Miksi ystävä ei onnittele isosta uutisesta?

Mitä onnittelemista tuossa on?

Moni vihaa keinottelua. Yäk!

Vierailija kirjoitti:

Apua, melkoisia kommentteja ihmisiltä. Mistä asioista te sitten onnittelette ihmisiä jos vakipaikka tai asunto eivät ole sellaisia?

No esimerkiki AP:n mainitsema oma asunto, johon on muuttamassa. Raskaus tai esimerkiksi lapsen valmistuminen. Ja tietysti onnittelen, jos ystävä kertoo saaneensa vakipaikan töissä. Mutta tuo kerrottu esimerkki on hassu, koska ei meillä ainakaan mitenkään kuuluteta työsuhteiden tilannetta töissä. 

Sijoitusasunto ei vain kuulu tähän listaan. Eikä tullut edes mieleen kertoa asiasta erikseen kenellekkään. 

Jotenkin vaistomaisesti ajattelin otsikosta, että kyseessä olisi raskaudesta, kihlautumisesta/naimisiinmenosta tai (uudesta) työpaikasta. En itsekään varmaan olisi tajunnut onnitella omaisuuden hallintaan liittyvistä hankinnoista.

En ole onnittelut sijoitusasunnon, auton tai kesämökin hankinnasta. Oma koti on jotenkin eri asia, siitä voi onnitella oli se sitten oma tai vuokralle hankittu -siinä toivotellaan enemmänkin onnea uuteen kotiin kuin sen kodin hankinnasta.

Tuli mieleeni lapseni kummi muutama vuosi sitten. Olimme yksillä kesäjuhlilla ja poikani pääsykoetulokset olivat juuri tulleet. Sanoin tälle kummitädille, että "Pekka pääsi opiskelemaan ammattikorkeaan ja muuttaa sinne Helsinkiin nyt Maijan kanssa yhdessä, kun Maljakon pääsi opiskelemaan samaan kouluun".. mitäpä kummitäti? Pysyi mykkänä, minä jos olisin ollut siinä kummin ominaisuudessa, niin olisin kysellyt opiskelulinjat ja asuntotilanteet jne. Mutta ei, eipä ollut kiinnostusta asiaan, minun silmissäni ollut persona non grata tuon jälkeen.

44 korjaa Maljakko= Maija.

En mäkään kyllä mistään sijoituasunnosta onnittelisi, sehän on käytännössä vaan ostos (vaikka kallis onkin). Toki sanoisin "onnea uuteen kotiin", jos siitä olisi kyse.

kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sain vakipaikan ja osa kollegoista ei onnitelleet mitenkään. Kieltämättä mietin osan kohdalla että onko kyse kateudesta vai huonoista käytöstavoista, mutta sitten jätin asian omaan arvoon.

Monesti tälläisissä tilanteissa huonosti käyttäytyvä henkilö on kenties tyytymätön omaan elämäänsä, jolloin on vaikea iloita kun toisilla menee hyvin. Ehkä voit sanoa ystävillesi että asiasta?

Minäkin sain vakipaikan, mutta en kyllä painanut mieleeni että kuka onnitteli ja kuka ei. Olin ollut talossa jo ennestään n. vuoden.

Itse en sano, että nekään jotka ei minua onnitelleet olisi huonosti käyttäytyviä, ehkä ei vain hoksanneet onnitella syystä tai toisesta. En itsekkään aina osaa toimia juuri oikealla tavalla ja jotku on sellaisia että kun se "hetki" meni jo, niin on vähän kömpelöä jälkeenpäinkään palata asiaan.

Julkaistaanko teillä tällaiset asiat yleisesti? Minulla ei ole hajuakaan millaisessa työsuhteessa muut meidän töissä ovat. Toki onnittelen, jos joku kertoo tilanteen muuttumisesta. 

Kun tässä mietin nyt tilanteita, joissa on tullut ilmi, onko joku tuttu saanut vakkaripaikan tai joku työkaveri, niin en edes muista kunnolla, miten olisi tullut ilmi. Kun oma paikkani vakinaistettiin, en muista, olisinko siitä edes kenellekkään erityisesti kertonut. 

