Etäinen suhde sisaruksiin

Kolmekymppinen ja muutaman vuoden vanhempi veli. En tiedä ollaanko ikinä oltu mitenkään kovin läheisiä. Lapsesta asti kuitenkin katsonut häntä ylöspäin. Olemme kuitenkin aika erilaisia, vaikka viime aikoina tajunnut, että meissä on myös yllättävän paljon samaa. Hän ei tunnu vain näkevän tätä. Näemme muutaman kuukauden välein vanhempien luona. Huomaan, että pelkkä olemassaoloni taitaa ärsyttää häntä. Hän piikittelee ja äksyilee. Välillä yritän keksiä tikusta asiaa, jotta voisin pitää yhteyttä mutta eipä toista hirveästi tunnu kinnostavan, niin olen jättänyt ne kerran kahdessa kuukaudessa olevat viestitkin pois. Hän ei myöskään ikinä laita viestiä, eikä nähdessäkään juurikaan aloita keskusteluja tai ole kiinnostunut kuulumisista. 

Tuntuu myös, että veljen vaimo ei viihdy seurassani, joten osittain veljen käytös voi johtua myös tästä. Eipä veli pidä juurikaan oma-aloitteisesti edes vanhempiin yhteyttä. Kyllähän se harmittaa, itse olen todella perhekeskeinen. Mutta eipä sille mitään voi. Jokainen tekee omat valinnat ja elää niiden mukaan. 

Pohijimmiltaan sisarukseni on hyvä ihminen, mutta alkoholiongelman takia suhteemme on etäinen tai oikeastaan nykyisin olematon. Se on muuttanut hänet vuosien varrella katkeraksi ja tietysti tuonut paljon muitakin ongelmia. Itse hän ei näe, että alkoholi on nuoresta asti tuonut hänen elämäänsä pelkkää pahaa. En yksinkertaisesti jaksanut enää katsoa sitä sekoilua enää. Luultavasti hän pitää minua k-päänä, joka katsoo häntä alaspäin, mutta se ei ole totta. Alkoholismi on sairaus, joka tuhoaa kaikki hyvät ihmissuhteet ennemmin tai myöhemmin. Toivon hänen lopettavan, mutta en oikein usko sitä tapahtuvan. 

Etäinen ja vihamielinen sisko on ja huonot välit. Mitta se johtuu ohan narsisti-isästä joka jo lapsena peliutti meitä toisiamme vastaan, suosi sisarta, sorti minua. Minua kuritettiin rajulla väkivallalla, sisarta ei. Sisarelle maksettiin kaikki, mulle ei.

Kuitenkin se olin minä joka oli ajkera ja uuttera, kävi yliopiston ja tein kahta työtä maksaakseni opinnot, pärjäsin työelämässä ja loin uran.

Se sisko taas jäi pullasorsaksi (saa kk-rahaa isältäni, ei ole oikein koulut maistuneet, on työtön ollut pitkään). Nyt sit sisar on katkera minulle kun olen pärjännyt.

Ei soitella eikä tavata.

Jos olisi reilut ja tasapuoliset vanhemmat niin tilanne olisi voinut olla eri.

Minulla myös kaksi veljeä! Ikäeroa toiseen 6v ja toiseen 7v. Ollaan todella erilaisia persoonia ja eri aaltopituuksilla. Molemmat veljeni ovat ihan mukavia mutta ei meillä puhuttavaa keskenämme. Ikäero tuntuu isommalta kuin mitä se on, tuntuu kuin olisin enemmänkin täti kuin sisko. Minulla on se perinteinen paketti; valmistuin yliopistosta, nyt on mies, lapsi, asuntolaina ja työ luovalta alalta. Tykkään lukea kirjoja, käydä teatterissa, kummastella maailmanmenoa...

Veljistäni toinen asuu yhä vanhemmillamme, pelaa videopelejä kaiket päivät eikä edes pese omia vaatteitaan. Äiti passaa aikuista poikaa. Elää käytännössä yhä kuin kapinoiva teini, voisin kuvitella hänen kirjoittelevan ylilaudalle tms.

