Olen vuosia kärsinyt ahmimishäiriöstä. Kävin syömishäiriöihin erikoistuneella lääkärillä ja tilanne vain paheni :( En tiedä enää mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju, luin jokaisen viestin. Tässä on muutama hajanainen ajatus. Jaan viestin kahteen osaan. 

Suomessa syömishäiriöiden hoito todellakin on kehittymätöntä, mutta tähän liittyy myös se, että sh:sta kärsivää ei ohjata oikealle taholle. Ravitsemusterapeutti näyttää lautasmallin ja käskee syömään viisi kertaa päivässä, vaikka oikeasti sh:sta kärsivä tarvitsee terapiaa. Käytännössä koskaan sh:n takana ei ole ruoka tai nälkä, vaan ahdistus, masennus, kontrollintarve, hoitamattomat traumat ja väärät toimintamallit. Parasta olisi hoitosuhde syömishäiriöihin erikoistuneen TERAPEUTIN kanssa, mutta se on kallista, vaatii aikaa ja sitoutumista, ja nykyään on muutenkin vaikeaa päästä terapiaan. 

Lisäksi ravitsemusterapian työssä ei kokemukseni mukaan oteta huomioon sitä, että kaikkien ihmisten elimistö ei toimi samalla tavalla. Itselleni pahin tapa syödä on viisi kertaa päivässä pienehköjä annoksia. Sillä tavalla en ole koskaan kylläinen, koko ajan on nälkä, koko ajan ajattelee seuraavaa ruokailua ja laskee siihen minuutteja. Löysin ratkaisun pätkäpaastosta. Syön aamulla ison aamiaisen (usein munia ja pekonia, jotka pitävät nälkää pitkälle iltapäivään), sitten syön töissä, ja mahdollisesti vielä kotiin tultuani jotain, jos on tarkoitus lähteä vielä urheilemaan. Tämähän on se, mitä kaikki ravitsemusterapeutit kiroavat. Se kuitenkin auttaa itseäni. En ajattele ruokaa, koska verensokeri pysyy tasaisena, ja tulen kylläiseksi, koska voin kaloreiden puolesta syödä kahdella tai kolmella isohkolla aterialla saman verran kaloreita kuin viidellä pienellä. Toinen tekijä, joka hillitsi ruoanhimoa, on liikunta, mutta tässäkin on eroja. Kun treenaan illalla, aineenvaihdunnalle tapahtuu jotain, enkä ole nälkäinen kuin vasta seuraavana päivänä. Mutta tässäkin ketjussa useampi on kirjoittanut, että liikunta lisää nälkää. Ei siis pidä väkisin suorittaa jotain yleistä ravinto/terveyssuositusta, jos vaikutus itsellä on päinvastainen, ja sitkeästi toivoa, että ehkä jonain päivänä se alkaa auttamaan.

Itse kävin psykiatrilla sekä hoitajan juttusilla kun kärsin paniikkihäiriöstä ja bulimiasta.

Kysyin itse voisinko päästä ravitsemusterapeutille. Psykiatri katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, kun mähän tiedän jo kaiken. Ja oikeassahan se oli.

Mulle ei sopisi viidesti päivässä syöminen, olisin äkäinen ja nälkäinen koko ajan. Ihan hyvässä painossa olen pysynyt pari kertaa päivässä syöden kunnon annoksia ja muistaen kuitenkin ravinteet.

Esim terkkari oli kauhuissaan, kun sanoin juovani maidon punaisena, syömällä oikeaa voita, maitotuotteita harvoin ja munia paljon ja laittoi testeihin. Kaikki arvot ihanteelliset. Ei se kuullut, että leipää en juuri syö, vedän kilon vihanneksia päivittäin sekä urheilen. Mutta kun näin on hänelle elämänsä ajan toitotettu. Itse olin ainakin pullukampi, väsyneempi ja nälkäisempi virallisten aamupalojen ja muiden kanssa.

Kaikkien pitäis kuunnella kehoaan ja löytää se oma juttu.

Itsellä myös lääkitys oli parantumisessa tärkeää ja olen psykiatrille kiitollinen kun kuunteli omia toiveitani sen suhteen.

