Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

746: Toivottavasti saisit vielä elämässäsi toimivaa apua tuohon. Todella surullista. 

746 jatkaa. Olen puhunut miehelleni ja anopilleni, molemmat nauravat ja sanovat, että älä viitsi höpöttää tuollaista. Otat itseäsi niskasta kiinni ja teet sen asian, mitä stressaat. Niin meillä muillakin on vaikeita päiviä tai työstressiä, eikä me tehdä asioista noin vaikeita.

Kokemukseni on, että hyvin harva jos kukaan sellainen, joka ei ole itse kokenut vastaavaa, ymmärtäisi mistä on kyse. Minun luullaan teeskentelevän, laiskottelevan ja esittävän teini-ikäistä jos dissosioin ja kerron meneväni vaikka hetkeksi kävelylle rauhoittumaan. En puhu heille koskaan diagnooseista, vaan että minun on päästävä välillä hetkeksi hengähtämään ja keräämään itseni. Se on minusta suuri saavutus että tunnistan kun epätodellisuus lähestyy, ja usein onnistun sen katkaisemaan maadoittamalla itseni fyysisesti vaikka istumalla metsässä.  Nuorena saatoin itkeä ääneti kauhusta kankeana ja kokea miten katoan elämästä. On kauhean kivuliasta miten läheiset eivät usko minun todella tuntevan näin. Anoppi yritti monta vuotta että minun pitää antaa anteeksi äidille ja sopia asiat, koska hän on mun äiti. Antaa anteeksi enon se ksileluna olemiset, ne yöt kun nukuin metsässä häntä paossa kun uhkasi tappaa. Kun onhan se sentään äiti!

Vierailija kirjoitti:

746 jatkaa. Olen puhunut miehelleni ja anopilleni, molemmat nauravat ja sanovat, että älä viitsi höpöttää tuollaista. Otat itseäsi niskasta kiinni ja teet sen asian, mitä stressaat. Niin meillä muillakin on vaikeita päiviä tai työstressiä, eikä me tehdä asioista noin vaikeita.

Kokemukseni on, että hyvin harva jos kukaan sellainen, joka ei ole itse kokenut vastaavaa, ymmärtäisi mistä on kyse. Minun luullaan teeskentelevän, laiskottelevan ja esittävän teini-ikäistä jos dissosioin ja kerron meneväni vaikka hetkeksi kävelylle rauhoittumaan. En puhu heille koskaan diagnooseista, vaan että minun on päästävä välillä hetkeksi hengähtämään ja keräämään itseni. Se on minusta suuri saavutus että tunnistan kun epätodellisuus lähestyy, ja usein onnistun sen katkaisemaan maadoittamalla itseni fyysisesti vaikka istumalla metsässä.  Nuorena saatoin itkeä ääneti kauhusta kankeana ja kokea miten katoan elämästä. On kauhean kivuliasta miten läheiset eivät usko minun todella tuntevan näin. Anoppi yritti monta vuotta että minun pitää antaa anteeksi äidille ja sopia asiat, koska hän on mun äiti. Antaa anteeksi enon se ksileluna olemiset, ne yöt kun nukuin metsässä häntä paossa kun uhkasi tappaa. Kun onhan se sentään äiti!

Minä olen ollut tekemisissä kahden ihmisen kanssa, jotka ovat kokeneet vastaavia asioita kuin minä ja ovat oireilleet niiden takia psyykkisesti pahasti. Toinen yritti useamman kerran itsemurhaa ja päätyi niiden jälkeen useamman vuoden kestäneeseen hoitoon tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden takia. Toinen ei ollut missään vaiheessa kunnolla hoidon piirissä ja teki itsestään kerralla lopun (itsemurha-ajatuksia oli ollut kuulemma jo nuoresta asti).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?

En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä".  Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin. 

Olet kaivanut itse itsellesi tuon kuopan jättämällä hakematta apua ongelmiisi.

