Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Elämästä kaikkien psyykkisten ja fyysisten oireiden kanssa tulee itselle niin normaalia, ettei sitä edes muunlaista elämää kunnolla osaa kuvitella, kun on lapsesta asti kärsinyt kovasta stressistä. Minä esimerkiksi olen aina raapinut ihoani stressin takia, usein verille asti. Tämä onkin sitten syy siihen, miksei esimerkiksi sormenjälkien ottaminen tunnistamista varten tahdo onnistua: iho sormenpäissä on jatkuvasti palasina. Ikävää toki, mutta en usko että tästäkään pakko-oireesta pääsisin eroon kuin korvaamalla sen jollain toisella, esimerkiksi vielä terveydelle haitallisemmalla tupakoinnilla. Kun tällainen on ollut osa oma elämää lapsesta asti, niin on vaikea muistaa sitä, että suurin osa ihmisistä ei tätä jatkuvaa itsensä raapimista harrasta (välillä töissäkin on joutunut peittelemään sormien verenvuotoa, kun stressireaktio on mennyt sillä kertaa yli).

Minulla on myös eri persoona, joka ottaa ohjat pahassa tilanteessa.

En ollut tarvinnut sitä vuosiin, ja olin unohtanut sen, kunnes huonossa parisuhteessa lopulta miehen henkinen väkivalta ja alkoholismin ilmentymät ylitti kynnyksen.

Tämä kylmänviileä persoona ottaa ohjat, täysin rationaalisesti ja konemaisesti, ja jäädyttää kaikki tunteet. Sillä hetkellä katson vain kyynisesti kaikkea mitä tapahtuu, en itke, en pelkää, vain toimin.

Kun näin oli muutaman kerran tapahtunut, yhtenä näinä selkeyden hetkistä vain kävelin ulos avioliitosta. Tunnin sisällä olin ensin tehnyt päätöksen, harkinnut etenemistavan, ja pannut sen täytäntöön, ja olin lasten kanssa ulkona yhteisestä kodista ja autolla matkalla uuteen elämänvaiheeseen.

Mies ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän luuli voivansa kiristää, manipuloida ja uhkailla minua edelleen, ei tajunnut että olin siirtynyt sellaisen ulottumattomiin.

Aluksi en edes nukkunut. Tila kesti ainakin puoli vuotta. Palautuminen melko normaaliksi minäksi kesti varmaan vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on myös eri persoona, joka ottaa ohjat pahassa tilanteessa.

En ollut tarvinnut sitä vuosiin, ja olin unohtanut sen, kunnes huonossa parisuhteessa lopulta miehen henkinen väkivalta ja alkoholismin ilmentymät ylitti kynnyksen.

Tämä kylmänviileä persoona ottaa ohjat, täysin rationaalisesti ja konemaisesti, ja jäädyttää kaikki tunteet. Sillä hetkellä katson vain kyynisesti kaikkea mitä tapahtuu, en itke, en pelkää, vain toimin.

Kun näin oli muutaman kerran tapahtunut, yhtenä näinä selkeyden hetkistä vain kävelin ulos avioliitosta. Tunnin sisällä olin ensin tehnyt päätöksen, harkinnut etenemistavan, ja pannut sen täytäntöön, ja olin lasten kanssa ulkona yhteisestä kodista ja autolla matkalla uuteen elämänvaiheeseen.

Mies ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän luuli voivansa kiristää, manipuloida ja uhkailla minua edelleen, ei tajunnut että olin siirtynyt sellaisen ulottumattomiin.

Aluksi en edes nukkunut. Tila kesti ainakin puoli vuotta. Palautuminen melko normaaliksi minäksi kesti varmaan vuoden.

Rajua. Tuleeko sinulle paljon takautumia noilta ajoilta? Minulla on ollut tuo sama, kun on kristallinkirkkaasti jonain hetkenä tajunnut sen, että kukaan muu ei ole tulossa avuksi sinun ollessasi hädässä.

