Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies rikkoi tahallaan lapsen lelun.
14.05.2019 |
Meillä on 3v ja 6kk ikäinen lapsi. Uhmaikää on ja meillä vanhemmillakin on välillä hermot kireellä. Kuitenkin se olen aina minä joka joutuu laittaa selvästi rajat lapsen uhmailulle. Selittämään miksi jotain ei saa tehdä ja ottamaan lapsen raivot siitä vastaan.
Eilen lapsi tunki omaan rantalelu kastelukannuunsa jonkin esineen ja vaati isältään huutaen noukkimaan sen pois sieltä. En puuttunut tilanteeseen, koska halusin, että isä välillä koittaa oikeasti selvittää konfliktin.
Mitä sitten tapahtui: Miehellä naksahti päässä ja otti sakset ja leikkasi sen muovisen kastelukannun auki ja sanoi, että tossa on.
Lapsi itki ja minä olin ihan ihmeissäni, mitä vittua juuri tapahtui!
Mieheni on yleensä liiankin kiltti, mutta sitten joskus hän pärähtelee tollain. Ikinä ennen ei ole kohdistunut vaan meidän lapseen.
Minä tietysti suutuin miehelleni, että miksi se meni rikkomaan saksilla lapsen lelun. Hän sitten korjasi sen liimalla ja tietysti hävetti jälkeen päin.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Kommentit (114)
En ole provo. Kirjoitin palstalle tapahtuneesta kun johonkin halusin avautua.
Olen kyllä todella pettynyt vastauksista. Suurin osa on siis sitä mieltä, että lasten lelujen rikkominen on ihan normaalia kasvattamista. AIKUISET ihmiset siis haluavat ratkaita konfliktit rikkomalla tavaroita?
Nykyäänhän kannustetaan puhumalla ja väkivallattomasti kasvattamaan lapset. Puhutaan esim. tunteiden sanottamisesta. Totuus sitten on ilmeisesti, että barbeilta revitään päitä irti ja rikotaan ja riehutaan kotona? Minkä mallin ne lapset sellaisesta oppivat? Miten he oppivat sillain säätelemään tunteitaan?
Uhmaiässähän se tunteidensääntely opetellaan, melkein on myöhäistä sitten jo aikuisena.
Lapsemme ei ole mitenkään erityisen huonosti käyttäytyvä. Hän saa paljon kehuja päiväkodissakin kun tulee kaikkien kanssa toimeen, eikä riehu siellä. Kotona sitten on vaan tätä uhmaikää mitä tuon ikäisellä tuppaa olemaan.
Mieheni ei jaksa vaan olla auktoriteetti uhmaikäiselle. Uhmaikäisen kiukkua hän on ratkaissut mm. antamalla karkkia, ettei vaan joutuisi kuuntelemaan uhmaa. Sehän helpottaakin minun työtäni kun se olen aina muuten minä joka käy raivarit läpi ja asettaa rajat. Sitten kun mies hoitaa asian niin ratkaisuna on saksia lapsen lelu.
Silloin kun tämä tapahtui niin tytär olisi vaan halunnut isänsä huomiota silloin, tietysti väärin keinoin. Minä en pakottanut korjaamaan lapsen lelua, mutta totta helvetissä sanoin asiasta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, minä siis aina ratkon täällä konflikti tilanteet. Laitan rajat lapselle. Mieheni ei siihen pysty. Minä kiellän sanon, ei ja kuuntelen uhmaitku kun ei saa tahtoaan läpi. Nyt en puuttunut tilanteeseen koska halusin, että mies kerrankin tekisi itse jotain uhmalle. Ratkaisuna ei ollut aikuismainen kieltäminen ja tavaran takavaratointi vaan lelun rikkominen saksilla? Oliko opetus nyt sitten se, että lapsi oppii hoitamaan saksilla asiat?
ApTotuus lienee kuitenkin se että SINÄ et salli miehesi osallistua lapsen kasvatukseen.
Kertomuksesi on klassinen esimerkki perheestä jossa nainen omii kaiken lapseen liittyvän päätöksenteon...Mies teki tilanteessa täysin oikein, ja se olisi ollut lapselle arvokas oppimiskokemus...
...jollet sinä olisi pilannut koko juttua!Teit kardinaalimunauksen suuttumalla miehellesi tuossa tilanteessa.
Nyt lapsi oppi tilanteesta vain seuraavat asiat:
1) On ok perseillä ja huutaa rumasti isälle
2) Isä on PAHA
3) Äiti on liittolainenVoin kokemuksesta sanoa, että varsinkaan temperamenttisen lapsen kanssa ei tarvitse montaa kertaa tehdä tuota virhettä minkä sinä teit. Lapsi rakentaa todella nopeasti käyttäytymismallin jossa haastaa isäänsä ihan jatkuvalla syötöllä, ja mikäli isä ei lähde provosointiin mukaan, lapsi keksii juonikuvion ihan itse (valehtelee sinulle isän tekemisiä, tekee kaikkensa saadakseen aikaan eripuraa)
Nähty on, kokemuksesta puhun...
Kovat olettamiset sulla siitä minkälaista meidän elämä on ja annanko kasvattaa lastamme. Mieheni osallistuu paljon kasvatukseen. Mies on se hauskuuttaja ja hyvä tyyppi, minulle sitten jää nämä kivat asiat, kuten rajojen asettaminen tai käydään läpi asioita jos jokin asia vaikka pelottaa lasta. Isä sitten ostaa karkkia ja hassuttelee. Yleensä tässä talossa tietysis se isä on se lemppari vanhempi, tietysti kun tyhmä äiti vaan kieltää.
Eilen kyllä lapsi oli todella kiinni minussa, ehkä hän nyt pelkää isäänsä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, minä siis aina ratkon täällä konflikti tilanteet. Laitan rajat lapselle. Mieheni ei siihen pysty. Minä kiellän sanon, ei ja kuuntelen uhmaitku kun ei saa tahtoaan läpi. Nyt en puuttunut tilanteeseen koska halusin, että mies kerrankin tekisi itse jotain uhmalle. Ratkaisuna ei ollut aikuismainen kieltäminen ja tavaran takavaratointi vaan lelun rikkominen saksilla? Oliko opetus nyt sitten se, että lapsi oppii hoitamaan saksilla asiat?
ApTotuus lienee kuitenkin se että SINÄ et salli miehesi osallistua lapsen kasvatukseen.
