Lue keskustelun säännöt.
Ensi kertaa lasta yrittämään 42 vuotiaana?
Niin, aiemmin mun suhteet ollu niin huonoja tai muuten vaan erikoisia, että lapsia en ole halunnut. Se on vain jäänyt kaiken muun vatjoon. Nyt ensimmäistä kertaa sellainen mies ja suhde, että jonkinlainen vauvakuume on tullut ensimmäistä kertaa eläissäni päälle. Miten on, annetaanko palaa vai pitäisikö koko homma unohtaa? On todella ristiriitainen olo asian suhteen, koska asia ei ole aiemmin mieltä vaivannut.
Kommentit (741)
T.Äiti kirjoitti:
Jos lapsen kaipuu on kova, alkaisin heti tuumasta toimeen käymällä gynellä.
Tietenkin 42vuotiaan kunnon tulisi olla hyvä.
Ikä on usein numeroita ja 20v ylipainoinen huonokuntoisempi kuin 40v liikunnallinen sisarensa.
Jos siis sinä ja miehesi oikein todella toivotte lasta ja haluatte yhdessä sitoutua hänen hoitoonsa aina aikuisuuteen asti, laittakaa homma vireille pikimmiten.Kaikkea hyvää elämäänne!❤❤
Itse en oikein usko tuohon, että ikä on vain numeroita. Monesti jo 30-40-vuotiaana huomaa, että esim. 35-vuotias voi haluta lapsia, mutta sattuneista syistä 45-vuotias ei. Näin ollen vapaallakin joku numerohoku lähinnä ärsyttää, koska intressit eivät monesti vain mene yhteen.
No, mutta varsinaiseen asiaan. Ongelma on mielestäni eniten siinä, että harvoin 65 on uusi 45. Joskus voi ollakin, mutta ei kovin usein. Eihän elämä siis lopu siihen, kun se lapsi syntyy. En sitten tiedä, onko joillakin se ajatus, että no, ei tarvitse jaksaa kuin esim. 10 vuotta, ja sitten voi alkaa vetäytyä, kun lapsi on 10. Ja entäs isovanhemmat, ajatellaanko, että he elävät vähintään 100-vuotiaiksi ja ovat pirtsakoita silloinkin? Vai ajattelevatko ihmiset suoraan sanottuna yhtään mitään, kun miettivät tulevia vuosia, niiden määrää, omaa vanhentumista ja jaksamista. Vai jätetäänkö tämä ikävämpi aihepiiri pitkälti käsittelemättä ja aletaan vain puuhastella jälkikasvua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:sta saa tämän ketjun perusteella ainakin ihan täyspäisen vaikutelman. Ei ole nimittäin käynyt joka päivä vatvomassa asiaa av:lla, hänestä ei ole kuulunutkaan mitään pitkään aikaan. Hyvä, tuo ominaisuus on eduksi lapsen kanssa.
t. Parikymppisenä lapsensa saanut
P.S. Jotain pohdintaa voisi palstalaisillekin paljastaa, kiinnostaa kovasti mihin päädytte. :)
Vierailija kirjoitti:
Tulin just tuolta vaihdevuosi ketjusta tänne.
Sinnekkin on pari mummoäitiä eksynyt kehumaan erinomaisuuttaan kun ovat raskaana 40+, joku oli pyöräyttänyt iltatähden peräti 48 vuotiaana.
Epäilen että olivat eksyneet väärään ketjuun.
Eivät ole mummoäitejä, jos eivät ole mummoja jo. Yhdellä taisi olla vasta alle 5v. yksi lapsi.
Yhtä älytöntä kutsua jotain tuplamummoksi jos on kaksi lastenlasta. Pitäisikö minun äitiäni kutsua kakdeksikkomummoksi kun on kahdeksan lastenlasta?
Anna palaa vaan. Niin teen minäkin.
M50
Äitini sai minut 45vuotiaana. Isä oli 15v vanhempi häntä. Aivan loistavat , keskustelevat ja lapsestaan aidosti kiinnostuneet vanhemmat.
Elivät pitkälle yli 80v molemmat. Ikävöin heitä joka päivä, lämmöllä ja rakkaudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
T.Äiti kirjoitti:
Jos lapsen kaipuu on kova, alkaisin heti tuumasta toimeen käymällä gynellä.
Tietenkin 42vuotiaan kunnon tulisi olla hyvä.
Ikä on usein numeroita ja 20v ylipainoinen huonokuntoisempi kuin 40v liikunnallinen sisarensa.