Apua ei tunnu saavan, vaikka kuinka hakisi. Vuodet vierii ja oot jonossa, lähete on hävinnyt, lähete on hylätty, olet koneeseen kadonnut. Minäkin olen aktiivisesti hakenut apua jo kolme vuotta, enkä oo edennyt vieläkään asiantuntevan terapian äärelle. Vuosia kestänyt keskivaikea masennus, krooninen loppuiän kipusairaus, traumaattinen lapsuus ja nuoruus, aikuisiän trauman aiheuttaneet kokemukset.. ihmistä pyöritetään paperilla ja jätetään täysin oman onnensa nojaan.

Sinulla on kaikki nuo diagnoosit, eli olet tavannut psykiatrin. Mitä hoitoosi kuuluu lääkärikertojen välillä? Vähintäänhän uusit luultavasti jotain reseptiä, mutta tapaatko miten usein mielenterveyshoitajaa?

Oon käynyt pariin otteeseen tkssa, siitä edennyt psyk.sairaanhoitajalle, saanut lähetteen psykiatrille, se hylättiin, päässyt kipupolin kautta tapaamaan psykiatrin ja psykologin, saanut uuden lähetteen joka meni läpi, tavannut kerran psykiatrin (alkuhaastattelu) puoli vuotta sitten ja sen jälkeen on aikoja siirrelty ja peruttu useaan otteeseen. Tähän kaikkeen on mennyt yli kolme vuotta aikaa, joten joo, ei todellakaan ole helppoa päästä hoidon piiriin. Oman kunnan psykologi suositteli terapiaa, mutta sillä ei ole hoidon kannalta ollut mitään merkitystä. Asiat etenee liian hitaasti ja sitten sen pakon edessä hyväksyt, että jäät aina ilman hoitoa ja tulevaisuus on musta.

Itsesäälikokoontujat taas vauhdissa. Ihan sattumaa tottakai kaikki on. No teillä on, kun teille oman elämän rakentaminen on outo ajatus, te vaan odottelette että tulee joku maaginen ystävä korjaamaan mielisairautenne. Jatkakaa rypemistä vaan, olette saaneet ihan sen minkä ansaitsette, kun ette kerran mitään ole oppineet vaikeuksistanne..

746, en tiedä auttaisivatko Anita Moorjanin videot sinua, jos osaat englantia. Löytyy Facebookista ja Youtubesta. Kirjoja on suomeksi kaksi.

Minulla on samanlaisia häiriöitä, muistaakseni kirjoitin tänne siitä, miten en tunnista itseäni kuvista enkä peilistä. Minulla on myös sama tunne, että on sielu ja sitten tämä maallinen keho, joka en ole minä. Minulla oli jo lapsena haastavaa kokea olevani keho.

En edelleenkään keski-ikäisenä tunnista kehoani, mutta opettelen kovasti. Koska synnyin tytöksi, se oli jumalaton häpeä, ja olen joutunut opettelemaan mitä on naiseus, feminiinisyys jne. Että on OK olla nainen, ja olla sitä itselleen sopivalla tavalla. Olen edelleen, kenties opitun mallin takia, enemmän maskuliininen kuin feminiininen monissa asioissa. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?

Etkö osaa lukea? Siksi kun täällä joku syyttää lapsuutta skitsofreniasta, ja väittää että ystävyys parantaisi hänen skitsofreniansa. Ellet tiennyt, skitsofrenia on kaksisuuntaisen vanha nimi.

Agressiivista porukkaa täällä.

Vierailija kirjoitti:

746 jatkaa. Olen puhunut miehelleni ja anopilleni, molemmat nauravat ja sanovat, että älä viitsi höpöttää tuollaista. Otat itseäsi niskasta kiinni ja teet sen asian, mitä stressaat. Niin meillä muillakin on vaikeita päiviä tai työstressiä, eikä me tehdä asioista noin vaikeita.

