Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.

Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.

Mutta kun ne aivot muuttuu, kykenee siihen, loputtomasti, myös parempaan suuntaan. Jo yksi luottamuksellinen suhde riittää korjaamaan vaurioita, ja se ei välttämättä ole terapeutti vaan voi olla puolisokin. ITse asiassa terapia ei auta, ellei se ihminen löydy myös lähipiiriin.

Stressi ja kipupisteet on välttämätöntä oppia tunnistamaan, jottei omasta "hälytysreaktiosta" syystä sitä puolisoa tai muita läheisiä. Vaatii kovasti kärsivällisyyttä ja myötätuntoa itseä kohtaan, mutta onneksi sitäkin saa läheisissä suhteissa kasvatettua. Täytyy vain ensin uskaltautua suuresti päästämään toinen ihminen lähelle kaikesta pelosta ja riittämättömyyden tunteesta huolimatta.

Näkymätön, olematon.

En osaa pitää puoliani. Joka päivä pelkkää selviytymistä.

Lapsuudessa majailin milloin kenenkin kodissa ja omaa mielipidettä ei saanut olla olinhan muiden kotona. Äiti ei välitä vieläkään ja isää ei ole ollut.

Turva. Voi mistä sen löytäisin?

Yrittänyt psyykata itse itseäni. Terapiassa moneen otteeseen, kai jotain hyötyä ollut.

Menetin juuri työni ja jostain pitäisi löytyä voimaa etsiä uusi. Pelottaa mennä ihmisten ilmoille. Kukapa tällaista ees palkkais, säikkyä hiirtä.

Vierailija kirjoitti:

Näkymätön, olematon.

En osaa pitää puoliani. Joka päivä pelkkää selviytymistä.

Lapsuudessa majailin milloin kenenkin kodissa ja omaa mielipidettä ei saanut olla olinhan muiden kotona. Äiti ei välitä vieläkään ja isää ei ole ollut.

Turva. Voi mistä sen löytäisin?

Yrittänyt psyykata itse itseäni. Terapiassa moneen otteeseen, kai jotain hyötyä ollut.

Menetin juuri työni ja jostain pitäisi löytyä voimaa etsiä uusi. Pelottaa mennä ihmisten ilmoille. Kukapa tällaista ees palkkais, säikkyä hiirtä.

Kuule..palkkaisitko itse itsesi?

kaksi vaihtoehtoa: skarppaat ja jäät uli eläkkeelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.

t: TRE

Jumala antoi sinulle kaikessa viisaudessaan hakkaavan isän ja housuun kusevan alkkis äidin.

Olit viaton lapsi..mutta silti Jumala päätti näin.

Muista kiittää huutaessasi hoosiannaa suviseuroissa

Hanki trolli elämä. Olet palstan säälittävin hahmo.

Mun vanhemmilla oli omat ongelmansa ja keskenään riitaisa suhde. Mutta eniten vaurioita aiheutui 10 vuotta vanhemmasta siskopuolesta.

Väkivalta oli pienempänä sekä henkistä että fyysistä, aikuisena vain henkistä.

Kun olen yrittänyt asiasta puhua, hän sanoi että aina lapset nahistelee keskenään. Niin, lapset. Mutta hän oli 16- vuotias kun minä oli kuusi. Ja hän oli jo aikuinen kun minä olin vasta kahdeksan.

Ilmeisesti hän pelästyi yritystäni ottaa asiat puheeksi, koska alkoi samantien valehtelemaan ihmisille päihteidenkäytöstäni ja muusta elämästäni, uskotellen että olen jotenkin harhainen ja muistoni ovat kuvitelmia.

Yli kolmekymppiseksi olin hänen aggressioidensa armoilla ja alistettuna. Kaikki minussa oli vääränlaista ja siksi minulle sai huutaa ja raivota. Minulla ei ollut oikeutta mihinkään, kaikki ajatukseni olivat vääriä ja kieroutuneita, tunteeni keksityistä asioista johtuvia, eikä minussa ollut mitään hyvää.

Sain välit katkaistua häneen ja nyt saan elää ilman jatkuvaa huutamista. Mutta miten toipua kaikista tunnelukoista ja traumoista?

Tunnen jonkinlaista alakuloa, minulla on ahdistuneisuushäiriö ja paniikkikohtauksia. Olen jotenkin alkanut vihata iloisia ja pirteitä ihmisiä, vaikka yleisesti ottaen olen kiltti ja hyväntahtoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.

Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.

Mutta kun ne aivot muuttuu, kykenee siihen, loputtomasti, myös parempaan suuntaan. Jo yksi luottamuksellinen suhde riittää korjaamaan vaurioita, ja se ei välttämättä ole terapeutti vaan voi olla puolisokin. ITse asiassa terapia ei auta, ellei se ihminen löydy myös lähipiiriin.

Stressi ja kipupisteet on välttämätöntä oppia tunnistamaan, jottei omasta "hälytysreaktiosta" syystä sitä puolisoa tai muita läheisiä. Vaatii kovasti kärsivällisyyttä ja myötätuntoa itseä kohtaan, mutta onneksi sitäkin saa läheisissä suhteissa kasvatettua. Täytyy vain ensin uskaltautua suuresti päästämään toinen ihminen lähelle kaikesta pelosta ja riittämättömyyden tunteesta huolimatta.

En ole tuon ensimmäisen viestin kirjoittaja, mutta samoja ajatuksia mielessä. Itse olen todella yksinäinen nuori ihminen ja tiedän, että varmasti olisi tärkeää löytää niitä hyviä ihmissuhteita. Kuitenkin minullakin on se pelko etten pysty luottamaan helposti ja tavallaan senkin takia todella hidasta tutustua uusiin ihmisiin. Samaten se ajatus minullakin, että vaikka menisin terapiaan niin ei se yksinäisyys siitä helpota jos ei ole ketään läheisiä ihmisiä. Omat vanhempani eivät ymmärrä mitään "heikkoutta" ja tavallaan jättäneet minut aina omilleen tai sitten en ole muuten riittänyt heille. Samaten olen myös kiusattu ollut pitkään ja melkein yksin ihan sieltä nuoruudesta asti.

Itse tiedän sen, että en syyttäisi toista omista ongelmistani, mutta kuitenkin tiedän, että en varmaan pystyisi kaikkeen mihin muut pystyvät ja paljon kaikkia ikäviä tunteita on usein mielessä. Minäkin tavallaan haluaisin kyllä olla se  jolla on joku ihminen elämässään joka välittää. Silti pelkään todella kuinka uskallan avautua muille ja koskaan enää kunnolla luottaa. En tiedä kestäisinkö sitä jos luottamus petettäisiin ja tavallaan suojelen itseäni. Ikinä en silti tahtoisi muita kohdella huonosti, vaikka muuten vähän "oudosti" voisin esim jossain sosiaalisessa tilanteessa toimia. Jotenkin se on kamala tunne, kun ei merkitse kenellekään mitään ja tavallaan siinä jo koko "olemassaolo" alkaa kadota, kun ei kuulu minnekään eikä kenenkään elämään. Ei siinä oma persoona oikein pääse kehittymään ja samalla juuri epätodellisuuden tunteita ollut pitkään. Nyt olen seurannut jääkiekon mm kisoja. Niistä tuli mieleen se asia, että varmasti monilla pelaajista on ollut lähipiiri ja muita läheisiä ihmisiä tukena urallaan. En kadehdi heitä ja totta kai ansaitsevat tukensa, mutta joskus mietin kuinka minullakin olisi ollut vastaavaa kannustusta. Uskon, että tämä kaikki on aika ratkaisevaa nuoren elämässä ja moni ei ilman sitä pystyisi saavuttamaan asioita tai ainakin se olisi vaikeampaa. Tietenkin jokainen on itse vastuussa elämästään, mutta kyllä silä tuella ja niillä ihmisillä jotka kannustavat ja todellakin rakastavat sinua on suuri merkitys. Jotkut silti tietenkin menestyvät "huonoistakin" oloista, mutta kyllä monen sellaisen tie olisi varmaan paljon vaikeampi joka on tottunut saamaan tukea. Itse en muista tällaista tuen saantia ja en ole koskaan saanut olla oma itseni ja kukaan ei ole ollut minusta kiinnostunut.

Jatkuu

jatkoa

Tavallaan minua ei ole senkään vuoksi "olemassa", kun olen aina tottunut menemään muiden mukaan, että saan edes joskus kokea olevani hyväksytty. Muuten on kuin en olisi elänyt lainkaan ja mitään ei ole jäänyt elämästä käteen tähän mennessä. Tavallaan minut on jo aikaisin totutettu olemaan sellainen näkymätön ja elämä mennyt vaan eteenpäin ja mistään vaikeuksista ei ole saanut kertoa tai jos on kertonut niin se on aiheuttanut vaan jotain ikävää kuten syytöksiä heikkoudesta ja sen jälkeen kaikki on unohdettu. Juuri vähän aikaa sitten juttelin asiasta äitini kanssa ja oli edelleen sitä mieltä ettei saa olla heikko.

