Etäinen suhde sisaruksiin

Minä(veli)ollaan siskonkaa kolmekymppisiä ja hän on 4v vanhempi. Vanhempieni suhteen ihan ok välit. Mutta jostain syystä siskonkaa en ole yhteyksissä, ei vain ole mitään toimitettavaa. Välillä miettinyt, että oisko se, että aina kun aletaan puhua jostain minun asiastani, joka minun mielestäni on kunnossa niin ikään kuin hän alkais neuvoa minua miten minun kannattaisi tehdä asioissani, kuin puhuisi jollekki idiootille.  Niin en jaksa sitä paasaamista. Kun kuitenkaan hänellä ei tällä hetkellä sinänsä ole sen kummempi elämän tilanne kuin minullakaan.

Mä en ole paljoa tekemisissä 9v nuoremman siskopuoleni kanssa, jonka kanssa meillä on siis yhteine isä, nähdään korkeintaan parinkertaa vuodessa. Toisaalta, silloin kun hän syntyi, isäni ei edes halunnut, että me koskaan tutustuttaisiin, joten sikäli isän toive on toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Minulla on vain yksi veli. Meni  naimisiin v. 1985. Ei ole sen jälkeen kertaakaan soittanut. Vaimonsa ei tykkää että veljeni on sukulaistensa kanssa tekemisissä.  Muita sisaruksia minulla ei ole.

???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vain yksi veli, joka on itseäni nuorempi. Ei me pidetä yhteyttä sen kummemmin. Joskus kun käyn vanhempieni luona, hän käy siellä. Meillä ei ole enää muuta yhteistä kuin ikääntyvien vanhempiemme ongelmat. Niitä setvimme sähköpostitse.

Olen ajatellut asian niin, että sukua tärkeämpi monelle ovat nykyään puoliso ja ystäväpiiri. Mieheni ja ystävät ne ovat minusta huolehtineet silloin, kun olen ollut esimerkiksi vakavasti sairas. Ei ole näkynyt vanhempia eikä veljeä sairaalassa eikä ole muistettu muutenkaan millään lailla. Ystävät ovat vierailleet, lähettäneet kukkalähetyksiä, tuoneet äänikirjoja jne.

Asiaa selittää pitkälti se, että olen se vanhempieni vahinkolapsi ja veli ihanainen toivottu poika.

Kaiken kukkuraksi äitini on aikanaan todennut, että kun nainen menee naimisiin, hän siirtyy miehen sukuun ja sen jälkeen tuo suku on vastuussa hänestä. Onko tuttua kenellekään vuonna 2019?

Onpa outoa, meillä toisinpäin. Äiti on ihan suoraan sanonut että minun lapseni tuntuvat enemmän "hänen omilta lapsenlapsilta" kuin veljeni lapset. Muutenkin olen todistanut lähipiirissä paljon tätä että oman tyttären perhe on läheisempi ja tärkeämpi kuin oman pojan. Outoa ja väärin minusta.

''

Äitisi luottaa sinuun.

Ei mulla varsinaisen etäiset välit ole mutta sellaiset että joskus toivon että välit ois läheisemmätkin. Mulla on kaksi vuotta vanhempi veli jonka kanssa oltiin lapsina parhaat kaverit, leikittiin aina yhdessä ja sittenkin kun oltiin koulussa niin leikin usein veljen ja sen kavereiden kanssa. Vielä sillonkin kun veli oli armeijassa niin muistan miten kivaa ja välitöntä se oli kun soitteli sieltä tai festarireissuilta kesällä, välit oli mutkattomat ja luontevat. Mutta sitten jotain tapahtui. Tai varmaan minä aloin seurustelemaan ja perustin perheen niin siinä ne välit varmaan viileni, muutin kauemmas ja tapaamiset harveni. Nykyään välit on ihan ok, tapaamme joitakin kertoja vuodessa ja kyllä me juttuun tullaan mutta sellainen tietty mutkattomuus ja helppous on poissa. 

Iso ikäero. Ei ollaole missään tekemisissä.

