Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
mitä..eikö? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei me olla mitään hyvän lapsuuden saaneita, vaan hyvän aikuisuuden itselleen rakentaneita, huonosta lapsuudesta riippumatta.
Ja joo, minuakin huvittaa valitus tunnekylmyydestä. Verrattuna väkivaltaan, puutteelliseen ravintoon, likaisiin vaatteisiin ja alkoholistien tappeluihin pelkästöön tunnekylmä vanhempi olisi ollut iso lottovoitto.
Mutta tehköön omasta elämästään juuri niin kurjaa uhriutumista kuin haluaa. Ei ole minulta pois.
No itse en todellakaan olisi halunnut väkivaltaisia alkoholistivanhempia. Ei se silti poista sitä, että itsetunto ja omakuva on palasina, kun vanhempi on kuin sinua ei olisi olemassakaan.
Mutta minullapa oli ne väkivaltaiset alkoholistivanhemmat. Olisin antanut paljon vanhemmista, joille en olisi ollut henkisesti olemassakaan. Joku henkisen tuen puute on aika pientä siihen verrattuna ettei kotona ole ruokaa, puhtaita vaatteita, hakattiin satunnaisesti jne.
Ja terve itsetunto eikä mitään omakuvaongelmaa.
Tunnen myös usean omastakin mielestään hyvän lapsuuden saaneita, joilla on erilaisia mt-ongelmia, on huonoa itsetuntoa ja masennusta. Kun aikuisuus olikin hyvän lapsuuden jälkeen sellaista tavanomaista ja keskinkertaista, niin tulikin pettymys elämään ja tunne, että kaikki asiat ovat menneet vaan huonompaan suuntaan (ovat siis sanoneet tämän ihan itse, ei ole minun tulkintaani).
Meillä alkkarivanpien lapsilla ei ole moista ongelmaa, lapsuus onneksi loppui ja sitten sai rakentaa sellaisen aikuisuuden, minkälaisen halusi ja rahkeet riitti. Ei ole osteltu linnoja Ranskasta mutta on sellainen koti, työ, perhe ja harrastukset kun on aina halunnutkin. Noihin asioihin kannattaa jokaisen panostaa, ja lakata pohtimasta sitä lapsuutta.
Täällä vedetään mutkat suoriksi tyyliin "epätäydellinen vanhempi---) huono aikuisuus". Ei se vaan mene noin.
Oliks sulla suuret suku/prinseessa häät?
Eipä ole otettu sukuun, ihan saan olla oma itseni ja pitää oman sukuni. Välit anoppiin on hyvät ja asialliset, autellaan puolin ja toisin. Miehen sisarusten kanssa sujuu kevyt rupattelu eikä puolin tai toisin muuta edes odoteta.
Älä sure..miehen suku olisi kokatapauksessa hylännyt sinut heti kun teille tulee ero....
Onneksi olet vahva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Ei ne voi sille paljon mitään! Ne on kasvatettu siihen! Samoin kuin sinut tuohon itsesääliin!
Tää trolli on ärsyttävä, nyt on leikkaillut eri ketjuista vastauksia ja kopsaa ne tähän ketjuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
tuota..saat turpaan kadulla..... ON ERI ASIA KUIN
oma äiti hakkaa viikottain ja haukkuu päälle
Ootko v..ajakki?
Olet juuri niinkuin äitisi? Heti uhkaamassa väkivallalla ja haukkumassa päälle.
Ei ole omena puusta kauas pudonnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
tuota..saat turpaan kadulla..... ON ERI ASIA KUIN
oma äiti hakkaa viikottain ja haukkuu päälle
Ootko v..ajakki?
Olet juuri niinkuin äitisi? Heti uhkaamassa väkivallalla ja haukkumassa päälle.
Ei ole omena puusta kauas pudonnut.
Ei ole
Myönnät siis että olet samanlainen kuin housuunkuseva alkkis isäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää trolli on ärsyttävä, nyt on leikkaillut eri ketjuista vastauksia ja kopsaa ne tähän ketjuun.
mielipiteet ovat silti aitoja
uli mies yrittää unohtaa naiset
ja ulkonäöllä ei ole väliä
Kummasti nämä ”selviytyjät” triggeröityvät ja ärsyyntyvät siitä, ettei kaikki ”selviydy” yhtä hyvin. Miksi triggeröityä siitä millaista elämää muilla on? Jos kerta itsellä elämä on niin mallillaan ja menneisyys on menneisyyttä, niin miksi ei sitten vain elä sitä elämää onnellisena?