Kertomuksesi on klassinen esimerkki perheestä jossa nainen omii kaiken lapseen liittyvän päätöksenteon...Mies teki tilanteessa täysin oikein, ja se olisi ollut lapselle arvokas oppimiskokemus...
...jollet sinä olisi pilannut koko juttua!Teit kardinaalimunauksen suuttumalla miehellesi tuossa tilanteessa.
Nyt lapsi oppi tilanteesta vain seuraavat asiat:
1) On ok perseillä ja huutaa rumasti isälle
2) Isä on PAHA
3) Äiti on liittolainenVoin kokemuksesta sanoa, että varsinkaan temperamenttisen lapsen kanssa ei tarvitse montaa kertaa tehdä tuota virhettä minkä sinä teit. Lapsi rakentaa todella nopeasti käyttäytymismallin jossa haastaa isäänsä ihan jatkuvalla syötöllä, ja mikäli isä ei lähde provosointiin mukaan, lapsi keksii juonikuvion ihan itse (valehtelee sinulle isän tekemisiä, tekee kaikkensa saadakseen aikaan eripuraa)
Nähty on, kokemuksesta puhun...
Kovat olettamiset sulla siitä minkälaista meidän elämä on ja annanko kasvattaa lastamme. Mieheni osallistuu paljon kasvatukseen. Mies on se hauskuuttaja ja hyvä tyyppi, minulle sitten jää nämä kivat asiat, kuten rajojen asettaminen tai käydään läpi asioita jos jokin asia vaikka pelottaa lasta. Isä sitten ostaa karkkia ja hassuttelee. Yleensä tässä talossa tietysis se isä on se lemppari vanhempi, tietysti kun tyhmä äiti vaan kieltää.
Eilen kyllä lapsi oli todella kiinni minussa, ehkä hän nyt pelkää isäänsä.Ap
Niin ja minä pidän siis lapseni isää todella hyvänä isänä ja osallistuvana vanhempana. Tämä nyt oli vaan niin tyhmä ylilyönti, että en näe miestä enään oikein aikuisena.
Ap
Se on hienoa, kun on vaimon kanssa yhteiselon alussa sovittu, että yhdessä sovitaan kasvatusmetodit ja toista tuetaan päätöksissä. Ja sitten parin vuoden kuluttua saa huomata, ettei miehen mielipiteellä ole enää mitään väliä. Vaimo on ihan itse päättänyt asian näin, ja sen mukaan mennään, sanoi mies mitä vaan aiheeseen. Sen oppii aika nopeasti lapsetkin, kenen sana painaa perheen asioissa. Kiva olla se talouden maksaja, kuski ja huoltomies.
Vierailija kirjoitti:
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, minä siis aina ratkon täällä konflikti tilanteet. Laitan rajat lapselle. Mieheni ei siihen pysty. Minä kiellän sanon, ei ja kuuntelen uhmaitku kun ei saa tahtoaan läpi. Nyt en puuttunut tilanteeseen koska halusin, että mies kerrankin tekisi itse jotain uhmalle. Ratkaisuna ei ollut aikuismainen kieltäminen ja tavaran takavaratointi vaan lelun rikkominen saksilla? Oliko opetus nyt sitten se, että lapsi oppii hoitamaan saksilla asiat?
ApTotuus lienee kuitenkin se että SINÄ et salli miehesi osallistua lapsen kasvatukseen.
Kertomuksesi on klassinen esimerkki perheestä jossa nainen omii kaiken lapseen liittyvän päätöksenteon...Mies teki tilanteessa täysin oikein, ja se olisi ollut lapselle arvokas oppimiskokemus...
...jollet sinä olisi pilannut koko juttua!Teit kardinaalimunauksen suuttumalla miehellesi tuossa tilanteessa.
Nyt lapsi oppi tilanteesta vain seuraavat asiat:
1) On ok perseillä ja huutaa rumasti isälle
2) Isä on PAHA
3) Äiti on liittolainenVoin kokemuksesta sanoa, että varsinkaan temperamenttisen lapsen kanssa ei tarvitse montaa kertaa tehdä tuota virhettä minkä sinä teit. Lapsi rakentaa todella nopeasti käyttäytymismallin jossa haastaa isäänsä ihan jatkuvalla syötöllä, ja mikäli isä ei lähde provosointiin mukaan, lapsi keksii juonikuvion ihan itse (valehtelee sinulle isän tekemisiä, tekee kaikkensa saadakseen aikaan eripuraa)
Nähty on, kokemuksesta puhun...
Kovat olettamiset sulla siitä minkälaista meidän elämä on ja annanko kasvattaa lastamme. Mieheni osallistuu paljon kasvatukseen. Mies on se hauskuuttaja ja hyvä tyyppi, minulle sitten jää nämä kivat asiat, kuten rajojen asettaminen tai käydään läpi asioita jos jokin asia vaikka pelottaa lasta. Isä sitten ostaa karkkia ja hassuttelee. Yleensä tässä talossa tietysis se isä on se lemppari vanhempi, tietysti kun tyhmä äiti vaan kieltää.
Eilen kyllä lapsi oli todella kiinni minussa, ehkä hän nyt pelkää isäänsä.Ap
Huomasitko itse että tällä viimeisimmällä kommentillasi todistit olettamukseni oikeaksi?
Mies ei lähtökohtaisesti suvaitse eikä siedä kovinkaan pitkään uhmaa/uhkaa, riippumatta siitä osoittaako sitä lapsi vai aikuinen.
Mikäli teillä mies on tuo kuvailemasi ”hauskuuttaja”, se kertoo vain siitä että hänet on jo nujerrettu teidän perheessä, ja tuhoisa syöksykierre on jo alkanut... :-/
”...oli todella kiinni minussa, ehkä hän nyt pelkää isäänsä...” —> mistähän mä varoitin tuossa edellisessä viestissäni?
Älä nyt herran tähden ruoki lapsesi vääristynyttä havaintoa!!! (isä on PAHA)
Sun pitää nyt tehdä selväksi tuolle teidän uhmaikäiselle, että sinä et puutu hänen ja isänsä välisiin kinasteluihin, heidän pitää selvittää välinsä keskenään.
Ja tämän sanottuasi toteat että Isä varmasti haluaa jutella tuosta tilanteesta vielä.
