Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Niin, sinulla on tuossa valta. Minut toinen vanhempi jätti ja toinen kuoli, siinä on vaikea saada samaa voimantunnetta kuin sinulla. Toki elämä on melko ok, ajoittain ihan hyvää ja välillä sattuu vähän kipeämmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Niin, sinulla on tuossa valta. Minut toinen vanhempi jätti ja toinen kuoli, siinä on vaikea saada samaa voimantunnetta kuin sinulla. Toki elämä on melko ok, ajoittain ihan hyvää ja välillä sattuu vähän kipeämmin.
Ohiksena: minäkin olen tullut julmasti jätetyksi. Se jättää hirveän taakan, vaikkei kipu olekaan aina aktiivisena päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.
En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.
Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.
Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?
En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä". Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin.
Olet kaivanut itse itsellesi tuon kuopan jättämällä hakematta apua ongelmiisi.
Apua ei tunnu saavan, vaikka kuinka hakisi. Vuodet vierii ja oot jonossa, lähete on hävinnyt, lähete on hylätty, olet koneeseen kadonnut. Minäkin olen aktiivisesti hakenut apua jo kolme vuotta, enkä oo edennyt vieläkään asiantuntevan terapian äärelle. Vuosia kestänyt keskivaikea masennus, krooninen loppuiän kipusairaus, traumaattinen lapsuus ja nuoruus, aikuisiän trauman aiheuttaneet kokemukset.. ihmistä pyöritetään paperilla ja jätetään täysin oman onnensa nojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Monen ihmissuhteen ongelmana ei ole keveys vaan se, että ihmiset pyrkivät käyttämään toisia eri tavoin härskisti hyväkseen ihmissuhteen varjolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.
En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.
Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.
Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?
En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä". Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin.
Olet kaivanut itse itsellesi tuon kuopan jättämällä hakematta apua ongelmiisi.
Apua ei tunnu saavan, vaikka kuinka hakisi. Vuodet vierii ja oot jonossa, lähete on hävinnyt, lähete on hylätty, olet koneeseen kadonnut. Minäkin olen aktiivisesti hakenut apua jo kolme vuotta, enkä oo edennyt vieläkään asiantuntevan terapian äärelle. Vuosia kestänyt keskivaikea masennus, krooninen loppuiän kipusairaus, traumaattinen lapsuus ja nuoruus, aikuisiän trauman aiheuttaneet kokemukset.. ihmistä pyöritetään paperilla ja jätetään täysin oman onnensa nojaan.
Sinulla on kaikki nuo diagnoosit, eli olet tavannut psykiatrin. Mitä hoitoosi kuuluu lääkärikertojen välillä? Vähintäänhän uusit luultavasti jotain reseptiä, mutta tapaatko miten usein mielenterveyshoitajaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Monen ihmissuhteen ongelmana ei ole keveys vaan se, että ihmiset pyrkivät käyttämään toisia eri tavoin härskisti hyväkseen ihmissuhteen varjolla.
Samaa tekevät kuspäiset vanhemmat. Ja lääkekin on ihan sama, välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ahaa. Kiva jos sinulle on tullut. Minä olen irtautunut perheestäni vuosia sitten, mutta tulen yleensä kohdelluksi huonosti, jos yritän tutustua ihmisiin. Kymmenet yritykset eivät ole tuoneet tulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
En tarkoittanut mitään vuodattamista. Sinä et ole kokenut samoin kuin minä, enkä ehkä osaa tarkemmin kuvailla, mitä tarkoitan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Pitää panostaa itsekin. Niitä ystäviä tulee, kun itse voi paremmin. Ellei irrottaudu sairaasta perhekuviosta, ei tule KOSKAAN voimaan paremmin. Kumpi on pienempi paha, vähän aikaa yksinäisyyttä vai loppuelämä kurjuutta?
Ei se pelkkä välien katkaisu vanhempiin auta, jos on jo kehittynyt kaikenlaisia traumojen aiheuttamia ongelmia, kuten masennus, dissosiaatio tai skitsofrenia. Joillain se toki voi riittääkin, mutta monet tarvitsisivat myös apua niihin häiriöihin, joita vanhemmat ovat aiheuttaneet.