Minulla on yksi sisko, kaikki varmasti kuvittelevat että meillä on läheiset välit, kun tapaamme juttelemme iloisesti ja tapaamme ehkä kerran viikossa.

Joulut ja juhannukset vietämme yhdessä.

Mutta juttelu on lipalapaa, kun tarvitsen tukea johonkin asiaan on sisko viimeinen, jolta sitä hakisin. Varmaan toisinkin päin, mutta muutaman kerran vuodessa muut ihmiset soittavat ja kertovat auta siskoa ja minä autan niinkuin auttaisin kadulle kaatunutta. Jälkeen päin sisko kiittää, mutta siinä se. Asiasta ei puhuta.

Mulla on sisko ja veli. Siskon kanssa sama isä, veljen kanssa sama äiti. Siskoni ei ole koskaan asunut kanssani, kävi vain aikoinaan isäni tapaamisviikonloppuina ja lomilla. Olin 4 v, kun vanhempani erosivat. Tapasin sen jälkeen siskoani vain isäni luona, mutta emme aina olleet samaan aikaan siellä. Äitini löysi uuden miehen ja sain pikkuveljen. Pikkuveljeni on asunut kanssani koko lapsuutensa. Häneen minulla on erittäin läheiset ja lämpimät välit Vietetään joulut yhdessä ja muutenkin tavataan ja viestitellään usein. Siskoani olen nähnyt viimeksi isäni hautajaisissa 14 vuotta sitten emmekä ole pitäneet mitään yhteyttäkään sen jälkeen. 

Lapsuudessa erittäin läheisiä. Aikuisiällä ei enää ollenkaan. Tavataan silloin, kun osuvat vanhempieni luona kyläilessä samaan aikaan paikalle. Ja se (pakko)joulu. Mitään yhteisiä puheenaiheita ei juurikaan enää ole. Se on semmoista hieman vaivaantunutta se, kun tavataan. En tiedä. Itseäni ei juurikaan kiinnosta sisarusteni elämä. Eikä niitä varmaan minun.

Sama juttu, kun tapaa jonkun nuoruuden parhaan ystävän. Huomaakin, että aika on tehnyt tehtävänsä ja yhteistä säveltä ei enää löydykään.

Hyvä vertaus on Anssi Kelan biisissä 1972: "Ystävä takaa vuosien, ennen meni tunteja jutellen, oli kiva nähdä, muuta sanoa osaa en." 

Sisko 2 vuotta vanhempi, ei olla koskaan oltu läheisiä, ollaan todella erilaisia. Hän on introvertti ja kova ihminen, johtaja-asemassa nykyisin. Minä taas paljon sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuneempi, mutta vain aspa hommissa, joten senkin vuoksi ollaan ihan eri aaltopituudella. Aina kaikki asiat on pitänyt tehdä niin kuin hän haluaa tai muuten menee järjettömäksi riidaksi. Pari kertaa on ollutkin kunnon riita kun en ole joustanut. Kadehdin kaikkia jotka viettävät sisarustensa kanssa aikaa ja soittelevat ja jakavat arkeaan. Emme ole huonoissa väleissä, mutta emme ole juuri missään tekemisissä. Aikani yritin soitella yms. mutta kun vastakaikua ei tullut, niin en enää viitsinyt yrittää. Monta kertaa olen pahoittanut tästä mieleni.

Siedin pitkään itseäni n. vuotta nuoremmalat siskoltani kaikenlaista. Jatkuvaa mitätöintiä, julkisella paikalla nolaamista; mm. siskoni saattoi huutaa minulle yhtäkkiä parkkipaikalla " oot kyllä v:mäinen akka"  välittämättä kuulijoista, jos vaikkapa autonsa oven sulkeminen ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.  Tämä sama toistui joissakin muissakin tilanteissa. Itse en koskaan sanonut hänelle pahasti. 

Erottuani hän puuttui miessuhteissini: " Maksa sinäkin oma osuutesi , äläkä ukollas maksata kaikkea"mm. jos kerroin kihlattuni maksaneen esim. hotellilaskumme.

