Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
Juuri tämänlainen 'vahvempi' minä tulee aina esiin minussa, kun koen jotain ahdistavaa tai tulen kohdelluksi väärin/alistavasti jossain tilanteessa. Se pahispuoleni ikäänkuin yrittää puolustaa sitä heikkoa alkuminää. Joskus vain tätä vahvempaa ei näy ei kuulu, silloin vajoaa johonkin sellaiseen heijaavaan muna-asentoon ja tuntee itsensä loputtoman yksinäiseksi. Lapsena tämä 'sivuminä' kehittyi ja tulee yleensä aina avuksi .En muista koska olen sen luonut.
Olen jollain tavalla niin tottunut siihen, että jään yksin, joten aikuisena minun saattaa olla vaikea ottaa puolison rauhoittelua vastaan. Ja jos puoliso ei olekaan valmis tulemaan rauhoittelemaan minua ollessani hätääntynyt, niin minulla nousee päälle valtava raivo. Tuntuu siltä kuin siihen raivon tunteeseen olisivat kiteytyneet kaikki aiemmatkin kokemani pettymykset ihmisiin. Omassa sisäisessä maailmassani koen, että tulen olemaan täysin yksin hylättynä elämäni loppuun asti. Helposti liu'un tähän sisäiseen maailmaan aina takaisin kokiessani pettymyksiä. Yleensä ihmiset eivät tällöin voi käsittää miksi reagointitapani ovat niin voimakkaat, vaikka aivan hetki sitten olin aivan tavallinen aikuinen itseni. Nyt vain sitä aikuista ei olekaan enää paikalla, vaan siinä on ainoastaan hätääntynyt lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Tuo on vain yksi keino selviytyä, ei ainoa. Minulla on vanhempieni aiheuttamia traumoja, mutta silti olen heidän kanssaan tekemisissä. En jatkuvasti, mutta säännöllisesti. Teini-ikäisenä annoin heille ensimmäisen kerran anteeksi etteivät pystyneet tarjoamaan ehjää lapsuutta, enkä tottapuhuen vieläkään odota heiltä paljoa. Yrittivät parhaansa, voiko keneltäkään muuta vaatia? Ovat viisastuneet toki sitten lapsuuteni, ihmisellä on luonnollinen taipumus kasvaa, ensin fyysisesti, myöhemmin henkisesti, vaikka kaikki eivät täyttä potentiaaliaan tulekaan käyttäneeksi. Äitini kertoi tunnustaneensa isälle, ettei tiedä miten ovat onnistuneet kasvattamaan minusta tällaisen kuin olen. Todellisuudessa olen kasvattanut itse itseni, kun heidän tarjoamat roolinsa olivat niin vinksallaan. Tätä en tietenkään heille ääneen sano. Tunnistan itsestäni, että suhtaudun heihin kuin olisivat lapsia ja kun vietämme aikaa yhdessä, yritän olla taantumatta niihin tunnelmiin jotka heille ovat arkea. Olen se aikuinen jota heistä ei minulle ollut. Lapseni on heihin vähemmän yhteydessä kuin minä, olen pitänyt siitä huolen. Näkevät lapsenlastaan kuitenkin ja kerron heille lapsen vaiheista ja höpötyksistä. Jotkut kipeät asiat jotka ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, päättyvät minuun. Minä siirrän jotain muuta ikävää lapselleni, toivon mukaan vähemmän kuin edellinen polvi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
En tarkoittanut mitään vuodattamista. Sinä et ole kokenut samoin kuin minä, enkä ehkä osaa tarkemmin kuvailla, mitä tarkoitan.
Et ole ainoa yksinäinen, joka on yksinäinen siksi että heillä on epärealistinen kuva ystävyydestä. Kun odotukset ovat liian kovat, pettymys on ainoa mahdollinen lopputulema, uudelleen ja uudelleen.
Ihan tavallista on kaivata sitä yhtä todella läheistä ystävää, joka haluaisi panostaa siihen yksinäiseen kuten parisuhteessa panostetaan (ilman muita parisuhteen osia). Koskaan se ei ole se yksinäinen, joka panostaisi samalla tavalla johonkin muuhun ihmiseen, itsestään välittämättä.