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Kun rakastun, pääsen irti siitä kuplasta ja kuvittelen siirtyneeni oikeaan elämään ja näkyväksi. Sitten, kun arki koitaa ja alkaa mennä huonosti, alan siirtyä takaisin haavemaailmani puolelle ja turhaudun siihen, ettei kumppani pysty pitämään minua reaalimaailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Lapsesta asti ollut hyvin vilkas mielikuvitusmaailma, ja tämä on just se mikä on minutkin pitänyt järjissäni pelottavimpina aikoina. Mm. joskus muistan lapsena menneeni peiton alle ja leikkineeni siellä että se on minun taloni. Turvallinen ja lämmin, kuvittelin sinne takan jossa tuli ja oikein mukavan olotilan. SItten leikin, että ulkona on paukkupakkanen ja joku avuntarvitsija koputtaisi oveen ja annan hänelle sitä turvaa myös, otan sisälle lämpimään ja turvaan. Tämä toi minulle aina sellaisen paremman olon. Kyllä lapsena vaikka olisi ollut kuinka paha ja irrallinen kylmä olo, jostain se tuli se pelastava mielikuvitusleikki. Aikuisena myös voin kuvitella eläväni jossain aivan toisenlaisessa elämässä, ja näillä mitä sanotaan mindfullnes harjoitteiksi, voi säädellä omaa stressitilaa hyvin välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Lapsesta asti ollut hyvin vilkas mielikuvitusmaailma, ja tämä on just se mikä on minutkin pitänyt järjissäni pelottavimpina aikoina. Mm. joskus muistan lapsena menneeni peiton alle ja leikkineeni siellä että se on minun taloni. Turvallinen ja lämmin, kuvittelin sinne takan jossa tuli ja oikein mukavan olotilan. SItten leikin, että ulkona on paukkupakkanen ja joku avuntarvitsija koputtaisi oveen ja annan hänelle sitä turvaa myös, otan sisälle lämpimään ja turvaan. Tämä toi minulle aina sellaisen paremman olon. Kyllä lapsena vaikka olisi ollut kuinka paha ja irrallinen kylmä olo, jostain se tuli se pelastava mielikuvitusleikki. Aikuisena myös voin kuvitella eläväni jossain aivan toisenlaisessa elämässä, ja näillä mitä sanotaan mindfullnes harjoitteiksi, voi säädellä omaa stressitilaa hyvin välillä.

Okei, eli ei tarvitse pitää itseään sairaana, vaikka kuvitelmiin sisältyisi jotain fantasioita ihmisistä, jotka ihan oikeasti tuntee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Kun rakastun, pääsen irti siitä kuplasta ja kuvittelen siirtyneeni oikeaan elämään ja näkyväksi. Sitten, kun arki koitaa ja alkaa mennä huonosti, alan siirtyä takaisin haavemaailmani puolelle ja turhaudun siihen, ettei kumppani pysty pitämään minua reaalimaailmassa. 

Tuota tunnetta olen kateellisena katsonut aiemmissa seurustelusihteissani, miten joku on niin 'turvassa' tältä kaikelta pahalta tässä maailmassa. Mennyt toisen kotiin, nähnyt miten vanhempansa osoittavat välittämistään ja huolehtivat jo aikuisesta lapsestaan. Sitä on vaan katsellut miltei lumoutuneena, mutta silti kateellisenakin. Siitä on ikäänkuin jokin pesusieni yrittänyt itsekin päästä osalliseksi, ja kuvitella miten tuollaiselta omankin vanhemman olisi kuulunut käyttäytyä. Sitä tunnetta ei pysty kauaa edes pitämään, kunnes ajautuu taas sinne omaan irrallisuuteena tuntuvaan tyhjiöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on epärealistisia haaverakennelmia ja tavoitteita, joiden toteutumiselle ei ole mitään tosiasiallista pohjaa. En vaan tiedä, onko tuo haitallista vai hyödyllistä, koska niistä olen saanut voimaa jaksaa elää ja saavuttaa niitä savutettavissa olevia tavoitteita. 

