Lue keskustelun säännöt.
Aikuisiän ADHD
Onko kokemuksia/ suosituksia aikuisiän ADHD:n diagnosoimisesta ja lääkäriä/ paikkaa suositella? Julkisen puolen hoitoketju kun tuntuu kestävän ainakin vuoden ennen kuin sieltä edes diagnoosia saa ulos
Kommentit (4213)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Julkisella siihen meni vain jotain kolme kuukautta, eikä ollut kyllä mikään elämää suurempi ponnistus. Koen saaneeni erittäin hyvää palvelua. Ikää oli muistaakseni 28v. Puolisoni sai diagnoosin uli kolmikymppisenä.
Lääkitys mullisti elämän, aiempi alisuoriutuja suorittikin pari korkeakoulututkintoa huippuarvosanoin ja työllistyi vaativalle asiantuntija-alalle epämääräisten pätkäduunien sijaan. Nyt ei ole enää samanlaista tarvetta lääkitykselle kun vuosien käyttö on opettanut toimimaan "oikein" ja miten keskitytään ja hoidetaan asiat. Aiemmin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä "normaaleista" ihmisistä elämä tuntuu.
Just tämä miltä normaali elämä tuntuu ?
Minulla elämäni on ensimmäinen työterveyslääkärin tarkastus tulossa 34-vuotiaana, ensi kertaa onnistunut olemaan samassa työssä sen aikaa. Kannattaisiko ottaa add/ADHD epäily esiin siellä?
Itsekin olen korkeakoulun pystynyt käymään ja hyvin arvosanoin.
Viimeiset 3 vuotta olen tuntenut että voi kun saisin selville mikä minulla on. Diagnosoitu aiemmin toistuva masennus. Kun masennus ja lääkitys loppui, ihmeellistä, oireisto jäi. En vaan ole masentunut enää.
Yksin asuessa voin paremmin. Parisuhteessa ja toisen ihmisen kanssa asuessa alkaa arjen ongelmat tulla esiin. Aina on ollut arjen ja ajan hallinta ongelmia, motivaationpuutetta ja välillä aloitekyvyttömyyttä. Alan tekemään asiaa X ja palaan asioiden Y, Z ja Ö kanssa, X löytyy 2kk päästä sängyn alta.
Miksi itse haluaisin edes selvittää asian on että pärjäisin työssäni paremmin. Kaipaan jotain tukea mutta mitä se voi olla? Terapeutti on sitä mieltä että en ole neurologisisesti poikkeava vaan kyse on persoonasta ja että en hyötyisi diagnoosista. Haluaisin itse jotain tukitoimia!
Elän nyt arkea jossa on puoliso ja herään aamulla, menen töihin ja satunnaisesti harrastan. Arjen pyöritys tuntuu aivan jäätävältä ja haluaisin tämän jatkuvan kiireen tunnun pois. Kirjaimellisesti tunnen että päässäni juoksen joka paikkaan. Ei ole mitään hätää mutta mun päässä on hätä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Tuntuu ettei pysy palikat kasassa. Kun asuin yksin ja en tehnyt muuta kuin töitä, kävelin töihin ja kotiin ja söin voileipiä ja nukuin - elämäni oli hyvää. Siihen mahtui nuo asiat. Kaikki muu on helvetillistä kaaosta. Jo ihan autolla ajo ja kaikki autoon liittyvä. Ruokailu ja kaupassa käynti. Siivoaminen kun asunto on isompi jne. Eväiden teko töihin.
Tunnistaako kukaan add/ADHD näitä oireita? Olen myös ihan täysin kyllästynyt selittämään asioista mitä kukaan ei ymmärrä.
Minä tunnistan olen 76 siis tuo kirjoittaja en sen ikäinen :D
Olen 25v, lapsena minun käytökseni otettiin ihan vain kiusatun lapsen oireisiin. Olin omissa maailmoissa, leikin eläinten kanssa yms. Tykkäsin poikien leikeistä enemmän kuin tyttöjen, olin poikatyttö.
