Lue keskustelun säännöt.
Aikuisiän ADHD
Onko kokemuksia/ suosituksia aikuisiän ADHD:n diagnosoimisesta ja lääkäriä/ paikkaa suositella? Julkisen puolen hoitoketju kun tuntuu kestävän ainakin vuoden ennen kuin sieltä edes diagnoosia saa ulos
Kommentit (4213)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Ne ajattelee että yrität hommata epäreilua kilpailuetua lääkkeillä.
Niin sehän tässä sairasta onkin.
Jos minulla ei olisi adhdtä olisin todennäköisesti naimisissa, töissä yliopistossa ja minulla olisi lapsia.
Näistä asioista haaveilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Jos minulla ei olisi adhdtä en olisi ehkä kerta toisensa jälkeen syöksynyt toivottomiin ihmissuhteisiin. Jos minulla ei olisi adhdtä tunnistaisin ehkä paremmin milloin minulle valehdellellaan ja milloin minua hyväksikäytetään.
Se että joku perheellinen m *lkku joka on elänyt seesteistä arkea 22-vuotiasta lähtien, dissaa mun diagnoosia päin mun naamaa tuntuu siltä että tekisi mieli vetäistä päin näköä.
Mä antaisin mitä vaan, että saisin ne asiat mistä olen haaveillut. Mä antaisin mitä vaan, etten olisi sössinyt elämääni uudestaan ja uudestaan.
Ja joku v* tun mul *ku on kateellinen minun diagnoosista ja lääkkeistä, joiden avulla olen oikeastaan vain kyennyt päivätöihin ja YMMÄRTÄNYT VIIMEIN MITEN PÄIN V * TTUA MUN KOKO ELÄMÄ ON MENNYT KOSKA HÄIRIÖTÄ EI VAAN KOSKAAN AIEMMIN TUNNISTETTU KUIN VASTA 35-vuotiaana!! Sehän tässä pahinta on kun saa lääkkeet, kun tajuaa että miten erilaista elämä olisi voinut olla jos olisi saanut apua, lääkkeet ja diagnoosin aiemmin.
Harvoin käytän sanaa halveksua, mutta mä halveksin niitä ignorantteja ihmisiä jotka kehtaavat olla kateellisia toisen ihmisen vammasta. Kateellisuus ihmisen vammaisuudesta on niin alhaista etten pysty sitä ymmärtämään. Ja adhd on vamma.
Adhd ei ole kyllä vamma. Se on enemmänkin ominaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Ne ajattelee että yrität hommata epäreilua kilpailuetua lääkkeillä.
Niin sehän tässä sairasta onkin.
Jos minulla ei olisi adhdtä olisin todennäköisesti naimisissa, töissä yliopistossa ja minulla olisi lapsia.
Näistä asioista haaveilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Jos minulla ei olisi adhdtä en olisi ehkä kerta toisensa jälkeen syöksynyt toivottomiin ihmissuhteisiin. Jos minulla ei olisi adhdtä tunnistaisin ehkä paremmin milloin minulle valehdellellaan ja milloin minua hyväksikäytetään.
Se että joku perheellinen m *lkku joka on elänyt seesteistä arkea 22-vuotiasta lähtien, dissaa mun diagnoosia päin mun naamaa tuntuu siltä että tekisi mieli vetäistä päin näköä.
Mä antaisin mitä vaan, että saisin ne asiat mistä olen haaveillut. Mä antaisin mitä vaan, etten olisi sössinyt elämääni uudestaan ja uudestaan.
Ja joku v* tun mul *ku on kateellinen minun diagnoosista ja lääkkeistä, joiden avulla olen oikeastaan vain kyennyt päivätöihin ja YMMÄRTÄNYT VIIMEIN MITEN PÄIN V * TTUA MUN KOKO ELÄMÄ ON MENNYT KOSKA HÄIRIÖTÄ EI VAAN KOSKAAN AIEMMIN TUNNISTETTU KUIN VASTA 35-vuotiaana!! Sehän tässä pahinta on kun saa lääkkeet, kun tajuaa että miten erilaista elämä olisi voinut olla jos olisi saanut apua, lääkkeet ja diagnoosin aiemmin.