(Jos olet yhtään fiksu, viestit tämän toiveen tilanteen selvittämisestä miehellesi siten että lapsi ei saa tietää että sinä järjestit tämän juttelutuokion)
...ja täysin itsestään selvää pitäisi olla, että varsinaiseen juttelutuokioon sinä et osallistu millään tavalla
—> Näin toimimalla pystyt ehkä korjaamaan hiukan aiheutunutta vahinkoa, ja ohjaamaan takaisin terveille urille lapsellesi jo kehittynyttä manipulatiivista käyttäytymismallia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on hienoa, kun on vaimon kanssa yhteiselon alussa sovittu, että yhdessä sovitaan kasvatusmetodit ja toista tuetaan päätöksissä. Ja sitten parin vuoden kuluttua saa huomata, ettei miehen mielipiteellä ole enää mitään väliä. Vaimo on ihan itse päättänyt asian näin, ja sen mukaan mennään, sanoi mies mitä vaan aiheeseen. Sen oppii aika nopeasti lapsetkin, kenen sana painaa perheen asioissa. Kiva olla se talouden maksaja, kuski ja huoltomies.
Jep... tämähän se taitaa olla se tyypillisin asetelma (tai sitten tällaiset perheet lähipiirissä vain pistää silmään, kun itselläkin aika karvaita kokemuksia tästä)
Lapsen emotionaalisen kehityksen kannalta äärimmäisen tuhoisaa, koska lapsi oppii nopeasti olevansa "ylivertaisessa" asemassa isäänsä nähden. Tällainen epäterve omnipotenssi, ja vääristynyt auktoriteettiasetelma johtaa vääjäämättä narsististen persoonallisuuspiirteiden vahvistumiseen, ja näin ollen vakaviin ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.
Narsistisen persoonallisuushäiriön syntymekanismeista löytyy nykyisin todella hyvin tutkimusaineistoa ihan Googlen avulla (10v sitten ei vielä löytynyt), suosittelen ihan jokaista vanhempaa perehtymään aiheeseen.
Summaten:
1) Vanhempien ei ole pakko olla kaikista kasvatuksellisista periaatteista samaa mieltä (lienee jopa mahdotonta...?) , mutta lapsen edessä , varsinkin konfliktitilanteissa vanhemmat ovat LIITTOLAISET KESKENÄÄN, ja tämän täytyy näkyä kaikissa tilanteissa kristallinkirkkaasti.
2) Mikäli jompi kumpi vanhemmista joutuu jossakin tilanteessa ottamaan vetovastuun, ja tilanne menee ns. överiksi, se tilanteessa sivuun jäänyt osapuoli PYSYY siellä sivussa, vaikka hammasta purren!
(mahdolliset ylilyönnit käsitellään sitten myöhemmin kun tilanne on ohi ainakin aluksi VAIN vanhempien kesken)
Jälkipelejäkin kannattaa harrastaa harkiten, ihan jokaisesta pikku pärskähdyksestä ei tarvitse mitään de-briefing tuokioita järjestellä. Lapsen itsensä ollessa aloitteellinen asiassa, tähän tietysti vastataan.
Vierailija kirjoitti:
Se on hienoa, kun on vaimon kanssa yhteiselon alussa sovittu, että yhdessä sovitaan kasvatusmetodit ja toista tuetaan päätöksissä. Ja sitten parin vuoden kuluttua saa huomata, ettei miehen mielipiteellä ole enää mitään väliä. Vaimo on ihan itse päättänyt asian näin, ja sen mukaan mennään, sanoi mies mitä vaan aiheeseen. Sen oppii aika nopeasti lapsetkin, kenen sana painaa perheen asioissa. Kiva olla se talouden maksaja, kuski ja huoltomies.
Mistä metodeista teillä ollaan eri mieltä? Meillä esim. Miehellä välillä, kun ehtii töiltään saattaa tulla ihme päähän pistoja lasten hoidon aikana. Ne on sellaisia mitkä vaikuttavat lapsen turvallisuuteen. Toimitaan niin että tehdään asiat mutkattomasti mikä sinällään ei ole väärin, mutta joku auton turvallisesti pakkaaminen kiireen vuoksi ei ole turvallista lasten matkustaa. Jos tälläseen huolimattomuuteen puutun olen nalkuttava puoliso. Turhauttavaa, koska tietyt asiat ovat vain itsestään selviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole provo. Kirjoitin palstalle tapahtuneesta kun johonkin halusin avautua.
Olen kyllä todella pettynyt vastauksista. Suurin osa on siis sitä mieltä, että lasten lelujen rikkominen on ihan normaalia kasvattamista. AIKUISET ihmiset siis haluavat ratkaita konfliktit rikkomalla tavaroita?Nykyäänhän kannustetaan puhumalla ja väkivallattomasti kasvattamaan lapset. Puhutaan esim. tunteiden sanottamisesta. Totuus sitten on ilmeisesti, että barbeilta revitään päitä irti ja rikotaan ja riehutaan kotona? Minkä mallin ne lapset sellaisesta oppivat? Miten he oppivat sillain säätelemään tunteitaan?
Uhmaiässähän se tunteidensääntely opetellaan, melkein on myöhäistä sitten jo aikuisena.Lapsemme ei ole mitenkään erityisen huonosti käyttäytyvä. Hän saa paljon kehuja päiväkodissakin kun tulee kaikkien kanssa toimeen, eikä riehu siellä. Kotona sitten on vaan tätä uhmaikää mitä tuon ikäisellä tuppaa olemaan.
Mieheni ei jaksa vaan olla auktoriteetti uhmaikäiselle. Uhmaikäisen kiukkua hän on ratkaissut mm. antamalla karkkia, ettei vaan joutuisi kuuntelemaan uhmaa. Sehän helpottaakin minun työtäni kun se olen aina muuten minä joka käy raivarit läpi ja asettaa rajat. Sitten kun mies hoitaa asian niin ratkaisuna on saksia lapsen lelu.
Silloin kun tämä tapahtui niin tytär olisi vaan halunnut isänsä huomiota silloin, tietysti väärin keinoin. Minä en pakottanut korjaamaan lapsen lelua, mutta totta helvetissä sanoin asiasta.
Ap
En minäkään ole provo, vaikka kirjoituksistani saattaa moisen kuvan saadakin.
Sen perusteella mitä tässä viestissä kirjoitat käyttäytymisestä päiväkodissa, ei tilanne lainkaan huonolta näytä (vielä). Syy miksi kirjoittelen aiheesta, on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että koskettaa niin läheltä omaa kokemushistoriaani, ja näen samat vaaran elementit tuossa sun kertomuksessa.
Omalla kohdalla homma meni seuraavasti:
1) Vaimo tuli lähes puukko hampaissa silmille joka kerta kun ojensin perheen junioria.