Käydessään luonani hän mm. varasti jotakin, esim. hajuvesiä vei useita kertoja, ollessaan suunnilleen samankokoinen kanssani ( myöhemmin lihoi todella paljon etteivät vaatteeni enää mahtuneet hänelle) vaatteita. Aina , joka käynnin jälkeen jotakin katosi. 

Lastenkasvatukseeni nän puuttui, n. yksivuotiaasta lapsestamme saoi että laita lapsi mahdollisimman pian hoitoon, sinä pilaat sen. (lapsi itki käyntinsä aikana, nykyisin akateemisessa virassa oleva nuori aikuinen)

Lukuisat kerrat neuvoi kuinka minun tulisi erottuani alkaa jo katsella uutta miestä" entinen ei kuulemma tule takaisin vaikka kuinka odotan( Tämäkin omaa luuloansa että osottaisin entistä takaisin, eron jälkeen tarvitsin vaan aikaa)

Sisareni itse on lapseton, aikanaan sanoi ettei halua yhtään lasta, kun niistä kuulemma näkee oman ikääntymisensä. Erottuaan ei itselleen ole kuitenkaan löytynyt uutta puolisoa.

Väärinkäytti muistisairaan äidin tiliä, usean tuhanne nostoja itselleen.

Lopulta en enää jaksanut. Nyt olemme jo yli viisikymppisiä, samanlaisena on jatkunut, edelleen minua arvostelee ja vähättelee. Viime vuosien ajan olen viilentänyt välit, vain pakollisiin tapaamisiin.

Minulla on 18 vuotta vanhempi isoveli, jonka kanssa en ole läheinen ikäeron vuoksi ja myös sisäänpäinkääntyneen luonteeni vuoksi. En edes kaipaa läheisempää suhdetta häneen. Siskoni on minua puolitoistavuotta vanhempi mutta on silti pystynyt muodostamaan läheiden suhteen veljeemme. Siskoni on paljon sosiaalisempi ja menevämpi kuin minä.

Tavataan jos satutaan samaan aikaan vanhemmillemme tai sukujuhlissa. Olemme niin erilaisia ettei muuta yhteydenpitoa juuri ole ja ikäeroa on myös sekä sisarusten että sitten luonnollisesti lastemmekin kesken. Tavatessa välit hyvät mutta eivät kovin lämpimät, tunteiden näyttö positiivista mutta minimaalista kuten lapsuuden kodissakin. Tästä tietoisena olen omille lapsilleni näyttänyt tunteita ihan erilailla ja heidän välinsä ovat ainakin vielä koululaisina/teineinä erittäin läheiset.

Olen 44v mies, jolla 41v veli. Ei olla oltu yhteyksissä kunnolla 10 vuoteen. Ei mitään riitaa. "rakastan veljeäni, mutta en halua/ jaksa olla tekemisissä". Kuulostaa oudolta, mutta niin se vaan on. Erikoista. En tosin ole yhteyksissä äitinikään - tytär ja avovaimo ovat häneen yhteyksissä ja kertovat kuulumisia puolin ja toisin. Rakastan äitiäni, mutta en "jaksa" häntä.

Olenko jotenkin outo?

Vierailija kirjoitti:

En ole siskoni kanssa tekemisissä. Hän on ihmeen katkera minulle. Olen saanut elämässä asiat jotka hän olisi halunnut. Olen saanut ne tekemällä töitä jotka hän jätti tekemättä ja on tästä katkera.

Kyllä se minuun joskus sattui. Tajuta kuinka vihainen hän on mulle vaikka ihan omien valintojensa varassa on ollut hänenkin elämänsä. Koskaan en ole asioillani kehuskellut. En sanallakaan.

Nykyään en enää kaipaa häntä. Ilkeily sai niin hirveät mittasuhteet että lakkasin rakastamasta häntä tyystin. Toki oli ihanaa kun joskus oli sisko mutta en sitä ilkeää katkeraa kiusaajaa enää kaipaa.