Johtuu varmaan, etten ehkä ole tajunnut ketään erityisemmin onnitella, johtuu siitä, että tuttavani ovat yleisesti ottaen töissä ja työpaikan vakinaistaminen ei ole mikään erityinen juhlatapaus, vaan ihan normaali eteneminen elämässä.

Meillä julkistettiin vakipaikkojen saajat sähköpostilla, joten tässä tilanteessa kukaan ei voinut vedota siihen että ei tiennyt asiasta.

Ja meidän alalla menee keskimäärin 3-5 vuotta ennen kuin mahdollisesti saa vakipaikan, eikä ketään vakinaisteta tuosta vain. Ja muuten en varmaan olisi kiinnittänyt huomiota siihen kuka onnitteli ja kuka ei, mutta kun muutama, sellainen jonka kanssa juttelen päivittäin välillä useammankin kerran, ei onnittelut niin kyllähän se ihmetytti.

Kun minä olin lukiossa, mutsini ystävätär soitti hänelle ja kertoi, että hän on parin päivän päästä lähdössä Keski - Suomen Sydänyhdistyksen järjestämälle Tallinnan-risteilylle ja siellä on muutama vapaa paikka jäljellä, että haluaisiko mutsini ja minä lähteä mukaan. Me sitten päätettiin lähteä mukaan. Kun kerroin seur. Päivänä eräälle hyvälle ystävälleni lukiossa tästä, että olen lähdössä huomenna Sydänyhdistyksen järjestämälle Tallinnan-risteilylle, niin ystäväni kysyi, ett ä kuuluuko mutsini tähän yhdistykseen ja kun vastasin, että ei ole jäsen, niin ystäväni tote8: "no sehän on kiva, että pääsette matkustamaan siivellä".

Tuli sellainen fiilis, että hän tuli kateelliseksi, kun minä pääsen risteilylle.

Mitä siivellä matkustamista se onz jos päivää ennen lähtöä me varataan vapaana olevia paikkoja, joihin ei muuten olisi lähtijöitä?

Minulla on yksi sijoitusasunto, ja kahdella ystävälläni on myös. Kun jollain lähtee vuokralainen, jutellaan asiasta ja toivotaan yhteen ääneen, että pian löytyisi uusi. Se on sellaista kannustamista ja toisen elämässä mukana elämistä vaikka asia ei ole mikään maata järisyttävä. 

En oikein ymmärrä tätä mentaliteettiä, että jos aihe ei mitenkään koske itseä, ei siihen sitten tarvitse mitään yrittää sanoakaan. Enkä puhu onnitteluista vain, vaan myös ihan sellaista vastavuoroisesta keskustelusta aiheista, joita ihmisten elämissä nyt aina joskus on. Juurikin nuo päivähoitopaikat, remontit, muutot, lomamatkat, työpaikan vaihdot, kaikki sellainen normaali mutta ei jokapäiväinen.

Olen itsekin huomannut sen, että monella on vaikeuksia ymmärtää, että vaikka remontointi ei kuulu sinun lähitulevaisuuteen millään tavalla, toiselle se on iso juttu ja voisi kaivata ihmistä, jonka kanssa siitä puhua. Ei näitä ihmisiä jaksa. Yksikin tuttu tuli kadulla vastaan ja ihmetteli, että miksi olen lapseni kanssa juuri siellä missä olin, siihen aikaan. Kerroin, että lapsi on aloittanut päiväkodissa siellä päin koska minä sain uuden työpaikan. "Aha" oli ainoa, mitä sai ulos suustaan. Ennen ollaan juteltu niitä näitä kun törmätään, mutta sitten tällainen uusi juttu, niin ei mitään.

Katsos kun sun elämäs ei voisi vähempää kiinnostaa muita.

Hurjasti onnea sijoitusasunnosta ap.lle. Kateelliset ystävät vain eivät ymmärrä, kuinka paljon onnea on, kun voi sijoittaa rahat sijoitusasuntoon. Taitavat olla köyhiä ja kateellisia, jotka eivät ole saaneet säästettyä rahaa ja sijoitettua korkoa koron päälle.