Toinen veljistäni on tällä hetkellä rekkakuski. Ajoi rekkakortin lukion jälkeen ja sille tielle jäi - tässä ei tietenkään ole mitään pahaa. Ei ole ikinä seurustellut, en tiedä onko hänellä läheisiä kavereita. Vapaa-ajalla tykkää nikkaroida, rassata autoja, pyöräillä. Olen iloinen että hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, mutta paljon yhteistä meillä ei ole ja huumorintajukin on erilainen.

Ketjussa on paljon normaalin tuntuisia sisarussuhteita. Ei tarvitse onneksi olla tekemisissä, jos ei ole mitään yhteistä. Riitaisissa sisarussuhteissa voi yksi tekijä olla se, että yksinkertaisesti ollaan niin eri maailmoista, että joka asiasta ollaan eri mieltä. Ei se yhteinen lapsuus takaa, etteikö elämä voisi mennä täysin eri suuntiin.

Minua 13 vuotta nuorempi veli on jäänyt aika vieraaksi. Emme ole asuneet samassa kodissa eikä minulla esimerkiksi ole koskaan ollut hänen puhelinnumeroaan. En tiedä onko hänellä minun. Kohdatessa ei osata sanoa toisillemme muuta kuin "moi". Tuntuu vaikealta tutustua enää tässä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sisko, ei olla yhteyksissä. Hän sanoi sisaruutensa irti ja ei se minua haittaa. Ei olla oltu mitenkään läheisiä. Kunhan on asuttu saman katon alla. Hän tuntuu olevan katkera ja vihainen minulle kaikesta. Odotan jo kypsyneenä päivää kun vanhemmat kuolee ja minulla on ristinä hänet ja vaikeasti myytävä omaisuus, että miten paljon kiusaa haluaa tehdä. Usein mietin annanko mennä satojen tuhansien eurojen omaisuuden vai kohtaanko sen helvetin minkä hän minulle siitä tekee. Minusta mielenterveyteni ja onnellisuuteni ei ole noin pienestä rahasta kaupan. Vihjailen välillä vanhemmilleni voisiko he myydä omaisuutensa ja käyttää sen nyt itseensä kun vielä on hieman terveyttä. Toteuttaisi vaikka haaveitaan, mutta he ei ymmärrä yskää.

Voithan sinä palkata asianajajan hoitamaan homman puolestasi. Miksi luopuisit perinnöstäsi, varsinkin jos sinulla on lapsia. Vanhempasi haluavat jättää omaisuutta myös sinulle.

Vierailija kirjoitti:

En ole siskoni kanssa tekemisissä. Hän on ihmeen katkera minulle. Olen saanut elämässä asiat jotka hän olisi halunnut. Olen saanut ne tekemällä töitä jotka hän jätti tekemättä ja on tästä katkera.

Kyllä se minuun joskus sattui. Tajuta kuinka vihainen hän on mulle vaikka ihan omien valintojensa varassa on ollut hänenkin elämänsä. Koskaan en ole asioillani kehuskellut. En sanallakaan.

Nykyään en enää kaipaa häntä. Ilkeily sai niin hirveät mittasuhteet että lakkasin rakastamasta häntä tyystin. Toki oli ihanaa kun joskus oli sisko mutta en sitä ilkeää katkeraa kiusaajaa enää kaipaa.

Tuo on hyvin tuttu tunne. Yhden kerran en enää vastannutkaan hänen viesteihinsä sovitellen, kun hän oli ensin suutuspäissään itse katkaissut välit. Huomasin, etten ollut hänen läsnäoloaan elämässäni kaivannut pitkiin pitkiin aikoihin ja siihen se sitten päättyi. Olo oli helpottunut.