Aikuisuudessa oireet on voimakkaammat, koska joutuu olemaan itsestään vastuussa! Silloin kun asui äitin kanssa hän huolehti heräämisestä, aamupalasta, ruoasta, kouluun menemisestä, iltapalasta, harrastuksista yms.
Nyt aikuisena, kaikki levisi käsiin, en osannutkaan enää olla. Yksin asuessani kävin kaupassa silloin kun oli ihan hirveä nälkä, mutta yleensä tajusin sen, että on hirveä nälkä keskellä yötä, joten tilasin usein pitsaa kotiin. Mulla on add, eli ei hyperaktiivisuutta, eli mulla olisi ihan älyttömästi kaikkea mielenkiintoista ajatusta ja tekemistä mielessä, mutta yleensä vain möllötän sohvalla, telkku auki, selaan kännykkää ja kuuntelen musiikkia.
Mutta ei vaan pysty kaikkeen noihin keskittymään, joten en oikein pysy missään kärryillä.
Mutta silloin saan aikaiseksi, jos joku tulee kylään. Mä rakastan kun saan viihdyttää ja tarjoilla ihmisille ja saada hymyn aikaiseksi.
Kun olin vielä amiksessa, mä olin aamulla kolkuttelemassa ovia, kun koulu ei ollut edes auki, mulle äiti aina opettanut, että liian ajoissa mieluummin kuin liian myöhään, joten olin aina ihan ihan ihan liian ajoissa. Teoriatunneilla en osannut keskittyä, joten monesti jouduin uusintaan, siellä sitten osasin vastata kysymyksiin, koska tein yksin siellä luokassa. Käytännössä olin todella hyvä, mutta opettajat eivät tykänneet minusta, koska luulivat ettei ala kiinnosta, koska olin surkea teoriaopinnoissa. (monesti koittivat savustaa ulos koulusta.. siis olin kuukauden keuhkokuumeessa ja sen takia jouduin kehittäväänkeskusteluun jossa saarnattiin, että koulun voi lopettaa jos ei kiinnosta. olin ihan puulla päähän lyöty, koska olin kipeänä ja mulla oli todistukset!?!?! Sitten ne alkoi jauhaa, että miten voit olla koulussa ensivuonna, kun sulla on se koira... ööö eikö kellään työssäkäyvällä ole koria? Sillä opettajallakin oli itsellään koira. En oikeasti ymmärrä miksi minusta ei tykätty. Olisi paljon asiaa, mutta en sotke tätä juttua enempää)
Valmistuin puolivuotta myöhemmin kuin muut.
Mä monesti mietin, että mikä mussa on vikana, kun kaikki muut hoitaa elämänsä niin hyvin ja minä oon tällainen luuseri joka ei saa mitään aikaiseksi. Kaikki vihaa mua ilman syytä ja minä vain haluaisin kaikille hyvää.
Lapsesta asti olen ajatellut, että sitten vanhana olen se pullaltatuoksuva mummo niin kuin heinähattu ja vilttitossun tädit, sellaisia hassuttelijoita jotka haluavat kaikille hyvää. Ja sitä oon pyrkinyt olemaankin tälläkin iällä, mutta aina minun hyvät yritykset koetaan huonoina.. Mä annan kavereille ja tutuille lahjoja, sitten saan kuulla, että he ovat heittäneet lahjat roskiin, koska kokivat, että annan ne säälistä. Mitä en todellakaan itse ole miettinyt, olen vain halunnut ilahduttaa. Hymy riittää minulel vastapalkkioksi.
Voisin antaa kasan kultaa sille joka keksii miksi musta ei tykätä.
Vaikutat erittäin ihanalta ihmiseltä! Eli kertomasi perusteella monet pitävät sinusta.
Välität toisista todella paljon, olet arvokas!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu lääkkeestä. Voi olla, että sukuelimestä menee tunto. Elät sumussa ja looginen ajattelukyky hämärtyy, etkä ehkä itse edes huomaa sitä aluksi tai ehkä koskaan. Sinusta tullee säyseä, mutta alkoholin kanssa voi tulla huomattavia ylilyöntejä ja mokat eivät tunnu missään. Olet psyykkisesti turta myös positiivisille asioille...