Harvoin käytän sanaa halveksua, mutta mä halveksin niitä ignorantteja ihmisiä jotka kehtaavat olla kateellisia toisen ihmisen vammasta. Kateellisuus ihmisen vammaisuudesta on niin alhaista etten pysty sitä ymmärtämään. Ja adhd on vamma.
Adhd ei ole kyllä vamma. Se on enemmänkin ominaisuus.
Vammaisuus ylipäätään on ominaisuus, enkä mä näe mitään syytä teeskennellä että ADHD olisi niin helppo, harmiton ja neutraali asia ettei se olisi vammaisuutta. Se on krooninen neuropsykiatrinen häiriö, joka voi haitata itsenäistä selviytymistä todella pahasti, tai olla toisaalta lievä ja lähes oireeton. Mikään kohta tuosta ei eroa mitenkään vammaisuudesta ylipäätään.
Moni ei halua ajatella olevansa tai lapsensa olevan "yksi niistä". Siihen en voi sanoa muuta kuin että ikävää että tällaisia asenteita edelleen on ja ne vahingoittavat sekä itseä/lasta että vammaisyhteisöä laajemmin. Mua mikään muu ei ole auttanut yhtä paljon kuin muiden vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lähellä oleminen. He suhtautuvat sairauteen, elämään ja erilaisuuteen miljoona kertaa terveemmin ja rakentavammin kuin muut. He eivät jatkuvasti vahingossa satuta mua sanomalla pieniä asioita joilla paljastavat pitävänsä mua rikkinäisenä tai säälittävänä tai että mun olemassaoloni on ikävä muistutus omasta hauraudesta ja kuolevaisuudesta. Muualla ikinä tunne olevani itsestäänselvästi hyväksytty ja tasaveroinen, vaan olen aina ikäänkuin puolustuskannalla ja joudun esittämään ihmisten hyväksi jotakin.
Älä kiellä itseltäsi tai lapseltasi vammaisen identiteettiä. Jokainen jonka elämää ADHD vaikeuttaa tarvitsee sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiinnostavaa lukea miten tämä vaikuttaa vanhetessa toimintaan.
Äitini on 70 v. sanonutkin että hänellä on selvä adhd. Elämä pikkuhiljaa vanhetessa alkanut pahasti vaikenemaan. Muistia on tutkittu, mutta mitään dementia diagnoosia ei ole saannut. On fibroa, ibs, jne.
Suuri unentarve aina ollut.
Kiinnostus heräsi kun lapsenlapsi sai diagnoosinsa.Voi mennä ohi tai sitten pahentua.
Ymmärränköhän oikein, luulet siis että 70+ ihmisellä menee adhd oireet ohi?
Tunnetko ketään jolla tuonikäsenä on oireilu loppunut?
Hyvin epätodennäköistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiinnostavaa lukea miten tämä vaikuttaa vanhetessa toimintaan.
Äitini on 70 v. sanonutkin että hänellä on selvä adhd. Elämä pikkuhiljaa vanhetessa alkanut pahasti vaikenemaan. Muistia on tutkittu, mutta mitään dementia diagnoosia ei ole saannut. On fibroa, ibs, jne.
Suuri unentarve aina ollut.
Kiinnostus heräsi kun lapsenlapsi sai diagnoosinsa.Voi mennä ohi tai sitten pahentua.
Ymmärränköhän oikein, luulet siis että 70+ ihmisellä menee adhd oireet ohi?
Tunnetko ketään jolla tuonikäsenä on oireilu loppunut?
Hyvin epätodennäköistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Ne ajattelee että yrität hommata epäreilua kilpailuetua lääkkeillä.
Niin sehän tässä sairasta onkin.