Kokemukseni on, että hyvin harva jos kukaan sellainen, joka ei ole itse kokenut vastaavaa, ymmärtäisi mistä on kyse. Minun luullaan teeskentelevän, laiskottelevan ja esittävän teini-ikäistä jos dissosioin ja kerron meneväni vaikka hetkeksi kävelylle rauhoittumaan. En puhu heille koskaan diagnooseista, vaan että minun on päästävä välillä hetkeksi hengähtämään ja keräämään itseni. Se on minusta suuri saavutus että tunnistan kun epätodellisuus lähestyy, ja usein onnistun sen katkaisemaan maadoittamalla itseni fyysisesti vaikka istumalla metsässä.  Nuorena saatoin itkeä ääneti kauhusta kankeana ja kokea miten katoan elämästä. On kauhean kivuliasta miten läheiset eivät usko minun todella tuntevan näin. Anoppi yritti monta vuotta että minun pitää antaa anteeksi äidille ja sopia asiat, koska hän on mun äiti. Antaa anteeksi enon se ksileluna olemiset, ne yöt kun nukuin metsässä häntä paossa kun uhkasi tappaa. Kun onhan se sentään äiti!

Anteeksi, että sanon näin julmasti mutta oletko varma, että tuossa ympäristössä pystyt tervehtymään? Olen sinua vanhempi, nelikymppinen lapseton ja sinkkuna elävä nainen. En sinkku siksi, että minä erityisesti viihtyisin yksin tai että minulle ei olisi ollut tarjolla välittäviä miehiä. Mutta kun se välittäminen ei oikein riitä. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että todella harva pystyy ymmärtämään tunnekylmässä perheessä kasvanutta. Melkeinpä pitäisi olla joku saman kokenut tai sitten vain hyvin monipuolisesti ja eri kantilta asioita pohtiva ihminen.

Tarkoitan nyt sitä, että miehesi ja anoppisi reaktiot eivät tee sinulle hyvää. Voin vain kuvitella sen kauhun määrää, joka tulee ensin jostakin triggeristä ja jota vielä voimistaa se, että lähipiiri syyttää ylireagoinnista ja vähän ehkä huvittuneestikin naureskelee. Koetko oikeasti tulevasi kohdatuksi heidän seurassaan muuna, kuin ihmisen kuorena?

Sinuna minä yrittäisin hakeutua Kelan kustantamaan psykoterapiaan, mikäli rahatilanteesi ei anna myöten yksityisellä terapeutilla käymistä. Olen itse todennut julkiselta puolelta saatavan avun vastaavassa tilanteessa täysin riittämättömäksi (yleensä tarjolla psykiatristen sairaanhoitajien vastaanottoaikoja ja yleensä psykiatristen sairaanhoitajie pätevyys ei näin vakavissa ongelmissa auta). Löytämällä sopivan terapeutin saisit arkeesi edes yhden ihmisen, joka haluaisi auttaa sinua ongelmassasi.

En tarkoita, että sinun pitäisi pakata kassisi ja jättää perheesi. Toivoisin, että pysähtyisit kuitenkin miettimään omaa parisuhdettasi. Saatko siitä oikeasti jotakin tunnetasolla? Saako vain se "kuoresi" suhteesta jotakin? Minusta sinun pitäisi ainakin yrittää löytää rinnallesi ihminen, joka näkee myös sen kuoresi alle eikä ainakaan yritä vetää sitä kuorta yhä tiukemmin päällesi.

Vierailija kirjoitti:

Itsesäälikokoontujat taas vauhdissa. Ihan sattumaa tottakai kaikki on. No teillä on, kun teille oman elämän rakentaminen on outo ajatus, te vaan odottelette että tulee joku maaginen ystävä korjaamaan mielisairautenne. Jatkakaa rypemistä vaan, olette saaneet ihan sen minkä ansaitsette, kun ette kerran mitään ole oppineet vaikeuksistanne..