Tarkastele itseäsi rehellisesti ja mieti, mitä pahaa oloasi purat täällä muihin? Ja miksi purat sen muihin kaltoinkohdelluihin etkä niihin, jotka kohtelevat kaltoin? Vihaatko itsessäsi voimattomuuden ja arvottomuuden tunteita? Vihaatko muissa sitä, että nämä ”uhriutuvat”? Vihasitko sitä samaa avuttomuutta itsessäsi lapsena ja päätitkö, että et ole enää alistuja, vaan sinä olet se joka alistaa? Näitä on ihan hyvä pohtia, koska onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei räyhää tällaisessa ketjussa ja jankuta sivu kaupalla sitä, että lapsuus on lapsuutta, pitää mennä eteenpäin ja ottaa vastuu ja ja ja. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen keskittyy siihen omaan elämäänsä, ei yritä muuttaa muiden elämää eikä varsinkaan ärsyynny muiden elämästä.
Joku tässä aiheessa selvästi edelleen kaivelee sinuakin ja syvältä asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini mukaan kokemus "näkymättömyydestä" on erittäin yleinen ihmisillä joilla on traumatausta. Minulla se on syntynyt lapsuudessa jossa viesti minulle tuntui olevan että hyvinvoinnillani, tunteillani tai mielipiteilläni ei ole mitään väliä. En missään vaiheessa oppinut esim. pitämään puoliani, koska myös suuttuminen ja kiukku oli kiellettyä.
Olisiko ap:llä mahdollisuutta hakeutua psykologin puheille, mahdollisesti terapiaan? Tällaiset asiat harvoin aukeavat ihan omissa oloissa pohtimalla.
Toivotan onnea matkaan, olet jo tehnyt tärkeitä havaintoja itsestäsi ja reaktioistasi!
Kiitos, mutta olen käynyt terapiassa vuosikausia. Se on auttanut pysymään paremmin toimintakykyisenä ja käsittelemään asioita. Sisällä on silti aivan valtavasti henkistä kipua. Elämässäni on paljon hyviä asioita, mutta silti usein itken päivittäin, kun tulee mieleen jotain lapsuuteen tai nuoruuteen liittyvää.
Olen pannut merkille, että tuntemani masentuneet ovat jotenkin itsekkäitä ja hankalia ihmisiä, joilla ei ole takana mitään raskaita kokemuksia. Nämä joilla on joku paniikkihäiriö tai vastaava, ovat yleensä hirveän kilttejä ja usein narsistien uhreja. Samaten, hirveää sanoa, mutta usein esim. lapsensa menettäneet sairastuvat paniikkihäiriöön tai psykoosiin, mutta ei varsinaiseen masennukseen. Mielenkiintoista.
Ihan mielenkiintoinen näkökanta, vaikka en tiedäkään, missä määrin pitää paikkansa tai ei. Mutta monesti kaikki nuo oireilut niputetaan yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Juuri noin. Minullakin on tunne, että elämä meni ohitseni, eikä mitään mukavia muistoja ole. Muistan kun nuorena näin usein samaa unta. Siinä unessa aina huomasin, että kesä on mennyt ohi ilman että olin sitä huomannut ollenkaan, ja minulla oli ahdistava ja haikea olo. Nykyisin sitten on lähes koko ajan ahdistunut ja haikea olo. Sitä miettii, että kuinka eri tavalla kaikki olisi voinut mennä. Olisin ehkä jaksanut opiskellakin, jos kotona olisi ollut toisenlainen kohtelu. Muistan kun peruskoulussa joskus kotiin tullessani sanoin äitille iloissani, että sain kokeista kymppimiikan. Äiti vastasi tympääntyneenä, että olisit nyt lukenut paremmin, että olis tullut täys kymppi. Ja aiemmin ekaluokalla ollessani kerroin kotona, että opettaja oli minua kehunut. Toistin, mitä opettaja oli sanonut, ja äiti taas tympääntyneenä vastasi, että vai sano opettaja niin. Ja siihen loppui keskustelu. Vasta aikuisena aloin opiskella, mutta liian myöhään. Minulla oli itseni ikäinen serkkutyttö isän puolelta. Ja voi miten hänen äitinsä, tätini, kohteli tytärtään. Kaikesta paistoi läpi se, että äiti todella halusi kaikkea hyvää tytölleen. He olivat meitä köyhempi perhe, mutta tuolla tytöllä oli silti kaikkea. Tätini sanoi usein, että haluaa, että tällä on parempi elämä kuin itsellään on ollut. Ja tuo tyttö onkin sitten menestynyt elämässään ja on erittäin tasapainoinen. Meillä äiti sen sijaan hoki minulle, että "ei mullakaan mitään oo ollut tuossa iässä". Ilmeisesti hän mielestään elämäni olisi pitänyt olla sellaista kuin hänellä sota-aikana. Enkä tietenkään varsinaisesti sure sitä materialistista puolta, vaan sitä, että vanhemmat eivät antaneet minulle mitään arvoa. Se paistoi läpi kaikesta. Monesti sitä ajattelee, että mitä tuollaisten ihmisten päässä oikeasti liikkuu. Ensin hankitaan lapsia ja sitten aletaan ihan järjestelmällisesti tuhota heitä viemällä itsetunto ja ihmisarvo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minista on parempi reilusti olla katkera ja ”uhriutunut” kuin että self-denial teeskentelee että en ole katkera, en ole katkera! Ja sit työntää ikävät tunteet kuoren alle patoutumaan. Siitä seuraa masennus - on ihan tutkittua että masennus on padottua surua ja vihaa jonka ohminen yrittää piilottaa.