Ystäväni yrittää sanoa, että pitäisi tyytyä elämäänsä ja sopeutua. Jotenkin taistelen sitä ajatusta vastaan, koska se imisi minusta kaiken voiman elää. Mielummin kuuntelen ystävää tai sisäistä ääntä, joka sanoo, että mitä vaan voi tapahtua ja totta kai voin löytää elämääni rakkauden tai uuden työn tms, vaikka tiedän ne todellisuudessa aika mahdottomiksi. 

Kuulostaa tutulta. Jos olisi antanut lapsena periksi sille kaikelle kohtaamalleen paineelle ainoastaan passiivisesti sopeutua ympäröiviin kaoottisiin olosuhteisiin, niin minusta tuntuu siltä, että olisin tuhoutunut henkisesti täysin. Toivo siitä, että on olemassa jotain tätä parempaa piti minut hengissä.

Seuraus tosin on minullakin ollut se, että olen yhä aikuisena taipuvainen katoamaan omiin sisäisiin maailmoihini. Ärsyynnyn, jos joku yrittää ravistella minut sieltä ulos. Käyn paljon sisäistä dialogia keskenäni eri persoonallisuudenosieni kanssa enkä yleensä pitkästy kovin helposti. Toisiin ihmisiin keskittyminen sen sijaan vaatii minulta paljon voimavaroja, koska jossain määrin jännitän sosiaalisia tilanteita. Ehkä yritän liiankin tarkasti keskittyä antamaan huomiota toisille ja siksi väsyn. Hyvin harvoin nimittäin toiset keskittyvät vastaavalla instensiteetillä minuun, vaikka sitä toivoisin.

Lapsesta asti ollut hyvin vilkas mielikuvitusmaailma, ja tämä on just se mikä on minutkin pitänyt järjissäni pelottavimpina aikoina. Mm. joskus muistan lapsena menneeni peiton alle ja leikkineeni siellä että se on minun taloni. Turvallinen ja lämmin, kuvittelin sinne takan jossa tuli ja oikein mukavan olotilan. SItten leikin, että ulkona on paukkupakkanen ja joku avuntarvitsija koputtaisi oveen ja annan hänelle sitä turvaa myös, otan sisälle lämpimään ja turvaan. Tämä toi minulle aina sellaisen paremman olon. Kyllä lapsena vaikka olisi ollut kuinka paha ja irrallinen kylmä olo, jostain se tuli se pelastava mielikuvitusleikki. Aikuisena myös voin kuvitella eläväni jossain aivan toisenlaisessa elämässä, ja näillä mitä sanotaan mindfullnes harjoitteiksi, voi säädellä omaa stressitilaa hyvin välillä.

Okei, eli ei tarvitse pitää itseään sairaana, vaikka kuvitelmiin sisältyisi jotain fantasioita ihmisistä, jotka ihan oikeasti tuntee?

Ei tarvitse, jos kykenet erottamaan mikä on fantasiaa ja mikä on todellisuutta.

Olen ollut mukana erään uskonnollisen ryhmän tapahtumissa ja perheissä. Perheet ovat sellaisia, mitä todella olen itsekin kaivannut. Toisaalta sitä on ihana katsoa ja toisaalta viiltävää, kun ei itse voi saada sitä samaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.

t: TRE

Jumala antoi sinulle kaikessa viisaudessaan hakkaavan isän ja housuun kusevan alkkis äidin.

Olit viaton lapsi..mutta silti Jumala päätti näin.

Muista kiittää huutaessasi hoosiannaa suviseuroissa

Hanki trolli elämä. Olet palstan säälittävin hahmo.

Jumalasi on säälittävä

Antaa vanhempiesi piestä sinua ja odottaa sinulta palvontaa vastineeksi.

Olen itse ateisti, kuolema ei pelota.

