Lue keskustelun säännöt.
Ensi kertaa lasta yrittämään 42 vuotiaana?
Niin, aiemmin mun suhteet ollu niin huonoja tai muuten vaan erikoisia, että lapsia en ole halunnut. Se on vain jäänyt kaiken muun vatjoon. Nyt ensimmäistä kertaa sellainen mies ja suhde, että jonkinlainen vauvakuume on tullut ensimmäistä kertaa eläissäni päälle. Miten on, annetaanko palaa vai pitäisikö koko homma unohtaa? On todella ristiriitainen olo asian suhteen, koska asia ei ole aiemmin mieltä vaivannut.
Kommentit (741)
Anna mennä vaan. En itse ymmärrä yhtään että miksi ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sain esikoiseni nyt 41 vuotiaana, joka sai alkunsa ehkäisystä huolimatta. Kaikki on mennyt todella hyvin ja oli kuitenkin toivottu (uusi suhde,niin ei heti lähdetty ilman ehkäisyä seksiä harrastamaan). Kättärillä toivottelivat lähtiessä "nähdään parin vuoden kuluttua uudestaan". Nyt 42 vuotiaana äitinä olo on todella antoisaa eli suosittelen,mikäli lasta haluaa. Uusi eläkeikäkinhän on 67 eli lapsi on sillon jo 25v ja luultavasti aikoja sitte muuttanut pois kotoa. Eliniän ennuste kasvaa koko ajan ja moni elää jo 90 vuotiaaksi eli lähes 50 vuotta on hyvin aikaa nauttia lapsesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
T.Äiti kirjoitti:
Jos lapsen kaipuu on kova, alkaisin heti tuumasta toimeen käymällä gynellä.
Tietenkin 42vuotiaan kunnon tulisi olla hyvä.
Ikä on usein numeroita ja 20v ylipainoinen huonokuntoisempi kuin 40v liikunnallinen sisarensa.
Jos siis sinä ja miehesi oikein todella toivotte lasta ja haluatte yhdessä sitoutua hänen hoitoonsa aina aikuisuuteen asti, laittakaa homma vireille pikimmiten.Kaikkea hyvää elämäänne!❤❤
Itse en oikein usko tuohon, että ikä on vain numeroita. Monesti jo 30-40-vuotiaana huomaa, että esim. 35-vuotias voi haluta lapsia, mutta sattuneista syistä 45-vuotias ei. Näin ollen vapaallakin joku numerohoku lähinnä ärsyttää, koska intressit eivät monesti vain mene yhteen.
No, mutta varsinaiseen asiaan. Ongelma on mielestäni eniten siinä, että harvoin 65 on uusi 45. Joskus voi ollakin, mutta ei kovin usein. Eihän elämä siis lopu siihen, kun se lapsi syntyy. En sitten tiedä, onko joillakin se ajatus, että no, ei tarvitse jaksaa kuin esim. 10 vuotta, ja sitten voi alkaa vetäytyä, kun lapsi on 10. Ja entäs isovanhemmat, ajatellaanko, että he elävät vähintään 100-vuotiaiksi ja ovat pirtsakoita silloinkin? Vai ajattelevatko ihmiset suoraan sanottuna yhtään mitään, kun miettivät tulevia vuosia, niiden määrää, omaa vanhentumista ja jaksamista. Vai jätetäänkö tämä ikävämpi aihepiiri pitkälti käsittelemättä ja aletaan vain puuhastella jälkikasvua.
Siis mitä yrität sanoa? Että 65-vuotiaan pitää jaksaa hoitaa 20-vuotiasta lasta vai? Mieti nyt hei vähän itsekkin!!! Eiköhän se nuori aikuinen aika kohtuullisesti hoida ihan itse itsensä! Ja mitä isovanhempien ikä liittyy mihinkään!?
Näinhän se menee jos lapsi on terve. Mutta entäpä jos ei niin olekkaan?
