Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Olen huomannut että kannan pahaa äitiä mukanani. Eilen esimerkiksi tein päätöksen etten saa mennä ulos moneen tuntiin koska se sisäinen äiti( paha) tykkää siitä että olen sisällä kärsimässä.
Tämä taas perustuu tosiasiaan että lapsena äiti vangitsi meidät sisälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Millaisissa terapioissa olet käynyt, siis jos diagnoosia ei ole?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Millaisissa terapioissa olet käynyt, siis jos diagnoosia ei ole?
Miksi pitäisi olla diagnoosi jotta voisi käydä terapiassa? Tätä käsitystä minä en ikinä opi täällä vauvapalstalla ymmärtämään. Eikö riitä se, että on paha olla? Mikään ei tuota iloa mutta kyse ei ole varsinaisesta masennuksestakaan? Tila siis jatkunut lapsuudesta saakka. Terapia lähinnä kognitiivis-analyyttistä sikäli, kun sillä on väliä.
Julkinen puoli heittää lähes kysymättä diagnoosin jos toisenkin ja pilleripurkin kouraan. Hyvällä tuurilla pääsee juttelemaan lammasmaisen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. On tämä minusta selkeästi parempi vaihtoehto. Ongelmani ovat käytännössä ainoastaan sosiaalisissa suhteissa sekä siinä, etten pysty kehen tahansa luottamaan.
Terapeuttini kanssa synkkaa hyvin. Hän on oikeastaan ainoa ihmiskontakti, jonka kanssa puhun syvällisemmistä asioista ja jonka kanssa minun ei tarvitse esittää mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.
Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Mistä sen voi kukaan tietää ettet tykkää kampaajalla olla jos et sitä ole ennen kertonut?
Minulla on asioista paljonkin hajua mutta hyökkäät aggressiivisena vastaan.
Olet ollut vääränlaisessa terapiassa jos siitä ei ole ollut hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Millaisissa terapioissa olet käynyt, siis jos diagnoosia ei ole?
Miksi pitäisi olla diagnoosi jotta voisi käydä terapiassa? Tätä käsitystä minä en ikinä opi täällä vauvapalstalla ymmärtämään. Eikö riitä se, että on paha olla? Mikään ei tuota iloa mutta kyse ei ole varsinaisesta masennuksestakaan? Tila siis jatkunut lapsuudesta saakka. Terapia lähinnä kognitiivis-analyyttistä sikäli, kun sillä on väliä.
Julkinen puoli heittää lähes kysymättä diagnoosin jos toisenkin ja pilleripurkin kouraan. Hyvällä tuurilla pääsee juttelemaan lammasmaisen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. On tämä minusta selkeästi parempi vaihtoehto. Ongelmani ovat käytännössä ainoastaan sosiaalisissa suhteissa sekä siinä, etten pysty kehen tahansa luottamaan.
Terapeuttini kanssa synkkaa hyvin. Hän on oikeastaan ainoa ihmiskontakti, jonka kanssa puhun syvällisemmistä asioista ja jonka kanssa minun ei tarvitse esittää mitään.
Tarkoitin kyllä vain sitä, että oletko saanut oikeaa hoitoa, jos terapeutit eivät esim tiedä dissosiaatiosta mitään (hehän eivät tee varsinaisia diagnooseja) . Kävisin itsekin yksityisellä, jos olisi varaa. Sopiiko oireisiisi tämä häiriö tai osa siitä? Itse olen alkanut epäillä, että minulla on virallisen dissodiagnoosin lisäksi jotain tuollaistakin.
https://mielenihmeet.fi/mita-tiedat-skitsoidista-persoonallisuushairios…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Mistä sen voi kukaan tietää ettet tykkää kampaajalla olla jos et sitä ole ennen kertonut?
Minulla on asioista paljonkin hajua mutta hyökkäät aggressiivisena vastaan.
Olet ollut vääränlaisessa terapiassa jos siitä ei ole ollut hyötyä.
Aloituskommenttisi ”relaat vaan” kertoo minulle kaiken olennaisen asenteestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Millaisissa terapioissa olet käynyt, siis jos diagnoosia ei ole?
Miksi pitäisi olla diagnoosi jotta voisi käydä terapiassa? Tätä käsitystä minä en ikinä opi täällä vauvapalstalla ymmärtämään. Eikö riitä se, että on paha olla? Mikään ei tuota iloa mutta kyse ei ole varsinaisesta masennuksestakaan? Tila siis jatkunut lapsuudesta saakka. Terapia lähinnä kognitiivis-analyyttistä sikäli, kun sillä on väliä.