Jos minulla ei olisi adhdtä olisin todennäköisesti naimisissa, töissä yliopistossa ja minulla olisi lapsia.
Näistä asioista haaveilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Jos minulla ei olisi adhdtä en olisi ehkä kerta toisensa jälkeen syöksynyt toivottomiin ihmissuhteisiin. Jos minulla ei olisi adhdtä tunnistaisin ehkä paremmin milloin minulle valehdellellaan ja milloin minua hyväksikäytetään.
Se että joku perheellinen m *lkku joka on elänyt seesteistä arkea 22-vuotiasta lähtien, dissaa mun diagnoosia päin mun naamaa tuntuu siltä että tekisi mieli vetäistä päin näköä.
Mä antaisin mitä vaan, että saisin ne asiat mistä olen haaveillut. Mä antaisin mitä vaan, etten olisi sössinyt elämääni uudestaan ja uudestaan.
Ja joku v* tun mul *ku on kateellinen minun diagnoosista ja lääkkeistä, joiden avulla olen oikeastaan vain kyennyt päivätöihin ja YMMÄRTÄNYT VIIMEIN MITEN PÄIN V * TTUA MUN KOKO ELÄMÄ ON MENNYT KOSKA HÄIRIÖTÄ EI VAAN KOSKAAN AIEMMIN TUNNISTETTU KUIN VASTA 35-vuotiaana!! Sehän tässä pahinta on kun saa lääkkeet, kun tajuaa että miten erilaista elämä olisi voinut olla jos olisi saanut apua, lääkkeet ja diagnoosin aiemmin.
Harvoin käytän sanaa halveksua, mutta mä halveksin niitä ignorantteja ihmisiä jotka kehtaavat olla kateellisia toisen ihmisen vammasta. Kateellisuus ihmisen vammaisuudesta on niin alhaista etten pysty sitä ymmärtämään. Ja adhd on vamma.
Adhd ei ole kyllä vamma. Se on enemmänkin ominaisuus.
Se on vamma siinä mielessä, että se haittaa nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa pärjäämistä, jossa ihmisiltä vaaditaan paljon niin opiskelun kuin työelämänkin suhteen. Adhd-oireet vaikeuttavat todella paljon pärjäämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko aikuisille neuropsykologin testit välttämättömiä ? vai voiko psykiatri todeta muilla kyselyillä?
Itse sain hiljattain ADHD-diagnoosin yksityiseltä puolelta melko mutkattomasti mutta silti varsin perustellusti, metyylifenidaatti-lääkitys aloitettiin heti ja nyt haetaan annostusta. Olen 29-vuotias ja sinänsä "pärjännyt" elämässä ihan hyvin, olen loppusuoralla yliopisto-opinnoissa ja elämänhallinta kohtalaista. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että tämä on aina vaatinut niin järkyttäviä ponnisteluja ja kuluttanut voimia siinä määrin, että olen teini-iästä asti kärsinyt hankalistakin mieliala- ja ahdistusoireista. Psykiatri totesi, että "pitkällehän sä olet itseäsi piiskaamalla päässyt, mutta veronsa se on kyllä vaatinut." Toivonkin nyt elämänlaadun paranemista hoidon myötä. Tarkkaavaisuushäiriöönhän liittyy usein oheissairauksina mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä, ja itsellänikin on ADHD:n lisäksi diagnooseina yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus, joita hoidetaan myös. Nuo toisaalta voivat hankaloittaa erotusdiagnostiikkaa, mutta eivät missään nimessä sulje tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
onko aikuisille neuropsykologin testit välttämättömiä ? vai voiko psykiatri todeta muilla kyselyillä?