Tämä liittyi asiaan jossa puhuimme eräästä tutusta nuoresta, jonka tiedän saaneen aina paljon tukea vanhemmiltaan. Hän oli kohdannut yhden ikävän asian ja oli siitä ollut aika surullinen. Äitini mielestä he olivat heikkoja kun reagoivat sellaiseen ja hänen mielestään tämä nuori on liian "paapottu". Itse tietenkin annan sympatiani tätä nuorta kohtaan, mutta tiedän sen ettei tämä nuori olisi kyllä kestänyt minun elämääni. Sitä yritin äidilleni taas selittää kuinka olen itse ollut kiusattu ja selvinnyt kaikesta. Äitini mielestä ne ovat pikkujuttuja ja sanoo että mitä minä nyt enää niistä jutuista puhun, kun kaikki on jo ohi. Silti ei ymmärrä, että niistä vuosista on jäänyt jälkiä ja en pysty hetkessä toipumaan. Heilläkin on ollut osuutta asiaan ja silti ovat mielestään täysin syyttömiä tai sitten jotain marttyyreja, joita mitä syytän turhaan.

Mitään lohdutusta ja tukea en ole saanut koskaan. Välillä tekisi mieleni huutaa, että herätkää kun en pysty olemaan mikään kone joka kestää kaiken. Sellaista he ovat aina vaatineet. Sori valitus. Tuli vaan taas ihan surkea olo ,kun menin äitini kanssa puhumaan. On kuin minä olisin se jonka täytyy hävetä, kun ei jaksanutkaan kaikkea ja oli liian heikko. Tuntuu kuin valittaisin ihan turhasta ja elämäni olisi ollut niin hyvää. Tavallaan kaikki kokemukseni mitätöidään. Silti en voisi koskaan tehdä tätä kenellekään läheiselle ( jos niitä olisi). Minulle jo toisen  vieraan ihmisen suru on jokin todella myötätuntoa aiheuttava asia. Puhumattakaan, että jättäisin jonkun todella läheisen pulaan. Silloin en voisi enää katsoa itseäni peiliin. 

En saa apua mistään. Takana kaikkea pahaa.

Esim. hyväksikäytöstä ei ole koskaan puhuttu.

n 28 kirjoitti:

Haluaisko joku perustaa Facebookiin tms. ryhmän aiheesta? Vai onko sellainen jo olemassa jollain nimellä? Ketju on hyvää vertaistukea, mutta vielä parempi jos ihmisiin vois tutustua. Mahdollisesti myös saada niitä kauan kaivattuja ystäviä ja kavereita, joiden seurassa ei tarvi hävetä ja piilotella omaa rikkinäisyyttään. Sepä se, kun meitä on niin paljon mutta haahuilemme erillään masentumassa.

Sama juttu minulla. On todella vaikeaa löytää sellaisia ihmisiä joille voisi paljastaa olevansa yksinäinen tai muuten vähän "epäonnistunut" ihminen. Jotenkin itselle vaikea ajatus, että joku hyvää elämää elänyt ihminen pystyy ymmärtämään ja sellaiselle olisi todella hävettävää alkaa elämästään kertomaan. En siis todellakaan tarkoita, että ne "normaalia" elämää eleneet olisivat jotain kamalia ihmisiä, mutta jotenkin en vaan edes kehtaa paljastaa heille mitään ja tavallaan häpeän itseäni sitten vielä enemmän sellaisessa seurassa. Minunkin olisi todella tärkeää saada jotain seuraa. Olen tottunut olemaan pakostakin yksin, mutta toisaalta tämä yksinäisyys pahentaa epätodellisuuden tunnetta ja tuntuu kuin olisin joku "näkymätön".