Oikeassa elämässä niin läheistä ystävyyttä löytyy vain parisuhteista.
Parisuhde ei taatusti korjaa yhtään kenenkään kaksisuuntaista tai masennusta, eikä ystävyys. Eli ensin se sairaus hallintaan, sitten elämään, realistisilla odotuksilla.
Mutta kun se parisuhde tai ystävä voisi olla se palanen, jota ihminen tarvitsee paranemiseen.
Koin juuri tämäntapaisen tilanteen muutama päivä sitten. Eräs minulle tuntematon mies, mutta jonka kanssa jouduin väkisin olemaan tekemisissä sai minusta esiin sen puolustuskyvyttömän lapsen ja täyden paniikin. Se oli katse ja tapa., jolla sadistisesti sanoi ääneen huomanneen minun olevan paniikissa. En päässyt tilannetta mihinkään heti pakoon, ja vaikka yritin saada itseni puolustautumaan ei se onnistunut. Jokin hänessä muistutti jotain omasta lapsuudestani, ja jolloin on tapahtunut jotain mitä en kuitenkaan muista. On vain tunne, että jotain on tehty, mistä jäänyt tuo pelkopaniikki tunnetila. Hullua, että nämä puhkeaa varsin myöhäisellä iällä, luulin jo rakentaneeni itselleni edes jonkinlaisen suojakuoren, en näköjään sitten. Tuo raivo on se mikä sieltä pyrkii ulos, mutta koska sitä ei lapsena saanut näyttää silloin kun siltä tuntui, sitä taantuu jollekin lapsen tasolle ja vain pyrkii tilanteesta pakoon jonnekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
No ei ole kehittynyt ja siksi vaikeina aikoina ajaudun paniikkihäiriöön ja fobioihin.
Minä opin lapsuudessa sekä itkemään ääneti että säästämään itkua siihen, kun pääsisin olemassa jossakin yksin. En siis koskaan oppinut lapsena siihen, että joku tulisi lohduttamaan minua, jos minulla on hätä. Teini-iässä ahdistus kasvoi entistä pahemmaksi ja aloin saada tunteja kestäneitä paniikkikohtauksia.
Vanhempani luulivat paniikkikohtauksiani teatteriksi ja yleensä lähtivät pois paikalta, jos sain sellaisen. Ensimmäistä kertaa sain paniikkioireisiin apua vasta aikuisena. Paniikkioireet kehittyivät niin pahoiksi, että minulla alkoi olla itsemurhafantasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en saanut koskaan tukea, kuitattiin kiukuttelulla ja itsepäisyydellä. En myöskään saanut apua tai tukea minua pelottavien asioiden kohtaamiseen. Eikä meillä koskettu ainakaan enää kouluaikana, keho meni mielihyvästä shokkiin ensirakkauden kosketuksesta, kunnon huumetta.
No, en siis edelleenkään aikuisenakaan osaa rauhoittaa itse itseäni. Onneksi työasioissa olen yleensä itsevarma enkä kaipaa rauhoittelua, mutta ne asiat, joita en oppinut lapsuudessa kohtaamaan, en osaa kohdata vieläkään. Ja jos tunnen että jään ilman tukea ja yksin parisuhteessa jonkun vaikean asian kanssa, menen johonkin traumamoodiin ja palaan ihan lapseksi. Kaikki järkevä ajattelukyky häviää ja olen ihan hälytystilassa. Uniongelmia ollut myös läpi elämän.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut koskaan tukea, kuitattiin kiukuttelulla ja itsepäisyydellä. En myöskään saanut apua tai tukea minua pelottavien asioiden kohtaamiseen. Eikä meillä koskettu ainakaan enää kouluaikana, keho meni mielihyvästä shokkiin ensirakkauden kosketuksesta, kunnon huumetta.