Mietin noiden testien roolia dg:ssa kun itselleni tehty nuorena parin tunnin testit ja toki suoriuduin mallikkaasti, mitään ongelmaa ei noissa havaittu. Kuten yo-kirjoituksissakin lukematta, kokeissa jne. Hetken kestävä pinnistys on juuri ominta alaani jossa olen aina pärjännyt, siinä hoksaavuus korvaa perehtymisen puutetta. Kuinka tuolla tavoin voidaan mitata keskittymistä, joka on paljon laajempi kokonaisuus ja kietoutuu motivaatioon ja nopeaan tylsistymiseen? Hetken kestävä älyllinen haaste on todella mielekästä nimenomaan, ongelmat syntyvät vasta kun haastetta ei enää ole ja homma käy junnaamiseksi, ajatukset alkavat puuroutua tai kiihtyä sekasotkuksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse sain hiljattain ADHD-diagnoosin yksityiseltä puolelta melko mutkattomasti mutta silti varsin perustellusti, metyylifenidaatti-lääkitys aloitettiin heti ja nyt haetaan annostusta. Olen 29-vuotias ja sinänsä "pärjännyt" elämässä ihan hyvin, olen loppusuoralla yliopisto-opinnoissa ja elämänhallinta kohtalaista. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että tämä on aina vaatinut niin järkyttäviä ponnisteluja ja kuluttanut voimia siinä määrin, että olen teini-iästä asti kärsinyt hankalistakin mieliala- ja ahdistusoireista. Psykiatri totesi, että "pitkällehän sä olet itseäsi piiskaamalla päässyt, mutta veronsa se on kyllä vaatinut." Toivonkin nyt elämänlaadun paranemista hoidon myötä. Tarkkaavaisuushäiriöönhän liittyy usein oheissairauksina mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä, ja itsellänikin on ADHD:n lisäksi diagnooseina yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus, joita hoidetaan myös. Nuo toisaalta voivat hankaloittaa erotusdiagnostiikkaa, mutta eivät missään nimessä sulje tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta pois.
Mulla samanlainen tausta mutta sillä erotuksella että olen nyt jo 51v ja vasta hiljattain tajunnut että kärsin todennäköisesti adhd:sta ja voi olla myös osittain jotain asperger-piirteitä vähän lisäksi. Olen känyt psykiatrilla ahdistusoireiden takia ja saanut siihen lääkkeitä mutta ne eivät varsinaisesti sitä keskittymispuolta paranna.
Akateeminen tutkinto on suoritettu mutta se vaati aivan järkyttävää itsensä piiskaamista. Ilman sitä en olisi saanut yhtään mitään aikaiseksi. Ja välillä en pystynyt opiskelemaan kunnolla vaikka piiskasinkin itseäni, piiskaaminenkaan ei auta aina kun aivot ei vaan suostu "totelemaan". Työelämää oireet haitanneet myös merkittävästi ja työhistoria tästä syystä rikkonainen.
Ilmeisesti lääkitys aloitetaan aina metyylifenidaatilla ja vasta jos se ei auta kunnolla, sitten vasta siirrytään tehokkaampiin lääkkeisiin kuten dexamfetamiiniin tai lisdexamfetamiiniin....
Olen hakeutumassa myös yksityiselle tutkimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sain hiljattain ADHD-diagnoosin yksityiseltä puolelta melko mutkattomasti mutta silti varsin perustellusti, metyylifenidaatti-lääkitys aloitettiin heti ja nyt haetaan annostusta. Olen 29-vuotias ja sinänsä "pärjännyt" elämässä ihan hyvin, olen loppusuoralla yliopisto-opinnoissa ja elämänhallinta kohtalaista. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että tämä on aina vaatinut niin järkyttäviä ponnisteluja ja kuluttanut voimia siinä määrin, että olen teini-iästä asti kärsinyt hankalistakin mieliala- ja ahdistusoireista. Psykiatri totesi, että "pitkällehän sä olet itseäsi piiskaamalla päässyt, mutta veronsa se on kyllä vaatinut." Toivonkin nyt elämänlaadun paranemista hoidon myötä. Tarkkaavaisuushäiriöönhän liittyy usein oheissairauksina mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä, ja itsellänikin on ADHD:n lisäksi diagnooseina yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus, joita hoidetaan myös. Nuo toisaalta voivat hankaloittaa erotusdiagnostiikkaa, mutta eivät missään nimessä sulje tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta pois.