Enemmän riskejä kun on ikää.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 42 ja viim parina vuotena on alkanut huomata oman vanhenemisen. Harmaita hiuksiakin on ihan reilusti. Jo kolme vuotta sitten kun gynelle sanoin, että lapsi olisi vielä toiveissa, oli hän tosi huolestunut iästäni ja sanoi että kannattaa suhtautua niin ettei varmaan enää tule. Nyttemmin on myös sanottu, että kyllä se 40+ raskautuminen on oikeesti jo todella vaikeeta. Olen vähän ihmetellyt tätä, kun munasarjat ihan toimivilta ultrissa näyttäneet. Kaikkien lääkärien kommentit aiheutti kunnon paniikin lopulta mussa ja aloin sitten ajatella että vauva on saatava, parisuhteesta ei niin väliä nyt. Eikä ehkäisystä kun en kuitenkaan noin vaan raskaudu vanhuksena. Huomiona vielä, että äitini vaihdevuodet tuli jo 47v, että ajattelin olevani aivan vaihtarien partaalla tässä. Kuinka kävi? Pari oviksen aikaan ajoitettua seksikertaa ja raskaana ollaan. En toki tiedä tuleeko tästä vauvaa, mutta hieman pistää kyl miettimään että onko lääketieteen edustajat ylipessimistisiä keski-ikäisten lasten saannin kanssa..
Pessimistisyys pohjautuu tilastoihin ja on realismia. Jokainen yksilö on sitten oma tapauksensa. Eikö ole hyvä, että pistit töpinäksi? Voihan se olla juuri se ainoa kerta vuoden sisään jolloin irtosi kelvollinen munasolu ja toivottavasti menee loppuun saakka, eikä tule sitä keskenmenoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastenhankinnassa kannattanee miettiä biologisten todennäköisyyksien lisäksi myös omaa lähipiiriään ja LASTENHYVINTOINTIA etenkin kun nykyään iso osa tuoreiden vanhempien arjenpyörityksestä nojaa isovanhempien hyväntahtoisuuteen. Lähipiirissäni äideiksi tulleista nuorin ollut 23v (korkeakouluopinnot kesken) ja vanhin esikoinen saatu 34v. Etenkin tuo nuori äiti valjasti koko lähipiirinsä vauvan hoitoon. Yli 40v esikoisen saavan omat vanhemmat ei välttämättä jaksa hoitaa lastenlastaan intensiivisesti. Lisäksi ihmettelen, miksi ihmiset haluavat lapsia. Silmiinpistävää useiden vanhemmaksi tulleiden oma mukavuudenhalu ja suoranainen laiskuus: ei jakseta asettaa sääntöjä lapsille ja keksiä niille mielekästä tekemistä yms. Tämän ketjun kommenteista kummaksuttavat henkilöt, jotka kertovat ensin tyynesti saaneensa esikoisen parikymppisenä, jolloin ajatusmaailma oli vielä "nuoren" eli arvot tms. Samaan hengenvetoon kertovat sitten saaneensa noin 40vnä kuopuksen uusperheessä uuden isän kanssa ja elävänsä NYT parasta aikaa. Ikävää että esikoinen on saanut huonomman lapsuuden kuin uusperheen iltatähti. Avioerot ja sekavat uusperhekuviot väsyttävät ennen kaikkea lapsia, koska niillä ressukoilla ei ole vaihtoehtoja. On vain yksi vaihtoehto ja se on sopeutuminen. Iänikuiset "Parempi että lapsella on monta rakastavaa aikuista kuin kaksi riitelevää biologista" -höpinät eivät paljoa vaakakupissa sitten paina kun uusperhekuvio menee vaihtoon. Kuinka moni näistä uusperheen aikuisista sitten viime kädessä kantavat vastuun bonuslasten hyvinvoinnista? Käsittääkseni lain velvoittamina vain ja ainoastaan biologiset vanhemmat. Sekavista perhekuvioista kiinnostuneille ehdotan vielä lukuvinkkiä kesään: Onko perhettä eron jälkeen? -kirjaa
Meidän suvussa lapsia on saatu useamassa polvessa yli 40-vuotiaana, itsekin sain viimeisen lapseni 42-vuotiaana (ja mm. isoäitini 46-vuotiaana). Lapsi on aivan mahtava juttu, yrittäkää ihmeessä jos vain suinkin on mahdollista ja intoa löytyy. Kuten joku jo kirjoitti, ennemmin katuu varmasti yrittämisen puutetta kuin yrittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti vain yrittämään jos on resursseja, hyvä parisuhde ja tahtoa molemmilla. Tulee jos on tullakseen, hoidoilla tai ilman.
Toisista ei ole vanhemmiksi ikinä, oli ikä mikä tahansa. Ja toisaalta taas, esim 60-65v on todella hyvin yleensä aikaa ja rahaa (jos työelämä on ollut muuta kuin pätkää/työttömyyttä) tukea sitä itsenäistyvää ja omaa elämää aloittelevaa/opiskelevaa nuorta. Moniko 40-45v vanhempi (joka saanut lapset ~20v) on varaa antaa summia lapsilleen?