No, en siis edelleenkään aikuisenakaan osaa rauhoittaa itse itseäni. Onneksi työasioissa olen yleensä itsevarma enkä kaipaa rauhoittelua, mutta ne asiat, joita en oppinut lapsuudessa kohtaamaan, en osaa kohdata vieläkään. Ja jos tunnen että jään ilman tukea ja yksin parisuhteessa jonkun vaikean asian kanssa, menen johonkin traumamoodiin ja palaan ihan lapseksi. Kaikki järkevä ajattelukyky häviää ja olen ihan hälytystilassa. Uniongelmia ollut myös läpi elämän.
Tuo on kyllä raskas taakka. Ihan turha sanoa, että kaikilla olisi muka alkujaan samat mahdollisuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut koskaan tukea, kuitattiin kiukuttelulla ja itsepäisyydellä. En myöskään saanut apua tai tukea minua pelottavien asioiden kohtaamiseen. Eikä meillä koskettu ainakaan enää kouluaikana, keho meni mielihyvästä shokkiin ensirakkauden kosketuksesta, kunnon huumetta.
No, en siis edelleenkään aikuisenakaan osaa rauhoittaa itse itseäni. Onneksi työasioissa olen yleensä itsevarma enkä kaipaa rauhoittelua, mutta ne asiat, joita en oppinut lapsuudessa kohtaamaan, en osaa kohdata vieläkään. Ja jos tunnen että jään ilman tukea ja yksin parisuhteessa jonkun vaikean asian kanssa, menen johonkin traumamoodiin ja palaan ihan lapseksi. Kaikki järkevä ajattelukyky häviää ja olen ihan hälytystilassa. Uniongelmia ollut myös läpi elämän.
Tuo on kyllä raskas taakka. Ihan turha sanoa, että kaikilla olisi muka alkujaan samat mahdollisuudet.
Samoja kokemuksia täällä. Minä kuulemma olin pässinpää, itsekäs, kiukutteleva ja hain huomiota. Tämä huomion haku oli siis paha asia ja silloin varsinkaan ei pidä kiinnittää minuun mitään huomiota .... rauhoitun sitten jonkun ajan päästä itsekseni ... minusta puhuttiin kuin olisin jokin eläin tai henkisesti sairas, lapsena! Jokainen tarvitsee huomiota.
En muista päässeeni syliin eikä minua lohdutettu jos esim satutin itseni. Vilkaistiin ja sanottiin että ei se kauaa satu. Eipä minua haluttu viedä edes lääkäriin, kuin ihan viime tingassa. Sittenkin oltiin vihaisia minulle.
Minun peloilleni pääasiassa naureskeltiin ja kerrottiin eteenpäinkin tutuille. Ymmärsin lapsena, että minulla ei ole yksityisyyttä. Minä en omista itseäni, minua saa halveerata ihan porukalla.
En osaa rauhoittaa itseäni minäkään, kuin harvoin. Riippuu vähän asiasta. Viimeksi menin aivan sekaisin moneksi päiväksi, kun tiedustelin erästä asiaa joka liittyi ilmoitukseeni taloyhtiön asioista. En ollut saanut vuoteen vastausta. Kysyin erittäin kohteliaasti asian edistymistä. Sain kimppuuni kolme mieshenkilöä, jotka sähköpostitse vittuilivat ja lyttäsivät kysymykseni. Lopulta alettiin oikein huutaa isoilla kirjaimilla. Minä säilytin asiallisen linjan loppuun asti, mutta menin ihan hyytelöksi sisäisesti. Minulta edellytettäisiin nyt jotain, mitä ei edellytetä muilta osakkailta. Tuohan on tietysti täyttä paskaa ja laitonta.
Minun on vaikea suhtautua tällaisiin hyökkäyksiin. Lapsuudessani minua vastassa oli äiti ja vanhempi sisarus.
Olen työtön, ikääntynyt enkä saa enää töitä. Tein kymmeniä vuosia töitä ja silloin itseluottamukseni ja itsevarmuuteni olivat hyvät. Tiesin mitä tein ja pystyin kohtelemaan minuun huonosti suhtautuvaa ihmistä loistavasti. Minuun luotettiin, tein asiakaspalvelutyöni hyvin. Tietenkään en voinut kertoa kotiväelle menestyksestäni tuolloin, kun vielä kävin heitä tervehtimässä. Sehän olisi ollut jotain ääliömäistä itsekehua ja aiheetonta keskuksista vain enkä heidän mielestään olisi ymmärtänyt edes koko asiaa, he olisivat vain hävenneet ja naureskelleet takanapäin.
