa, sillä en yksinkertaisesti kestä sitä myötähäpeää.

Täällä sama. Meillä ei ole edes isot ikäerot, mutta silti ei vain natsaa. Lapsuudenkodissa meidän kaikkien energia meni vanhempien ongelmien kanssa elämiseen - se on saattanut vaikuttaa siihen ettei sidettä ja suhdetta ole päässyt syntymään. Kaiken kukkuraksi olen luonteeltani ja kiinnostuksen kohteiltani erilainen kuin he. Aikani yritin, mutta vähitellen hyväksyin, että tää tais olla tässä...

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon myös lapsuudenperheestä ja vanhempien käytöksestä siellä.

Millaisia arvoja he istuttavat ja miten kohtelevat lapsiaan, tasa-arvoisesti vai ei. Rakentavatko kiinteitä suhteita ja kannustavat lapsia keskinäiseen yhteisöllisyyteen.

Mieheni perheessä anoppi on häärännyt lastensa välissä aina. Hallitsee näiden välejä omien motiiviensa mukaan. Joitakin lapsista suosii, joitakin sorsii. Joitakin arvostelee, joitakin jatkuvasti kehuu. Tämä luonnollisesti lisää katkeruutta lasten välille. Ne sorsitut eivät suoranaisesti halua olla tekemisissä suosikkien kanssa enkä ihmettele.

Yhdelle puhuu toista, toiselle toista. Kertoo lasten asioista ristiin toisille lapsille, jättää osan kertomatta. Osaa lapsista lahjoo ja jakelee ennakkoperintöjä pöydän alta.

Tämän lyhyen kuvauksen perusteella kysyisin, että onko anoppisi narsisti? Samanlaisia toimintatapoja ainakin näyttää olevan ja toi lellikki/syntipukkijako lasten kesken on myös tyypillistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole siskoni kanssa tekemisissä. Hän on ihmeen katkera minulle. Olen saanut elämässä asiat jotka hän olisi halunnut. Olen saanut ne tekemällä töitä jotka hän jätti tekemättä ja on tästä katkera.

Kyllä se minuun joskus sattui. Tajuta kuinka vihainen hän on mulle vaikka ihan omien valintojensa varassa on ollut hänenkin elämänsä. Koskaan en ole asioillani kehuskellut. En sanallakaan.

Nykyään en enää kaipaa häntä. Ilkeily sai niin hirveät mittasuhteet että lakkasin rakastamasta häntä tyystin. Toki oli ihanaa kun joskus oli sisko mutta en sitä ilkeää katkeraa kiusaajaa enää kaipaa.

Voisit olla minun siskoni. En ole katkera siskolle vaan vanhemmille jotka aina suosineet siskoa. Hän puhuu että itse saavuttanut kaiken mutta helppohan se on kun ostetaan auto ja autetaan asunnon ostossa.

Siskoni ollut aina hyvin röyhkeä ja ylpeä ja käyttänyt minuakin hyväksi, siksi katkaisin välit.

No kuule kun en voisi olla siskosi, en ole saanut mitään häntä enempää vanhemmilta, ja kaiken olen saavuttanut omalla työllä ja ahkeruudella, sanallakaan mistään hänelle kehumatta. Ehkä olet kuten siskoni? Joka on katkera siitä että sain vanhemmilta esim lemmikin vaikka hän sai oman television-tyyliin, tai että kun kerron saaneeni työpaikan, hän kokee mun kehuskelleen asialla? Näin se katkeruus vääristää.

En tunne juuri ketään jolla olisi aidosti läheiset ja hyvät välit sisaruksiinsa. Outoa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös kaksi veljeä! Ikäeroa toiseen 6v ja toiseen 7v. Ollaan todella erilaisia persoonia ja eri aaltopituuksilla. Molemmat veljeni ovat ihan mukavia mutta ei meillä puhuttavaa keskenämme. Ikäero tuntuu isommalta kuin mitä se on, tuntuu kuin olisin enemmänkin täti kuin sisko. Minulla on se perinteinen paketti; valmistuin yliopistosta, nyt on mies, lapsi, asuntolaina ja työ luovalta alalta. Tykkään lukea kirjoja, käydä teatterissa, kummastella maailmanmenoa...

Veljistäni toinen asuu yhä vanhemmillamme, pelaa videopelejä kaiket päivät eikä edes pese omia vaatteitaan. Äiti passaa aikuista poikaa. Elää käytännössä yhä kuin kapinoiva teini, voisin kuvitella hänen kirjoittelevan ylilaudalle tms.

Toinen veljistäni on tällä hetkellä rekkakuski. Ajoi rekkakortin lukion jälkeen ja sille tielle jäi - tässä ei tietenkään ole mitään pahaa. Ei ole ikinä seurustellut, en tiedä onko hänellä läheisiä kavereita. Vapaa-ajalla tykkää nikkaroida, rassata autoja, pyöräillä. Olen iloinen että hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, mutta paljon yhteistä meillä ei ole ja huumorintajukin on erilainen.

Tää sun rekkakuski-veli ois mun unelma 😍