Miksi 40-45-vuotiaalla ei olisi resursseja tukea itsenäistyvää lastaan? On terve ja työelämässä useammin. Tämä ei ole varsinaisesti vastaus sinulle, puhuit ihan fiksusti, mutta minua ihmetyttää todella nuorten vanhempien kauhistelu. Tällä palstalla saa helposti kuvan, että 20 v lapsensa saanut on poikkeuketta wt-rahvasta=huono äiti ja kypsemmällä iällä lapsensa saaneella on häneen nähden moninkertaisesti paremmat lähtökohdat huolehtia lapsistaan. Milloin parikymppisistä on tullut niin surkeita, etteivät voisi olla hyviä vanhempia?
Minusta aika ihmeellinen ajatus, että lähes jokaisen olisi fiksumpaa hankkia lapset vasta sitten kun on viimeinen tilaisuus, jotta voisi tukea taloudellisesti nuoren omilleen muuttoa jne. Että ensin kerrytetään omaisuutta 18-42 v ja sitten yrittämään lasta? No mitä jos sitä lasta ei sitten saakaan ja mitä jos olisit halunnut olla äiti jo viimeiset 20 vuotta? Sillä nelikymppisellä olisi nyt yksi tai useampi ihana lapsi ja ehkä lapsenlapsia ja elämä kuta kuinkin sellaista kun on elämältään toivonut.
Mutta ei, ei Suomessa. Suomessa otetaan täydet paineet opiskelusta ja töistä, yksin niille annetaan nuoruus, niitä ei saa venymään ja joustamaan lasten mukaisesti. Ei, ei, ei, ei, ei, "hyi häpeä nuori, epäkypsä, köyhä vanhemmuudesta haaveileva nainen tai mies. Sinun pitää haaveilla opiskelijabileistä, välivuosista, kymmenistä täysin turhista opintopisteistä, itsesi etsiskelystä, valmistumisesta, vakkariduunista (Suomessahan ei yritetä) ja sitten, sitten kun munasolut vetelee viimeisiään niin sitten me uskomme, että miehestäsi on isäksi ja voit yrittää tehdä lapsen. Kaikki hurraavat ihastuksesta jos onnistut, mutta jos yrität pelata varman päälle ja ehdit äidiksi 20-vuotiaana niin et saa ikinä unohtaa sitä virhettä, kyllä me av: ssa muistutetaan, että väärin meni."
Tältä nämä keskustelut väliltä tuntuvat, ihan sekopäiseksi on mennyt...
Kaiholla muistelen vauva-aikaa ja niitä ihania pikkulapsivuosia. Nyt on jo iso lapsi ja tässä sitä mennään mukavaa arkea eteenpäin. Saas nähdä tuleeko joskus lapsenlapsia.
se lähempänä viittäkymppiä yllätysvauvan saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika vanha ensisynnyttäjäksi. Mitäs jos lapsi syntyy kehitysvammaisena? Dumppaatte sen laitokseen, kun ei se elämä oo enää niin ihanaa? On todella itsekästä tuossa iässä enää alkaa lapsia puskemaan.
Ystäväni sai esikoisensa 42-vuotiaana ja tuli vielä "vahingossa" (tai yrittämättä) uudelleen raskaaksi 45-vuotiaana. Nyt lapset on 18- ja 15-vuotiaat ja ystävä nuorekas 60-kymppinen. Paras mahdollinen äiti näille lapsilleen.
Toinen sukulainen taas meni naimisiin vasta 43-vuotiaana ja tuli raskaaksi hyvin nopeasti (taisi olla 2kk häistä). Valitettavasti tämä raskaus meni kesken ja uudestaan ei enää koskaan raskaaksi tullut. Harmi, tämä pariskunta olisi todellakin ollut hyvät vanhemmat.
Joten, jos molemmat haluatte lapsen, niin siitä vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvussa on saatu lapset vähän myöhemmällä iällä:
- Isäni on nyt 85-vuotias ja äitini on 83-vuotias
- Olen itse 45-vuotias
- Minulla on 2 lasta, jotka ovat 8- ja 4-vuotiaat
Minulle tämä oli oikea aika saada lapsia. Nyt osaan nauttia lapsistani täysillä. Ja vanhempani ovat ihania isovanhempia ja jaksavat ja ehtivät touhuta lapsenlapsiensa kanssa.
Jonkun muun tarina ja tahti perheen perustamisessa on aivan erilainen (jollakin tuonne väliin mahtuisi vähintään yksi sukupolvi enemmän), mutta annetaan jokaisen hoitaa asiat omalla tavallaan.