Olen rakentanut itse itselleni elämän, tosin se että olen kaunis ja älykäs on auttanut.

Miksiköhän Jumalasi on antanut trollille kauneuden ja älyn?

Kommentoit uskonnottomalle agnostikolle. Älykkyyden osalta taidan viedä voiton, kun olen saanut käsiteltyä ongelmani sen verran pitkälle, ettei minun ole tarvetta täällä trollailla purkaakseni pahaa oloani.

Oletkohan...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.

t: TRE

Jumala antoi sinulle kaikessa viisaudessaan hakkaavan isän ja housuun kusevan alkkis äidin.

Olit viaton lapsi..mutta silti Jumala päätti näin.

Muista kiittää huutaessasi hoosiannaa suviseuroissa

Hanki trolli elämä. Olet palstan säälittävin hahmo.

Jumalasi on säälittävä

Antaa vanhempiesi piestä sinua ja odottaa sinulta palvontaa vastineeksi.

Olen itse ateisti, kuolema ei pelota.

Olen rakentanut itse itselleni elämän, tosin se että olen kaunis ja älykäs on auttanut.

Miksiköhän Jumalasi on antanut trollille kauneuden ja älyn?

Kommentoit uskonnottomalle agnostikolle. Älykkyyden osalta taidan viedä voiton, kun olen saanut käsiteltyä ongelmani sen verran pitkälle, ettei minun ole tarvetta täällä trollailla purkaakseni pahaa oloani.

Oletkohan...?

Verrattuna AV-trolliin? Sori, olet niin pahasti pohjalla että tuota alemmas on enää vaikea päästä säälittävyydessä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsuuden sellainen olo, että en ikään kuin ole niin oikea ja arvokas ihminen kuin muut. Tätä on vaikea selittää, mutta jotenkin kaikki asiat kuuluivat enemmän muille kuin minulle. Varmaan sukua tälle tunteelle, ettei ole olemassa. Muilla oli oikeaita asioita, elämäntapahtumia, juhlia ja juhlan aiheita. Minä ja perheeni oltiin vain sellaisia epäihmisiä. Muut näyttivät oikeilta ja heillä oli oikeat mahdolllisuudet. Jälkikäteen tiedän tämän johtuvan hieman oudosta, mutta luonteeltaan vahvasta ja ehdottomasta äidistäni. Kesti vuosia, että pääsin tästä tunteesta eroon. Tunnetta on vaikea kuvata, mutta hyvin vahva ja vallitseva se oli.

Ja niille, jotka täällä viittaavat, että me näin kokeneet olemme itsesäälijöitä ja tekosyiden etsijöitä, niin todennäköisesti maksan teidänkin elätyksen verojen kautta. 

Aivan sama homma! Ei minulle ole koskaan mitään kovin mukavaa tapahtunut, normaalista, elämästä puhumattakaan, mutta, silloinkin kun on niin lähinnä tiedostan että tämä on nyt hyvä juttu, mutta tarkkailen etäältä tätä hyvää juttua joka minulle tapahtuu. Muut ihmiset on juuri tuollaisia oikeita eläviä ihmisiä, ja itse olen zombi.

Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.

En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.

Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.

En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.

Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.

Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.

Olen ollut parisuhteessa, koska olen tarvinnut parisuhdetta torjumaan yksinäisyyttä.

Olen kameleontti, saan helposti parisuhteita. Itselleni en saa siitä syvää onnea, koska parisuhteessa on kuoreni, ei minä. En kuitenkaan eroa, koska yksinäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.

En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.

Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.

Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.

Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.

Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.

Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.

Kenellä on sellaista, että kun on jotain kuormittavaa tilannetta - minulla yleensä ihmissuhteissa - tulee ihan tolkuton väsymys ja sellainen ihmeellinen olo, että tuntuu että vuorokaudessa on vain muutama valvetunti. Tai siis tehollista aikaa vain muutama tunti. Muu aika vaan katoaa jonnekin.