Ehkä mä olen vaan Suomeen? niin vääränlainen persoona. Minä tykkään olla iloinen, omasta ja muiden puolesta, en oikeastaan tunne kateutta vaan olen vilpittömästi onnellinen kaikesta mitä minulla, perheelläni ja ystävilläni on. Autan myös mielelläni muita. Pidän mielessä ihmisten kertomia asioita ja otan niitä myöhemminkin puheeksi, jos se on ollut tälle henkilölle tärkeä juttu. En arvota sitä päässäni minun mukaisesti. Niin osoitan että välitän juuri sinusta ja sinun asioista. Totta kai toivoisin samaa myös muilta läheiseksi kokemiltani ihmisiltä.

Ja kyllä, minusta on aina syytä juhlaan vaikka jonkun mielestä ei olisikaan. Oli se sitten niinkin pieni asia kuin onnistunut viikko töissä tai kevään vika tentti (vaikka huonosti menisikin), koska nauru pidentää ikää ja ilo on ihana asia!

Kaunista kesäpäivää :) ap

Vierailija kirjoitti:

Itse sain vakipaikan ja osa kollegoista ei onnitelleet mitenkään. Kieltämättä mietin osan kohdalla että onko kyse kateudesta vai huonoista käytöstavoista, mutta sitten jätin asian omaan arvoon.

a?

Naisvaltaisilla aloilla akat ovat kateellisia.

Mun sairaanhoitaja - kaveri sai töissä ollessaan tietää, että on saanut opiskelupaikan. Kun hän kertoi siitä esimiehelleen, ei saanut mitään onnitteluja, vaan heti esimies alkoi puhua käytännön asioista, että nyt sitten pidät kaikki kertyneet lomat putkeen jne.

Mun mielestä sekin pitäisi laskea huonoksi käytöstavaksi, jos muutaman kuukauden sijaisuuden päättyessä esimies ei yhtään kiitä hyvin tehdystä työstä ja toivota onnea uuteen työhön/työnhakuun.

Vierailija kirjoitti:

Kateus tietysti. Asuvat itse kaupungin/kunnan vuokrakämpässä, niin kyllähän siinä kateus iskee, kun jollakulla on varaa vielä ylimääräiseen asuntoonkin.

Mikäs kaupungin vuokrakämpäs vikana? Itse viihdyn. Mökillä välillä käyn.

19 vuotiaana nuorena ja tollona en tajunnut hehkuttaa ja onnitella kaverin ilmoitusta naimisiin menosta. Itselleni se oli silloin maailman kammottavin asia, kun olisi joutunut sitoutumaan yhteen ja kykkimään jonkun saman tyypin kanssa kotona ja leikkimään kotileikkiä.

Taisin ynähtää vain jotain aha, kiva juttu-tyylistä :D

Jälkeen päin vasta tajusin, että minunhan olisi pitänyt olla hurmioitunut ja kiinnostunut hääpuvun väreistä ja kukista ja karkeista yms. 

Ja ystävyytemme viileni sen jälkeen. Osaltaan senkin vuoksi, että minua ei kiinnostanut ne servettien värit ja muut jutut ja en osannut iloita niistä ja olla mukana hössöttämässä, kun oma elämä pyöri ihan muissa jutuissa.

Minä olen monta kertaa törmännyt tähän, että mihinkään positiiviseen asiaan ei sanota mitään. Esimerkiksi muutama vuosi sitten olin viimeistä kuukautta kotona lasten kanssa, ja aivan poikki koska miehen projetkiluonteisessa työssä se projetki vain venyi ja venyi, eikä loppua (eli kesälomaa) ollut näkyvissä. Olin väsynyt, lapset oli väsyneitä, ja tukiverkot nollissa eri sairauksien ja elämäntilanteiden vuoksi. Kaverini tiesi tämän kaiken. 

Kun sitten miehen projekti viimein loppui ja hän jäi lomalle, varattiin hetken mielijohteesta äkkilähtö viikoksi Espanjaan. Kerroin tästä aivan innoissani kaverilleni, että huh, nyt mies on lomalla ja arvaa mitä? Ja mitä vastasi kaverini? "Just". 