Voit kokeilla myös luonnollisempaa keinoa, joka vaatii ymmärrystä hyvistä ravinteista, vedestä ja ehkä liikunnasta. Ehkä parastapa on jättää lisäaineet javalmisruoat hyllylle ja syödä niin luomua kuin mahdollista, puhdistaa juomavesi vedenpuhdistimella, myös suomalainen hanavesi on täynnä eim mikromuoveja ja lääkejäämiä, joista runsaasti lisätietoa esim www.vedenpuhdistaminen.com tai googlaamalla. Liikunnan ja lisäravinteiden osalta kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen, joka voi mitata arvot ja laatia suunnitelmat.
Käyttäjä30184 kirjoitti:
Riippuu lääkkeestä. Voi olla, että sukuelimestä menee tunto. Elät sumussa ja looginen ajattelukyky hämärtyy, etkä ehkä itse edes huomaa sitä aluksi tai ehkä koskaan. Sinusta tullee säyseä, mutta alkoholin kanssa voi tulla huomattavia ylilyöntejä ja mokat eivät tunnu missään. Olet psyykkisesti turta myös positiivisille asioille...
Voit kokeilla myös luonnollisempaa keinoa, joka vaatii ymmärrystä hyvistä ravinteista, vedestä ja ehkä liikunnasta. Ehkä parastapa on jättää lisäaineet javalmisruoat hyllylle ja syödä niin luomua kuin mahdollista, puhdistaa juomavesi vedenpuhdistimella, myös suomalainen hanavesi on täynnä eim mikromuoveja ja lääkejäämiä, joista runsaasti lisätietoa esim www.vedenpuhdistaminen.com tai googlaamalla. Liikunnan ja lisäravinteiden osalta kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen, joka voi mitata arvot ja laatia suunnitelmat.
Vau, saitko minkä ikäisenä diagnoosin ja minkälaisiin oireisiin sinulla tämä auttoi? Pystyitkö tämän muutoksen jälkeen opiskelemaan ammatin normaalissa koulussa tai työskentelemään täysipäiväisesti ilman lääkitystä tai terapiaa? Kerro lisää omasta paranemisprosessistasi. Oma lääkärini ei kertonut minulle ollenkaan, että syy adhdn voisi olla ruoassa ja vedessä. Syön lisäaineetonta kasvisruokaa pääasiassa, ei maitotuotteita ja joskus riistaa ja kalaa. Vesi tulee omasta kaivosta. Toki lapsena ja nuorena ruokavalio oli eri.
Auttaako tämä ruokavalio myös ihmissuhdeongelmiin ja ongelmiin sosiaalisissa tilanteissa joita adhdhen liittyy? Adhd johtuu aivojen rakenteesta ja kroonisesta dopamiinivajeesta aivoissa. Jos puhdas vesi ja ruoka tuottaa dopamiinia, miksei ihmiset joilla on normaalit aivot ”päihdy” puhtaasta ruoasta ja vedestä? Eikö heille tulisi sitten ylimääräistä dopamiinia aivoihin?
Adhd ihmisen erilainen aivorakenne näkyy kuvissa joten kyseessä ei ole vain välittäjäaineongelma vaan koko masiina välittäjäaineiden tuottamiseen on ”väärän kokoinen”. Miten tämä ruokavalio voi korjata sen?
Ehkä sinulla ei ole alunperin ollut adhd vaan vain jokin allergia, oletko miettinyt asiaa tältä kannalta?
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Minä olen jo yli 40 , tutkimukset aluillaan nyt, en tiedä mitä vaikuttaa jos tulee dg, vai vaikuttaako mitenkään.
ei enää voi tässä iässä mitään suuria tehdä kuitenkaan, kait.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksiköhän yks tuntemani adhd aikuinen ei halua lapselleen diagnoosia?