Pölöpölö

Monella vaikeasta lapsuudesta kärsineellä on pääosin käytössään kaksi moodia:

1. Yritetään esittää itselleen ja toisille hyväksyntää saadakseen etteivät menneet jutut tunnu enää missään.

2. Väsytään esittämään olevansa ok, jolloin menneisyyden tuska alkaa ns. läikkyä yli. Käytös muuttuu tällöin merkittävästi. Ihmiset vieroksuvat, jolloin pahimman mentyä palataan taas moodiin 1 ja sieltä taas moodiin 2... loputtomasti.

Sinällään luontevaa, koska traumatisoitumisen usein tarkoittaa persoonan jonkinlaista jakautumista osiin. Erilaisten kokemusten ja reagointitapojen yhdistäminen saman minäkuvan alle vaatii usein ammattilaisen tukea, jotta vaikeat tunteet pystyy kohtaamaan turvallisesti ja täysin sisäistämään miten kokemukset ovat persoonaan vaikuttaneet.

Vierailija kirjoitti:

Itsesäälikokoontujat taas vauhdissa. Ihan sattumaa tottakai kaikki on. No teillä on, kun teille oman elämän rakentaminen on outo ajatus, te vaan odottelette että tulee joku maaginen ystävä korjaamaan mielisairautenne. Jatkakaa rypemistä vaan, olette saaneet ihan sen minkä ansaitsette, kun ette kerran mitään ole oppineet vaikeuksistanne..

Mitä sinä olet oppinut siitä, että vanhempasi säännöllisesti pahoinpitelivät sinua lapsena? Vai etkö ole kokenut mitään tuollaista, kun ajattelet toisten ansaitsevan tuollaista osakseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?

Etkö osaa lukea? Siksi kun täällä joku syyttää lapsuutta skitsofreniasta, ja väittää että ystävyys parantaisi hänen skitsofreniansa. Ellet tiennyt, skitsofrenia on kaksisuuntaisen vanha nimi.

Agressiivista porukkaa täällä.

Ehkä sinä et osaa lukea tai sisäistää lukemaasi. Sitä paitsi luepa kaksisuuntaisen diagnoosiperusteista. Siinä sanotaan, että ihminen EI OLE kaksisuuntainen mikäli käytös tulee esille haastavissa ihmissuhteissa ja/tai stressaavassa elämäntilanteessa, koska silloin kyseessä on normaali reaktio. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?

Etkö osaa lukea? Siksi kun täällä joku syyttää lapsuutta skitsofreniasta, ja väittää että ystävyys parantaisi hänen skitsofreniansa. Ellet tiennyt, skitsofrenia on kaksisuuntaisen vanha nimi.

Agressiivista porukkaa täällä.

Onpa taas hyvin tiedot hanskassa. Juu ystävyys ei paranna skitsofreniaa niinkuin ei mikään muukaan (lääkkeet auttaa yleensä), siinä olet oikeassa. Kaksisuuntainen on kyllä entinen maanis-depressiivisyys, nykyään bipolaarisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.

Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.

Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.

Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.

Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?

Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.

Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.

Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.

Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä. 

Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.

Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?

Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.

Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.

Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.

Olen aina ollut kameleontti. Joskus jopa hämmästytän itseäni kuinka sujuvasti pystyn olemaan niin jonkun laitatien kulkijan kuin julkkismiljonäärin seurassa. Ja kuinka voin molempien seurassa tuntea oloni kotoisaksi?

Samoin helposti alan miellyttää ihmisiä, joilla ihan eri arvomaailma kuin itselläni. Sanotaan nyt vaikka, että joku on kauhea rasisti. Voin hyvin keskustella tällaisen ihmisen kanssa, eikä se ihminen edes huomaa että olen täysin eri mieltä hänen kanssaan. Saatan kauniisti ohimennen mainitakin että ajattelen hieman eri tavalla, mutta en osaa tai halua painottaa sitä mitenkään.