Mulla samanlainen tausta mutta sillä erotuksella että olen nyt jo 51v ja vasta hiljattain tajunnut että kärsin todennäköisesti adhd:sta ja voi olla myös osittain jotain asperger-piirteitä vähän lisäksi. Olen känyt psykiatrilla ahdistusoireiden takia ja saanut siihen lääkkeitä mutta ne eivät varsinaisesti sitä keskittymispuolta paranna.
Akateeminen tutkinto on suoritettu mutta se vaati aivan järkyttävää itsensä piiskaamista. Ilman sitä en olisi saanut yhtään mitään aikaiseksi. Ja välillä en pystynyt opiskelemaan kunnolla vaikka piiskasinkin itseäni, piiskaaminenkaan ei auta aina kun aivot ei vaan suostu "totelemaan". Työelämää oireet haitanneet myös merkittävästi ja työhistoria tästä syystä rikkonainen.
Ilmeisesti lääkitys aloitetaan aina metyylifenidaatilla ja vasta jos se ei auta kunnolla, sitten vasta siirrytään tehokkaampiin lääkkeisiin kuten dexamfetamiiniin tai lisdexamfetamiiniin....
Olen hakeutumassa myös yksityiselle tutkimuksiin.
Tsemppiä tilanteeseesi, toivottavasti saat apua ja helpotusta elämääsi. Tuosta lääkitysasiasta pakko sanoa, että kyllä metyylifenidaattikin on varsin tehokas tarkkaavaisuushäiriön lääke, ja siitä on hyvää tutkimusnäyttöä. Kyseessähän on samantyyppinen stimulantti, kuin nuo amfetamiinijohdannaiset lääkkeet. Toki se on aina yksilöllistä, mikä lääke kenellekin on tehokas ja toisaalta sivuoireiden puolesta siedettävä.
Vierailija kirjoitti:
Adhd ei ole kyllä vamma. Se on enemmänkin ominaisuus.
Vammaisuus ylipäätään on ominaisuus, enkä mä näe mitään syytä teeskennellä että ADHD olisi niin helppo, harmiton ja neutraali asia ettei se olisi vammaisuutta. Se on krooninen neuropsykiatrinen häiriö, joka voi haitata itsenäistä selviytymistä todella pahasti, tai olla toisaalta lievä ja lähes oireeton. Mikään kohta tuosta ei eroa mitenkään vammaisuudesta ylipäätään.
Moni ei halua ajatella olevansa tai lapsensa olevan "yksi niistä". Siihen en voi sanoa muuta kuin että ikävää että tällaisia asenteita edelleen on ja ne vahingoittavat sekä itseä/lasta että vammaisyhteisöä laajemmin. Mua mikään muu ei ole auttanut yhtä paljon kuin muiden vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lähellä oleminen. He suhtautuvat sairauteen, elämään ja erilaisuuteen miljoona kertaa terveemmin ja rakentavammin kuin muut. He eivät jatkuvasti vahingossa satuta mua sanomalla pieniä asioita joilla paljastavat pitävänsä mua rikkinäisenä tai säälittävänä tai että mun olemassaoloni on ikävä muistutus omasta hauraudesta ja kuolevaisuudesta. Muualla ikinä tunne olevani itsestäänselvästi hyväksytty ja tasaveroinen, vaan olen aina ikäänkuin puolustuskannalla ja joudun esittämään ihmisten hyväksi jotakin.
Älä kiellä itseltäsi tai lapseltasi vammaisen identiteettiä. Jokainen jonka elämää ADHD vaikeuttaa tarvitsee sitä.