Vaikea on minunkin pitää ajatteluani selvänä, jos kimppuuni hyökätään. Ei onnistu vieläkään. Ihmiset tuntuvat näykkivän toisiaan enemmän ja enemmän. Kai se on ajan henki. Pannaan koettu vittuilu kierrätykseen vielä heikommalle, että saataisiin purettua oma stressi.
Kasvatin omat lapseni ihan toisin. Nyt ovat joutuneet näkemään pari kertaa minut heikoimmillani jonkin minua heilauttaneen asian vuoksi. Siis näitä traumaattisia kokemuksia. Onneksi ovat jo aikuisia. Mies kuoli aikoja sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut koskaan tukea, kuitattiin kiukuttelulla ja itsepäisyydellä. En myöskään saanut apua tai tukea minua pelottavien asioiden kohtaamiseen. Eikä meillä koskettu ainakaan enää kouluaikana, keho meni mielihyvästä shokkiin ensirakkauden kosketuksesta, kunnon huumetta.
No, en siis edelleenkään aikuisenakaan osaa rauhoittaa itse itseäni. Onneksi työasioissa olen yleensä itsevarma enkä kaipaa rauhoittelua, mutta ne asiat, joita en oppinut lapsuudessa kohtaamaan, en osaa kohdata vieläkään. Ja jos tunnen että jään ilman tukea ja yksin parisuhteessa jonkun vaikean asian kanssa, menen johonkin traumamoodiin ja palaan ihan lapseksi. Kaikki järkevä ajattelukyky häviää ja olen ihan hälytystilassa. Uniongelmia ollut myös läpi elämän.
Tuo on kyllä raskas taakka. Ihan turha sanoa, että kaikilla olisi muka alkujaan samat mahdollisuudet.
Samoja kokemuksia täällä. Minä kuulemma olin pässinpää, itsekäs, kiukutteleva ja hain huomiota. Tämä huomion haku oli siis paha asia ja silloin varsinkaan ei pidä kiinnittää minuun mitään huomiota .... rauhoitun sitten jonkun ajan päästä itsekseni ... minusta puhuttiin kuin olisin jokin eläin tai henkisesti sairas, lapsena! Jokainen tarvitsee huomiota.
En muista päässeeni syliin eikä minua lohdutettu jos esim satutin itseni. Vilkaistiin ja sanottiin että ei se kauaa satu. Eipä minua haluttu viedä edes lääkäriin, kuin ihan viime tingassa. Sittenkin oltiin vihaisia minulle.
Minun peloilleni pääasiassa naureskeltiin ja kerrottiin eteenpäinkin tutuille. Ymmärsin lapsena, että minulla ei ole yksityisyyttä. Minä en omista itseäni, minua saa halveerata ihan porukalla.
En osaa rauhoittaa itseäni minäkään, kuin harvoin. Riippuu vähän asiasta. Viimeksi menin aivan sekaisin moneksi päiväksi, kun tiedustelin erästä asiaa joka liittyi ilmoitukseeni taloyhtiön asioista. En ollut saanut vuoteen vastausta. Kysyin erittäin kohteliaasti asian edistymistä. Sain kimppuuni kolme mieshenkilöä, jotka sähköpostitse vittuilivat ja lyttäsivät kysymykseni. Lopulta alettiin oikein huutaa isoilla kirjaimilla. Minä säilytin asiallisen linjan loppuun asti, mutta menin ihan hyytelöksi sisäisesti. Minulta edellytettäisiin nyt jotain, mitä ei edellytetä muilta osakkailta. Tuohan on tietysti täyttä paskaa ja laitonta.
Minun on vaikea suhtautua tällaisiin hyökkäyksiin. Lapsuudessani minua vastassa oli äiti ja vanhempi sisarus.