2) Poika oppi TODELLA nopeasti, että perheeseen saa aikaiseksi "säpinää" käyttäytymällä tietyllä tavalla.
3) Koska en jaksanut ainaisia riitoja vaimoni kanssa, "vetäydyin" kasvatusvastuusta, ja annoin vaimoni hoitaa kasvatukselliset tilanteet (tässä kohtaa hälyttäviä yhtäläisyyksiä sinun kertomuksesi kanssa...)
4) Vaimolla ei kuitenkaan ollut voimia/kykyä ohjata voimakastahtoista lasta riittävällä tarmolla oikeaan suuntaan (vaikka tiedostin tämän, olin pattitilanteessa, minut oli pelattu jo ulos)
5) Kun "vetäytymiseni" johdosta ei kotona enää ollut entiseen malliin säpinää, juniori lähti sitä hakemaan muilla keinoilla (repusta alkoi löytyä mm. varastettuja kännyköitä)
6) Peli oli pakko viheltää poikki...
Mitä kuuluu pojalle, nyt jo täysi-ikäiselle nuorelle miehelle tätä nykyä?
Vetää huumeita ja touhuaa tähän elämäntapaan liittyvää oheistoimintaa (murtokeikkoja, päihtyneenä/kortitta ajelua ym. ym.)
Ex-vaimoni kanssa en ole puhunut vuosiin. Aikanaan hän oli vahvasti siinä uskossa että eroamalla minusta poika jättää "keppostelun", kun vapautuu "ahtaista rajoistani". Yllättyi todella suuresti kun kävikin ihan täysin päinvastoin, touhu karkasi ihan uudelle levelille, kun ei yhtäkkiä ollutkaan enää KUKAAN jarruttelemassa edes niitä yltiöpäisimpiä tempauksia...
Vierailija kirjoitti:
En ole provo. Kirjoitin palstalle tapahtuneesta kun johonkin halusin avautua.
Olen kyllä todella pettynyt vastauksista. Suurin osa on siis sitä mieltä, että lasten lelujen rikkominen on ihan normaalia kasvattamista. AIKUISET ihmiset siis haluavat ratkaita konfliktit rikkomalla tavaroita?Nykyäänhän kannustetaan puhumalla ja väkivallattomasti kasvattamaan lapset. Puhutaan esim. tunteiden sanottamisesta. Totuus sitten on ilmeisesti, että barbeilta revitään päitä irti ja rikotaan ja riehutaan kotona? Minkä mallin ne lapset sellaisesta oppivat? Miten he oppivat sillain säätelemään tunteitaan?
Uhmaiässähän se tunteidensääntely opetellaan, melkein on myöhäistä sitten jo aikuisena.Lapsemme ei ole mitenkään erityisen huonosti käyttäytyvä. Hän saa paljon kehuja päiväkodissakin kun tulee kaikkien kanssa toimeen, eikä riehu siellä. Kotona sitten on vaan tätä uhmaikää mitä tuon ikäisellä tuppaa olemaan.
Mieheni ei jaksa vaan olla auktoriteetti uhmaikäiselle. Uhmaikäisen kiukkua hän on ratkaissut mm. antamalla karkkia, ettei vaan joutuisi kuuntelemaan uhmaa. Sehän helpottaakin minun työtäni kun se olen aina muuten minä joka käy raivarit läpi ja asettaa rajat. Sitten kun mies hoitaa asian niin ratkaisuna on saksia lapsen lelu.
Silloin kun tämä tapahtui niin tytär olisi vaan halunnut isänsä huomiota silloin, tietysti väärin keinoin. Minä en pakottanut korjaamaan lapsen lelua, mutta totta helvetissä sanoin asiasta.
Ap
Samaa mieltä, ehdottomasti. Luen myös todella pettyneenä näitä vastauksia täällä. Tuollainen toimintako muka ok, että rikotaan lapsen lelu pikaistuksissa? Jos aikuisella ei kantti tuon enempää riitä, ja toimii noin arvaamattomasti, ei kyllä hyvä heilu tulevaisuudessakaan tuon miehen kanssa. Tulisi kyllä vähintään pitkä miinus minun listassani miehelle ja ottaisin hänen käytöksensä ihan kaikessa tarkempaan syyniin eroa ajatellen. Väkivalta esineitä kohtaan ennakoi väkivaltaa ihmisiä kohtaan. Itse sain tämän valitettavasti kokea exäni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hienoa, kun on vaimon kanssa yhteiselon alussa sovittu, että yhdessä sovitaan kasvatusmetodit ja toista tuetaan päätöksissä. Ja sitten parin vuoden kuluttua saa huomata, ettei miehen mielipiteellä ole enää mitään väliä. Vaimo on ihan itse päättänyt asian näin, ja sen mukaan mennään, sanoi mies mitä vaan aiheeseen. Sen oppii aika nopeasti lapsetkin, kenen sana painaa perheen asioissa. Kiva olla se talouden maksaja, kuski ja huoltomies.
Mistä metodeista teillä ollaan eri mieltä? Meillä esim. Miehellä välillä, kun ehtii töiltään saattaa tulla ihme päähän pistoja lasten hoidon aikana. Ne on sellaisia mitkä vaikuttavat lapsen turvallisuuteen. Toimitaan niin että tehdään asiat mutkattomasti mikä sinällään ei ole väärin, mutta joku auton turvallisesti pakkaaminen kiireen vuoksi ei ole turvallista lasten matkustaa. Jos tälläseen huolimattomuuteen puutun olen nalkuttava puoliso. Turhauttavaa, koska tietyt asiat ovat vain itsestään selviä.
Miksi turhaudut? Anna olla, vastaan itse... siksi kun et näe asioiden oikeita mittasuhteita oikeassa perspektiivissä. Mietipä hetki mikä seuraavista vaihtoehdoista on se painokkain:
1) Katsot läpi sormien miehesi tekemiä "pakkausvirheitä" , ja lähdette vaan yksinkertaisesti matkaan.
(kolariRISKIIN ei mitään vaikutusta, kolarin SEURAUKSIIN tietty voi olla)
2) Korjaat itse nämä pakkausvirheet vähin äänin, tekemättä asiasta mitään numeroa.
(korventaa sielua, totta kai kun joudut toisen tekemisiä paikkaamaan)
3) Rupeat nalkuttamaan
Vaihtoehdossa 1 ei suurella todennäköisyydellä tapahdu mitään negatiivista, ja kaikilla on hyvä olla.