Samoin on ihan reilua ajatella että vihaan vanhempiani. Ihan itsepetosta teeskennellä että kaikki on kunnossa ja ”parhaansa ne vanhemmat yritti”. No eivät yrittäneet! Mun paskavanhemmat ajattrlovat vain itseään ja kohtelivat lapsiaan kuin koiria, potkien ja pieksäen ja nälässä pitäen. Jos olis ollu edes VÄHÄN yritystä niin isäukko ei ehkä olisi hakamnut luita murskaksi lapsiltaan.
Saahan sitä vihata, jos siitä vihasta jotakin hyötyy. Yleensä vaan vihaaja jää rypemään vanhaan, ja se ansaitun vihan kohde ei piittaa pätkän vertaa koko vihasta, hyvä jos huomaa koko asiaa. Oikealle narsistille on herttaisen yhdentekevää, vihataanko häntä. Vähän kuin palstan äitihullu, menee se nykyelämä pöntöstä alas kun hampaita kiristellen miettii vaan menneitä.
En minä ajattele että minun vanhempani olisivat parhaansa tehneet, mutta ajat olivat toiset ja asiasta on paljon aikaa. Enkä ole ainoa jonka lapsuus on ollut huono, pääasia ettei aikuisuus enää ole.
Märehtimällä pilaisin vain oman elämäni, ja ehkä jopa lapseni ja puolisoni. On helpompaa ja hyödyllisempää antaa vaan olla, ei erityisesti antaa anteeksi mutta ei myöskään olla tekemisissä sen vanhemman kanssa, niin viha lakkaa ihan itsestään, ei tarvitse (ei saa) lakaista maton alle. Katkeruus pilaa katkeran ihmisen elämän, katkeruuden kohde ei piittaa.
Kannattaa keskittyä kaikkeen siihen, mikä elämässä on hyvää, nyt. Elämä on lyhyt.
Vierailija kirjoitti:
Kummasti nämä ”selviytyjät” triggeröityvät ja ärsyyntyvät siitä, ettei kaikki ”selviydy” yhtä hyvin. Miksi triggeröityä siitä millaista elämää muilla on? Jos kerta itsellä elämä on niin mallillaan ja menneisyys on menneisyyttä, niin miksi ei sitten vain elä sitä elämää onnellisena?
Tarkastele itseäsi rehellisesti ja mieti, mitä pahaa oloasi purat täällä muihin? Ja miksi purat sen muihin kaltoinkohdelluihin etkä niihin, jotka kohtelevat kaltoin? Vihaatko itsessäsi voimattomuuden ja arvottomuuden tunteita? Vihaatko muissa sitä, että nämä ”uhriutuvat”? Vihasitko sitä samaa avuttomuutta itsessäsi lapsena ja päätitkö, että et ole enää alistuja, vaan sinä olet se joka alistaa? Näitä on ihan hyvä pohtia, koska onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei räyhää tällaisessa ketjussa ja jankuta sivu kaupalla sitä, että lapsuus on lapsuutta, pitää mennä eteenpäin ja ottaa vastuu ja ja ja. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen keskittyy siihen omaan elämäänsä, ei yritä muuttaa muiden elämää eikä varsinkaan ärsyynny muiden elämästä.
Joku tässä aiheessa selvästi edelleen kaivelee sinuakin ja syvältä asti.