Olenkin elämäni aikana etenkin nuorempana ajautunut kaikenlaisiin porukoihin... Nyt elän melko tylsää perhe-elämää pääkaupunkiseudun lähiössä, joka ei sekään ole yhtään sellaista mistä nuorempana unelmoin tai haaveilin. Miehen haaveiden mukainen elämämme varmasti enemmän on. Ja kyllä välillä tuntuu siltä, että elämä jota elän ei ole minun ollenkaan, mutta en osaa siitä perääntyäkään tai muuttaa sitä.

Pelkään kuitenkin muutosta yli kaiken. Olen ollut lähes koko työikäni samassa työpaikassa. En vaan uskalla tai osaa vaihtaa työpaikkaa. En voisi kuvitellakaan avioeroa, vaikka aihetta varmaan olisi siihenkin ollut.

Minulla ei ole vastaavia kokemuksia, mutta kun luin ketjun, haluaisin sanoa, että olen todella pahoillani puolestanne. Jokaisen, jonka lapsuus on ollut paha, huono, hirveä. Noin ei olisi ikinä saanut käydä ja puolustuskyvyttömät lapset pitäisi olla aina suojeluksessa ja kokea turvaa. Olen pahoillani, hirveän surullista. Kiitos, että olette jakaneet tänne muistojanne ja kokemuksianne, ehkä vertaistuesta voisi olla edes jotain hyötyä. Hävettää myös noiden trollien puolesta, joita ketjuun on eksynyt - millainen ihminen tulee pätemään tai lyttäämään toisten lapsuudenkokemusten sekaan? Pitää olla pahasti vinksallaan, sama, kuin kiusaisi niitä lapsia. Tiedän, että tällä ei ole mitään merkitystä tai apua, mutta toivon sydämestäni jatkossa parempaa ja halaisin, jos voisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?

Etkö osaa lukea? Siksi kun täällä joku syyttää lapsuutta skitsofreniasta, ja väittää että ystävyys parantaisi hänen skitsofreniansa. Ellet tiennyt, skitsofrenia on kaksisuuntaisen vanha nimi.

Agressiivista porukkaa täällä.

Ehkä sinä et osaa lukea tai sisäistää lukemaasi. Sitä paitsi luepa kaksisuuntaisen diagnoosiperusteista. Siinä sanotaan, että ihminen EI OLE kaksisuuntainen mikäli käytös tulee esille haastavissa ihmissuhteissa ja/tai stressaavassa elämäntilanteessa, koska silloin kyseessä on normaali reaktio. 

Anteeksi, korjaan omaa kommenttiani, koska kirjoitin ajatellen epävakaata, koska ei tullut mieleenkään että kaksisuuntainen olisi jotenkin luonteenomainen oireilu tällaisista traumoista. Epävakaa käytös on, mutta mikäli sitä esiintyy vain painetilanteissa, kyseessä ei ole diagnoosi vaan reaktio. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.

Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.

Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.

Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.

Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?

Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.

Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.

Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.

Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä. 

Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.

Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?

Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.

Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.

Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.

Olen aina ollut kameleontti. Joskus jopa hämmästytän itseäni kuinka sujuvasti pystyn olemaan niin jonkun laitatien kulkijan kuin julkkismiljonäärin seurassa. Ja kuinka voin molempien seurassa tuntea oloni kotoisaksi?

Samoin helposti alan miellyttää ihmisiä, joilla ihan eri arvomaailma kuin itselläni. Sanotaan nyt vaikka, että joku on kauhea rasisti. Voin hyvin keskustella tällaisen ihmisen kanssa, eikä se ihminen edes huomaa että olen täysin eri mieltä hänen kanssaan. Saatan kauniisti ohimennen mainitakin että ajattelen hieman eri tavalla, mutta en osaa tai halua painottaa sitä mitenkään.