Olen työtön, ikääntynyt enkä saa enää töitä. Tein kymmeniä vuosia töitä ja silloin itseluottamukseni ja itsevarmuuteni olivat hyvät. Tiesin mitä tein ja pystyin kohtelemaan minuun huonosti suhtautuvaa ihmistä loistavasti. Minuun luotettiin, tein asiakaspalvelutyöni hyvin. Tietenkään en voinut kertoa kotiväelle menestyksestäni tuolloin, kun vielä kävin heitä tervehtimässä. Sehän olisi ollut jotain ääliömäistä itsekehua ja aiheetonta keskuksista vain enkä heidän mielestään olisi ymmärtänyt edes koko asiaa, he olisivat vain hävenneet ja naureskelleet takanapäin.
Vaikea on minunkin pitää ajatteluani selvänä, jos kimppuuni hyökätään. Ei onnistu vieläkään. Ihmiset tuntuvat näykkivän toisiaan enemmän ja enemmän. Kai se on ajan henki. Pannaan koettu vittuilu kierrätykseen vielä heikommalle, että saataisiin purettua oma stressi.Kasvatin omat lapseni ihan toisin. Nyt ovat joutuneet näkemään pari kertaa minut heikoimmillani jonkin minua heilauttaneen asian vuoksi. Siis näitä traumaattisia kokemuksia. Onneksi ovat jo aikuisia. Mies kuoli aikoja sitten.
Minäkin opin tuolla menetelmällä sen, ettei minun hätäni liikuta muita. Siitä ne arvottomuuden tunteet ja huomiotta jääneen voimaton raivo muita alkoivat kehittyä ja löysivät masennuksen ja ahdistuksen hahmot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus ahdisti niin, että revin päälläni olevaa vaatetta. Joskus otin peiton ja menin nukkumaan paljaalle lattialle. Koskaan ei kysytty, mikä on. Koskaan ei lohdutettu tai koskettu. Aina olin vaan jurpå, joka asettuu, kun ei ole huomaavinaankaan tai korkeintaan paheksutaan.
Kun jouduin opinnoista pitkälle saikulle ja terapiaan, äiti vaan sanoi jotain ettäai olet niin kipeä. Ei koskaan kysynyt mitä terapiassa jutellaan tai yrityänyt koskaan kysyä, mitä minulle kuuluu. Olin vaan 'hankala'.
Tosiasiassahan oireeni johtuivat siitä, että isä hylkäili minua mennen tullen ja piti pitkiä mykkäkouluja. Äiti ei koskaan selittänyt asiaa minulle mitenkään tai lohduttanut.
Nyt tarkemmin ajateltuna pitääkin olla kiitollinen siitä, että olen näinkin terve ja jopa tasapainoinen, kun olen turvallisessa suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Höpö höpö, aivot muuttuvat koko elämän ajan. Sokea kehittää muita aisteja, myös henkiset arvet paranevat, mieli on hyvin joustava. Ellei ole jäänyt siihen traumatisoivaan ympäristöön, kuten moni on. Silloin se trauma pysyy tuoreena, vähän kuin haava josta revitään tikit ja rupi heti kun se alkaisi muuten parantua.
Tässä on vellit ja puurot sekaisin, mt ongelmat eivät parane ihmissuhteilla, yhtään enempää kuin somaattiset sairaudetkaan. Ensin on saatava sairaudet vähäoireisiksi, sitten vasta pystyy mihinkään toimivaan ihmissuhteeseen. Kaksisuuntainen ei myöskään ole mikään lapsuuden traumojen seuraus, myös hyvän lapsuuden eläneet sairastuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.Höpö höpö, aivot muuttuvat koko elämän ajan. Sokea kehittää muita aisteja, myös henkiset arvet paranevat, mieli on hyvin joustava. Ellei ole jäänyt siihen traumatisoivaan ympäristöön, kuten moni on. Silloin se trauma pysyy tuoreena, vähän kuin haava josta revitään tikit ja rupi heti kun se alkaisi muuten parantua.
Tässä on vellit ja puurot sekaisin, mt ongelmat eivät parane ihmissuhteilla, yhtään enempää kuin somaattiset sairaudetkaan. Ensin on saatava sairaudet vähäoireisiksi, sitten vasta pystyy mihinkään toimivaan ihmissuhteeseen. Kaksisuuntainen ei myöskään ole mikään lapsuuden traumojen seuraus, myös hyvän lapsuuden eläneet sairastuvat.