Jos siis sinä ja miehesi oikein todella toivotte lasta ja haluatte yhdessä sitoutua hänen hoitoonsa aina aikuisuuteen asti, laittakaa homma vireille pikimmiten.Kaikkea hyvää elämäänne!❤❤
Itse en oikein usko tuohon, että ikä on vain numeroita. Monesti jo 30-40-vuotiaana huomaa, että esim. 35-vuotias voi haluta lapsia, mutta sattuneista syistä 45-vuotias ei. Näin ollen vapaallakin joku numerohoku lähinnä ärsyttää, koska intressit eivät monesti vain mene yhteen.
No, mutta varsinaiseen asiaan. Ongelma on mielestäni eniten siinä, että harvoin 65 on uusi 45. Joskus voi ollakin, mutta ei kovin usein. Eihän elämä siis lopu siihen, kun se lapsi syntyy. En sitten tiedä, onko joillakin se ajatus, että no, ei tarvitse jaksaa kuin esim. 10 vuotta, ja sitten voi alkaa vetäytyä, kun lapsi on 10. Ja entäs isovanhemmat, ajatellaanko, että he elävät vähintään 100-vuotiaiksi ja ovat pirtsakoita silloinkin? Vai ajattelevatko ihmiset suoraan sanottuna yhtään mitään, kun miettivät tulevia vuosia, niiden määrää, omaa vanhentumista ja jaksamista. Vai jätetäänkö tämä ikävämpi aihepiiri pitkälti käsittelemättä ja aletaan vain puuhastella jälkikasvua.
Siis mitä yrität sanoa? Että 65-vuotiaan pitää jaksaa hoitaa 20-vuotiasta lasta vai? Mieti nyt hei vähän itsekkin!!! Eiköhän se nuori aikuinen aika kohtuullisesti hoida ihan itse itsensä! Ja mitä isovanhempien ikä liittyy mihinkään!?
Sisko, vasta nyt? Ämpärillinen spermaa on vieraillut vaginassasi. Tunnetko itsesi johtajaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailma ei tarvitse enää yhtään lisää ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö sitä täältä kysyä? Eikös tuollaiset päätökset tehdä itse miettien? Ei välttämättä enää edes tärppää tuossa iässä ja voi tulla keskenmenoja jos tärppääkin. Jos oikeasti haluatte lapsen ja elää lapsiperhe-elämää ja palvella sitä lasta koko ajan, niin yrittäkää. Jos taas muu elämä kuin Hoplopit, leikkipuistot, uhmakohtaukset kuulostaa kivemmalta niin sitten ei. Minä en tuossa iässä enää haluaisi lasta. Nauttikaa siitä vapaudesta mikä on. Voipi olla aikamoinen elämänmuutos kun on noin pitkään elänyt vapaasti. Kyse on siis lähinnä kiinni siitä, oletko valmis enimmäkseen uhraamaan oman elämäsi toisen hyväksi 24/7. Ja itselläni on lapsi, että tiedän millaista tämä on.
Siis pitääkö nämä ihan aina laittaa vastakkain: lasten ”hankinta” vs. itsekäs itselleen elämisen valinnut sinkku, joka ei enää kestä vapauden (mitä sekin on) menetystä.
Tuossahan kirjoittaja kertoi, ettei ole ollut aiemmin mahdollisuuksia. Kukaan ei ole niin tyhmä, ettei tiedä että riskit toki kasvavat - siksi hän juuri rohkaisua ja vertaistsemppiä haki täältä.
Monissa vastauksissa syy siihen, miksi itse annoin etäisyyden kasvaa joihinkin (en kaikkiin) lapsia saaneisiin ystäviini - teiltä täytyy suojautua! Muutama newsflash:
1. Ei tarvitse olla jotenkin epäonnistunut, sekaisin, tuuliajolla tai epäkypsä jäädäkseen lapsiperhejunasta. Elämä ei aina lutviudu suunnitelmien tai toiveiden mukaan, syitä on tsiljoona.
2. Ihminen kypsyy ja kasvaa myös ilman puolisoa ja lapsia. Elämä opettaa, koettelee ja hioo ihan kaikkia. Siis kaikkia.
3. Lapsiperhearjen haasteet ovat ihan hahmotettavissa, vaikka olisi lapseton.
4. Jokaisen elämä muotoutuu tilanteen mukaan. Myös lapsettoman elämässä on haasteita, velvollisuuksia, uhrautumista ja toisille elämistä.