Olenkin elämäni aikana etenkin nuorempana ajautunut kaikenlaisiin porukoihin... Nyt elän melko tylsää perhe-elämää pääkaupunkiseudun lähiössä, joka ei sekään ole yhtään sellaista mistä nuorempana unelmoin tai haaveilin. Miehen haaveiden mukainen elämämme varmasti enemmän on. Ja kyllä välillä tuntuu siltä, että elämä jota elän ei ole minun ollenkaan, mutta en osaa siitä perääntyäkään tai muuttaa sitä.

Pelkään kuitenkin muutosta yli kaiken. Olen ollut lähes koko työikäni samassa työpaikassa. En vaan uskalla tai osaa vaihtaa työpaikkaa. En voisi kuvitellakaan avioeroa, vaikka aihetta varmaan olisi siihenkin ollut.

Usein turvaton lapsuus johtaa siihen, että ihmisestä tulee hyvin turvallisuushakuinen ja pelokas aikuinen. Itse en esimerkiksi koskaan olen juonut itseäni todella kovaan känniin, koska pelkään ajatusta siitä, että menettäisin kontrollin. En usko, että kukaan muu kuin minä pitää huolta minusta, vaan kaikki muut ihmiset ovat mielestäni jossain määrin potentiaalinen uhka minulle, joilta pitää tarvittaessa kyetä suojautumaan. Tällaiset ajatukset eivät käsittääkseni ole aivan tavanomaisia.

Minulla oli lapsuuden sellainen olo, että en ikään kuin ole niin oikea ja arvokas ihminen kuin muut. Tätä on vaikea selittää, mutta jotenkin kaikki asiat kuuluivat enemmän muille kuin minulle. Varmaan sukua tälle tunteelle, ettei ole olemassa. Muilla oli oikeaita asioita, elämäntapahtumia, juhlia ja juhlan aiheita. Minä ja perheeni oltiin vain sellaisia epäihmisiä. Muut näyttivät oikeilta ja heillä oli oikeat mahdolllisuudet. Jälkikäteen tiedän tämän johtuvan hieman oudosta, mutta luonteeltaan vahvasta ja ehdottomasta äidistäni. Kesti vuosia, että pääsin tästä tunteesta eroon. Tunnetta on vaikea kuvata, mutta hyvin vahva ja vallitseva se oli.

Ja niille, jotka täällä viittaavat, että me näin kokeneet olemme itsesäälijöitä ja tekosyiden etsijöitä, niin todennäköisesti maksan teidänkin elätyksen verojen kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.

Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.

Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.

Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.

Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?

Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.

Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.

Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.

Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä. 

Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.

Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?

Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.

Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.

Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.

Olen aina ollut kameleontti. Joskus jopa hämmästytän itseäni kuinka sujuvasti pystyn olemaan niin jonkun laitatien kulkijan kuin julkkismiljonäärin seurassa. Ja kuinka voin molempien seurassa tuntea oloni kotoisaksi?

Samoin helposti alan miellyttää ihmisiä, joilla ihan eri arvomaailma kuin itselläni. Sanotaan nyt vaikka, että joku on kauhea rasisti. Voin hyvin keskustella tällaisen ihmisen kanssa, eikä se ihminen edes huomaa että olen täysin eri mieltä hänen kanssaan. Saatan kauniisti ohimennen mainitakin että ajattelen hieman eri tavalla, mutta en osaa tai halua painottaa sitä mitenkään.

Olenkin elämäni aikana etenkin nuorempana ajautunut kaikenlaisiin porukoihin... Nyt elän melko tylsää perhe-elämää pääkaupunkiseudun lähiössä, joka ei sekään ole yhtään sellaista mistä nuorempana unelmoin tai haaveilin. Miehen haaveiden mukainen elämämme varmasti enemmän on. Ja kyllä välillä tuntuu siltä, että elämä jota elän ei ole minun ollenkaan, mutta en osaa siitä perääntyäkään tai muuttaa sitä.