Vedä käteen.
Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku jankkaa täällä kaksisuuntaisesta?
Joku kermaperse yrittää trollata. Ei selvästikään tiedä mitään aiheista, jota kommentoi.
Mitä syitä jollain urpolla on alapeukuttaa toisten vaikeita kokemuksia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.Höpö höpö, aivot muuttuvat koko elämän ajan. Sokea kehittää muita aisteja, myös henkiset arvet paranevat, mieli on hyvin joustava. Ellei ole jäänyt siihen traumatisoivaan ympäristöön, kuten moni on. Silloin se trauma pysyy tuoreena, vähän kuin haava josta revitään tikit ja rupi heti kun se alkaisi muuten parantua.
Tässä on vellit ja puurot sekaisin, mt ongelmat eivät parane ihmissuhteilla, yhtään enempää kuin somaattiset sairaudetkaan. Ensin on saatava sairaudet vähäoireisiksi, sitten vasta pystyy mihinkään toimivaan ihmissuhteeseen. Kaksisuuntainen ei myöskään ole mikään lapsuuden traumojen seuraus, myös hyvän lapsuuden eläneet sairastuvat.
On aika paljon sattumasta kiinni tarjoileeko elämä hyviä korjaavia ihmissuhdekokemuksia jollekin myöhemmin vaiko ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.Höpö höpö, aivot muuttuvat koko elämän ajan. Sokea kehittää muita aisteja, myös henkiset arvet paranevat, mieli on hyvin joustava. Ellei ole jäänyt siihen traumatisoivaan ympäristöön, kuten moni on. Silloin se trauma pysyy tuoreena, vähän kuin haava josta revitään tikit ja rupi heti kun se alkaisi muuten parantua.
Tässä on vellit ja puurot sekaisin, mt ongelmat eivät parane ihmissuhteilla, yhtään enempää kuin somaattiset sairaudetkaan. Ensin on saatava sairaudet vähäoireisiksi, sitten vasta pystyy mihinkään toimivaan ihmissuhteeseen. Kaksisuuntainen ei myöskään ole mikään lapsuuden traumojen seuraus, myös hyvän lapsuuden eläneet sairastuvat.
Sinulla on nyt puurot ja vellit sekaisin. Ei se ole mikään sairaus, ettei osaa puhua tunteistaan. Aikuiset sanoittavat lapselle tunteet ja opettavat, miten elämässä selviydytään. Tämä on usein sukupolvien jatkumona toistuvaa.
Ei kyseessä ole mikään sairaus eikä neurologinen poikkeavuus. Kun ihminen itse on ymmärtänyt tapansa toimia olevan hänelle itselleen vahingollinen, hän tarvitsee reiluja, lämpimiä ihmisiä ympärilleen harjoitellakseen tunteidensa ilmaisua. Hän kaipaa kaikkein vähiten kaltaistasi toisen tunteiden mitätöijää/vähättelijää.
Mistä näitä korvaavia, hyviä ihmissuhteita sitten saa on aikamoista tuuripeliä. Aika moni tässä ketjussa ei ole sellaista löytänyt mm. siksi, ettei yksinkertaisesti osaa luottaa kehenkään. Ei silloin auta sanoa että "anna palaa, sen kuin luotat". Pahimmillaan tulee luottaneeksi väärään ihmiseen ja maailma on tämän jälkeen entistä pelottavampi paikka.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tunnistan ympärilläni aidosti terveitä ja itsensä kanssa sinut olevia ihmisiä. Sinä varmaan kuvittelet kuukuvasi näihin henkisesti terveisiin ja tasapainoisiin mutta julmalla tai ymmärtämättömällä komentoinnillasi paljastat olevasi itsekin jonkinlaisten tunnekylmien vanhempien uhri. Et vain vielä ole asian käsittelyssä yhtä pitkällä, kuin useimmat muuta tässä ketjussa. Ongelman ratkaistakseen täytyy ensin tajuta kärsivänsä sellaisesta.