Mulla 6 sisarta. Meillä on surkeat vanhemmat ja se hitsasi meidät tiiviiksi porukaksi. Olen toiseksi nuorin. Nyt kun minulla on mies, hyvä työ, lapsi, talo ym niin vanhemmissa sisaruksissa (alko, mielenterveys, suhde ongelmia heillä) on alkanut nousta kateellisuutta mua kohtaan. Aiemmin kun olin yksin ja opiskelin ym välit olivat hyvät. Nyt ei oteta yhteyttä ym. Eivät tulleet edes lapseni kastajaisiin vaikka lupasivat. Peruivat paria päivää ennen. Ainoa kerta kun soittavat niin omia asioita ja apua pyytävät. Eivät kysy mitä kuuluu tai miten vauva voi. Itse olen auttanut ja tukenut heitä varsinkin kun heillä ollut lapset pieniä. Rahaa myös heille antanut ja lasten vahtina ollut ym. Nyt huomaa miten yksi suuntainen juna tämä meidän "rakas" sisaruusuhde olikin...

En ole koskaan ollut järin läheinen siskoni kanssa. Nyt aikauisiällä vielä vähemmän. Näemme kerran tai pari vuodessa ja homma menee lähes aina äyskimiseksi tai riitelyksi. En koe olevani samalla aaltopituudella siskoni kanssa. Hän tiuskii ja arvostelee. Hän hyväpalkkaisessa työssä (nyt tosin äippälomalla) ja minä osa-aikatyössä, joka sekin on kohta päättymässä määräaikaisuuden takia. Hänellä 2 ammattia, minulla vain yksi. Hän tuntuu olevan tällä hetkellä vanhemmilleni tärkeämpi kuin minä (Toisaalta kyllä ymmärrän tämän, koska hän on saamassa ensimmäisen lapsenlapsen vanhemmillemme). Hänen miehensäkin tuntuu olevan vanhempieni mielestä parempi ja hienompi ihminen kuin minun ihana mieheni. Emme juuri ole yhteydessä ellei ole kyse raha-asioista, esimerkiksi yhteisistä lahjoista jollekkin tms. Siskoni on mielestäni ollut liikaa tätimme vaikutuspiirissä. Tätimme on ihan kaamean ilkeä, kylmä ja tunteeton ihminen joka ei pidä oikein kenestäkään. Siskoni ei vielä ole sellainen, mutta käyttäytyy toisinaan samalla tavalla kuin täti, enkä pidä siitä. En ole väleissä tätiinikään tällä hetkellä. Ei kiinnosta olla yhteydessä jos vastapuolelta saa vain kylmää p#aa niskaansa. Täti on myös haukkunut miestäni takanapäin, ja sekös minua sattuu ja raivostuttaa. Minulla on myös veljiä, mutta heidän kanssa välit on ok, vaikka ei yhteyttä pidetäkkään kuin silloin, jos on jotakin asiaa.

Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi sisarusteni joukossa, heillä on ollut yhteisiä juttuja ja kiinnostuksia, minä olin ja olen edelleen erilainen. Niin kauan kuin he hyötyivät minusta jotenkin, pidettiin yhteyttä. Nyt ajattelen itseäni enemmän ainoana lapsena.

Mulla on vain yksi veli, joka on itseäni nuorempi. Ei me pidetä yhteyttä sen kummemmin. Joskus kun käyn vanhempieni luona, hän käy siellä. Meillä ei ole enää muuta yhteistä kuin ikääntyvien vanhempiemme ongelmat. Niitä setvimme sähköpostitse.

Olen ajatellut asian niin, että sukua tärkeämpi monelle ovat nykyään puoliso ja ystäväpiiri. Mieheni ja ystävät ne ovat minusta huolehtineet silloin, kun olen ollut esimerkiksi vakavasti sairas. Ei ole näkynyt vanhempia eikä veljeä sairaalassa eikä ole muistettu muutenkaan millään lailla. Ystävät ovat vierailleet, lähettäneet kukkalähetyksiä, tuoneet äänikirjoja jne.

Asiaa selittää pitkälti se, että olen se vanhempieni vahinkolapsi ja veli ihanainen toivottu poika.

Kaiken kukkuraksi äitini on aikanaan todennut, että kun nainen menee naimisiin, hän siirtyy miehen sukuun ja sen jälkeen tuo suku on vastuussa hänestä. Onko tuttua kenellekään vuonna 2019?

Kyllä. Itselläni on kaksi sisarusta, molemmat yli kolmekymppisiä. Lapsena olimme parhaita kavereita, mutta ei enää. Sisarukset tuntuvat pakkopullalta, siis pakko olla ns. väleissä, koska ovat sisaruksia. 