Omalle tähdille sopiva liikunta tekee hyvää myös mielenterveydelle.

Minulla on ollut ahmimista, ilman nälkää vuosikausia. Kauppareissulla on pitänyt ostaa varastoon suklaata, lakua, pullapitko, pakastepullia ym. Mikäli vieraiden lähdettyä on jäänyt jotain jäljelle, olen jo herkkujen ja suolaisten kimpussa, ennenkuin auto on hävinnyt näköpiiristä. Suklaata rouskutan kuin näkkileipää, piilottelen ostamiani herkkuja ja niiden käärepapereita, syön kun muut menevät nukkumaan jne. Lääkäri ei ollut varma, laittaako lähetteen HUS:n Painonhallintataloon vai ahmijoille tarkoitettuun ryhmään ja päätyi ensimmäiseen. Sain pyytämäni Ozempicin heinäkuun alussa ja jokailtainen ahmiminen loppui ainakin tältä erää. Lääke on käytössä yli vuoden ja on todella vaikuttanut makeanhimoon ja ylipäätään ruokahaluun. Nyt on ainakin pitkä aika edessä ja toivo siitä että pääsen tästä lopullisesti eroon. Totaalikieltäytyjäksi en yritä ja saatan ottaa joinakin päivinä esim. 1 keksin. Ennen meni koko paketti, jos sen avasi. Herkut eivät polttele kaapissa ja mielessä. En tiedä käytetäänkö lääkettä ahmimishäiriön hoidossa, ainakin BMI:n pitää olla yli 30. Minä pyysin sitä tueksi painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen, jonka toivon jäävän pysyväksi. Paino putoaa vauhdilla ja ennenkaikkea mielitekoja on helpompi torjua.

Samankaltaisia  kokemuksia täälläkin. Ravintoterapeutti  höpötti lautasmallista, käski listata syömiset  ja  oli pettyneen oloinen kun lista oli tyyliä

Klo  12 maustamatonta jugurttia mustikoita ja kahvia

Klo 14 Maksapihvejä, keitettyä perunaa ja vihersalaattia

Klo 17 - 23  Paahtoleipää, riisimuroja, suolapähkinöitä,  mansikkahilloa

itse lievästä ahmimisesta kärsivänä olen taiteillut asian kanssa itse ja käyn muutenkin juttelemassa psyk sairaanhoitajan kanssa elämästäni joten en ole kokenut tarvetta keskittyä syömiseen. 

huomaan kuitenkin, että kun kuuntelen näläntunnettani ja kylläisyyttäni niin tosi vähä määrä ruokaa riittää tällä hetkellä  minulle. pärjään päivät aamupuurolla, iltapäivällä sopalla ja illalla porkkanalla. tietysti vettä juon paljon . 

Vierailija kirjoitti:

LONGJOLLY

Eli yhteenvetona minun vinkkini:

- lopeta laihduttaminen

- mieti sen sijaan, mitä ravintoaineita kehosi tarvitsee

- (salli pienet herkuttelut itsellesi)

- ala kuntoilemaan itseäsi kuunnellen, lihaskuntoa, aerobista, lihashuoltoa

- ei nälkäisenä kauppaan

- opettele tekemään itse ruokaa

- vähennä suolankäyttö minimiin

- vähennä kiusauksia eli lisää impulssikontrolliasi

Kiitos! Näissä viesteissäsi oli kaikki se, mitä olin tulossa kertomaan toimivaksi omalla kohdallani.

Olen ollut ahmija lapsesta saakka (nyt 40v). Minulla on myös krooninen ahdistuneisuushäiriö.

Ennen söin 30cm subin, jäätelöä, irtokarkkeja ja sipsejä yhteen menoon, nämä vielä siiderillä tai cokiksella alas. Jos söin normaalia kotiruokaa, otin yhtä paljon kuin minua puolta isompi aviomieheni, ja siihen vähän karkkia päälle. Elämä pyöri syömisen ja sen suunnittelun ympärillä.

Ahmimisruokiani: erityisesti munkit, pizza, makea, kaikki missä sokeri ja rasva kohtaavat bliss pointissa, hiilihapotetut juomat. Jopa purkkapussin söin kerralla.