Voisit olla minun siskoni. En ole katkera siskolle vaan vanhemmille jotka aina suosineet siskoa. Hän puhuu että itse saavuttanut kaiken mutta helppohan se on kun ostetaan auto ja autetaan asunnon ostossa.

Siskoni ollut aina hyvin röyhkeä ja ylpeä ja käyttänyt minuakin hyväksi, siksi katkaisin välit.

Minulla oli vajaat 10 vuotta nuorempi veli (oik. velipuoli). Emme olleet kovinkaan läheisiä. Minä muutin pois kotoa, kun poika oli vielä pieni. Kotona käydessäni hän halusi aina tukiopetusta matematiikassa. Autoin, jos pystyin. Vasta ammattikoulussa opiskeluhalu pojalla puhkesi kukkaan. Yhteinen äitimme kuoli varsin varhain. Silläkin oli vaikutusta vähäisiin yhteyksiin. Sitten kuvaan tuli vielä veljen avovaimo. Meillä ei ollut tämän naisen kanssa juurikaan kosketuspintaa, olimme niin erilaisia luonteiltamme. Hän halveksi pitkälle koulutettuja ja pilkkasi avoimesti esim. lankoaan, joka muka oli kaikkien akateemisten lailla täysi tumpelo. Tämä asenne tarttui myös veljeeni ja sain kuulla kaikenlaista päin naamaa. Ei siis ihme, jos välit olivat aika etäiset. Mutta kaikesta huolimatta veljeni kuolema oli kova paikka minulle, kovempi kuin äidin tai muiden läheisten kuolemat.

Kun yksi sisaruksista sai lapsia, kaikki muuttui. Kasvatti niin huonosti (ts ei kasvattanut ollenkaan) ettei heidän kanssaan voinut olla enää missään tekemisissä. Lapset sai kirjaimellisesti mennä esim. pöydälle hyppimään, jos saivat päähänsä, eikä heitä saanut kieltää.

Välit menivät siis käytännössä poikki ja me muut sovimme, että jos ikinä itse saamme lapsia, niin toimimme toisin eli että lapset kasvatetaan ja että myös muut saavat heitä kieltää, jos tekevät jotain kiellettyä.

No kuinka ollakaan, yksi toisensa jälkeen on saanut lapsia (paitsi minä) ja sopimukset ovat unohtuneet saman tien. Jokaisen kullannuput saavat hyppiä pöydällä, eikä heitä saa kukaan komentaa ja jos joku erehtyy komentamaan niin seuraa suuri tuohtumus ja haukkuminen.

Ei tuollaisten tyyppien kanssa voi olla tekemisissä. (no, eivät ole kyllä keskenäänkään kun eivät kestä toistensa kakaroita)

Kappas. Muitakin. Täällä yks nelikymppinen. Olen kolmesta nuorin. Myönnän kyl olevani täysin erakkosielu. Veljeni kanssa tekemisissä vain jotain pakollista. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi geenit. Kaikki ovat aina pitäneet veljeäni huipputyypinä. Sellainen kiltti hän olikin pienenä mutta teiniajalta muistan vain sen veljen joka retuutti hiuksista ja puristi käsivarresta sen verta lujas että mustelmat näkyivät viikkoja. Kun sai ensimmäisen lapsen, ilmoitti kuvalla syntymän. Sen jälkeen ei mitään. Ei kutsua ristiäisiin, ei nimenkertomista, ei kutsua käymään (en kyläile kutsumatta). Kyselyihin pienen kehityksestä en saanut vastauksia. Minussa jälleen vika.

Minussa se kai vika oli. Kiusasivat kyl siskon kanssa yhdessä mua aina ku vanhempien silmä vältti. Nykyään siskoni kertoo näitä hauskoja juttuja "kun lukittiin sut pariksi tunniksi komeroon" ja ku hää näkee ettei mua naurata niin tulee vaan et "älä vi*** oon noin tosikko".

No pilkkaa ja vähättelyä on harrastaneet vanhempanikin joten mikäs siinä.