Mä taas olen eri mieltä. Mun mielestä ihmiset lähtee ihan liikaa elämään jonkun identiteetin mukaan. Kyllä, mulla on adhd enkä koe sen olevan vamma. Ei tässä ole kyse siitä, etten haluaisi olla vammainen tai että se sana häiritsisi minua, mutta hankalasta oirekuvasta huolimatta mä olen paljn muutakin kuin adhd. Mä nostan vammaistukea ihan muista syistä ja vaikka senkin takia oirekuva on hankala, en ajattele olevani vammainen. Tai ahdistunut. Tai muutakaan. Ihan muut asiat määrittelee minut ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MIten muuten tämän asian kanssa painivilla kestäneet harrastukset,ihmissuhteet,työt ?
minulla kaikki alkaa täydellä panostuksella ja sitten hiipuu, kunnes keksin uuden, oli se sitten ihmissuhde tai harrastus. no ei pahemmin työtkään kestä.
Löytyykö ihmisiltä kokemuksia eri lääkityksistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, vaikka toki vaikutukset ovat yksilöllisiä. Itselläni aloitettiin viikko sitten Medikinet CR alkuun annoksella 20mg + 10mg, vaste ei ollut oikein riittävä, hyvin lyhyeksi aikaa paransi keskittymis- ja toimintakykyä mutta vaikutus hävisi liian nopeasti. Psykiatri arveli, että annostus oli liian pieni, ja että hyötyisin pitkävaikutteisemmasta valmisteesta, joten lääkitys vaihdettiin Concertaan annostuksella 54mg. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa, ja itseäni lääke vaikuttaa väsyttävän melko voimakkaasti, sama vaikutus oli Medikinetilläkin. Lisäksi metyylifenidaatin aloituksesta saakka ollut pääkipua ja lihassärkyä. Ajatystyö sujuu kyllä paremmin ja sen myötä selviän työpäivistä helpommin, vaikka väsyttääkin (ja toisaalta väsynyt olen ollut jo pitkään muutenkin.)
Onko kellään kokemusta siitä, lievittyvätkö sivuoireet käytön jatkuessa? En suostu helpolla luovuttamaan lääkityksen suhteen, sillä tähän saakka töistä ja arjesta selviytyminen on uuvuttanut itseni täysin loppuun, minkä vuoksi psykiatrille hakeuduinkin. Psykiatri kyllä mainitsi, että jatkossa mahdollista kokeilla atomoksetiinia (Strattera) tai deksamfetamiinia (Elvanse), mikäli metyylifenidaatti ei sovi.
Toivoisin vaan niin kovasti, että lääkitys saataisiin pian kohdilleen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka vanhoja olitte kun saitte diagnoosin ?tai kuinka vanhana tiedätte jonkun saaneen sen=?
eli onko jossain vaiheessa jo ihan liian myähäistä edes miettiä tutkimuksia,jos ei hyötyä tiedossa edes
Vierailija kirjoitti:
Kuinka vanhoja olitte kun saitte diagnoosin ?tai kuinka vanhana tiedätte jonkun saaneen sen=?
eli onko jossain vaiheessa jo ihan liian myähäistä edes miettiä tutkimuksia,jos ei hyötyä tiedossa edes
Poika 1, 19 vuotta ADHD.
Poika 2, 22 vuotta ADD, autistisia piirteitä. Lääkitys helpottaa opiskelua, keskittyminen ja pitkäjännityneisyys paranee.
Vierailija kirjoitti:
Mä taas olen eri mieltä. Mun mielestä ihmiset lähtee ihan liikaa elämään jonkun identiteetin mukaan. Kyllä, mulla on adhd enkä koe sen olevan vamma. Ei tässä ole kyse siitä, etten haluaisi olla vammainen tai että se sana häiritsisi minua, mutta hankalasta oirekuvasta huolimatta mä olen paljn muutakin kuin adhd. Mä nostan vammaistukea ihan muista syistä ja vaikka senkin takia oirekuva on hankala, en ajattele olevani vammainen. Tai ahdistunut. Tai muutakaan. Ihan muut asiat määrittelee minut ihmisenä.