Kannattaa varautua pettymyksiin, jos tuon ikäisenä yrittää. Varsinkin jos molemmat ovat yli nelikymppisiä. Ainakaan sen lapsensaannin varaan ei kannata rakentaa enää tulevaisuutta, vaan pitäisi pystyä olemaan tyytyväinen ilmankin. Jos onnellisuus on tuossa tilanteessa eniten kiinni lapsen saamisesta, niin elämästä voi tulla yhtä helvettiä. Nimimerkki "Asuntolaina, vaikeat bonuslapset, mutta omaa ei kuulu".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttävää, kun automaattisesti ajatellaan, että ikä on joku kriteeri lasten hankinnalle. Joku voi olla hyvä äiti jo 18-v ja joku toinen ei ja samoin 45-v voi olla hyvä tai huono äiti. Ei se ole iästä kiinni. Ja ei nykyään kuusikymppiset ole mitään raihnaisia vanhuksia, yleensä se kunto alkaa olellisesti heikentyä vasta 70+ iässä, naisilla varsinkin. Itse olisin halunnut lapsen jo parikymppisenä, mutta se onni suotiin mulle vasta 27-v, olisin varmasti ollut hyvä äiti jo nuorempanakin. Ystäväni sai esikoisensa 20-v ja on ollut kyllä erinomainen äiti, opiskellut myöhemmin pitkälle ja on edennyt urallaan.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni sai esikoisensa 42-vuotiaana ja tuli vielä "vahingossa" (tai yrittämättä) uudelleen raskaaksi 45-vuotiaana. Nyt lapset on 18- ja 15-vuotiaat ja ystävä nuorekas 60-kymppinen. Paras mahdollinen äiti näille lapsilleen.
Toinen sukulainen taas meni naimisiin vasta 43-vuotiaana ja tuli raskaaksi hyvin nopeasti (taisi olla 2kk häistä). Valitettavasti tämä raskaus meni kesken ja uudestaan ei enää koskaan raskaaksi tullut. Harmi, tämä pariskunta olisi todellakin ollut hyvät vanhemmat.
Joten, jos molemmat haluatte lapsen, niin siitä vaan!
Tuo "paras mahdollinen äiti" on vähän klisee sikäli, että kun äitejä ei ole kuin yksi eikä sitäkään voi valita, niin joo, onhan se aina paras mahdollinen äiti, koska muutakaan ei voi siinä tilanteessa saada. Jos kuitenkin lähtee spekuloimaan, niin onhan varmasti ihan järkipohjalta ajateltuna alle 42-vuotias vauvan äiti huonompi vaihtoehto kuin esim. 32-vuotias. Oli nyt nuorekas tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttävää, kun automaattisesti ajatellaan, että ikä on joku kriteeri lasten hankinnalle. Joku voi olla hyvä äiti jo 18-v ja joku toinen ei ja samoin 45-v voi olla hyvä tai huono äiti. Ei se ole iästä kiinni.
Itse en valitettavasti usko, että 40+ olisi koskaan paras mahdollinen ikä vanhemmille. Ei se vanhemmasta hyvää tai huonoa tee, mutta ei myöskään ole ideaalitilanne.
Vierailija kirjoitti:
Aika vanha ensisynnyttäjäksi. Mitäs jos lapsi syntyy kehitysvammaisena? Dumppaatte sen laitokseen, kun ei se elämä oo enää niin ihanaa? On todella itsekästä tuossa iässä enää alkaa lapsia puskemaan.
Ainoastaan trisomioiden riski kasvaa iän myötä ja nehän halutessaan voi tutkituttaa raskausaikana. Myös nuorille syntyy trisomialapsia ja muutenkin kehitysvammaisia. Kenen tahansa lapsi voi syntymänsä jälkeen milloin vaan ennen täysi-ikäisyyttä yllättäen ollakkin kehitysvammainen. Laitoksia ei enää juurikaan toiminnassa ole ja viimeisetkin laitospaikat lakkautetaan lähivuosina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni sai esikoisensa 42-vuotiaana ja tuli vielä "vahingossa" (tai yrittämättä) uudelleen raskaaksi 45-vuotiaana. Nyt lapset on 18- ja 15-vuotiaat ja ystävä nuorekas 60-kymppinen. Paras mahdollinen äiti näille lapsilleen.