Mitä huonoja kokemuksia on voinut olla taustalla, koska vetoaa siihen? (en kehtaa kysyä suoraan, kun ei halunnut silloin avata tuota).
Sain vuosia kauheaa lääkitystä ja onneksi menin yksityiselle joka tutki kilpirauhasen kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ilmeisesti myös adhd, kuten esikoisellani, jolla diagnosoitu vasta adhd-piirteineen SI-häiriö. Kouluni olen suorittanut hyvin, suorastaan erinomaisesti siihen nähden että olen hyvin lyhytjännitteinen ja toisaalta jumitun helposti. Mutta muisti on hyvä, lähes valokuvamainen (jos sivulla on kuva tai kaavio, muistan mitä tekstiä sivulla on). Samoin töissä pärjään hyvin.
Mutta sitten asiat, joissa en pärjää ovat esimerkiksi isossa kaupassa asiointi tai matkustelu. Eksyn helposti kaupungeissa, jopa navigaattorin kanssa. Samoin lentokentillä en pärjää ollenkaan. Olen kuitenkin keski-ikäinen ihminen, joka on matkustanut yli 20 maassa ja kotimaassakin keskivertoa enemmän. Yksin tai ainoana aikuisena en pärjäisi lainkaan. Työmatka lentämällä yksin on painajainen ja välttelen sellaisia viimeiseen asti. Mun aivot menee ikään kuin umpisolmuun tai hyrrämoodiin niissä. Kerran olen joutunut palaamaan työreissusta yksin lentokoneella ja oli suoranainen ihme, että selvisin ajoissa koneeseen asti. Kenellekään töissä en kehtaisi myöntää tätä. Mutta siis aivan käsittämätöntä, miten avuton olen noissa tilanteissa. Tai jos joudun vaikkapa Helsingissä työmatkalla suunnistamaan palaveriin Espooseen julkisilla... huh. Mun on todella vaikea omaksua esimerkiksi karttaa ja suuntia. Se vaatii aivan järkyttävän määrän ennakkovalmisteluita ja googlailua ja silti olen kuutamolla.
Ihmissuhteissani tunnistan myös tuon, että kyllästyn helposti. En jaksa viettää jatkuvasti aikaa saman ihmisen kanssa. Esimerkiksi yhteisen matkan jälkeen tarvitsen pidemmän tauon. Puolison kanssa tarvitsen myös paljon omaa aikaa erillään. Lasten kanssa tässä asiassa on ollut omat haasteensa, mutta onneksi tässä on oppinut jotain itsestäänkin.
Tutkimuksiin olisi tarkoitus hakeutua, kunhan saan aikaiseksi. Olen aivan lapsesta asti tajunnut, että olen jotenkin erilainen. Kyllä jokainen adhd-tapaus varmaan ymmärtää mitä tarkoitan. Vasta oman lapsen haasteet ja tutkimukset avasivat silmäni. Adhd oli käynyt mielessä kyllä jo aiemmin, kun serkku sai aikuisena diagnoosin ja tunnistin niin paljon hänessä itseäni. Turhauttavaa on ollut oman äitini reaktiot minun ja lapsen oireisiin ja sen hyväksymiseen ettemme ole neurotyypillisiä. Hän haluaa kieltää asian täysin. Itselleni tämän tajuaminen on ollut alkujärkytyksen jälkeen helpotus.
Ajanhallinta on minulle työlästä. Saatan välillä tuijottaa tunteja seinää omissa ajatuksissani ja sitten toisaalta kun innostun tekemään jotain, saatan tehdä sitä vaikka vuorokauden ympäri syömättä mitään. Wallu Valpion syömättömyys esimerkiksi on juuri samaa kuin itselläni. Voin olla syömättä useita päiviä ilman nälän tunnetta, kunhan nesteytys toimii. Tosin ilman alkoholia. Päihteet saavat minut aivan käsittämättömään henkiseen krapulaan. Olen aivan itsemurhatunnelmissa ja itken kaikkea, vaikka mitään ihmeellistä ei olisi päihteissä tapahtunutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän yks tuntemani adhd aikuinen ei halua lapselleen diagnoosia?