5. Tahtomattaan lapsettomia ei varsinaisesti lohduta lapsellisten huomiot keskenmenoriskeistä ja vanhempana äidiksi tulevan kyvyttömyydestä suhtautua ”pitkän vapauden” (jälleen: whatever that is) menettämiseen.
Miksi joidenkin naisten on niin ylivoimaisen vaikeaa olla lempeitä ja rohkaisevia kanssasisarilleen? Miksi pitää polkea toisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
T.Äiti kirjoitti:
Jos lapsen kaipuu on kova, alkaisin heti tuumasta toimeen käymällä gynellä.
Tietenkin 42vuotiaan kunnon tulisi olla hyvä.
Ikä on usein numeroita ja 20v ylipainoinen huonokuntoisempi kuin 40v liikunnallinen sisarensa.
Jos siis sinä ja miehesi oikein todella toivotte lasta ja haluatte yhdessä sitoutua hänen hoitoonsa aina aikuisuuteen asti, laittakaa homma vireille pikimmiten.Kaikkea hyvää elämäänne!❤❤
Itse en oikein usko tuohon, että ikä on vain numeroita. Monesti jo 30-40-vuotiaana huomaa, että esim. 35-vuotias voi haluta lapsia, mutta sattuneista syistä 45-vuotias ei. Näin ollen vapaallakin joku numerohoku lähinnä ärsyttää, koska intressit eivät monesti vain mene yhteen.
No, mutta varsinaiseen asiaan. Ongelma on mielestäni eniten siinä, että harvoin 65 on uusi 45. Joskus voi ollakin, mutta ei kovin usein. Eihän elämä siis lopu siihen, kun se lapsi syntyy. En sitten tiedä, onko joillakin se ajatus, että no, ei tarvitse jaksaa kuin esim. 10 vuotta, ja sitten voi alkaa vetäytyä, kun lapsi on 10. Ja entäs isovanhemmat, ajatellaanko, että he elävät vähintään 100-vuotiaiksi ja ovat pirtsakoita silloinkin? Vai ajattelevatko ihmiset suoraan sanottuna yhtään mitään, kun miettivät tulevia vuosia, niiden määrää, omaa vanhentumista ja jaksamista. Vai jätetäänkö tämä ikävämpi aihepiiri pitkälti käsittelemättä ja aletaan vain puuhastella jälkikasvua.
Siis mitä yrität sanoa? Että 65-vuotiaan pitää jaksaa hoitaa 20-vuotiasta lasta vai? Mieti nyt hei vähän itsekkin!!! Eiköhän se nuori aikuinen aika kohtuullisesti hoida ihan itse itsensä! Ja mitä isovanhempien ikä liittyy mihinkään!?
Ei kyse varmaan mistään lapsihoitamisesta syöttämisen, pukemisen tmv. muodossa ole. Mutta 20-vuotias kaipaa monenlaista tukea: opintojen ja tulevaisuuden suunnittelussa, rahallista tukea, muutoissa jne. jne. Ei siinä sovi olla mikään 65-vuotias tätsä, jolla ehkä kuntokin alkaa jo vähän prakata ja alkaa tarvita itse apua.
Isovanhempien iästä: sitä, että yleensä kai halutaan, että lapsella on myös isovanhemmat, joiden kanssa lapsi ehtii viettää vuosikymmeniä aikaa ja joista on toki myös monesti hoitoapua. Suurimpana juttuna kuitenkin se, että saa tutustua sukuunsa. Mutta varmasti on paljon ihmisiä, jotka tällaisia eivät pidä minään.
Mut myönnän, en ymmärrä vanhusvanhempia tai mitä varsinaista etumatkaa siitä on verrattuna siihen, että tekee lapset hyvän sään aikana. Aika monta huonoa puolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö sitä täältä kysyä? Eikös tuollaiset päätökset tehdä itse miettien? Ei välttämättä enää edes tärppää tuossa iässä ja voi tulla keskenmenoja jos tärppääkin. Jos oikeasti haluatte lapsen ja elää lapsiperhe-elämää ja palvella sitä lasta koko ajan, niin yrittäkää. Jos taas muu elämä kuin Hoplopit, leikkipuistot, uhmakohtaukset kuulostaa kivemmalta niin sitten ei. Minä en tuossa iässä enää haluaisi lasta. Nauttikaa siitä vapaudesta mikä on. Voipi olla aikamoinen elämänmuutos kun on noin pitkään elänyt vapaasti. Kyse on siis lähinnä kiinni siitä, oletko valmis enimmäkseen uhraamaan oman elämäsi toisen hyväksi 24/7. Ja itselläni on lapsi, että tiedän millaista tämä on.