Julkinen puoli heittää lähes kysymättä diagnoosin jos toisenkin ja pilleripurkin kouraan. Hyvällä tuurilla pääsee juttelemaan lammasmaisen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. On tämä minusta selkeästi parempi vaihtoehto. Ongelmani ovat käytännössä ainoastaan sosiaalisissa suhteissa sekä siinä, etten pysty kehen tahansa luottamaan.
Terapeuttini kanssa synkkaa hyvin. Hän on oikeastaan ainoa ihmiskontakti, jonka kanssa puhun syvällisemmistä asioista ja jonka kanssa minun ei tarvitse esittää mitään.
Tarkoitin kyllä vain sitä, että oletko saanut oikeaa hoitoa, jos terapeutit eivät esim tiedä dissosiaatiosta mitään (hehän eivät tee varsinaisia diagnooseja) . Kävisin itsekin yksityisellä, jos olisi varaa. Sopiiko oireisiisi tämä häiriö tai osa siitä? Itse olen alkanut epäillä, että minulla on virallisen dissodiagnoosin lisäksi jotain tuollaistakin.
https://mielenihmeet.fi/mita-tiedat-skitsoidista-persoonallisuushairios…
Kiitos, ymmärrän että yrität auttaa. Mikään minussa ei viittaa skitsoidiseen persoonallisuushäiriöön. Olen hyvin tunteellinen, rakastan hyvää seksiä ja olen esittäen aistillinen. Olen kuitenkin valitettavan nirso ihmisten suhteen.
Terapeuttini on hyvin kokenut ja voisi olla jo eläkkeellä niin halutessaan. Minä valitettavasti uskon, että rahalla voi ostaa laatua myös mielenterveyspalveluissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Mistä sen voi kukaan tietää ettet tykkää kampaajalla olla jos et sitä ole ennen kertonut?
Minulla on asioista paljonkin hajua mutta hyökkäät aggressiivisena vastaan.
Olet ollut vääränlaisessa terapiassa jos siitä ei ole ollut hyötyä.Aloituskommenttisi ”relaat vaan” kertoo minulle kaiken olennaisen asenteestasi.
Ja mistäköhän se johtuu? Siitä että viestissäsi ei ollut mitään sellaista mistä saisi jotain kiinni. Et kertonut kovinkaan oireitasi etkä mistään mitä on sulle tapahtunut.
Onko traumoja?
Mistä johtuu kylmäkiskoisuus?
Suosittelen eri tyyppistä terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä edelliseen viestiini että terapeuttini todellakin on pitkälle kouluttautunut ja on erikoistunut juuri omani kaltaisiin ongelmiin. Dissosiaatiosta olemme myös keskustelleet.
Minulle herää nyt kysymys siitä, millaisella puoskarilla itse mahdat käydä epäillessäsi oman terapeuttini pätevyyttä? Dissosiaatio on oireena ihan peruskauraa ja vain todella epäpätevä terapeutti ei oireesta ole tietoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Mistä sen voi kukaan tietää ettet tykkää kampaajalla olla jos et sitä ole ennen kertonut?
Minulla on asioista paljonkin hajua mutta hyökkäät aggressiivisena vastaan.
Olet ollut vääränlaisessa terapiassa jos siitä ei ole ollut hyötyä.Aloituskommenttisi ”relaat vaan” kertoo minulle kaiken olennaisen asenteestasi.
Ja mistäköhän se johtuu? Siitä että viestissäsi ei ollut mitään sellaista mistä saisi jotain kiinni. Et kertonut kovinkaan oireitasi etkä mistään mitä on sulle tapahtunut.
Onko traumoja?
Mistä johtuu kylmäkiskoisuus?
Suosittelen eri tyyppistä terapiaa.
Lukemalla ketjua ymmärrät enemmän. Kertoisitko ensin itse, miksi itse olet täällä kommentoimassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Minäkään en ole ollut juuri lainkaan parisuhteissa, alle 30 v oli jotain yritelmiä. En edes haaveile nykyään parisuhteesta vaan lähinnä hoidosta itselleni, koska se on suurin ongelmani.
Minä olen tuo reilu 4-kymppisenä nainen ja maksanut (itse) terapioistani yksityisellä puolella pitkän pennin. Viime vuonna taisi kustannus olla lähes 10 000 €.
Olen ihan loppu koska terapia/asian itsekseen työstäminen ei tunnu vievän mihinkään. Mitään varsinaista diagnoosia minulla ei ole mitä nyt elämänhalua ei ole. Suoritan työtäni ja elämää, olen ollut aina hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. En kuitenkaan saa iloa oikeastaan mistään muusta kuin eläinten kanssa puuhailusta. Se ei riitä ja ihmisiin taas en koe saavani todellista kosketusta.
