Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
Huonot ihmissuhteet nostavat traumat pintaan uudelleen ja uudelleen. Ne ovat vahingollisia mielenterveydelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä.
Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.
Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?
Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.
Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä.
Näin se on. Mikä tähän neuvoksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
En tarkoittanut mitään vuodattamista. Sinä et ole kokenut samoin kuin minä, enkä ehkä osaa tarkemmin kuvailla, mitä tarkoitan.
Et ole ainoa yksinäinen, joka on yksinäinen siksi että heillä on epärealistinen kuva ystävyydestä. Kun odotukset ovat liian kovat, pettymys on ainoa mahdollinen lopputulema, uudelleen ja uudelleen.
Ihan tavallista on kaivata sitä yhtä todella läheistä ystävää, joka haluaisi panostaa siihen yksinäiseen kuten parisuhteessa panostetaan (ilman muita parisuhteen osia). Koskaan se ei ole se yksinäinen, joka panostaisi samalla tavalla johonkin muuhun ihmiseen, itsestään välittämättä.
Oikeassa elämässä niin läheistä ystävyyttä löytyy vain parisuhteista.
Parisuhde ei taatusti korjaa yhtään kenenkään kaksisuuntaista tai masennusta, eikä ystävyys. Eli ensin se sairaus hallintaan, sitten elämään, realistisilla odotuksilla.
En minä ole yksinäinen enkä kaksisuuntainen enkä masentunut. Lapsuuden vuoksi koen itseni näkymättömäksi ja minulla on ajoittaisia jaksamisongelmia, jotka ilmenevät eri tavoin.
En todellakaan kuvittele ystävyyttä ja parisuhdetta samalle viivalle. Välissä on ollut monia vuosia, jolloin olen voinut hyvin ja nauttinut ihmissuhteista - syvemmistä ja pinnallisemmista.
Viimeinen menetys elämässä oli tosi kova isku ja tuli muutenkin tosi kuormittavaan aikaan. Siinä vaiheessa huomasin eristäytyväni täysin hyvänpäiväntutuista ja irtautuvani toistaiseksi myös tuoreemmista ystävyyksistäni. Jostain syystä mieli alkoi arvottaa ne ystävyydet antoisampina, jotka olivat kestäneet 20 vuotta tai yli - ehkä siksi, että minulla ei enää ole perheenjäseniä tai muita juuria, joten juuret tulevat näistä pitkistä ystävyyksistä. Tuoreemmille taas en jaksanut yrittää selittää tai leikkiä pirteämpää kuin olinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
En tarkoittanut mitään vuodattamista. Sinä et ole kokenut samoin kuin minä, enkä ehkä osaa tarkemmin kuvailla, mitä tarkoitan.
Et ole ainoa yksinäinen, joka on yksinäinen siksi että heillä on epärealistinen kuva ystävyydestä. Kun odotukset ovat liian kovat, pettymys on ainoa mahdollinen lopputulema, uudelleen ja uudelleen.
Ihan tavallista on kaivata sitä yhtä todella läheistä ystävää, joka haluaisi panostaa siihen yksinäiseen kuten parisuhteessa panostetaan (ilman muita parisuhteen osia). Koskaan se ei ole se yksinäinen, joka panostaisi samalla tavalla johonkin muuhun ihmiseen, itsestään välittämättä.
Oikeassa elämässä niin läheistä ystävyyttä löytyy vain parisuhteista.
Parisuhde ei taatusti korjaa yhtään kenenkään kaksisuuntaista tai masennusta, eikä ystävyys. Eli ensin se sairaus hallintaan, sitten elämään, realistisilla odotuksilla.
En minä ole yksinäinen enkä kaksisuuntainen enkä masentunut. Lapsuuden vuoksi koen itseni näkymättömäksi ja minulla on ajoittaisia jaksamisongelmia, jotka ilmenevät eri tavoin.
En todellakaan kuvittele ystävyyttä ja parisuhdetta samalle viivalle. Välissä on ollut monia vuosia, jolloin olen voinut hyvin ja nauttinut ihmissuhteista - syvemmistä ja pinnallisemmista.
Viimeinen menetys elämässä oli tosi kova isku ja tuli muutenkin tosi kuormittavaan aikaan. Siinä vaiheessa huomasin eristäytyväni täysin hyvänpäiväntutuista ja irtautuvani toistaiseksi myös tuoreemmista ystävyyksistäni. Jostain syystä mieli alkoi arvottaa ne ystävyydet antoisampina, jotka olivat kestäneet 20 vuotta tai yli - ehkä siksi, että minulla ei enää ole perheenjäseniä tai muita juuria, joten juuret tulevat näistä pitkistä ystävyyksistä. Tuoreemmille taas en jaksanut yrittää selittää tai leikkiä pirteämpää kuin olinkaan.
Minulla taas on sellainen olo, että minua on vain koko elämäni ajan aivan lapsuudesta asti käytetty toisten hyödykkeenä. En enää siedä sitä ja olen alkanut eristäytyä. Ei minua kaiken aikaa huvita vain antaa toisille vähistä voimavaroistani, kun en saa itse mitään takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä.
Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.
Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?
Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.
Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.
Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.
t: TRE
Jumala antoi sinulle kaikessa viisaudessaan hakkaavan isän ja housuun kusevan alkkis äidin.
Olit viaton lapsi..mutta silti Jumala päätti näin.Muista kiittää huutaessasi hoosiannaa suviseuroissa
Hanki trolli elämä. Olet palstan säälittävin hahmo.
Jumalasi on säälittävä
Antaa vanhempiesi piestä sinua ja odottaa sinulta palvontaa vastineeksi.
Olen itse ateisti, kuolema ei pelota.
Olen rakentanut itse itselleni elämän, tosin se että olen kaunis ja älykäs on auttanut.
Miksiköhän Jumalasi on antanut trollille kauneuden ja älyn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä.
Nuo vertit ovat ihan höpöjä mustavalkoisuuksia, kaikissa ihmisissä on molempia puolia.
Introverttihän ei edes halua seuraa, vaan ihan määritelmän mukaan viihtyy nimenomaan yksin. Eli miten hän voi kaivata peräti läheistä, eli hyvin vaativaa ystävyyttä?
Vai eikö ymmärrä, että läheinen ystävyys on kaksipuolista, ei voikaan ottaa välimatkaa kun itseltä siltä tuntuu, kun sillä toisella on ihan samoin oikeuksia saada seuraa kaikkeen kun toisellakin. Oikein läheinen ystävyyssuhde on oikeasti yksin viihtyvälle ihan painajainen, kun koko ajan ollaan jollakin tavalla yhdessä.
Oikeasti yksinäisissä taitaa olla kyse siitä että ollaan seuraa vailla, mutta ollaan niin hankalia käytökseltä, ettei sitä seuraa tahdo löytyä. Onneksi omaa käytöstä voi muuttaa. Toki ne sairaudet pitää hoidattaa vähäoireisiksi ihan ensin.
Näkymättömiksi kasvatetut ovat yleensä aikamoisia kameleontteja saamansa kasvatuksen seurauksena. He ovat tottuneet muuttamaan loputtomasti käytöstään saadakseen toisilta hyväksyntää, mutta moni on huomannut, että tällainen tapa elää tekee ihmisestä lopultakin vain hyvin katkeran. Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan kasvaa omaksi itsekseen. Muiden hyväksyntä voidaan ottaa pois milloin tahansa, jolloin tärkeintä on se, että osaa silti itse kaikesta huolimatta antaa itselleen arvoa.
Näkymättömän lapsen haaste ei ole löytää aikuisena ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa,
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Anna kun arvaan : SULLA ON:unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
mitä...eIKÖ?
Kun olin pieni, äiti sanoi minulle usein että olen hänen suurin onnensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun olin pieni, äiti sanoi minulle usein että olen hänen suurin onnensa.
Tuli jo tämä oikeaan ketjuun?
Vierailija kirjoitti:
Kun olin pieni, äiti sanoi minulle usein että olen hänen suurin onnensa.
Minun adoptioäitini sanoi usein, että olen hänen elämänsä virhe.
Siis oikeasti, en provoa. Tältä pohjalta olen sitten tullut itse äidiksi, ja käynyt läpi omaa lapsuutta samalla, kun olen kasvanut omaan äitiyteen. Koko ajan sisintäni repii ristiriidat: onko minulla tähän oikeasti edes oikeutta? Synnyttää lisää juurettomia lapsia (ei yhteyttä bio- eikä adoptiosukuun), olla äiti vaikka olen rikkinäinen ihminen. Voinko todella olla tätä ja olla samaan aikaan itse äitieni hylkäämä?
Pyöritän perhearkea välillä yksin, sillä mieheni luo uraa. Annan sen hänelle, koska minusta ei ole työelämään. Samalla yritän kasvattaa lapsiani niin, että he näkisivät maailman avoimena paikkana heille, ja niin, että he uskaltaisivat unelmoida ja ajatella, että mikä vain on mahdollista.
Olen ilman omia tukiverkkoja, ja huomaan että olen mieluumminkin ilman niitä ja ilman kavereita, sillä ajaudun kerta toisensa jälkeen kuuntelijan ja tukijan rooliin. Enää en jaksa. Tämä on minun elämäni, minä en tue enää muita kuin omiani. Minä olisin ansainnut saada rakkautta ja tukea lapsena, mutta se sijaan kasvatin itse itseni ja olin aikuisuuden kynnyksellä mielenterveysongelmainen raakile joka ei edes osannut olla ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin pieni, äiti sanoi minulle usein että olen hänen suurin onnensa.
Minun adoptioäitini sanoi usein, että olen hänen elämänsä virhe.
Siis oikeasti, en provoa. Tältä pohjalta olen sitten tullut itse äidiksi, ja käynyt läpi omaa lapsuutta samalla, kun olen kasvanut omaan äitiyteen. Koko ajan sisintäni repii ristiriidat: onko minulla tähän oikeasti edes oikeutta? Synnyttää lisää juurettomia lapsia (ei yhteyttä bio- eikä adoptiosukuun), olla äiti vaikka olen rikkinäinen ihminen. Voinko todella olla tätä ja olla samaan aikaan itse äitieni hylkäämä?