Siis pitääkö nämä ihan aina laittaa vastakkain: lasten ”hankinta” vs. itsekäs itselleen elämisen valinnut sinkku, joka ei enää kestä vapauden (mitä sekin on) menetystä.
Tuossahan kirjoittaja kertoi, ettei ole ollut aiemmin mahdollisuuksia. Kukaan ei ole niin tyhmä, ettei tiedä että riskit toki kasvavat - siksi hän juuri rohkaisua ja vertaistsemppiä haki täältä.
Monissa vastauksissa syy siihen, miksi itse annoin etäisyyden kasvaa joihinkin (en kaikkiin) lapsia saaneisiin ystäviini - teiltä täytyy suojautua! Muutama newsflash:
1. Ei tarvitse olla jotenkin epäonnistunut, sekaisin, tuuliajolla tai epäkypsä jäädäkseen lapsiperhejunasta. Elämä ei aina lutviudu suunnitelmien tai toiveiden mukaan, syitä on tsiljoona.
2. Ihminen kypsyy ja kasvaa myös ilman puolisoa ja lapsia. Elämä opettaa, koettelee ja hioo ihan kaikkia. Siis kaikkia.
3. Lapsiperhearjen haasteet ovat ihan hahmotettavissa, vaikka olisi lapseton.
4. Jokaisen elämä muotoutuu tilanteen mukaan. Myös lapsettoman elämässä on haasteita, velvollisuuksia, uhrautumista ja toisille elämistä.
5. Tahtomattaan lapsettomia ei varsinaisesti lohduta lapsellisten huomiot keskenmenoriskeistä ja vanhempana äidiksi tulevan kyvyttömyydestä suhtautua ”pitkän vapauden” (jälleen: whatever that is) menettämiseen.
Voisin muuten allekirjoittaa tämän, mutta viides kohta menee osaltani ohi. Ei niiden tarvitsekaan lohduttaa, faktoja ovat pitkälti. Olen itse lapseton 40+, ja yksi asia on mielestäni myös sisäistää se, että sådant är livet eikä vain polkea jalkaa. Olisin kyllä halunnut lapsia, mutta sellaista tilaisuutta ei tullut, ja näin 40+:na osaan käyttää maalaisjärkeä sen verran, että ymmärrän, että juna nyt vain meni ohi. Itse näen sen vastuunottamisena ja sen ymmärtämisenä, että nallekarkit eivät mene tasan eikä aina voi hokea minäminää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti vain yrittämään jos on resursseja, hyvä parisuhde ja tahtoa molemmilla. Tulee jos on tullakseen, hoidoilla tai ilman.
Toisista ei ole vanhemmiksi ikinä, oli ikä mikä tahansa. Ja toisaalta taas, esim 60-65v on todella hyvin yleensä aikaa ja rahaa (jos työelämä on ollut muuta kuin pätkää/työttömyyttä) tukea sitä itsenäistyvää ja omaa elämää aloittelevaa/opiskelevaa nuorta. Moniko 40-45v vanhempi (joka saanut lapset ~20v) on varaa antaa summia lapsilleen?
Mulla on kavereita, jotka ovat saaneet lapsia n.20-25v ja voi sanoa että hyvin heikosti pystyvät avustamaan lapsiaan nyt kun itse ovat 45v ja lapset 15-20v. Köyhää elämää ja kädestä suuhun se perusarkikin. Lapset siis todellakin saavat muuttaa omin varoinensa kotoa pois.
Sitten on kavereita, jotka saavat lapsia 35-42v ja heillä sen verran vakaat työt ja tulot, ettei tarvitse samassa määrin pihdata arjen hankinnoissa tai lasten harrastuksissa.