Vaihtoehdossa 2 sinua vituttaa, mutta saat sentään vastalahjana mielenrauhan siitä että kaikki on tiptop.
Vaihtoehdossa 3, sekä sinua että miestäsi vituttaa, ja retki alkaa negatiivisissa tunnelmissa. Bonuksena saat istutettua perheen pienimpiin tuon "iskä on tyhmä/tuhma"-ideologian.
Jos pystyisit edellä mainitut vaihtoehtoskenaariot käymään päässäsi läpi, HARKITTU valintasi vaihtoehdoista olisi ehkä erilainen, kuin se minkä teet siinä hetkessä TUNTEEN ohjaamana? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole provo. Kirjoitin palstalle tapahtuneesta kun johonkin halusin avautua.
Olen kyllä todella pettynyt vastauksista. Suurin osa on siis sitä mieltä, että lasten lelujen rikkominen on ihan normaalia kasvattamista. AIKUISET ihmiset siis haluavat ratkaita konfliktit rikkomalla tavaroita?Nykyäänhän kannustetaan puhumalla ja väkivallattomasti kasvattamaan lapset. Puhutaan esim. tunteiden sanottamisesta. Totuus sitten on ilmeisesti, että barbeilta revitään päitä irti ja rikotaan ja riehutaan kotona? Minkä mallin ne lapset sellaisesta oppivat? Miten he oppivat sillain säätelemään tunteitaan?
Uhmaiässähän se tunteidensääntely opetellaan, melkein on myöhäistä sitten jo aikuisena.Lapsemme ei ole mitenkään erityisen huonosti käyttäytyvä. Hän saa paljon kehuja päiväkodissakin kun tulee kaikkien kanssa toimeen, eikä riehu siellä. Kotona sitten on vaan tätä uhmaikää mitä tuon ikäisellä tuppaa olemaan.
Mieheni ei jaksa vaan olla auktoriteetti uhmaikäiselle. Uhmaikäisen kiukkua hän on ratkaissut mm. antamalla karkkia, ettei vaan joutuisi kuuntelemaan uhmaa. Sehän helpottaakin minun työtäni kun se olen aina muuten minä joka käy raivarit läpi ja asettaa rajat. Sitten kun mies hoitaa asian niin ratkaisuna on saksia lapsen lelu.
Silloin kun tämä tapahtui niin tytär olisi vaan halunnut isänsä huomiota silloin, tietysti väärin keinoin. Minä en pakottanut korjaamaan lapsen lelua, mutta totta helvetissä sanoin asiasta.
ApSamaa mieltä, ehdottomasti. Luen myös todella pettyneenä näitä vastauksia täällä. Tuollainen toimintako muka ok, että rikotaan lapsen lelu pikaistuksissa? Jos aikuisella ei kantti tuon enempää riitä, ja toimii noin arvaamattomasti, ei kyllä hyvä heilu tulevaisuudessakaan tuon miehen kanssa. Tulisi kyllä vähintään pitkä miinus minun listassani miehelle ja ottaisin hänen käytöksensä ihan kaikessa tarkempaan syyniin eroa ajatellen. Väkivalta esineitä kohtaan ennakoi väkivaltaa ihmisiä kohtaan. Itse sain tämän valitettavasti kokea exäni kanssa.
"Tulkinta on odotusten summa" , näin sanotaan. Sä olet ehkä huono oman kokemushistoriasi johdosta arvioimaan objektiivisesti tätä aihetta kuin itse olen omista kokemuksistani johtuen.
Yrittäkää oikeasti saada tervettä järkeä nyt peliin. Tiedän että lapsensa näkee ylivertaisena, ainutlaatuisena olentona, se on biologisesti ihmiseen sisään rakennettu ominaisuus.
Siitäkin huolimatta, lapsen kuuluu kokea pettymyksiä, häpeää, rajoja, ja seurauksia rajojen ylittämisestä.
Älkää ylisuojelko lapsianne pilalle... Ne ratkaisut jotka tuntuvat ehkä oikeilta, helpoilta ja lasta suojaavilta, saattavat olla juuri niitä joilla viitoitatte jälkikasvunne elämän sinne synkille sivupoluille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Tuossa esimerkissäsi ei ole mitään järkeä. Jos olisit halunnut antaa edes jollain tavalla relevantin esimerkin, niin olisit voinut sanoa esim. että jos sinä olisit paiskonut miehesi tavaroita seinille, niin olisiko sinusta ok että miehesi paiskoisi sinun tavaroitasi seinälle?
Eihän tuossa alkuperäisessäkään aloituksessa lapsi rikkonut ap:n miehen tavaroita. Siihen on täysin sopiva vertaus.
Olen samaa mieltä kuin joku tuolla yllä. Aikuinen tekee itse asian x, jonka kieltää lapselta. Ei todellakaan ole johdonmukaista. Lapset eivät osaa välittömästi säädellä tunteitaan vaan tarvitsevat siihen aikuisen apua. Onkin vallan mainio esimerkki itse tehdä se kielletty asia.
Olen ollut koulutuksessa, jossa sanottiin loistavasti. Lapsi oppettelee kiukulla erilaisia asioita, rajojaan, tunteidensa säätelyä jne. Miksi siitä täytyy aikuisen hermostua (saati taantua lapsen tasolle), eihän kukaan suutu ja hermostu kävelemään opettelevalle lapsellekaan vaikka se kävely ei heti suju. Ihan yhtälailla nuo muut taidot vaatii harjoittelua. Se lapsi ei ilkeyttään huuda ja raivoa.
Toki silloin ollaan menty jo metsään, jos lapsi saa tahtonsa läpi huutamalla..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Klassinen kehäpäätelmä...
Teiltä "lapsilla ja aikuisilla samat säännöt"-kohkaajilta unohtuu aina se että lapset ja aikuiset ei voi olla tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Autoritäärinen ja hierarkinen malli on ainoa todistetusti toimiva toimintamalli, riippumatta siitä puhutaanko mikro vai makropopulaatioista. Vaihtoehtoinen malli tunnetaan nimellä ANARKIA, ja tuskin kukaan tosissaan tuota väittää tavoittelemisen arvoiseksi...
Myös väite siitä että kaikki tilanteet pitää pystyä ratkaisemaan sivistyneesti, on odotuksena mahdoton ja kelvoton, kahdestakin eri syystä:
1) Lapsi ei ole riittävän tunnekypsä vastaanottamaan rationaalista perustelua, ollessaan itse tunteen palossa. --> Joskus on mentävä sinne samalle tasolle että viesti menee perille.