Kyllä minua kaivelee, turhauttaa miten ihmiset heittävät NYKYELÄMÄNSÄ hukkaan miettimällä loputtomiin vanhoja. Minusta se on hirveää elämän hukkaamista.
Ja haluan ajatella että minun selviytymistarinastani voisi olla hyötyä jollekin joka on NYT nuori ja kurjasta perheestä. Minua ainakin olisi auttanut nuorena paljonkin, kun joku olisi sanonut ihan suoraan, että kyllä, paskasta lapsuudesta voi ihan todistettavasti päästä hyvään aikuisuuteen. Vaatii työtä, mutta on ihan mahdollista.
En ole ainoa tämmöinen tietämäni, minulla on ystäviä joiden kokemus on sama. Voisi myös miettiä, että miksi osaa harmittaa niin hirveästi, että joku selviää kurjasta lapsuudesta, miksi he suuttuvat ja toivovat pahaa sellaiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minista on parempi reilusti olla katkera ja ”uhriutunut” kuin että self-denial teeskentelee että en ole katkera, en ole katkera! Ja sit työntää ikävät tunteet kuoren alle patoutumaan. Siitä seuraa masennus - on ihan tutkittua että masennus on padottua surua ja vihaa jonka ohminen yrittää piilottaa.
Samoin on ihan reilua ajatella että vihaan vanhempiani. Ihan itsepetosta teeskennellä että kaikki on kunnossa ja ”parhaansa ne vanhemmat yritti”. No eivät yrittäneet! Mun paskavanhemmat ajattrlovat vain itseään ja kohtelivat lapsiaan kuin koiria, potkien ja pieksäen ja nälässä pitäen. Jos olis ollu edes VÄHÄN yritystä niin isäukko ei ehkä olisi hakamnut luita murskaksi lapsiltaan.
Saahan sitä vihata, jos siitä vihasta jotakin hyötyy. Yleensä vaan vihaaja jää rypemään vanhaan, ja se ansaitun vihan kohde ei piittaa pätkän vertaa koko vihasta, hyvä jos huomaa koko asiaa. Oikealle narsistille on herttaisen yhdentekevää, vihataanko häntä. Vähän kuin palstan äitihullu, menee se nykyelämä pöntöstä alas kun hampaita kiristellen miettii vaan menneitä.
En minä ajattele että minun vanhempani olisivat parhaansa tehneet, mutta ajat olivat toiset ja asiasta on paljon aikaa. Enkä ole ainoa jonka lapsuus on ollut huono, pääasia ettei aikuisuus enää ole.
Märehtimällä pilaisin vain oman elämäni, ja ehkä jopa lapseni ja puolisoni. On helpompaa ja hyödyllisempää antaa vaan olla, ei erityisesti antaa anteeksi mutta ei myöskään olla tekemisissä sen vanhemman kanssa, niin viha lakkaa ihan itsestään, ei tarvitse (ei saa) lakaista maton alle. Katkeruus pilaa katkeran ihmisen elämän, katkeruuden kohde ei piittaa.
Kannattaa keskittyä kaikkeen siihen, mikä elämässä on hyvää, nyt. Elämä on lyhyt.
Mistä ihmeestä tää käsitys tulee että rypee ja vatvoo ja elää mennessä jos vihaa? Ei se niin mene. Olen onnellinen ja iloinen, rakastan lapsiani, elän hyvää elämää. Siitä hiuolimatta että vihaan paskoja lapsenhakkaajavanhempiani enkä näe mitään syytä antaa anteeksi, kun heidän huono käytös jatkuu yhä ja anteeksi eivät pyydä eivätkä tekojaan myönnä.
En minä ryve tai surkuttele vaan nautin elämästä! Se on vaan pieni sivujuonne että vihaan kusipäitä. Ei se mua onnettomaksi tee.
Tää on just jostain akkainlehdistä opeteltua jargonia että ”pitää antaa anteeksi ja viha syö itseä”. Ei pidä, eikä syö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minista on parempi reilusti olla katkera ja ”uhriutunut” kuin että self-denial teeskentelee että en ole katkera, en ole katkera! Ja sit työntää ikävät tunteet kuoren alle patoutumaan. Siitä seuraa masennus - on ihan tutkittua että masennus on padottua surua ja vihaa jonka ohminen yrittää piilottaa.