Ja kolmas ryhmä ovat he, jotka moninaisista syistä eivät ole eivätkä tule saamaan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon 42 ja viim parina vuotena on alkanut huomata oman vanhenemisen. Harmaita hiuksiakin on ihan reilusti. Jo kolme vuotta sitten kun gynelle sanoin, että lapsi olisi vielä toiveissa, oli hän tosi huolestunut iästäni ja sanoi että kannattaa suhtautua niin ettei varmaan enää tule. Nyttemmin on myös sanottu, että kyllä se 40+ raskautuminen on oikeesti jo todella vaikeeta. Olen vähän ihmetellyt tätä, kun munasarjat ihan toimivilta ultrissa näyttäneet. Kaikkien lääkärien kommentit aiheutti kunnon paniikin lopulta mussa ja aloin sitten ajatella että vauva on saatava, parisuhteesta ei niin väliä nyt. Eikä ehkäisystä kun en kuitenkaan noin vaan raskaudu vanhuksena. Huomiona vielä, että äitini vaihdevuodet tuli jo 47v, että ajattelin olevani aivan vaihtarien partaalla tässä. Kuinka kävi? Pari oviksen aikaan ajoitettua seksikertaa ja raskaana ollaan. En toki tiedä tuleeko tästä vauvaa, mutta hieman pistää kyl miettimään että onko lääketieteen edustajat ylipessimistisiä keski-ikäisten lasten saannin kanssa..
Eli jos olet 40+ niin ÄLÄ heitä toivoasi, sanoi lääkärit mitä tahansa. Pystyt vielä lisääntymään todennäköisesti.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 42 ja viim parina vuotena on alkanut huomata oman vanhenemisen. Harmaita hiuksiakin on ihan reilusti. Jo kolme vuotta sitten kun gynelle sanoin, että lapsi olisi vielä toiveissa, oli hän tosi huolestunut iästäni ja sanoi että kannattaa suhtautua niin ettei varmaan enää tule. Nyttemmin on myös sanottu, että kyllä se 40+ raskautuminen on oikeesti jo todella vaikeeta. Olen vähän ihmetellyt tätä, kun munasarjat ihan toimivilta ultrissa näyttäneet. Kaikkien lääkärien kommentit aiheutti kunnon paniikin lopulta mussa ja aloin sitten ajatella että vauva on saatava, parisuhteesta ei niin väliä nyt. Eikä ehkäisystä kun en kuitenkaan noin vaan raskaudu vanhuksena. Huomiona vielä, että äitini vaihdevuodet tuli jo 47v, että ajattelin olevani aivan vaihtarien partaalla tässä. Kuinka kävi? Pari oviksen aikaan ajoitettua seksikertaa ja raskaana ollaan. En toki tiedä tuleeko tästä vauvaa, mutta hieman pistää kyl miettimään että onko lääketieteen edustajat ylipessimistisiä keski-ikäisten lasten saannin kanssa..
Eli siis hommasitko vain jonkun miekkosen lapsen isäksi, mutta et parisuhdetta?
Sitten kannattaa tehdä samantien enintään myös toinen lapsi. Jos se ei onnistu niin adoptoi koska muuten lapsen teko tossa iässä, on erittäin itsekäs kun vanhempien aika jättää. On lapsella vielä elinikää ja ei omaisia lähellä mutta onpa, sentään edes sisarus/veli.
Vierailija kirjoitti:
Eli jos olet 40+ niin ÄLÄ heitä toivoasi, sanoi lääkärit mitä tahansa. Pystyt vielä lisääntymään todennäköisesti.
Ei todennäköisesti, vaan mahdollisesti. Miksi luulette olevanne tutkijoita ja lääkäreitä viisaampia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä sain molemmat lapseni nelikymppisenä. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin olen todella nuoren näköinen ja hyväkroppainen, vaikka itse sanonkin. Tuntuu, kuin nelikymppisenä saamani estrogeenikuurit(=raskaudet) olisivat nuorentaneet fyysistä olemustani.
Kaksikymppisinä lapset tehneet samanikäiset ystäväni näyttävät auttamattomasti mummoilta.
En tiedä, onko tälle mitään fysiologista selitystä.Olen pistänyt tämän saman merkille nelikymppisenä äidiksi tulleista. Oma äitini sai minut 40-v ja kaikki aina ihmettelivät hänen ikäänsä, kun näytti paljon nuoremmalta. Siinä missä ikätoverinsa olivat jo ryppyisiä ja harmaita, äitini näytti vielä nuorekkaalta. Luulin, että äitini vaan on saanut hyvät geenit ja että minäkin vanhenen samalla tavalla. No, ei ikävä kyllä pitänyt paikkaansa. Olen normaalisti vanhentunut viisikymppinen, terve kylläkin ja edelleen on ns. vauhti päällä, mutta kyllä naama on ikäni näköinen. Sain lapseni kolmekymppisenä.
Onkohan tässä oikeasti vinha perä!
Ystävä sai molemmat lapsensa yli 4-kymppisenä, nyt 5-kymppinen ja näyttää todella nuorelta ikäisekseen. Menisi 35-vuotiaasta koska vaan.
"Kaverilta kuulin..." ;)