2) Mikäli mikään lapsen tekemä tempaus ei aiheuta minkäänlaista TUNNEreaktiota kotona,
lapselle ei kehity normaali tunnekontrolli, vaan hän käyttäytyy kuin villieläin myös muissa
ympäristöissä.
Tänä lapsen yksilönvapautta ihannoivana aikakautena (koulujenkin auktoriteettiasema rapautunut jo aikoja sitten), valitettavan moni lapsi löytää ne yhteisön rajat vasta siinä vaiheessa, kun elämä jo sellaisella jengalla että touhuun puuttuu Poliisi... tässä kohtaa se toki monella on jo myöhäistä, "vanha koira kun ei istumaan opi"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Klassinen kehäpäätelmä...
Teiltä "lapsilla ja aikuisilla samat säännöt"-kohkaajilta unohtuu aina se että lapset ja aikuiset ei voi olla tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Autoritäärinen ja hierarkinen malli on ainoa todistetusti toimiva toimintamalli, riippumatta siitä puhutaanko mikro vai makropopulaatioista. Vaihtoehtoinen malli tunnetaan nimellä ANARKIA, ja tuskin kukaan tosissaan tuota väittää tavoittelemisen arvoiseksi...Myös väite siitä että kaikki tilanteet pitää pystyä ratkaisemaan sivistyneesti, on odotuksena mahdoton ja kelvoton, kahdestakin eri syystä:
1) Lapsi ei ole riittävän tunnekypsä vastaanottamaan rationaalista perustelua, ollessaan itse tunteen palossa. --> Joskus on mentävä sinne samalle tasolle että viesti menee perille.
2) Mikäli mikään lapsen tekemä tempaus ei aiheuta minkäänlaista TUNNEreaktiota kotona,
lapselle ei kehity normaali tunnekontrolli, vaan hän käyttäytyy kuin villieläin myös muissa
ympäristöissä.Tänä lapsen yksilönvapautta ihannoivana aikakautena (koulujenkin auktoriteettiasema rapautunut jo aikoja sitten), valitettavan moni lapsi löytää ne yhteisön rajat vasta siinä vaiheessa, kun elämä jo sellaisella jengalla että touhuun puuttuu Poliisi... tässä kohtaa se toki monella on jo myöhäistä, "vanha koira kun ei istumaan opi"
Tottakai uhmaikä raivarit herättää minussa tunnereaktioita. Minun täytyy olla vaan se tilanteen pomo ja pysyä rauhallisena ja määrätietoisena, eikä alkaa riehumaan. Niin ja en todellakaan estä isää kasvattamasta, pikemmin hän tekee mitä tykkää, esim. tarjoaa karkkia ja herkkua ja tekee syömisestä vaikeaa.
Mikä sinun ongelmasi oikein on? Puhut ensinnäkin aikuisesta lapsesta ja teidän tekemistä kasvatusvirheistänne.Teidän aikaan on ollut ihan erilainen tyyli kasvattaa ja siitä on tultu eteenpäin ja syystäkin.Nyt ei puhuta aikuisesta lapsesta vaan päiväkoti-ikäisestä.
Ap
En lukenut viimeisimpiä kommentteja, mutta kai tämä riippuu lapsesta. Itse ainakin oppisin että apua ei kannata pyytää :D Vähän myös tyhmää lähteä rikkomaan tavaroita heti ensimmäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Tuossa esimerkissäsi ei ole mitään järkeä. Jos olisit halunnut antaa edes jollain tavalla relevantin esimerkin, niin olisit voinut sanoa esim. että jos sinä olisit paiskonut miehesi tavaroita seinille, niin olisiko sinusta ok että miehesi paiskoisi sinun tavaroitasi seinälle?
Eihän tuossa alkuperäisessäkään aloituksessa lapsi rikkonut ap:n miehen tavaroita. Siihen on täysin sopiva vertaus.
Olen samaa mieltä kuin joku tuolla yllä. Aikuinen tekee itse asian x, jonka kieltää lapselta. Ei todellakaan ole johdonmukaista. Lapset eivät osaa välittömästi säädellä tunteitaan vaan tarvitsevat siihen aikuisen apua. Onkin vallan mainio esimerkki itse tehdä se kielletty asia.
Olen ollut koulutuksessa, jossa sanottiin loistavasti. Lapsi oppettelee kiukulla erilaisia asioita, rajojaan, tunteidensa säätelyä jne. Miksi siitä täytyy aikuisen hermostua (saati taantua lapsen tasolle), eihän kukaan suutu ja hermostu kävelemään opettelevalle lapsellekaan vaikka se kävely ei heti suju. Ihan yhtälailla nuo muut taidot vaatii harjoittelua. Se lapsi ei ilkeyttään huuda ja raivoa.
Toki silloin ollaan menty jo metsään, jos lapsi saa tahtonsa läpi huutamalla..
"...Aikuinen tekee itse asian x, jonka kieltää lapselta. Ei todellakaan ole johdonmukaista..."
NEGATIVE. Siis päinvastoin, on todellakin johdonmukaista, ainakin jos halutaan lapsen jo varhaisessa vaiheessa ymmärtävän, että maailma on pullollaan asioita, joihin vain aikuisilla on oikeus. (esim. alkoholi, tupakka, autolla ajaminen...)
Uhmaikä on kasvun kaarella ensimmäinen, ja tietyn koulukunnan mukaan viimeinen kehitysvaihe, jossa lapsen käyttäytymistä voi ohjata haluttuun suuntaan.
Lapsen vaan pitää oppia ensin KESTÄMÄÄN se pettymys ettei hän saakaan tehdä kaikkia asioita mitä aikuiset, ja heti seuraavaksi HYVÄKSYMÄÄN tämä tosiasia.
Mikäli tämä kasvuvaihe epäonnistuu syystä tai toisesta, metsään meni ja yhä kasvavia ongelmia tiedossa, "korjausliikkeitä" kun ei pysty myöhemmissä kasvuvaiheissa enää tekemään
--> uhmaikä "jää päälle"
Lapsi kasvaessaan löytää yhä uusia keinoja saada ja saavuttaa haluamansa asiat, ensin salaa siinä vaiheessa kun vielä kielletään, ja loppujen lopuksi jopa väkivalloin, jos ruvetaan estämään.
Ja karistetaan tämäkin harhaluulo tässä samalla: "Vain fyysistä väkivaltaa itse kokenut käyttää sitä itse"
NEGATIVE. Olen läheltä nähnyt todella vaarallisia tilanteita, jossa huonolla tunnekontrollilla varustettu esi-teini ottaa fyysisen väkivallan keinovalikoimaansa, kun verbaaliset kyvyt loppuu kesken...