Mitä huonoja kokemuksia on voinut olla taustalla, koska vetoaa siihen? (en kehtaa kysyä suoraan, kun ei halunnut silloin avata tuota).
Jos oireet eivät ole pahimmasta päästä, niin diagnoosin myötä leimautuminen on. Ihmiset yhä ajattelevat, että kaikki adhdt ovat ”ongelmia”. Opettajia myöten. Vaikka kyse on vain erilaisuudesta, jota voidaan tukea oikeilla toimilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ilmeisesti myös adhd, kuten esikoisellani, jolla diagnosoitu vasta adhd-piirteineen SI-häiriö. Kouluni olen suorittanut hyvin, suorastaan erinomaisesti siihen nähden että olen hyvin lyhytjännitteinen ja toisaalta jumitun helposti. Mutta muisti on hyvä, lähes valokuvamainen (jos sivulla on kuva tai kaavio, muistan mitä tekstiä sivulla on). Samoin töissä pärjään hyvin.
Mutta sitten asiat, joissa en pärjää ovat esimerkiksi isossa kaupassa asiointi tai matkustelu. Eksyn helposti kaupungeissa, jopa navigaattorin kanssa. Samoin lentokentillä en pärjää ollenkaan. Olen kuitenkin keski-ikäinen ihminen, joka on matkustanut yli 20 maassa ja kotimaassakin keskivertoa enemmän. Yksin tai ainoana aikuisena en pärjäisi lainkaan. Työmatka lentämällä yksin on painajainen ja välttelen sellaisia viimeiseen asti. Mun aivot menee ikään kuin umpisolmuun tai hyrrämoodiin niissä. Kerran olen joutunut palaamaan työreissusta yksin lentokoneella ja oli suoranainen ihme, että selvisin ajoissa koneeseen asti. Kenellekään töissä en kehtaisi myöntää tätä. Mutta siis aivan käsittämätöntä, miten avuton olen noissa tilanteissa. Tai jos joudun vaikkapa Helsingissä työmatkalla suunnistamaan palaveriin Espooseen julkisilla... huh. Mun on todella vaikea omaksua esimerkiksi karttaa ja suuntia. Se vaatii aivan järkyttävän määrän ennakkovalmisteluita ja googlailua ja silti olen kuutamolla.
Ihmissuhteissani tunnistan myös tuon, että kyllästyn helposti. En jaksa viettää jatkuvasti aikaa saman ihmisen kanssa. Esimerkiksi yhteisen matkan jälkeen tarvitsen pidemmän tauon. Puolison kanssa tarvitsen myös paljon omaa aikaa erillään. Lasten kanssa tässä asiassa on ollut omat haasteensa, mutta onneksi tässä on oppinut jotain itsestäänkin.
Tutkimuksiin olisi tarkoitus hakeutua, kunhan saan aikaiseksi. Olen aivan lapsesta asti tajunnut, että olen jotenkin erilainen. Kyllä jokainen adhd-tapaus varmaan ymmärtää mitä tarkoitan. Vasta oman lapsen haasteet ja tutkimukset avasivat silmäni. Adhd oli käynyt mielessä kyllä jo aiemmin, kun serkku sai aikuisena diagnoosin ja tunnistin niin paljon hänessä itseäni. Turhauttavaa on ollut oman äitini reaktiot minun ja lapsen oireisiin ja sen hyväksymiseen ettemme ole neurotyypillisiä. Hän haluaa kieltää asian täysin. Itselleni tämän tajuaminen on ollut alkujärkytyksen jälkeen helpotus.
Ajanhallinta on minulle työlästä. Saatan välillä tuijottaa tunteja seinää omissa ajatuksissani ja sitten toisaalta kun innostun tekemään jotain, saatan tehdä sitä vaikka vuorokauden ympäri syömättä mitään. Wallu Valpion syömättömyys esimerkiksi on juuri samaa kuin itselläni. Voin olla syömättä useita päiviä ilman nälän tunnetta, kunhan nesteytys toimii. Tosin ilman alkoholia. Päihteet saavat minut aivan käsittämättömään henkiseen krapulaan. Olen aivan itsemurhatunnelmissa ja itken kaikkea, vaikka mitään ihmeellistä ei olisi päihteissä tapahtunutkaan.