Totuus on se, että ei olla väleissä. Ei soitella koskaan. Ainoastaan viestitellään ihan pakollisissa asioissa. Ja sitten on joulu, joka vietetään yhdessä. Mutta sekin vain siksi, että vanhemmat haluavat, että koko perhe on koolla jouluna. Ja sekin tuntuu sellaislta pakkopullalta. Mutta totuus on se, kun vanhemmista aika jättää en ainakaan itse halua sisarusten kanssa viettää mitään jouluja enää. Ja varmaan sitten ne välit menee kokonaan poikki muutenkin. 

En edes tiedä mistä tämä johtuu. Ei vaan jaksa olla väleissä. Kuitenkin jokaisella on omat elämät ja ei sitä harvinaista vapaa-aikaa halua käyttää mihinkään suku tapaamisiin. 

En ole tekemisissä sisarusteni kanssa. Liian iso ikäero. Joskus nuorempana toivoin, että meillä olisi ollut jotakin muutakin yhteistä kuin vanhemmat; olisimme voineet kokoontua juhlapyhinä yhteen ja viettää yhteistä aikaa. Kun näin ei ole, olen onnellinen, että olen saanut ystäviä, joita voin pitää eräänlaisina ystäväsiskoina. Kun vanhemmistamme aika jättää, ei minun siten tarvitse edes kuulla mitään sisaruksistani ja pahoittaa mieltäni.

Mulla myös sisko, minua kaksi vuotta vanhempi. On vihannut minua syntymästäni saakka, siis oikeasti. Siitä saakka kun olin vauva hän on kiusannut minua milloin mitenkin, ainoa siskoon liittyvä mielikuva lapsuudestani on se, että pelkäsin häntä. Kun olimme kahdestaan kotona, hän saattoi sitoa minut huoneeseeni, tai muuten estää liikkumiseni esimerkiksi pitämällä kiinni ja repimällä tukasta niin, että jos vähänkään liikuin niin sattui aivan järkyttävästi. Vanhemmat kyllä tiesi, että tappelemme, mutta en koskaan uskaltanut kertoa millaista oikeasti oli, kun sisko kielsi puhumasta.

Kun muutimme pois kotoa, emme ole enää olleet juurikaan tekemisissä. Edelleen, kun näemme, siskoni on todella ilkeä. Emme koskaan soittele, eikä itseäni yhteydenpito kiinnostakaan. Joskus kuitenkin olen surullinen, koska tiedän, että monet siskokset ovat parhaita ystäviä läpi elämän.

Ongelmia voi tuoda se, että sisarukset elävät omaa elämää ja osa heistä on voinut ihmisenä muuttua todella paljon. Lyhyesti elämä on opettanut. Sitä ei ehkä ymmärretä tai haluta ymmärtää. On vaikea suhtautua. Halutaan palata 'vanhaan'.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vain yksi veli, joka on itseäni nuorempi. Ei me pidetä yhteyttä sen kummemmin. Joskus kun käyn vanhempieni luona, hän käy siellä. Meillä ei ole enää muuta yhteistä kuin ikääntyvien vanhempiemme ongelmat. Niitä setvimme sähköpostitse.

Olen ajatellut asian niin, että sukua tärkeämpi monelle ovat nykyään puoliso ja ystäväpiiri. Mieheni ja ystävät ne ovat minusta huolehtineet silloin, kun olen ollut esimerkiksi vakavasti sairas. Ei ole näkynyt vanhempia eikä veljeä sairaalassa eikä ole muistettu muutenkaan millään lailla. Ystävät ovat vierailleet, lähettäneet kukkalähetyksiä, tuoneet äänikirjoja jne.

Asiaa selittää pitkälti se, että olen se vanhempieni vahinkolapsi ja veli ihanainen toivottu poika.

Kaiken kukkuraksi äitini on aikanaan todennut, että kun nainen menee naimisiin, hän siirtyy miehen sukuun ja sen jälkeen tuo suku on vastuussa hänestä. Onko tuttua kenellekään vuonna 2019?