Kyseinen nuori ei ole missään elämänsä vaiheessa joutunut minkäänlaisen fyysisen väkivallan kohteeksi itse.
Vierailija kirjoitti:
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Klassinen kehäpäätelmä...
Teiltä "lapsilla ja aikuisilla samat säännöt"-kohkaajilta unohtuu aina se että lapset ja aikuiset ei voi olla tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Autoritäärinen ja hierarkinen malli on ainoa todistetusti toimiva toimintamalli, riippumatta siitä puhutaanko mikro vai makropopulaatioista. Vaihtoehtoinen malli tunnetaan nimellä ANARKIA, ja tuskin kukaan tosissaan tuota väittää tavoittelemisen arvoiseksi...Myös väite siitä että kaikki tilanteet pitää pystyä ratkaisemaan sivistyneesti, on odotuksena mahdoton ja kelvoton, kahdestakin eri syystä:
1) Lapsi ei ole riittävän tunnekypsä vastaanottamaan rationaalista perustelua, ollessaan itse tunteen palossa. --> Joskus on mentävä sinne samalle tasolle että viesti menee perille.
2) Mikäli mikään lapsen tekemä tempaus ei aiheuta minkäänlaista TUNNEreaktiota kotona,
lapselle ei kehity normaali tunnekontrolli, vaan hän käyttäytyy kuin villieläin myös muissa
ympäristöissä.Tänä lapsen yksilönvapautta ihannoivana aikakautena (koulujenkin auktoriteettiasema rapautunut jo aikoja sitten), valitettavan moni lapsi löytää ne yhteisön rajat vasta siinä vaiheessa, kun elämä jo sellaisella jengalla että touhuun puuttuu Poliisi... tässä kohtaa se toki monella on jo myöhäistä, "vanha koira kun ei istumaan opi"
Tottakai uhmaikä raivarit herättää minussa tunnereaktioita. Minun täytyy olla vaan se tilanteen pomo ja pysyä rauhallisena ja määrätietoisena, eikä alkaa riehumaan. Niin ja en todellakaan estä isää kasvattamasta, pikemmin hän tekee mitä tykkää, esim. tarjoaa karkkia ja herkkua ja tekee syömisestä vaikeaa.
Mikä sinun ongelmasi oikein on? Puhut ensinnäkin aikuisesta lapsesta ja teidän tekemistä kasvatusvirheistänne.Teidän aikaan on ollut ihan erilainen tyyli kasvattaa ja siitä on tultu eteenpäin ja syystäkin.Nyt ei puhuta aikuisesta lapsesta vaan päiväkoti-ikäisestä.Ap
Ei mulla mitään ongelmaa ole, enää...
Mutta sulla ja sun perheellä on kohta, mikäli pidät jääräpäisesti kiinni omasta kannastasi ("mieheni on HIRVIÖ... lapsi PELKÄÄ") , ja demonisoit miestäsi ja kyseenalaistat hänen rooliaan lapsesi silmien edessä.
Ole lapsellesi KASVATTAJA, älä KAVERI.
Sun velvollisuutesi on nimenomaan ottaa tuo ensiksi mainittu rooli lapsesi elämässä,
ne kaverit se kyllä löytää sitten itse päiväkodista.
Lue nyt ajatuksella läpi nuo kaikki kirjoittamani postaukset, ja yritä ammentaa niistä vähän perspektiiviä.
Ihan kaikkea ei tarvitse copy-pastella siirtää omaan kasvatustyöhösi, mutta jos löydät edes muutaman asian, joissa ET halua mennä samalla tavalla metsään, maksaa vaivan edes harkita, eikös?
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Klassinen kehäpäätelmä...
Teiltä "lapsilla ja aikuisilla samat säännöt"-kohkaajilta unohtuu aina se että lapset ja aikuiset ei voi olla tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Autoritäärinen ja hierarkinen malli on ainoa todistetusti toimiva toimintamalli, riippumatta siitä puhutaanko mikro vai makropopulaatioista. Vaihtoehtoinen malli tunnetaan nimellä ANARKIA, ja tuskin kukaan tosissaan tuota väittää tavoittelemisen arvoiseksi...Myös väite siitä että kaikki tilanteet pitää pystyä ratkaisemaan sivistyneesti, on odotuksena mahdoton ja kelvoton, kahdestakin eri syystä:
1) Lapsi ei ole riittävän tunnekypsä vastaanottamaan rationaalista perustelua, ollessaan itse tunteen palossa. --> Joskus on mentävä sinne samalle tasolle että viesti menee perille.
2) Mikäli mikään lapsen tekemä tempaus ei aiheuta minkäänlaista TUNNEreaktiota kotona,
lapselle ei kehity normaali tunnekontrolli, vaan hän käyttäytyy kuin villieläin myös muissa
ympäristöissä.Tänä lapsen yksilönvapautta ihannoivana aikakautena (koulujenkin auktoriteettiasema rapautunut jo aikoja sitten), valitettavan moni lapsi löytää ne yhteisön rajat vasta siinä vaiheessa, kun elämä jo sellaisella jengalla että touhuun puuttuu Poliisi... tässä kohtaa se toki monella on jo myöhäistä, "vanha koira kun ei istumaan opi"
Tottakai uhmaikä raivarit herättää minussa tunnereaktioita. Minun täytyy olla vaan se tilanteen pomo ja pysyä rauhallisena ja määrätietoisena, eikä alkaa riehumaan. Niin ja en todellakaan estä isää kasvattamasta, pikemmin hän tekee mitä tykkää, esim. tarjoaa karkkia ja herkkua ja tekee syömisestä vaikeaa.
Mikä sinun ongelmasi oikein on? Puhut ensinnäkin aikuisesta lapsesta ja teidän tekemistä kasvatusvirheistänne.Teidän aikaan on ollut ihan erilainen tyyli kasvattaa ja siitä on tultu eteenpäin ja syystäkin.Nyt ei puhuta aikuisesta lapsesta vaan päiväkoti-ikäisestä.Ap
Ei mulla mitään ongelmaa ole, enää...
Mutta sulla ja sun perheellä on kohta, mikäli pidät jääräpäisesti kiinni omasta kannastasi ("mieheni on HIRVIÖ... lapsi PELKÄÄ") , ja demonisoit miestäsi ja kyseenalaistat hänen rooliaan lapsesi silmien edessä.Ole lapsellesi KASVATTAJA, älä KAVERI.