Siskoni. Saatetaan puhua joskus pitkäänkin asioista. Muttei koskaan mistään henkilökohtaisesta. Hänen luonaan jopa yritän kyläillä tehdä jotain yhdessä mutta monasti mun osuus keskustelusta menee siihen et hää räplää puhelinta eikä kuuntele. Oletan että ikisinkku ei vaan ole koskaan joutunut ottamaan toista huomioon. Isäni on samanlainen. Puhuu paljon, kuuntelee hyvin vähän.

Olen siis päätynyt elämään ettei mua v**** oikeesti kiinnosta kun mun aviomies. Hänen sukunsa on taas tosi läheinen eikä ymmärrä kun en halua kaikkiin hänen sukunsa kissanristiäisiin lähteä.

Olen pohtinut syitä ja syyllisiä, mutta totean vain että kai helpoin vain pitää itseä kaikkeen syyllisenä ja pahiksena. Niin muutkin näyttävät tekevän.

hrthr kirjoitti:

Kyllä. Itselläni on kaksi sisarusta, molemmat yli kolmekymppisiä. Lapsena olimme parhaita kavereita, mutta ei enää. Sisarukset tuntuvat pakkopullalta, siis pakko olla ns. väleissä, koska ovat sisaruksia. 

Totuus on se, että ei olla väleissä. Ei soitella koskaan. Ainoastaan viestitellään ihan pakollisissa asioissa. Ja sitten on joulu, joka vietetään yhdessä. Mutta sekin vain siksi, että vanhemmat haluavat, että koko perhe on koolla jouluna. Ja sekin tuntuu sellaislta pakkopullalta. Mutta totuus on se, kun vanhemmista aika jättää en ainakaan itse halua sisarusten kanssa viettää mitään jouluja enää. Ja varmaan sitten ne välit menee kokonaan poikki muutenkin. 

En edes tiedä mistä tämä johtuu. Ei vaan jaksa olla väleissä. Kuitenkin jokaisella on omat elämät ja ei sitä harvinaista vapaa-aikaa halua käyttää mihinkään suku tapaamisiin. 

Mitä tapahtui tuon lapsuuden parhaan kaveruuden jälkeen? Vai oliko lapsuuden paras kaveruus vain välttämättömyydestä hyve. Oliko siis myös omia perheenulkopuolisia lapsuuden kavereita tms.

Kolme sisarusta joiden kanssa en ole tekemisissä enkä jaksa yrittää. Nuorimman kanssa katkesi välit kun puheet ikuista negatiivista valittamista ja harhaisuutta. Hänellä ollut meistä helpointa kotona kuten vanhimmallakin. Me väliinputoajat on saatu kokea väkivaltainen kasvatus ja kuri kaikessa, mitä vastaan kapinoitu koko ikä ja sitä myöten itseään kohtaan taistelua koska en ole saanut rakkautta tai hyväksyntää. Perhe= Toisten mitätöimistä, mollaamista ja alistamista sekä paskanpuhumista.

Olen aina ollut se mustalammas mistä roolista olen yrittänyt kasvaa eroon. Silti jään syrjään. Vaikeita ihmisiä ja niin kuulemma olen itsekin. Perhesuhteet olleet helvettiä ja se piittaamattomuus. Vanhemmat kasvatti meistä kilpailuhenkisiä ja aina vain suoritan elämää. Mikään ei koskaan perheessä kelvannut eikä oltu samaa tiimiä.

Tälläkin hetkellä pitkäkestoinen vakava masennus johon en ole hakenut lääkitystä. Koen olevani täysin yksin ja kaikki ihmissuhteet menee pieleen. Muutama meistä sisaruksista kokenut vaikeita asioita elämän aikana mitkä eivät ole tuoneet meitä lähemmäs vaan kauemmas. Tuntuu ettei ole mitään yhteistä, edes pientä aaltopituutta ja parhaiten menestynyt ei tajua vaan pitää meitä surkeana materiaalina. Koitan tässä pysyä hengissä. Yritän mennä eteenpäin elämässä vaikka aina otan monta askelta taakse ja yhden haparoivan eteenpäin. Olen niin kateellinen niille joilla on turvalliset perhesuhteet ja hyviä ihmissuhteita :(