Välillä mietin silti onko minulla mitään annettavaa kenellekään tai onko minusta iloa muille. Ainakin tällä hetkellä olen niin väsynyt ja surullinen. Tosin sen tiedän, etten kohtelisi muita huonosti ainakaan tarkoituksella. Itseäni on kohdeltu niin väärin monesti ja senkin takia luottamuksen rakentaminen on vaikeaa, mutta samalla tiedän etten koskaan tekisi samaa muille. Facebook- asiaan en ota kantaa, kun en sillä ole. Tämäkin tosin hävettää, kun on erillään somesta, vaikka lähes kaikki muut nuoret ovat siellä. Some välillä lisääkin omaa ahdistusta kun näkee muiden elämää ja pakostakin välilä vertaa omaansa. Tietenkään se ei aina ole todellisuutta, mutta kuitenkin se satuttaa jos tietää muiden elävän vilkasta ja mielekästä elämää. 

Tuttu tunne, jota olen saanut työstää paljon. Viime aikoina on mennyt jo aika hyvin. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä jotka kohtelevat minua hyvin. Huomaan itsetuntoni kasvaneen tosi paljon: olen olemassa, oikea ihminen joka nähdään ja kuullaan ja josta välitetään! Tänään sitten taas pitkästä aikaa tapasin vanhempani, mikä romahdus! Heti huomaan että minusta tulee näkymätön ja huomaamaton. Mihinkään sanomaani ei vastata kuin hymähtelemällä "joo" tms, keskustelun yritykseni torpataan. Elämässäni on tapahtunut paljon, mutta siitä ei kysytä mikään. Se ei kai sitten ole kiinnostavaa. Kun pitää puhua toimitettavasta asiata (tapaamisen syy) tuntuu taas että joudun toistamaan monta kertaa sanomani, koska vanhempani eivät yksinkertaisesti kuuntele mitään mitä sanon. Nyt sitten saakin mennä pitkään ennen seuraavaa kertaa.

Kannatan fb-ryhmän perustamista. Olen ollut jo joissakin yksinäisille ihmisille tarkoitetuissa fb-ryhmissä, ja yrittänyt löytää seuraa, mutta tuntuu, ettei samanhenkistä seuraa löydy. Kukaan ei ymmärrä tällaista, jolla ei ole yhtään läheistä, mutta joka kovasti kaipaisi läheisiä ihmissuhteita.  

Haluaisin myös seuraa. Olen äärettömän yksinäinen.

Täälläkin yksi syvää yksinäisyyttä tunteva. Arka, estynyt ihminen joka on juuri aloittanut terapian. Ulos päin ongelmani ei välttämättä näy, sillä pyrin peittämään ne kaikin keinoin. Minulla ei ole ollenkaan kaltaisiani ihmisiä lähipiirissä, tuntuu että olen ainoa laatuani. Outo ja näkymätön.

Vierailija kirjoitti:

Kannatan fb-ryhmän perustamista. Olen ollut jo joissakin yksinäisille ihmisille tarkoitetuissa fb-ryhmissä, ja yrittänyt löytää seuraa, mutta tuntuu, ettei samanhenkistä seuraa löydy. Kukaan ei ymmärrä tällaista, jolla ei ole yhtään läheistä, mutta joka kovasti kaipaisi läheisiä ihmissuhteita.  

Minusta tuntuu aina, että esim jossain normaalien mt ongelmien ryhmissäkib, tai missä vain, on kyllä muillakin ongelmia, mutta he on silti yleensä hyvä itsetuntoisia ja pirteitä verrattuna minuun.. Ja on ystäviä ja kavereita ja sukulaisia ja juhlia ja omakotitaloja (jos mt ongelmat tulleet aikuisena tai on rikas mies). Tuntuu niissäkin, että omat tunneongelmat on aina niin pahoja, ettei muutkaan ongelmaiset jaksa niitä, vaikken itsekään asu sillan alla tms. Vaan tämä pohjaton yksinäisyys ja tarvitsevuus ja turvan hakeminen muista on ihmisille ihan vierasta (toki esitän aina tarvittaessa ihan normaalia, mutta roolin vetäminen ei varsinaisesti auta epätodelliseen oloon..)