Samoin on ihan reilua ajatella että vihaan vanhempiani. Ihan itsepetosta teeskennellä että kaikki on kunnossa ja ”parhaansa ne vanhemmat yritti”. No eivät yrittäneet! Mun paskavanhemmat ajattrlovat vain itseään ja kohtelivat lapsiaan kuin koiria, potkien ja pieksäen ja nälässä pitäen. Jos olis ollu edes VÄHÄN yritystä niin isäukko ei ehkä olisi hakamnut luita murskaksi lapsiltaan.
Saahan sitä vihata, jos siitä vihasta jotakin hyötyy. Yleensä vaan vihaaja jää rypemään vanhaan, ja se ansaitun vihan kohde ei piittaa pätkän vertaa koko vihasta, hyvä jos huomaa koko asiaa. Oikealle narsistille on herttaisen yhdentekevää, vihataanko häntä. Vähän kuin palstan äitihullu, menee se nykyelämä pöntöstä alas kun hampaita kiristellen miettii vaan menneitä.
En minä ajattele että minun vanhempani olisivat parhaansa tehneet, mutta ajat olivat toiset ja asiasta on paljon aikaa. Enkä ole ainoa jonka lapsuus on ollut huono, pääasia ettei aikuisuus enää ole.
Märehtimällä pilaisin vain oman elämäni, ja ehkä jopa lapseni ja puolisoni. On helpompaa ja hyödyllisempää antaa vaan olla, ei erityisesti antaa anteeksi mutta ei myöskään olla tekemisissä sen vanhemman kanssa, niin viha lakkaa ihan itsestään, ei tarvitse (ei saa) lakaista maton alle. Katkeruus pilaa katkeran ihmisen elämän, katkeruuden kohde ei piittaa.
Kannattaa keskittyä kaikkeen siihen, mikä elämässä on hyvää, nyt. Elämä on lyhyt.
Mistä ihmeestä tää käsitys tulee että rypee ja vatvoo ja elää mennessä jos vihaa? Ei se niin mene. Olen onnellinen ja iloinen, rakastan lapsiani, elän hyvää elämää. Siitä hiuolimatta että vihaan paskoja lapsenhakkaajavanhempiani enkä näe mitään syytä antaa anteeksi, kun heidän huono käytös jatkuu yhä ja anteeksi eivät pyydä eivätkä tekojaan myönnä.
En minä ryve tai surkuttele vaan nautin elämästä! Se on vaan pieni sivujuonne että vihaan kusipäitä. Ei se mua onnettomaksi tee.Tää on just jostain akkainlehdistä opeteltua jargonia että ”pitää antaa anteeksi ja viha syö itseä”. Ei pidä, eikä syö.
Ohis: Minä olin ennen paljon ahdistuneempi. Sitten annoin itselleni luvan vihata huonoja vanhempiani ja olen voinut paljon paremmin. Masennus ja ahdistus ovat vähentyneet, kun viha on kohdistettu niihin, jotka aiheuttivat minulle kärsimystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko nyt tosiaan niin, että kaikilla muilla on joko on off stabiili tiöanne läpi aikuisuuden: joko olet vihaava jumiutunut uhri tai lapsuuden unohtanut selviytyjä?
Minulla on elämä vaihdellut kovastikin. Kun muut rakenteet ovat kunnossa, en muista lapsuutta enkä kärsi sen aiheuttamasta handicapista kuin ehkä kymmenprosenttisesti. Mutta kun elämästä hajoaa muita osasia, lapsuuden aiheuttamat vajeet stressinsiedossa ja henkisissä kyvyissä nostavat päätään ja raskauttavat elämää lisää.
Oma ongelmani on myös se, että en ole osannut vihata enkä olla pettynyt. Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatella anteeksiantaen. Vasta nelikymppisenä sallin ensimmäistä kertaa mieleeni nousta ajatuksen, että ehkä vanhempi onkin vain itsekäs paskapää eikä oman itsensä uhri.
Vierailija kirjoitti:
Onko nyt tosiaan niin, että kaikilla muilla on joko on off stabiili tiöanne läpi aikuisuuden: joko olet vihaava jumiutunut uhri tai lapsuuden unohtanut selviytyjä?
Minulla on elämä vaihdellut kovastikin. Kun muut rakenteet ovat kunnossa, en muista lapsuutta enkä kärsi sen aiheuttamasta handicapista kuin ehkä kymmenprosenttisesti. Mutta kun elämästä hajoaa muita osasia, lapsuuden aiheuttamat vajeet stressinsiedossa ja henkisissä kyvyissä nostavat päätään ja raskauttavat elämää lisää.