Nykyään syön itse tekemääni suolatonta kasvisruokaa ja juon yrttiteetä ilman makeutusta. Niin iso elämänmuutos, etten olisi ikinä uskonut siihen kykeneväni. En edes uskonut sellaista tosissaan haluavani, haluasin vain lopettaa ahmimisen.

Kaksi vuotta sitten jäin työttömäksi ja lähdin opiskelemaan uutta alaa. Päätin pistää itseni kuntoon ennen kuin täytän 40. Aloin joogaamaan. Otin tuhdin kuurin lisäravinteita. Opettelin kokkaamaan sekä tekemään siemen-vihersmoothieita, joissa on käytännössä kaikki tarvittava ravinto. Ostin kaupasta kaikkia ihan outoja uusia kasviksia. Näitä vedin entisten herkkujen ohessa kunnes alkoi tapahtua outoja.

Ahmiminen ja ahdistus vain hiipuivat pois. Mulla on nykyään tasapainoisempi olo luin ikinä ennen. Paino lakkasi jojoilemasta. Kaikki entiset lohdukeruokani maistuvat väärältä ja siltä, että niitä syödessäni en ravitse kehoani, vaan vahingoitan sitä ruokkimalla tulehdusta. Tähän vaikutti varmasti kasvanut kehotietoisuus ja ravinnetasapainoon pääseminen.

Käyn kaupassa nykyään kahdesti viikossa (en enää päivittäin) ja ostan kyllä jotain pientä herkkua: kaksi lakupatukkaa (ei karkkipussia) tai pienen suklaapatukan (ei levyä). Joskus herkuksi valikoituu rasia makeita rypäleitä. Näissä rajoissa olen onnellinen, enkä koe asettavani rajoja vaan torjuvani elämästäni riippuvuuskäytöksen. Saatan jopa unohtaa ostokseni seuraavaan päivään laukun pohjalle. Ennen söin jo kaupan parkkipaikalla paketillisen mazariineja...

Toivon teille kaikille saman ongelman kanssa kamppaileville tällaista onnea. Se on mahdollista!

Ja vielä lisäys 20:14 viestiin.

En minäkään saanut apua lääkäreiltä tai psykiatrilta. Koska olin vain lievästi ylipainoinen, asia ei kai kiinnostanut. Terapeutti vain vähätteli asiaa: kyllähän jokaisen pitää itseään palkita, ei saa olla ehdoton. Wtf!? Kun olet ahminut rahat, joilla piti maksaa laskut ja koko kuun ruuat? Ja tämä häiriökäytös toistuu ja saa aikaan itseinhon? Eikö tämä juurikin olisi terapeutin heiniä. En saanut edes lähetettä ravitsemusterapeutille.

Käyn edelleen harvakseltaan terapiassa ahdistushäiriön vuoksi (mikä vähän ärsyttää jo, kun on pitkään mennyt paremmin). Otin tänä kesänä puheeksi riemuni siitä, että painon lasku (kyllä) on pysähtynyt ja suhteeni ruokaan ei enää ole vaikea, vaan ilon aihe.

Seuraavalla vastaanotolla terapeutti:

-Niin, kun sinulla on tämä syömishäiriö niin sinun kyllä kannattaisi mennä nyt käymään ravitsemusterapeutilla.

(1/2) Mielettömän hyvä ketju. Kiitos kaikille kun olette jakaneet kokemuksia.

Itse olen ollut ylipainoinen teinistä asti. Taustalla melkoinen sekasotku ahdistusta, masennusta, puutteellisia tunteenkäsittelytaitoja, diagnosoimatonta PCOSia, ADHD:ta ja vaikka mitä. Olen kärsinyt ahmimishäiriöstä ja tunnesyömisestä niin kauan kuin muistan. En tunnistanut itselläni olevan mitään ongelmia ennen kuin vasta päälle parikymppisenä, luulin että kaikki se ahdistus ja paha olo on normaalia ja satuin vain olemaan lihava ja kiusattu jonkin perimmäisen olemukseni takia.