Itse palaan taas uudelleen tähän ketjuun. Nyt olen taas puhunut äitini kanssa ja heti tuli surullinen olo. Tämä sen vuoksi kun eräs tuttu nuori ihminen oli yrittänyt itsem*rhaa ja se toi mieleen monia asioita omasta elämästäni. Tämä nuori oli ollut myös pitkään kiusattu niin kuin minäkin ja senkin vuoksi asia kosketti ja löysin paljon asioita siitä omaan elämääni liittyen. Äitini sitten puhui asiasta ja itselle tuli surullinen olo, kun muistan ne hetket, kun itse pyysin apua ja sanoin etten enää jaksa. Oikeastaan olisin voinut itse olla se nuori, joka yrittää samaa. Äitini ei näytä ymmärtävän sitä lainkaan mitä olen käynyt läpi ja onneksi jotenkin jaksanut aina eteenpäin. Silti tämä asia on minulle todella vaikea ja muistan aina sen kun en saanut vanhemmilta mitään apua ja kaikki sanomiseni olivat vaan jotain valitusta. Aina piti pärjätä omillaan. Olisin itsekin tarvinnut paljon tukea ja apua.

Jotenkin se on kamalaa, kun äitini puhui asiasta niin "kevyesti" ja kertoi ettei tämän nuoren äiti halua syyttää itseään kun oli yrittänyt tukea yms. Kuitenkin nämä omat vanhempani eivät ole koskaan eräs yrittäneet olla tukenani vaikka tiesivät kyllä missä mennään. Siinä mielessä edes tällaisen elämääni liittyvän asian esille tulo ei saa mitään muutosta aikaan ja  hänkin puhui siitä ihan kuin se ei olisi liittynyt mitenkään minuun. Itse olen sitten se jolle ei voi puhua mitään, kun jotenkin järkytyin ja suutuin vähän hänelle, kun en kestänyt sitä kuinka lähelle elämääni tuo asia meni. Vieläkin minulla on hetkiä jolloin haluaisin itsekin vaan lähteä ja senkin vuoksi en oikein kestä sitä etteivät silloin ymmärtäneet kuinka pahalta minusta tuntui ja käsittelevät näitä asioita niin kevyesti. Isänikin sanoi ivallisesti yhden tutun lähtiessä myös oman käden kautta, että jaaha niinkö siinä sitten kävi. Se tuntui jotenkin niin kauhealta kun omissa ajatuksissa on pyörineet samat synkät mietteet. Tiedän sen etten koskaan tule heiltä saamaan apua ja tavallaan pistin kaikki voimani likoon silloin aikaisemmin, että pystyin käymään koulussa ja säilyttämään edes jotenkin itseni kunnossa, vaikka silloin oli jo kamala ahdistus ja olin ihan loppu. Heille olisi häpeä jos minä olisin se "hullu" ja "heikko". Eivätkä muutenkaan edes ymmärrä mielenterveysongelmia, vaikka äitinikin pitäisi jo työnsä puolesta jotain käsittää. Minunkin kaikki kokemukseni mitätöitiin.

Jatkuu

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?

En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä".  Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?

En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä".  Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin. 

Olet kaivanut itse itsellesi tuon kuopan jättämällä hakematta apua ongelmiisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Muutenkin tuo kiusaaminen on ihan hirveä asia ja olen jo kaksi tuttua nuorta tavallaan sen vuoksi menettänyt kun eivät enää jaksaneet, vaikka tietenkin siihen liittyy muitakin seikkoja ja juuri yhden nuoren vanhemmat eivät myöskään häntä auttaneet. Jotenkin se on kauheaa aivopesua, kun äitini asiasta puhui ja tavallaan kielsi sen kuinka yksin he ovat minut jättäneet. Puhui kiusaamisestakin niin pitkään kuinka väärin se on ja silti kyllä tietää sen kuinka itsekin olen joutunut sitä kestämään ilman heidän apuaan. On oikeastaan kauheaa, että se tuttujen lapsi saa jotenkin häneltä sympatiaa, mutta jos minä puhun asiasta niin olen heikko. Tietenkin olen kiitollinen, että tämä nuori on toipumassa. En vaan voi ymmärtää äitini käytöstä enää yhtään ja todella surullinen olo. Tuntuu kuin minulle saisi tapahtua, vaikka mitä ennen kuin heräisi.

En kaipaa sääliä, mutta tällainen käytös, että puhutaan niistä minulle kaikista rankemmista asioista tavallaan muiden kautta ja silti sivuutetaan omat kokemukseni täysin on minusta kauheaa. Vähän sama kun puhuisi jonkun toisen sairaudesta jollekin toiselle sairaalle ja sivuuttaisi täysin sen ihminen kokemukset niin kuin häntä ei vaivaisi mikään. En voi enää ymmärtää. Tuntuu kuin kaikki se olisi jo ylitetty. Tavallaan äitini ei edes huomaa mitään ja toimii omasta mielestään ihan hyvin ja alkoi nytkin sitten lopuksi huutaa minulle kuinka hän on yrittänyt ja piti minua jo ihan typeränä ihmisenä sitten lopuksi. Jatkaa vaan huutamista, vaikka itse pidättelen itkua.