Toinen sukulainen taas meni naimisiin vasta 43-vuotiaana ja tuli raskaaksi hyvin nopeasti (taisi olla 2kk häistä). Valitettavasti tämä raskaus meni kesken ja uudestaan ei enää koskaan raskaaksi tullut. Harmi, tämä pariskunta olisi todellakin ollut hyvät vanhemmat.
Joten, jos molemmat haluatte lapsen, niin siitä vaan!
Tuo "paras mahdollinen äiti" on vähän klisee sikäli, että kun äitejä ei ole kuin yksi eikä sitäkään voi valita, niin joo, onhan se aina paras mahdollinen äiti, koska muutakaan ei voi siinä tilanteessa saada. Jos kuitenkin lähtee spekuloimaan, niin onhan varmasti ihan järkipohjalta ajateltuna alle 42-vuotias vauvan äiti huonompi vaihtoehto kuin esim. 32-vuotias. Oli nyt nuorekas tai ei.
No nyt oli kyllä sellanen aivopieru ettei olekaan aikoihin tullut vastaan! Siis miten ihmeessä voit iän perusteella määritellä onko äiti hyvä vai ei??! Joku ei ole hyvä äiti missään iässä, joku taas ihan missä iässä vaan! Ja sitten on niitä joita elämänkokemuksen kertyminen kypsyttää parempaan vanhemmuuteen kun ikää tulee lisää, ja on myös niitä jotka haluavat vanhemmalla iällä keskittyä itseensä eivätkä enää jaksa olla niin kiinnostuneita lasten asioista. Tämähän on siis TÄYSIN yksilöllistä! Itse olen ehdottomasti parempi äiti nyt 43-vuotiaana 3-vuotiaalle lapselleni kuin esikoiselle aikanaan (hänen syntyessään olin 24v). Silloin nuorempana oli moni muu asia lapsen lisäksi jatkuvasti mielessä, ja usein olisi tehnyt mieli lähteä kavereiden kanssa milloin mihinkin reissuihin. Erokin tuli silloisesta miehestä kun perhe-elämän vaatimukset rassasi molempia. Esikoinen siis kasvoi vuosikausia kahden kodin väliä seilaten. Siis sen jälkeen kun oli ensin joutunut kestämään riitelyä ja huonoa ilmapiiriä kodissa. Opiskelinkin vielä tuolloin ja rahastakin oli tiukkaa. Takuuvarmasti olin paljon kireämpi, ärtyneempi, väsyneempi ja poissaolevampi siihen aikaan. Lapsen hoidin kyllä, siinä sivussa. Ajatukset usein ihan liikaa muissa asioissa. Kuopus taas saa elää vakaassa parisuhteessa, lämpimässä ilmapiirissä. Talous on vakaa, omia menoja ei kumpikaan vanhemmista juurikaan kaipaa. Teemme asioita yhdessä perheenä ja nautimme siitä. Olen nyt myös paljon tietoisempi lapsen tarpeista ja kehitysvaiheista kun nuorempana. Silloin en tainnut juuri edes ajatella tuollaisia asioita. Elettiin vaan arkea omalla painollaan, milloin sujui paremmin milloin huonommin. Itse olen kasvanut ihmisenä ja vanhempana noista ajoista todella paljon, ja aivan varmasti olen nyt paljon parempi äiti! Lapset menevät nykyään aidosti kaiken edelle (myös se nyt jo aikuinen esikoinen), ja näin sen kuuluukin olla.
Vierailija kirjoitti:
Aika vanha ensisynnyttäjäksi. Mitäs jos lapsi syntyy kehitysvammaisena? Dumppaatte sen laitokseen, kun ei se elämä oo enää niin ihanaa? On todella itsekästä tuossa iässä enää alkaa lapsia puskemaan.
Mitä, jos kaksikymppinen saa kehitysvammaisen lapsen? Onko tilanne silloin parempi?
Downit ja monet muut sairaudet voi tutkituttaa jo raskausaikana.
Uskon tähän ihan täysin. Nuorelta näyttävällä on myös nuorekkaat solut, nuorekas kohtu ja vireät munasarjat. Jos nainen on neli-viisikymppinen ja näyttää tasan ikäiseltään tai jopa vanhemmalta, on todennäköisempää, ettei hän enää raskaaksi tule, ainakaan ilman apukeinoja.
Siksi samanikäiset naiset voivat olla fyysisesti aivan eri tilanteissa: toinen on hyvin virkeä ja nuoren oloinen, toinen väsynyt ja lähestyy kovaa vauhtia vaihdevuosia. Nelikymppinen voi olla ihan kumpaa vain: täysin lapsensaanti-ikäinen tai "vaihtarimummo".