Nyt olen noin vuosikymmenen ajan työstänyt itsetuntemusta ja ongelmiani, ja paljon asioita onkin jo ratkennut, mutta syömishäiriö tuntuu olevan tiukimmassa. En ehkä vain ole vielä päässyt "päätepisteeseen" ja saanut kaikkia ongelmia käsiteltyä. Ahmiminen on juuri sellaista, mitä monet ovat kuvailleetkin, eli menen ihan toiseen moodiin. Sitä on kuin oman kehonsa sivustakatsoja. Ahmiminen voi laueta ihan satunnaisista asioista, mutta jos on ahmimisaltis hetki, useimmiten ihan jo ruoan ajattelu riittää. Välillä pystyn syömään pizzan ja suklaata ja mitä vaan ilman, että ahmiminen laukeaa, mutta monesti en. En jotenkin osaa ottaa ruokaa ruokana.

Olen tunnistanut että ahdistavilla tilanteilla, tylsyydellä ja yksinololla on merkittävä vaikutus ahmimisen laukeamiseen. Ahdistavan elämäntilanteen ollessa päällä tiedän jo kaupassa, että tänään tulen ahmimaan, enkä kykene estämään esimerkiksi sipsipussin, suklaalevyn ja karkkipussin ostoa. Ostaminen on kaksijakoinen tilanne, tavallaan ahdistaa kun tietää että ahmimiskohtaus on edessä ja se tulee jälkeenpäin kaduttamaan, tavallaan taas herkkujen näkeminen kassahihnalla tuo helpotuksen tunteen. Siinä kohtaa sitä ei voi enää estää, ja tiedän "pääseväni" ahmimaan. Toisinaan aloitan ahmimisen heti kun pääsen kotiin, mutta en välttämättä. Tiedän jo että herkkuja on kaapissa ja että tulen syömään ne saman illan aikana, ja se tieto itsessään kai jollain tavalla lievittää ahdistusta.

(2/2)

Sitten kun ahmiminen laukeaa, ruokaa menee suuhun sellaista tahtia, että en millään tavalla ehdi nauttia siitä. Syön kaiken ostamani sekaisin yhteen putkeen, vaikka tulisi kuinka huono olo. Lopettaa ei voi, ennen kuin kaikki on syöty. Jos olen yrittänyt tilanteen päällä ollessa kontrolloida määrää ostamalla vaikka vain yhden suklaapatukan, se ei riitä täyttämään ahmimisen tarvetta vaan siinä tapauksessa lähden uudelleen kauppaan hakemaan lisää mässyä.

Herkuissa tavallaan mikään ei ole tarpeeksi. Silloin, kun ei ole ahmimisvaihe päällä, yksi suklaapatukka saattaa riittää, enkä lähde hakemaan lisää, mutta silti kaipaisin enemmän. Se ei siis "riitä" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ahmiminen ei laukea. Välillä tulee kausia, kun stressi on kontrollissa ja koen olevani normaaleimmillani, silloin herkkuja ei tee edes mieli ja pärjään vallan mainiosti ilman. Silloin tosin ongelman laukaisee muutaman päivän päästä uudelleen se, kun vaikka kroppa ja mieli pärjää ihan hyvin ilmankin, ajattelen, että olen nyt ollut muutaman päivän ilman ja nyt todellakin saisin syödä herkkuja. Silloin jokin kummallinen voima pakottaa hakemaan sen suklaapatukan, vaikka ei olisi tehnyt edes mieli. Jotenkin kai liitän sen niin vahvasti siihen, että ilman herkkuja minulla ei mukama voisi olla hyvä mieli ja siksi niitä pitää syödä, teki mieli tai ei.

Minulla ei koskaan ole ollut tuota, että olisin syönyt jauhoja/tylsää ruokaa liikaa, vaan ahmiminen on aina kohdistunut vain ja ainoastaan herkkuihin: suklaaseen ja sipseihin pääasiassa. Myös määrät ovat pysyneet moneen verrattuna kohtuullisina ("vain" yksi sipsipussi, yksi suklaalevy ja karkkipussi kerralla), mutta oleellista taitaa olla tuo totaalinen kontrollin puute ahmimiskohtauksen ilmetessä. Sen tunnistan ja allekirjoitan täysin. Olen itsesuojelullisesti ollut tietyissä asioissa äärettömän itsetietoinen, ja uskon sen säästäneen minut bulimialta. Muutaman kerran on tehnyt mieli oksentaa ja nollata tilanne, mutta olen jo sillä hetkellä tiennyt että se olisi vain portti suurempiin ongelmiin. Yleensä ei kyllä edes tule mieleen oksentaa, eikä se ole koskaan ollut minkäänlainen tarve, vain ohimenevä ajatus joka on vilahtanut mielessä.