Tehtiin sitten taas sovinto sillä, että minä selitin hänelle käytöstäni, vaikka olisi pitänyt mennä toisin ja hän olisi pahoitellut. En kuitenkaan voi menettää vanhempiani täysin, koska olen muuten niin yksin. Yritän myös ymmärtää heitä ja tiedän ettei heillekään aina helppoa ole ollut, mutta nyt kun vertaan heitä moniin tuntemiini vanhempiin, jotka oikeasti tahtovat lastensa parasta ja välittävät niin en pysty ymmärtämään. Heillä täytyy olla jotain ongelmia itselläänkin kun eivät reagoi ja tavallaan syyllistävät minua. Sori valitus taas ja romaani. On vaan ollut surullinen päivä. Yleensä aika hyvin kestän kaiken, mutta nyt meni tämä asia niin syvälle. Tuntuu myös etten kuuluisi tähän perheeseen ja vanhemmat ovat niin vieraita. Itse en voisi koskaan toimia samoin. Oikeastaan se, että olen tällainen näkymätön ja kiltiksi kasvatettu on ainoa seikka mikä paljastaa  minun olevan samaa perhettä. Siihen eräs tuttukin joskus kiinnitti huomiota, kun olin niin arka ja hiljainen ja tavallaan annoin aina vanhemmille periksi. Jotenkin se rooli on nyt jäänyt elämääni ja nuori vasta olen itsekin.

Elämäsi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko päässyt missään puhumaan kokemuksistasi kunnolla?

En ole oikein missään asiasta puhunut. Joskus olin jossain lääkärillä joka ei ymmärtänyt mitään. Minulla ei juurikaan rahaa mennä minnekään terapiaan ja toisaalta en haluaisi mitään diagnoosia itselleni, koska sillä tavalla en ole sairas kuitenkaan. Nuo kiusaamiskokemukset ja se kauhea yksinäisyys on kyllä tällä hetkellä ne pahimmat mielessä pyörivät asiat. Vanhempien käytös on myös välillä ihan kamalaa ja eivät ymmärrä mitään eivätkä haluakaan. Jotain narsismia on pakko olla mukana, kun eivät itsekään koskaan myönnä mitään ja empatia sekä muiden tunteiden ajattelu ihan vierasta. Se riitely sitten alkaakin helposti, kun puhutaan juuri edellä mainituista asioista. Oikeastaan ovat toistaneet omien vanhempiensa virheet täysin, vaikka ovatkin kuulemma olleet niin "hyviä".  Yksin olen ollut jo yli 10 vuotta osin kiusaamisen, koulujen vaihdon ja oman ujon persoonan vuoksi. Nykyisin onkin todella vaikeaa luottaa muihin ja edes yrittää saada seuraa. Välillä olen ihan hukassa ja jotenkin sellainen tunne etten jaksa enää. Mitään suurta elämän halua ei ole vaikka en itselleni mitään kyllä tee. Pitäisi tietenkin löytää joku jonka kanssa voisi asioita käydä läpi. Ei varmaan kenenkään unelmaelämä. Tosin kaikesta en voi itseäni syyttää ja asiat ovat vaan menneet näin. 

Olet kaivanut itse itsellesi tuon kuopan jättämällä hakematta apua ongelmiisi.

Niin myönnän kyllä että en ole apua aktiivisesti hakenut osin jo sen vuoksi kun minulle ollaan aina sanottu ettei mihinkään terapeutteihin yms kannata luottaa ja ne ovat ihan huuhaata. Myös se rahatilanne ja nykyinen asumispaikkakin vaikuttaa ja täällä ei paljon mitään apua ole saatavilla. Niin kuin sanoin eli myönnän kyllä omat virheeni täysin. Kuitenkin uskon, että siihen kuoppaan putoamiseen on monia syitä ja en ole se ainoa syyllinen joka sinne "kuoppaan" on itsensä pudottanut. Siihen kun on liittynyt niin monia seikkoja. Elämä ei aina ole mitään helppoa ja apua ei aina löydä tai osaa hakea. Tietenkin otan vastuun elämästä, mutta ei asiat aina ole niin yksinkertaisia kuitenkaan.