Joku varmaan kokee tämän turhaksi valitukseksi mutta itse tunnen olevani ikuinen katselija parvella ja katsomani näytöksen nimi on elämä.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.Luitko nyt ihan ajatuksella? Ymmärsinkö lukemastasi ja ylipäätään tästä ketjusta mitään? Miten voisin mennä kehohoitoon kun siedän hädin tuskin edes kampaajalla käymistä? En ikinä voisi antaa käytännössä vieraan ihmisen edes seistä lähelläni ilman reilua hajurakoa. Koskettamisesta nyt puhumattakaan. Luottoa ei ole.
Toivoisin, että tästä ketjusta poistuisivat kommentoimasta ne, joilla ei ole asiasta mitään hajua.
T. 40+ nainen
Mistä sen voi kukaan tietää ettet tykkää kampaajalla olla jos et sitä ole ennen kertonut?
Minulla on asioista paljonkin hajua mutta hyökkäät aggressiivisena vastaan.
Olet ollut vääränlaisessa terapiassa jos siitä ei ole ollut hyötyä.Aloituskommenttisi ”relaat vaan” kertoo minulle kaiken olennaisen asenteestasi.
Ja mistäköhän se johtuu? Siitä että viestissäsi ei ollut mitään sellaista mistä saisi jotain kiinni. Et kertonut kovinkaan oireitasi etkä mistään mitä on sulle tapahtunut.
Onko traumoja?
Mistä johtuu kylmäkiskoisuus?
Suosittelen eri tyyppistä terapiaa.Lukemalla ketjua ymmärrät enemmän. Kertoisitko ensin itse, miksi itse olet täällä kommentoimassa?
Lapsuudessa kaikenlaista.
Olen muistanut lapsuudesta samoja tunteita kuin nyt aikuisena. Oli valtava hätä ja paha olo eikä ketään turvana.
Kaikki tunteet jäivät sisälleni ja patoutuivat kehoon.
Laskin katon saumoja aina kun tehtiin pahaa.
Maksaisin vaikka mitä että saisin kaikki pahat olot pois ja myös kehon kautta.
Puhdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kenellä on sellaista, että kun on jotain kuormittavaa tilannetta - minulla yleensä ihmissuhteissa - tulee ihan tolkuton väsymys ja sellainen ihmeellinen olo, että tuntuu että vuorokaudessa on vain muutama valvetunti. Tai siis tehollista aikaa vain muutama tunti. Muu aika vaan katoaa jonnekin.
Kyllä. Omalla kohdalla olen niin kroonisen syvästi uupunut ja hidastunut että ihmisten aika juoksee jatkuvasti vain ohitse. Seison jossain kaiken ulkopuolella ja katselen ihmeissään mitä ihmettä täällä tapahtuu ja mikä saa nuo kaikki liikkeelle, päivästä toiseen saman toistoa, mikä järki. Toivottavasti täältä pääsee pian pois jonnekin rauhaan
Vierailija kirjoitti:
Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.
Kaikissa meissä on rakkaus. Sain antaa lapselleni kaiken rakkauden ja kaiken lempeyteni siitä huolimatta että itse olin kaltoinkohdeltu ja juuri siksi.
Kintsugi kirjoitti:
Omat ongelmani eivät ole ihan samaa luokkaa kuin monien tässä ketjussa. Vanhemmistani toinen oli vahvasti persoonallisuushäiriöinen mutta toinen melko normaali. Ja tämä ongelmainenkin tapaus oli ailahtelevaisesti välillä "normaali" ja välillä taas sitten täysin sekaisin...
Dissosiaatiota olen kokenut jonkin verran, mutta lähinnä tuo kohta josta joku kirjoitti omaan nimeen reagoimisesta herätti muiston: lapsena häpesin joka kerta kun kuulin nimeni mainittavan. Koin häpeää ja ehkä myös jonkinlaista itseinhoa?
Olen käsitellyt pitkään lapsuudentraumojani terapiassa, ja todellakin yrittänyt käydä läpi kaikkia mahdollisia ahdistavia asioita. Voisin sanoa että valo alkoi häämöttää jo ehkä 3v jälkeen, ja nyt 5v myöhemmin koen olevani jo lähes tasapainoinen! Edelleen tulee välillä notkahduksia masennuksen kanssa, mutta melko harvakseltaan. Oma terapiani on ollut psykodynaamista.