Pahoitteluni rönsyilevästä ja överipitkästä tekstistä. Huomasin käsitteleväni asiaa kirjoittaessanikin. Taitaa tässä olla vielä paljon tekemistä. Saatan kirjoittaa myöhemmin lisää ADHD:n näkökulmasta, sillä koen silläkin olleen iso vaikutus. Kaiken kaikkiaan altistavia tekijöitä on paljon, ja silloin tällöin löydänkin itseni ihmettelemästä, miten en ole tämän lihavampi (~88kg).

Hei sinä edellinen kirjoittaja! Tämä on tosiaan kiinnostava ketju. Syömishäiriö on vaikein ja viimeisin voitettavista vaikeuksista omallakin kohdalla, jos vertaa ahdistuksen ja add:n kanssa taisteluun.

Mielestäni tähän vaikuttaa se, että yhteisöllisellä tavalla syömiseen on valtava kulttuurillinen paine. Ajatellaan, että olet saanut pidettyä kiinni paremmista valinnoista pari päivää. Sitten tulee eka sosiaalinen kontakti.

Jos et syö kahvitauolla pullaa, olet ulkopuolinen ja saat kuulla siitä. Jos et ota pullaa sukulaistädin luona, täti pahoittaa mielensä. On siskon lasten synttärit, missä ei haluaisi antaa lapsille sellaista kuvaa, että on hyviä ja huonoja ruokia. Kavereilla käydessä ihmetellään, että etkö osaa ottaa (=syödä) rennosti. Joten sitä vaan taipuu.

Ja sitten sitä ajaa kaupan kautta kotiin, pyörii herkkuhyllyillä sekaisin siitä, kuuntelisiko itseään vai yleistä mielipidettä, ostaa säkin munkkeja ja 2-pakin kokista ja inhoaa itseään saman rallin jatkuessa seuraavana päivänä.

En siis syytä muita, vaan yritän sanoa että minun piti löytää rohkeutta pitää puoleni ja sanoa joskus ehkä vähän pahastikin noille tuputtajille, jotka eivät ymmärrä ahmimisesta mitään.

T. 20:14

Jotenkin tuntuu että nämä ravintoterapeutit yms eivät oikein itsekään tiedä miten asiakkaitaan neuvoa. Ei voi olla niin, että kaikille asiakkaille antaa ne samat neuvot.. en ole sellaisten palveluihin turvautunut. Epäilen, että homma ei toimisi.

Vaikea on käsittää, että tuollaisia ammattilaisia on noissa hommissa kuin täältä on joutunut lukemaan. Varmaan paras apu löytyisi useammin ihmisiltä, jotka kärsivät samoista ongelmista, tai siis parempi apu kuin noilta lautasmallin tyrkyttäjiltä. Näissähän on yleensä aina kysymys mielen ongelmista, joihin on opittu reagoimaan syömisongelmilla, ja se on monimutkainen kimppu lohtua ja palkitsemista ja häpeää ja rankaisemista ym. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ihminen tietäisi, miten ”kuuluisi” syödä. Yhtä tyhjän kanssa on sanoa lihavalle, että laihduta.

Jos yrittäisi ymmärtää hyvällä, haluaisi ajatella, että noiden lautasmalliammattilaisten on typerillä kommenteillaan tarkoitus saada asiakas ärsyyntymään ja avautumaan, jotenkin ”menemään rikki” pinnalta, jotta sinne sisällä rikki oleviin osiin pääsisi käsiksi, mutta taitaa olla liian korkealentoista ajattelua, kun tietää, mitä se työ julkisella sektorilla usein on.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea on käsittää, että tuollaisia ammattilaisia on noissa hommissa kuin täältä on joutunut lukemaan. Varmaan paras apu löytyisi useammin ihmisiltä, jotka kärsivät samoista ongelmista, tai siis parempi apu kuin noilta lautasmallin tyrkyttäjiltä. Näissähän on yleensä aina kysymys mielen ongelmista, joihin on opittu reagoimaan syömisongelmilla, ja se on monimutkainen kimppu lohtua ja palkitsemista ja häpeää ja rankaisemista ym. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ihminen tietäisi, miten ”kuuluisi” syödä. Yhtä tyhjän kanssa on sanoa lihavalle, että laihduta.