Olipa törkeästi sanottu. Oikeastiko luulet, että vammaisuuteen/sairauteen perustuva identiteetti tarkoittaa sitä että sen omaksuvilla ei ole enää mitään muuta identiteettiä ja vammaisuus/sairaus määrittelee heidät kokonaan? Vai oliko tämä ihan tahallinen loukkaus.
Vierailija kirjoitti:
Löytyykö ihmisiltä kokemuksia eri lääkityksistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, vaikka toki vaikutukset ovat yksilöllisiä. Itselläni aloitettiin viikko sitten Medikinet CR alkuun annoksella 20mg + 10mg, vaste ei ollut oikein riittävä, hyvin lyhyeksi aikaa paransi keskittymis- ja toimintakykyä mutta vaikutus hävisi liian nopeasti. Psykiatri arveli, että annostus oli liian pieni, ja että hyötyisin pitkävaikutteisemmasta valmisteesta, joten lääkitys vaihdettiin Concertaan annostuksella 54mg. Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa, ja itseäni lääke vaikuttaa väsyttävän melko voimakkaasti, sama vaikutus oli Medikinetilläkin. Lisäksi metyylifenidaatin aloituksesta saakka ollut pääkipua ja lihassärkyä. Ajatystyö sujuu kyllä paremmin ja sen myötä selviän työpäivistä helpommin, vaikka väsyttääkin (ja toisaalta väsynyt olen ollut jo pitkään muutenkin.)
Onko kellään kokemusta siitä, lievittyvätkö sivuoireet käytön jatkuessa? En suostu helpolla luovuttamaan lääkityksen suhteen, sillä tähän saakka töistä ja arjesta selviytyminen on uuvuttanut itseni täysin loppuun, minkä vuoksi psykiatrille hakeuduinkin. Psykiatri kyllä mainitsi, että jatkossa mahdollista kokeilla atomoksetiinia (Strattera) tai deksamfetamiinia (Elvanse), mikäli metyylifenidaatti ei sovi.
Toivoisin vaan niin kovasti, että lääkitys saataisiin pian kohdilleen!
Mulla kesti alkuoireilu vajaat 3 kk. Välissä oli pari hyvääkin viikkoa, mutta ihan tuon jakson loppuun asti en ollut varma haluanko jatkaa lääkitystä.
kuinka usein lääkkeitä määrätään aikuisille? vai onko tarjolla edes mitään muuta ratkaisua, jos siis tulee dg
Vierailija kirjoitti:
kuinka usein lääkkeitä määrätään aikuisille? vai onko tarjolla edes mitään muuta ratkaisua, jos siis tulee dg
Kyllä ne lääkkeet saa kokeiluun jos diagnoosi on, paitsi jos on liikaa vasta-aiheita eikä mitään sopivaa löydy. Lisäksi on ainakin psykoedukaatiota, sopeutumisvalmennusta ja toimintaterapiaa, mutta noihin voi olla vaikeaa päästä.
Äh, onpa kurjaa että susta tuntuu tuolta. Se on kyllä vaikeinta ja julminta sairaudessa sopeutua ja etenkin sopeuttaa odotuksensa sairauden todellisuuteen. Ja hyväksyä että ei tosiaan kilpaile samassa sarjassa kuin jotkut muut. Mutta jos saat vielä näistä aineksista rakennettua itsellesi hyvän elämän niin se helpottuu todella paljon. Mä olen jo työstänyt ton vaiheen ainakin toistaiseksi vaikka tietenkin aina voi tulla takapakkiakin. Joka tapauksessa se on kamala klisee että on kiitollinen koettelemuksistaan, mutta mun arvot on menneet niin uusiksi tämän takia että oikeasti olen todella kiitollinen ja helpottunut etten joudu elämään samassa todellisuudessa kun terveet tutut. Just tuossa, missä se että sairaita hoidetaan on heille joku henkilökohtainen uhka. On ihanaa kun ei enää sisimmässään vihaa ja kadehdi kaikkia niinkuin tuota elämää elävät.