Pelkään kuitenkin muutosta yli kaiken. Olen ollut lähes koko työikäni samassa työpaikassa. En vaan uskalla tai osaa vaihtaa työpaikkaa. En voisi kuvitellakaan avioeroa, vaikka aihetta varmaan olisi siihenkin ollut.

Usein turvaton lapsuus johtaa siihen, että ihmisestä tulee hyvin turvallisuushakuinen ja pelokas aikuinen. Itse en esimerkiksi koskaan olen juonut itseäni todella kovaan känniin, koska pelkään ajatusta siitä, että menettäisin kontrollin. En usko, että kukaan muu kuin minä pitää huolta minusta, vaan kaikki muut ihmiset ovat mielestäni jossain määrin potentiaalinen uhka minulle, joilta pitää tarvittaessa kyetä suojautumaan. Tällaiset ajatukset eivät käsittääkseni ole aivan tavanomaisia.

Minulla tämä ilmenee niin, että en juo kovaan humalaan, koska häpeäisin viikkoja sitä, jos olen käyttäytynyt jotenkin poikkeavasti muiden edessä. Morkkikset kaikesta ovat valtavia. Ulkoisesti en ole mikään ressukka vaan erittäin koulutettu ja kauniiksi kehuttu ihminen sekä hyvässä työssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.

Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.

Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.

Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.

Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?

Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.

Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.

Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.

Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä. 

Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.

Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?

Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.

Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.

Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.

Olen aina ollut kameleontti. Joskus jopa hämmästytän itseäni kuinka sujuvasti pystyn olemaan niin jonkun laitatien kulkijan kuin julkkismiljonäärin seurassa. Ja kuinka voin molempien seurassa tuntea oloni kotoisaksi?

Samoin helposti alan miellyttää ihmisiä, joilla ihan eri arvomaailma kuin itselläni. Sanotaan nyt vaikka, että joku on kauhea rasisti. Voin hyvin keskustella tällaisen ihmisen kanssa, eikä se ihminen edes huomaa että olen täysin eri mieltä hänen kanssaan. Saatan kauniisti ohimennen mainitakin että ajattelen hieman eri tavalla, mutta en osaa tai halua painottaa sitä mitenkään.

Olenkin elämäni aikana etenkin nuorempana ajautunut kaikenlaisiin porukoihin... Nyt elän melko tylsää perhe-elämää pääkaupunkiseudun lähiössä, joka ei sekään ole yhtään sellaista mistä nuorempana unelmoin tai haaveilin. Miehen haaveiden mukainen elämämme varmasti enemmän on. Ja kyllä välillä tuntuu siltä, että elämä jota elän ei ole minun ollenkaan, mutta en osaa siitä perääntyäkään tai muuttaa sitä.

Pelkään kuitenkin muutosta yli kaiken. Olen ollut lähes koko työikäni samassa työpaikassa. En vaan uskalla tai osaa vaihtaa työpaikkaa. En voisi kuvitellakaan avioeroa, vaikka aihetta varmaan olisi siihenkin ollut.

Minussa on tätä samaa. Olen myös juuri niitä, jotka saattavat kehtaamattomuuttaan päätyä tekemään vaikka mitä, mitä ei oikeasti halua. Olin myös eron suhteen noin ajatteleva, mutta sitten eräs tapaus ikään kuin pakotti eroon. Jotenkin ihmeen kautta sain voimaa viedä prosessin pakon edessä läpi ja se oli paras päätös ikinä. Tästä selviydyttyäni olen oppinut myös ilmaisemaan selkeästi omat tahtoni ja toiveeni. Elämä on helpottunut kummasti. Tämä muutos tapahtui noin 40 -vuotiaana.