Tsemppiä! Oikeastaan ihan kaikki mitä kerroit kuulostaa erittäin tutulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Niinpä. en ymmärrä. Ja samat diagnoosin kieltäjät voi olla just niitä ”lopeta vaan ajattelemasta liikaa ja meditoi” -tyyppejä. Adhd -tietoutta pitäs levittää jo siksi että porukka ymmärtäisi että jos normaaliaivoisenkin ihmisen voi olla hankala asettua meditaatioon niin mitä se meditaatio adhd ihmiselle sitten tarkoittaa........ itse pystyn kyllä välillä ja olen harjoittanut meditaatiota mutta 20minuuttia on ehdoton maksimi ja sen saavuttamiseen on mennyt 12 vuotta (muistan kokeilleen meditaatiota vuonna 2007 ensi kertaa). En voi myöskään harrastaa joogaa kun suorastaan v* tuttaa sen hitaus ! Se on ehkä yksi asia mistä oon ”katkera” 🤣🤣 ”tuu joogaamaan, vitsi tää jooga tekee hyvää hermoille ja keholle ” -EN TUU STANA!
Tai jos voisin suoraan aloittaa vaikenemista rankimmista liikkeistä joogassa niin sitten, mutta kun ei kroppa taivu kun en kestä myöskään venyttelyä 😃 paitsi kuumassa saunassa koska siellä se on vähän epämukavaa. Tämä asia ei ole muuttunut lääkityksenkään myötä. Liikunnan tulee olla mulle liikettä, raskasta, räjähtävää, itsensä ylittävää (esim pahin mitä voin kuvitella on 3km kävely.. masentaa jo ajatuskin. Ei mitään motivaatiota kävellä 3km. Sitten jos saa kävellä 6km niin hyvä. 3km on pakko juosta veren maku suussa).
Monet on saanut apua lääkkeistä, mua mietityttää pitkäaikaisvaikutukset, kuinka pitkään olette syönyt con ser taa, hiipuuko vaikutus ajan mittaan. Pojallani on tämä lääkitys.
Vierailija kirjoitti:
Monet on saanut apua lääkkeistä, mua mietityttää pitkäaikaisvaikutukset, kuinka pitkään olette syönyt con ser taa, hiipuuko vaikutus ajan mittaan. Pojallani on tämä lääkitys.
Nykyäänhän Suomessa on myynnissä myös dexamfetamiini-lääkkeitä, jotka ovat käsittääkseni tehokkaampia kuin Concerta. Lääkevalmisteita esim. Elvanse ja Attentin. Aikuisille Elvanse Adult. Monet kai pitävät välillä taukoja lääkityksessä tai esimerkiksi niin, että ottaa lääkkeitä vain arkena kun pitää keskittyä töihin/opiskeluun ja sitten viikonloppuna on ilman lääkkeitä. Ei pääse kehittymään niin pahaa toleranssia.
te jotka kävitte julkisella puolen selvitykset, kauanko meni lähetteen kirjotuksesta ekaan tapaamiseen MTT:ssä ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Ne ajattelee että yrität hommata epäreilua kilpailuetua lääkkeillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä hyötyä diagnoosista vanhemmalla iällä ? siis mitä sitten voi tehdä tai miten se haittaa ?
tai paraneeko asiat yleisesti yleensä ?
Jos ihminen saa lääkkeen niin se jo auttaa.
Välitettava asia on ulkopuolisten aiheuttama stigma. Ikään kuin oltaisiin kateellisia ihan kaikesta.
Jep mä sain diagnoosin vasta yli 30 v kun työt ja lapsiperhearki alkoi kaatua päälle ja syytä piti lähteä etsimään.