Sun velvollisuutesi on nimenomaan ottaa tuo ensiksi mainittu rooli lapsesi elämässä,
ne kaverit se kyllä löytää sitten itse päiväkodista.Lue nyt ajatuksella läpi nuo kaikki kirjoittamani postaukset, ja yritä ammentaa niistä vähän perspektiiviä.
Ihan kaikkea ei tarvitse copy-pastella siirtää omaan kasvatustyöhösi, mutta jos löydät edes muutaman asian, joissa ET halua mennä samalla tavalla metsään, maksaa vaivan edes harkita, eikös?
Etkö ymmärrä lukemaasi? Minä olen juuri se KASVATTAJA ja mieheni on lapsen kaveri, koska ei ota vastuuta. En hauku tietenkään lapseni isää lapselleni.
Ap
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miesvaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä olisi tekemisissä äitini kanssa, joka olisi repinyt pään irti lempinukeltani tai hävittänyt tärkeät tavarani, koska en olisi siivonnut juuri sillä hetkellä kun hän määrää. Onneksi meillä osattiin käsitellä lapsen uhmaa ja muitakin tunteita paljon kypsemmällä tavalla. Monella vanhemmalla valta-asema nousee päähän ja lasta alistetaan ja "kasvatetaan" nöyryyttävillä tavoilla. Nopeita tapoja "kasvattaa" on rikkoa ja hävittää lapsen rakkaat tavarat, kun lapsi ei käyttäydy toivotulla tavalla. Terveempiä aikuisia kasvaa kasvatuksella, jossa lasta arvostetaan ja ymmärretään, nöyryyttämisen sijaan.
No siinä tapauksessa sinä itse et vaikuta kovin henkisesti tasapainoiselta. Minun äitini on tehnyt monia asioita joita minä en ehkä tekisi ja minä olen tehnyt monia asioita, joita äitini ei ikinä tekisi. Minulta on viety lapsena oikeuksia, leluja ym. kun olen varoituksen jälkeen jatkanut huonoa käytöstä. Olen kerran jopa saanut tukkapöllyä kerran. Koskaan en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu väärin. Meillä oli erittäin rakastava perhe ja molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa että saimme aina parasta. Ja toki rankaisivat silloin kun oli tarvetta. Se, että lapselle asetetaan rajat ei poissulje sitä että lasta arvostetaan ja ymmärretään. Rajat ja seuraamukset eivät ole nöyryyttämistä.
Eli jos sinulla on huono päivä ja purat sen mieheesi, on täysin ok että hän repii rikki lempi mekkosi tai heittää puhelimesi seinään?
Klassinen kehäpäätelmä...
Teiltä "lapsilla ja aikuisilla samat säännöt"-kohkaajilta unohtuu aina se että lapset ja aikuiset ei voi olla tasavertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Autoritäärinen ja hierarkinen malli on ainoa todistetusti toimiva toimintamalli, riippumatta siitä puhutaanko mikro vai makropopulaatioista. Vaihtoehtoinen malli tunnetaan nimellä ANARKIA, ja tuskin kukaan tosissaan tuota väittää tavoittelemisen arvoiseksi...Myös väite siitä että kaikki tilanteet pitää pystyä ratkaisemaan sivistyneesti, on odotuksena mahdoton ja kelvoton, kahdestakin eri syystä:
1) Lapsi ei ole riittävän tunnekypsä vastaanottamaan rationaalista perustelua, ollessaan itse tunteen palossa. --> Joskus on mentävä sinne samalle tasolle että viesti menee perille.
2) Mikäli mikään lapsen tekemä tempaus ei aiheuta minkäänlaista TUNNEreaktiota kotona,
lapselle ei kehity normaali tunnekontrolli, vaan hän käyttäytyy kuin villieläin myös muissa
ympäristöissä.Tänä lapsen yksilönvapautta ihannoivana aikakautena (koulujenkin auktoriteettiasema rapautunut jo aikoja sitten), valitettavan moni lapsi löytää ne yhteisön rajat vasta siinä vaiheessa, kun elämä jo sellaisella jengalla että touhuun puuttuu Poliisi... tässä kohtaa se toki monella on jo myöhäistä, "vanha koira kun ei istumaan opi"
Tottakai uhmaikä raivarit herättää minussa tunnereaktioita. Minun täytyy olla vaan se tilanteen pomo ja pysyä rauhallisena ja määrätietoisena, eikä alkaa riehumaan. Niin ja en todellakaan estä isää kasvattamasta, pikemmin hän tekee mitä tykkää, esim. tarjoaa karkkia ja herkkua ja tekee syömisestä vaikeaa.
Mikä sinun ongelmasi oikein on? Puhut ensinnäkin aikuisesta lapsesta ja teidän tekemistä kasvatusvirheistänne.Teidän aikaan on ollut ihan erilainen tyyli kasvattaa ja siitä on tultu eteenpäin ja syystäkin.Nyt ei puhuta aikuisesta lapsesta vaan päiväkoti-ikäisestä.Ap
Ei mulla mitään ongelmaa ole, enää...
Mutta sulla ja sun perheellä on kohta, mikäli pidät jääräpäisesti kiinni omasta kannastasi ("mieheni on HIRVIÖ... lapsi PELKÄÄ") , ja demonisoit miestäsi ja kyseenalaistat hänen rooliaan lapsesi silmien edessä.Ole lapsellesi KASVATTAJA, älä KAVERI.
Sun velvollisuutesi on nimenomaan ottaa tuo ensiksi mainittu rooli lapsesi elämässä,
ne kaverit se kyllä löytää sitten itse päiväkodista.Lue nyt ajatuksella läpi nuo kaikki kirjoittamani postaukset, ja yritä ammentaa niistä vähän perspektiiviä.
Ihan kaikkea ei tarvitse copy-pastella siirtää omaan kasvatustyöhösi, mutta jos löydät edes muutaman asian, joissa ET halua mennä samalla tavalla metsään, maksaa vaivan edes harkita, eikös?
p.s vaikutat joltain miesasiamieheltä, koska jankutat vaan minun vastuuttomuudestani, en ymmärrä miten saat asian käännettyä niin? Se, että mieheni on sukupuoleltaan mies ei tee hänestä automaattisesti parempaa kasvattajaa.
Niin ja onko nää jotain Jordan Peterson mantroja? Tietääkö kukaan? Ihmeellistä tekstiä.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Silloin saisit samantien lujempaa takaisin.