Se kaveruus loppui sitten siihen. En ottanut häneen enää mitään yhteyttä, eikä hänkään sitten minuun päin. Muutenkin jos vain pystyn, olen heivannut elämästäni ne ihmiset joilla ei ole mitään empatiakykyä tai pyrkimystä edes näytellä iloista kun toisella on elämässä kerrankin joku hyvä hetki. Sairaudet, masennukset ym. sikseen, mutta valitettavasti niitä perus-negatiivisiäkin ihmisiä on pilvin pimein. 

Käytöstavat hukassa, taustalla juntti kotikasvatus - tai pikemminkin kasvattamattomuus.

Tai jos on aiemmin osannut onnitella ns. Oikeissa tilanteissa, muttei nyt pysty, niin sitten se on silkkaa kateutta.

Jos ei koskaan ole ollut ns. Tilannetajuinen, voi kyseessä olla myös autisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis lähetitkö sinä viestin kaverillesi, että ostit sijoitusasunnon? Ja heidän pitäisi olla superinnostuneita tästä? Mitähän nyt taas.

Ehkä se olen vaan minä, mutta kyllä olen iloinen vaikka jonkun ystäväni remontista, jos hän on siitä kovin innoissaan. Ja vaikka raskausuutisetkin ovat nykyään enemmän old news, jaksaako tästä nyt niin kiinnostua tai innostua, niin mielestäni ystävyyteen kuuluu että toisen jakaessa iloa ja innostumista siihen reagoidaan edes jotenkin? Ihan perus käytöstapoihin nojaten :) Ap

Olen samaa mieltä.

Ei sijoitusasuntoja ihan joka päivä ostella (ainakaan tavikset),, joten kyllähän se ON iso uutinen ystävän elämässä ja varsinkin, jos selvästi on hänelle tärkeä asia..

Vierailija kirjoitti:

Minä olen monta kertaa törmännyt tähän, että mihinkään positiiviseen asiaan ei sanota mitään. Esimerkiksi muutama vuosi sitten olin viimeistä kuukautta kotona lasten kanssa, ja aivan poikki koska miehen projetkiluonteisessa työssä se projetki vain venyi ja venyi, eikä loppua (eli kesälomaa) ollut näkyvissä. Olin väsynyt, lapset oli väsyneitä, ja tukiverkot nollissa eri sairauksien ja elämäntilanteiden vuoksi. Kaverini tiesi tämän kaiken. 

Kun sitten miehen projekti viimein loppui ja hän jäi lomalle, varattiin hetken mielijohteesta äkkilähtö viikoksi Espanjaan. Kerroin tästä aivan innoissani kaverilleni, että huh, nyt mies on lomalla ja arvaa mitä? Ja mitä vastasi kaverini? "Just". 

Se kaveruus loppui sitten siihen. En ottanut häneen enää mitään yhteyttä, eikä hänkään sitten minuun päin. Muutenkin jos vain pystyn, olen heivannut elämästäni ne ihmiset joilla ei ole mitään empatiakykyä tai pyrkimystä edes näytellä iloista kun toisella on elämässä kerrankin joku hyvä hetki. Sairaudet, masennukset ym. sikseen, mutta valitettavasti niitä perus-negatiivisiäkin ihmisiä on pilvin pimein. 

Voisiko joskus miettiä sitä toista puoltakin asiasta. Minä olin kuunnellut ystäväni valitusta elämäntilanteestaan monta vuotta. Olin jo aika väsynyt siihen. Kun hän sitten kertoi, kuinka taas jotain tapahtuu ja se on niin ihanaa, ensimäisenä mieleeni tuli vain syvä uupumus, että tämä taas johtaa vielä pahempaan ja saan taas kuunnella vielä pahempaa valitusta. 

Ja miksi minusta ei kuulunut mitään. Juuri siksi, että olin jo niin väsynyt siihen jatkuvaan valittamiseen, että päätin vetää hajurakoa ihan oman jaksamisen takia.

Monissa näissä tarinoissa, joissa kerrotaan, että ystävät ei kannustaneet, onnitelleet, iloineet, eläneet matkassa ja ovat kateellisia, on se toinenkin puoli.