Onpa outoa, meillä toisinpäin. Äiti on ihan suoraan sanonut että minun lapseni tuntuvat enemmän "hänen omilta lapsenlapsilta" kuin veljeni lapset. Muutenkin olen todistanut lähipiirissä paljon tätä että oman tyttären perhe on läheisempi ja tärkeämpi kuin oman pojan. Outoa ja väärin minusta.

Minulla on 5-, 9- ja 17- vuotta nuoremmat sisarukset. Olemme läheisiä, viestittelemme toisillemme lähes päivittäin (Whatsapp-ryhmä) ja kyläilemme toistemme luona. Joten luulen, ettei se ikäero niinkään aiheuta etäisyyttä suhteisiin vaan jokin muu asia.

Toki kiistelemme välillä mutta aina ollaan puhuttu asiat halki eikä mitään välejä katkovaa riitaa ole tullut. Vaikea uskoa, että tulisikaan.

Ikävää, että näin monella on etäiset välit sisaruksiinsa. Itselläni he ovat mieheni lisäksi elämäni tärkeimmät ihmissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös kaksi veljeä! Ikäeroa toiseen 6v ja toiseen 7v. Ollaan todella erilaisia persoonia ja eri aaltopituuksilla. Molemmat veljeni ovat ihan mukavia mutta ei meillä puhuttavaa keskenämme. Ikäero tuntuu isommalta kuin mitä se on, tuntuu kuin olisin enemmänkin täti kuin sisko. Minulla on se perinteinen paketti; valmistuin yliopistosta, nyt on mies, lapsi, asuntolaina ja työ luovalta alalta. Tykkään lukea kirjoja, käydä teatterissa, kummastella maailmanmenoa...

Veljistäni toinen asuu yhä vanhemmillamme, pelaa videopelejä kaiket päivät eikä edes pese omia vaatteitaan. Äiti passaa aikuista poikaa. Elää käytännössä yhä kuin kapinoiva teini, voisin kuvitella hänen kirjoittelevan ylilaudalle tms.

Toinen veljistäni on tällä hetkellä rekkakuski. Ajoi rekkakortin lukion jälkeen ja sille tielle jäi - tässä ei tietenkään ole mitään pahaa. Ei ole ikinä seurustellut, en tiedä onko hänellä läheisiä kavereita. Vapaa-ajalla tykkää nikkaroida, rassata autoja, pyöräillä. Olen iloinen että hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, mutta paljon yhteistä meillä ei ole ja huumorintajukin on erilainen.[/quot

Ihana perhe! Kaikilla omalla tavallaan menee ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vain yksi veli, joka on itseäni nuorempi. Ei me pidetä yhteyttä sen kummemmin. Joskus kun käyn vanhempieni luona, hän käy siellä. Meillä ei ole enää muuta yhteistä kuin ikääntyvien vanhempiemme ongelmat. Niitä setvimme sähköpostitse.

Olen ajatellut asian niin, että sukua tärkeämpi monelle ovat nykyään puoliso ja ystäväpiiri. Mieheni ja ystävät ne ovat minusta huolehtineet silloin, kun olen ollut esimerkiksi vakavasti sairas. Ei ole näkynyt vanhempia eikä veljeä sairaalassa eikä ole muistettu muutenkaan millään lailla. Ystävät ovat vierailleet, lähettäneet kukkalähetyksiä, tuoneet äänikirjoja jne.

Asiaa selittää pitkälti se, että olen se vanhempieni vahinkolapsi ja veli ihanainen toivottu poika.

Kaiken kukkuraksi äitini on aikanaan todennut, että kun nainen menee naimisiin, hän siirtyy miehen sukuun ja sen jälkeen tuo suku on vastuussa hänestä. Onko tuttua kenellekään vuonna 2019?

Kaiken kukkuraksi äitini on aikanaan todennut, että kun nainen menee naimisiin, hän siirtyy miehen sukuun ja sen jälkeen tuo suku on vastuussa hänestä. Onko tuttua kenellekään vuonna 2019?

Kyllä se on naisen suku kun määrää. Siis viimekädessä. Miehen suku luulee, mutta naisen suku tietää.