Terapeutin valitsemisessa kannustaisin todella luottamaan siihen omaan tuntemukseensa ensitapaamisilla. Terapeutin pitää tuntua empaattiselta ja älykkäältä, ja kiinnostuneelta tapauksestasi. Kävin ennen tätä terapeuttiani toisen luona, josta jäi lähinnä olo että hän yritti mennä siitä missä aita on matalin ja löytää helppoja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Uusi terapeutti taas on ihan huipputyyppi enkä hänestä helpolla luovukaan. Kannattaa katsoa esimerkiksi KELA:n terapeuttilistoja, koska KELA hyväksyy listoilleen vain tarpeeksi hyviä ammattilaisia. Lisäksi oma terapeuttini oli myös lapsi/nuorisoterapeutti, mikä osaltani on varmasti auttanut paljon lapsuudentraumojen käsittelyssä.
Kela hyväksyy myös huonot terapeutit. Kokemusta on. Elämä pilalla muutoinkin ja haksahdin Tukinaisen suosittelemaan terapeuttiin.
Uskoin terapeutin nettisivua ja se oli täys feikki.
Vierailija kirjoitti:
Olen muistanut lapsuudesta samoja tunteita kuin nyt aikuisena. Oli valtava hätä ja paha olo eikä ketään turvana.
Kaikki tunteet jäivät sisälleni ja patoutuivat kehoon.
Laskin katon saumoja aina kun tehtiin pahaa.
Maksaisin vaikka mitä että saisin kaikki pahat olot pois ja myös kehon kautta.
Puhdistusta.
Tämän lukeminen kosketti syvältä. Toivon että haet ja saat apua noihin traumoihisi, toivon vilpittömästi. Olen itse nyt 38 vuoden iässä hakenut apua omiin traumoihini ja minun tekisi mieli suositella avun hakemista kaikille satutetuille, ja tarjota omaa tukeani jollain tavalla. Pitänee ottaa selvää miten voisin toimia tukihenkilönä vaikka omakin matka on vielä kesken.
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut ulkopuolisuuden tunteesta kärsivät olette ylipäätään päätyneet parisuhteisiin/rakastuneet? Olen yli 40-vuotias enkä ole koskaan kokenut olevani suhteessa, jossa "jakaisin" saman maailman toisen kanssa. Loputulos on se, että vaikka kumppani olisi kuinka tasapainoinen ja mukava ihminen tahansa, minä tunnen olevani sen minua esittävän kuoren sijaan leijailemassa ihan muualla. Olen läsnä vain tunteettomana, analysoivana katsojana vaikka se kuoreni tekee asioita, joita se analysoija kokee parhaaksi kussakin tilanteessa. Olen seurustellutkin mutten saa ihmissuhteista irti oikeastaan mitään.
En siis tunne mitään todellista vuorovaikutusta, en tiedä kuka on todellinen minäni ja ainakaan se ei ole se, joka on läsnä ihmisten kanssa ollessani. Yleensä en jaksa osallistua ryhmäkeskusteluihin ollenkaan ja katoan välittömästi omaan maailmaani samalla kuitenkin katseeni seuratessa kiinnostuneen oloisena kulloistakin puhujaa. En kuule keskustelusta mitään mutta olen jo lapsesta saakka harjoitellut tätä niin, että teen sen täysin huomaamattomasti. Eläinten kanssa olen oma itseni ja hevosharrastus on ollut samasta syystä minulle tärkeä läpi elämäni. Eläimille juttelen omana itsenäni ja koen myös tulevani nähdyksi eläinten taholta omana itsenäni.
Enkä minäkään ole päällisin puolin mikään reppana. Olen yrittäjänä työskentelevä, tienaan hyvin ja ulkoisesti kukaan tuskin pystyy päättelemään mitään siitän tyhjyydestä, jolta kehossani oleminen tuntuu.
Olen 36 ja minulla ei ole ollut mitään oikeaa parisuhdetta koskaan. Teini-iässä ja parikymppisenä vähän deittailua, pisin kesti 1,5 vuotta. En yleensäkään kiinnostu ihmisistä. Viimeiseen kohta 15 vuoteen en ole ollut edes ihastunut kehenkään - ja minulle kelpaisi puolisoksi mies tai nainen.
Kun itse on niin omituinen, tuntuu, että tarvitsisi joko toisen omituisen tai yksinkertaisesti niin vahvan yksilön rinnalle, ettei sitä minun omituisuuteni hetkauta mitenkään.
Relaat vaan. Oletko käynyt turhaan terapiassa jos sulla ei oikeasti oo mitään hätää?
Terapioita on erilaisia.
Sinuna menisin johonkin kehohoitoon, se voi aukaista paljon enemmän kuin pelkät spekulaatiot.