Tässä on läheisriippuvaisuudesta kärsiville hyvää luettavaa. https://hidastaelamaa.fi/2017/03/miten-voit-paastaa-irti-riippuvuuteen-…
Monen kokemukset ovat kuin omasta "kynästä", minä 30+ perheenäiti, jolla oli traumaattinen ja vaikea lapsuus (äiti yritti tappaa, raakaa henkistä väkivaltaa, äiti antoi minut veljelleen hyväksikäytettäväksi ja muuta mukavaa). Äiti hylkäsi minut lopullisesti kun täysi-ikäistyin ja heitti kotoa, en saanut koskaan mennä edes jouluna käymään. Nyt välit olleet poikki kokonaan reilun vuosikymmenen. Isä lähti jo kun olin pieni eikä halunnut tavata sen jälkeen.
Mulle valkeni pari vuotta sitten, että mulla on jonkinlainen trauman aiheuttama aivovamma. En kestä stressiä tai uhan tunnetta lainkaan, kädet ja jalat kylmenee, sinistyy, pistelee, puutuu, tulee pahoinvointia ja tunne, ettei ole olemassa. Siihen auttaa jos tietoisesti onnistuu ajattelemaan, että tunnen maan jalkojen alla, tai tunnen jonkun esineen kädessä. Samoin on tuota, etten tunnista itseäni peilistä. Joskus katson pitkäänkin itseäni, tältäkö näytän. Toisinaan ahdistaa kovasti nähdä itsessään äiti, totta kai näytän äidiltäni. Olen olemassa henkisesti, sillä miltä näytän, ei oikeastaan ole mitään väliä koska se on vain kuori. Oikea minä on "sielu" kuoren sisällä, enkä koe että minulla ja maallisella kuorella olisi kovin paljon yhteyttä. En halua olla valokuvissa juuri siksi kuten joku muukaan ei, koska en ole siinä kuvassa, kuori ei ole se mitä oikeasti olen.
Minulla todettiin nuorena PTSD, jota ei osattu hoitaa muuten kuin psyk.sh:n tapaamisilla. Lopetin ne hyödyttöminä. Tunnistan itsessäni vahvasti dissosiaatiota, ehkä masennusta, ehkä paniikkia... Mutta en koe olevani varsinaisesti mielisairas vaan enemmän juuri niin, että aivoni ovat vaurioituneet pitkäkestoisen ja vakavan trauman seurauksena, ja vamma oirehtii sympaattisen hermoston ylivirittymisenä. Oireet alkoivat jo lapsuudessa. Epätodellisuuden tunteet tulevat vain kuormitustilanteissa jotka varmaan ovat triggeri lapsuuteen. Siksi olen vähentänyt kuormitustani, opetellut sanomaan ei, mikä on aiheuttanut närää lähipiirissä. Miellytän aina muita, autan ja kuuntelen enkä pyydä itselleni mitään koska koen, että olen vähemmän arvokas kuin muut ja muut ovat aina minua tärkeämpiä. En tiedä kuinka kauan jaksan, tänä keväänä on ensimmäistä kertaa tullut olo, että sekoan enkä pääse pois sieltä dissosiaatiomaailmasta vaan jään sinne, ja ajatukset, äänet, kuvat, kaikki vääristyvät jotenkin surrealistisiksi. Toisaalta minun tekeekin mieli jäädä siihen outojen värien, hahmojen ja liikkeiden maailman, se ei koskaan ole pelottava vaan turvallinen paikka, kuin syli johon antautua ja vajota. Pois tosielämän vapinoista, oksentamisista ja jääkylmästä kehosta joka ei tunne mitään.
Juuri tämänlainen 'vahvempi' minä tulee aina esiin minussa, kun koen jotain ahdistavaa tai tulen kohdelluksi väärin/alistavasti jossain tilanteessa. Se pahispuoleni ikäänkuin yrittää puolustaa sitä heikkoa alkuminää. Joskus vain tätä vahvempaa ei näy ei kuulu, silloin vajoaa johonkin sellaiseen heijaavaan muna-asentoon ja tuntee itsensä loputtoman yksinäiseksi. Lapsena tämä 'sivuminä' kehittyi ja tulee yleensä aina avuksi .En muista koska olen sen luonut.