Pyöritän perhearkea välillä yksin, sillä mieheni luo uraa. Annan sen hänelle, koska minusta ei ole työelämään. Samalla yritän kasvattaa lapsiani niin, että he näkisivät maailman avoimena paikkana heille, ja niin, että he uskaltaisivat unelmoida ja ajatella, että mikä vain on mahdollista.
Olen ilman omia tukiverkkoja, ja huomaan että olen mieluumminkin ilman niitä ja ilman kavereita, sillä ajaudun kerta toisensa jälkeen kuuntelijan ja tukijan rooliin. Enää en jaksa. Tämä on minun elämäni, minä en tue enää muita kuin omiani. Minä olisin ansainnut saada rakkautta ja tukea lapsena, mutta se sijaan kasvatin itse itseni ja olin aikuisuuden kynnyksellä mielenterveysongelmainen raakile joka ei edes osannut olla ihmisten kanssa.
"Ajaudun kerta toisensa jälkeen kuuntelijan ja tukijan rooliin..." Tuo voisi olla minun suustani. Riistoon perustuvilla ihmissuhteilla ei ole mitään arvoa. Tuntuu siltä, että niitä ihmiset kohtelevat hyvin, joita on aina kohdeltu hyvin ja heikommat kortit saaneista yritetään ottaa irti kaikki mitä voidaan. Ehkä siksi, että nähdään toisen huono asema ja ajatellaan, että hän siksi ottaisi kaiken paskan aina vastaan kiitollisena siitä, että saa edes jotain huomiota osakseen. Hyvissä oloissa kasvanut taas ei katselisi luultavasti vastaavaa hetkeäkään, minkä muut vaistoavat ja siksi käyttäytyvät mukavasti häntä kohtaan. Ei ihme, että moni vaikeissa oloissa kasvanut lopulta väsyy ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.
t: TRE
Jumala antoi sinulle kaikessa viisaudessaan hakkaavan isän ja housuun kusevan alkkis äidin.
Olit viaton lapsi..mutta silti Jumala päätti näin.Muista kiittää huutaessasi hoosiannaa suviseuroissa
Hanki trolli elämä. Olet palstan säälittävin hahmo.
Jumalasi on säälittävä
Antaa vanhempiesi piestä sinua ja odottaa sinulta palvontaa vastineeksi.
Olen itse ateisti, kuolema ei pelota.
Olen rakentanut itse itselleni elämän, tosin se että olen kaunis ja älykäs on auttanut.
Miksiköhän Jumalasi on antanut trollille kauneuden ja älyn?
Kommentoit uskonnottomalle agnostikolle. Älykkyyden osalta taidan viedä voiton, kun olen saanut käsiteltyä ongelmani sen verran pitkälle, ettei minun ole tarvetta täällä trollailla purkaakseni pahaa oloani.
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
No ei ole kehittynyt ja siksi vaikeina aikoina ajaudun paniikkihäiriöön ja fobioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
No ei ole kehittynyt ja siksi vaikeina aikoina ajaudun paniikkihäiriöön ja fobioihin.
Minä opin lapsuudessa sekä itkemään ääneti että säästämään itkua siihen, kun pääsisin olemassa jossakin yksin. En siis koskaan oppinut lapsena siihen, että joku tulisi lohduttamaan minua, jos minulla on hätä. Teini-iässä ahdistus kasvoi entistä pahemmaksi ja aloin saada tunteja kestäneitä paniikkikohtauksia.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monelle muuten on lapsuudessa kehittynyt persoonallisuuden osa, jonka tarkoituksena on opastaa ja rauhoitella sinua, kun vanhemmat eivät ole siihen kyenneet, vaan usein käyttäytyneet pelottavalla tavalla? Sama ääni rauhoittelee ja opastaa minua yhä vielä aikuisenakin. Paniikkikohtauksen tullessa tämä mielen sisäinen aikuinen tosin katoaa hetkeksi. Silloin on paikalla ainoastaan hätääntynyt lapsi.
Ei ole kehittynyt ja sehän onkin yksi iso ongelmani.. jos teennäisesti koitan rauhoitella itseäni niin se ei tavallaan tunnu missään eikä auta mitään koska en itse usko siihen, eikä se ole oikeasti rauhoittavan aikuisen ääni (koska minussa ei ole yhtään rauhoittavaa aikuista, vaan aikuisosani ovat uupuneita suorittajia/ilkeitä vaatijia/perfektionistejä jne, ei mitään terveitä aikuisia).
Alue: Aihe vapaa
Hahah. Moni kärsii mt-ongelmista koko elämänsä ajan, vaikka monet asiat järjestyisivät hyvin. Vaikea lapsuus ei koskaan unohdu. Ei voi ajatella noin, että ensin korjaa kaikki ongelmansa ennen kuin alkaa elää. Silloin sitä hetkeä ei tule välttämättä koskaan, koska ihmisen elämään kuuluvat kaikenlaiset vastoinkäymiset.