Nykyään mulla on lääkitys ja se parasta elämänlaatua yksityiselämässä ja töissä pärjäämistä. Diagnoosin ja lääkityksen myötä paljon on tullut mietittyä myös omaa elämää, aika moni asia olisi voinut mennä eri tavoin jos apua olisi saanut aiemmin, esim kouluttautuminen ja työelämä.
Tuo ulkopuolisten aiheuttama stigma on hankala. Niinkuin tosiaan ihmiset olisivat kateellisia neurologisesta vammasta. Tietysti heille näkyy ulospäin ehkä vain vähän höselö puhelias tyyppi. Eivätkä voi uskoakaan sitä mihin hoitamaton adhd johtaa (masennus, ahdistus, jopa itsetuhoisuus stressin vuoksi, unettomuus, jatkuvat itsesyytökset jne). Siksi itse pyrin levittämään adhd tietoisuutta. Suomessa on tilastollisesti arvioitu olevan paljon diagnosoimattomia aikuisia. Ihmisiä jotka pitää elämän suht hallinnassa mutta kärsii joka päivä. Joutuu välillä sairauslomille ja elävät näennäisesti hyvää elämää sen tunteen kanssa että kohta tippuu hiukset päästä. Ehkä käyttävät tästä syystä paljon päihteitä vapaa-ajalla yms.
Eli sanoisin että diagnoosista aikuisiällä on ollut tosi paljon apua ja hyötyä.
Mutta siihen kannattaa varautua että aina tulee olemaan niitä maallikkoja jotka ihan pokkana kyseenalaistaa sun diagnoosin. Vaikka ne itse ottas sun lääkkeen ja menisivät siitä high ja sä yrität selittää ettet sä mene, ne ei usko. Niitten pitää vaan antaa olla sitten.
Tämä. Ja tästä pitäisi puhua. Miksi ihmiset ovat kateellisia neurologisesta oireyhtymästä. Ärsyttääkö se että fiksu ihminen on adhd?
Ne ajattelee että yrität hommata epäreilua kilpailuetua lääkkeillä.
Niin sehän tässä sairasta onkin.
Jos minulla ei olisi adhdtä olisin todennäköisesti naimisissa, töissä yliopistossa ja minulla olisi lapsia.
Näistä asioista haaveilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
Jos minulla ei olisi adhdtä en olisi ehkä kerta toisensa jälkeen syöksynyt toivottomiin ihmissuhteisiin. Jos minulla ei olisi adhdtä tunnistaisin ehkä paremmin milloin minulle valehdellellaan ja milloin minua hyväksikäytetään.
Se että joku perheellinen m *lkku joka on elänyt seesteistä arkea 22-vuotiasta lähtien, dissaa mun diagnoosia päin mun naamaa tuntuu siltä että tekisi mieli vetäistä päin näköä.
Mä antaisin mitä vaan, että saisin ne asiat mistä olen haaveillut. Mä antaisin mitä vaan, etten olisi sössinyt elämääni uudestaan ja uudestaan.
Ja joku v* tun mul *ku on kateellinen minun diagnoosista ja lääkkeistä, joiden avulla olen oikeastaan vain kyennyt päivätöihin ja YMMÄRTÄNYT VIIMEIN MITEN PÄIN V * TTUA MUN KOKO ELÄMÄ ON MENNYT KOSKA HÄIRIÖTÄ EI VAAN KOSKAAN AIEMMIN TUNNISTETTU KUIN VASTA 35-vuotiaana!! Sehän tässä pahinta on kun saa lääkkeet, kun tajuaa että miten erilaista elämä olisi voinut olla jos olisi saanut apua, lääkkeet ja diagnoosin aiemmin.
Harvoin käytän sanaa halveksua, mutta mä halveksin niitä ignorantteja ihmisiä jotka kehtaavat olla kateellisia toisen ihmisen vammasta. Kateellisuus ihmisen vammaisuudesta on niin alhaista etten pysty sitä ymmärtämään. Ja adhd on vamma.
ei liity suoraan tähän ,mutta moni jonottaa pitkiä aikoja tässäkin ketjussa.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006289384.html