Olen ollut yli 10 vuotta mt-palveluiden piirissä. Miksi sinun on mahdotonta uskoa siihen, ettei kaikille vain löydy mukavia ystäviä tai kavereita? Ihmiset ovat erilaisia. Parhaiten kuulemma vaikeasta lapsuudesta selviävät optimistiset introvertit, jotka löytävät muita helpommin mielenterveyttään tukevia ihmissuhteita kodin ulkopuolelta. Kaikki taas eivät tällaisia ole.
Korjaus: parhaiten tutkimusten mukaan selviävät ekstrovertit. Introverteilla on usein muutenkin ekstrovertteja enemmän mielenterveysongelmia.
Niin, ja ekstrovertit saavat voimaa ihan heikoistakin ihmissuhteista tai jopa satunnaisista tapaamisista. Introvertti taas saattaa kokea ne jopa voimaa vievinä, etenkin kun voimat ovat muutenkin vähissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en koskaan voi tajuta näitä, joiden vanhempi on oikeasti täysi kuspää, eikä silti pistetä välejä poikki vielä aikuisenakaan. Annetaan vaan sen pahan olon aiheuttamisen jatkua.
Minä lähdin nuorena kotoa enkä ole katsonut jälkeeni. Ei ole tarvinnut olla yksinäinen, on perhe ja ystävät. Ei olisi, jos olisin jäänyt siihen kodin myrkylliseen ilmapiiriin.
Pelastakaa itsenne, hyvät ihmiset.
Irtautuminen vaatii voimavaroja. Jos ei ole ystäviä, niin on vaikea rimpuilla irti huonoista perhesuhteista. Ja jos on aivan yksin, niin alistuu äkkiä huonoihin ihmissuhteisiin, jottei tarvitsisi olla aivan kaiken aikaa yksin.
Henkilökohtaisesti en usko, että huonot ystävyyssuhteet tekevät ihmisestä yhtään vähemmän onnettoman kuin huonot perhesuhteet tai yksinäisyys. Ainoastaan hyvät ihmissuhteet tuovat elämään tyytyväisyyttä ja niiden löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Olen huomannut, että kun on vahvemmilla elämässä, saa enemmän niistä kevyemmistäkin tai satunnaisista ihmissuhteista. Kun on rankempaa, tarvitsisi niitä perustavanlaatuisia pitkiä ja hyviä ihmissuhteita, muu ei tunnu kelpaavan eikä tuo samaa tyydytystä.
Kun on niin rankkaa että ei saa mitään irti tavallisesta ystävyydestä, ne lapsuuden bestis-ajatukset kannattaa unohtaa. Ei ole olemassakaan sellaista yhtä syvällistä ystävää joka korjaa vauriot, kenelläkään, se on illuusio.
Kannattaa puhua ammattiauttajalle ne traumansa. Ja ystäville ja tutuille sitten sitä kevyempää, jolloin niistä tuttavista vuosien mittaan valikoituu ystäviäkin. Jotka eivät edelleenkään ole terapeutteja/korjaa kenenkään traumoja, mutta rikastavat muuten elämää.
En tarkoittanut mitään vuodattamista. Sinä et ole kokenut samoin kuin minä, enkä ehkä osaa tarkemmin kuvailla, mitä tarkoitan.
Et ole ainoa yksinäinen, joka on yksinäinen siksi että heillä on epärealistinen kuva ystävyydestä. Kun odotukset ovat liian kovat, pettymys on ainoa mahdollinen lopputulema, uudelleen ja uudelleen.
Ihan tavallista on kaivata sitä yhtä todella läheistä ystävää, joka haluaisi panostaa siihen yksinäiseen kuten parisuhteessa panostetaan (ilman muita parisuhteen osia). Koskaan se ei ole se yksinäinen, joka panostaisi samalla tavalla johonkin muuhun ihmiseen, itsestään välittämättä.
Oikeassa elämässä niin läheistä ystävyyttä löytyy vain parisuhteista.
Parisuhde ei taatusti korjaa yhtään kenenkään kaksisuuntaista tai masennusta, eikä ystävyys. Eli ensin se sairaus hallintaan, sitten elämään, realistisilla odotuksilla.
Alue: Aihe vapaa
Mitä sinulle konkreettisesti tarkoittaa vastuun ottaminen elämästä?