Oma ongelmani on myös se, että en ole osannut vihata enkä olla pettynyt. Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatella anteeksiantaen. Vasta nelikymppisenä sallin ensimmäistä kertaa mieleeni nousta ajatuksen, että ehkä vanhempi onkin vain itsekäs paskapää eikä oman itsensä uhri.
Mistä olet päätellyt, että muiden tilanne olisi joko on tai off? Yleensä palstalle ihmiset kirjoittavat lähinnä silloin, jos jokin asia herättää voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen.
Minulla on ongelmia tunnesäätelyn kanssa enkä tunnista tunteitani, myös vuorovaikutuskohtaamiset ovat hankalia. Olen käynyt tutkimuksissa, jossa dissosiaatiohäiriötä ei todettu, mutta erityisen vahvoja depersonalisaatio- ja traumaoireita tunnistettiin. Oli hyvä saada nimiä näille, jotta pystyn suhtautumaan itseeni paremmin ja ottamaan asioista selvää.
Hakeuduin uudestaan psykoterapiaan ja minulle sattui tällä kertaa aivan loistava terapeutti! Hän on dialektisen käyttäytymisterapian harjoittaja ja olen nyt tutustunut myös TRE-harjoituksiin hänen johdollaan.
TRE = trauma & tension release exercises on tapa, jolla saadaan lihasharjotteilla keho värisemään ja tällä tavoin itsestään purkamaan kerääntyneitä jännitteitä. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, ohjeita löytyy netistä ja kokeileminen on turvallista myös itsekseen terapeuttini mukaan.
Olen muutaman viikon harjoittelulla saanut mielenrauhaa, aivan kuin päässä loopilla spinnanneet haitalliset ajatuskuviot olisivat vain kadonneet ja tilalla on nyt hiljaisuutta. Myös levollisuus on lisääntynyt.
Voimia kaikille!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ongelmia tunnesäätelyn kanssa enkä tunnista tunteitani, myös vuorovaikutuskohtaamiset ovat hankalia. Olen käynyt tutkimuksissa, jossa dissosiaatiohäiriötä ei todettu, mutta erityisen vahvoja depersonalisaatio- ja traumaoireita tunnistettiin. Oli hyvä saada nimiä näille, jotta pystyn suhtautumaan itseeni paremmin ja ottamaan asioista selvää.
Hakeuduin uudestaan psykoterapiaan ja minulle sattui tällä kertaa aivan loistava terapeutti! Hän on dialektisen käyttäytymisterapian harjoittaja ja olen nyt tutustunut myös TRE-harjoituksiin hänen johdollaan.
TRE = trauma & tension release exercises on tapa, jolla saadaan lihasharjotteilla keho värisemään ja tällä tavoin itsestään purkamaan kerääntyneitä jännitteitä. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, ohjeita löytyy netistä ja kokeileminen on turvallista myös itsekseen terapeuttini mukaan.
Olen muutaman viikon harjoittelulla saanut mielenrauhaa, aivan kuin päässä loopilla spinnanneet haitalliset ajatuskuviot olisivat vain kadonneet ja tilalla on nyt hiljaisuutta. Myös levollisuus on lisääntynyt.
Voimia kaikille!
Mulla myös hirveä traumalapsuus mutta koska ei ole diagnoosia (masennus, paniikki, ahdistus tms) olen avun ulkopuolella enkä saa kelan korvaamaa terapiaa... vaikka aihetta olisi ja paljon.
Toimisikohan tuo tre ihan ilman ”psykoterapiakontekstia” sillä paikkakunnallani on tuollainen tre ohjaaja/kouluttaja. Vai onko ”vaarallista” jos traumat lähtee purkautumaan ja terapeutti ei olekaan varsinainen oikea paykoterpeutti?
Terapeuttini mukaan voi valita vaikka teologitaustaisen TRE-ohjaajan, jos tuntuu, että hengellisyysulottuvuus on tärkeä osa. Terapiakontakti on tosin siinä mielessä hyvä, että on joku, jonka kanssa käydä asioita läpi, jos sieltä nousee esiin jotain isompia teemoja. Mutta siis itsekseni noita harjoituksia pääasiassa teen ja menen varmaan ryhmäharjoituksiin sitten, kun häpeältäni kykenen.
t: TRE
Eipä ole otettu sukuun, ihan saan olla oma itseni ja pitää oman sukuni. Välit anoppiin on hyvät ja asialliset, autellaan puolin ja toisin. Miehen sisarusten kanssa sujuu kevyt rupattelu eikä puolin tai toisin muuta edes odoteta.