Jos yrittäisi ymmärtää hyvällä, haluaisi ajatella, että noiden lautasmalliammattilaisten on typerillä kommenteillaan tarkoitus saada asiakas ärsyyntymään ja avautumaan, jotenkin ”menemään rikki” pinnalta, jotta sinne sisällä rikki oleviin osiin pääsisi käsiksi, mutta taitaa olla liian korkealentoista ajattelua, kun tietää, mitä se työ julkisella sektorilla usein on.

P.S. Haluan vielä lisätä, että ei tietysti kaikki ole aina pelkkää mielen asiaa, vaan voi siinä fysiikkakin olla mukana osana kierrettä, niin että ahmiminen voi laueta, jos on välillä koettanut pitää liian tiukkaa linjaa ja keho alkaa viestittää nälkää. Uskon ehkä myös siihen, että ihminen voi samaan aikaan olla sekä ylipainoinen että aliravittu, jos syöty ruoka on ravitsemusarvoiltaan liian huonoa, eli että keho huutaa nälkää, vaikka painoa on liikaa. Tarkoitan puutostiloja esim. joistain vitamiineista ja hivenaineista, kun ruoassa on liikaa rasvaa ja sokeria ja höttöhiilihydraatteja. Tuo on kuitenkin pelkkää omaa spekulaatiota, mutta jos siinä on perää, on siinä lautasmallin tyrkyttämisessä jotain ideaa. Se ei vain yksin riitä ja puutosten korjaaminen tuolla tavalla olisi hidasta.

Löysin tämän vanhan ketjun ja oli pakko tulla kommentoimaan .

Minulla myös BED ja ravintoterapeutti oli pettynyt kun tunsin kyllä lautasmallin, sen läpikäymisestä ei ollut mitään hyötyä. Psykologi taas sanoi ettei voi auttaa kun en selvästikään ole masentunut.

Tässäko se hoito sitten oli?!

Mulla on tätä häiriötä ja sen ahmimisen taustalla on niin paljon asioita kuten; mielihyvä, turvan hakeminen, ahdistus, masennus, yksinäisyys, arvottomuus, kyllästyminen, tekemisen puute, impulssikontrollin puute, hallinnan puute, hällä väliä-asenne, itseinho, ja myös viha. Lisäksi ajattelen että vaikka jätän karkkipussin syömättä niin ei se mua tee paremmaksi ihmiseksi eikä mitenkään ulkoisesti "kauniimmaksi". Sama pas*a olen söin sitten karkkia tai en.

Liikun kyllä mutta nuo yllämainitut tunteet kävelevät ohitse. En syö ruokaa paljon mutta ahmin suklaata kuin näkkileipää ja syön karkkia ja joskus pullaa.

Olen myös riippuvainen luonne ja jään kaikkeen koukkuun mitä teen. 

Miten tällaisesta voi ylitse kävellä?

Samaistun. Kiitos sinulle. En olekaan ihan yksin.

Eipä ne anoreksiakaan osaa. Chatgpt oli parempi apu omalle tyttöystävälle kuin viralliset tahot ikinä

Vierailija kirjoitti:

Eipä ne anoreksiakaan osaa. Chatgpt oli parempi apu omalle tyttöystävälle kuin viralliset tahot ikinä

Niin ja tosiaan, traumat on usein taustalla. Sh on sivuoire niille usein. Ei pääsairaus. 

Auttaako mielialalääkkeet ahmimiseen? Siis terapian tukena. Koska varmaan siellä aivokemioissa tapahtuu myös jotakin joka pitää yllä ahmimisen kehää? Ehkä lääkäristä voisi olla se hyöty että voi kirjoittaa sinulle reseptin. Mutta tuskin hän tietää siitäkään mitään jos ei tiedä ahmimishäiriöstäkään yhtikäs mitään

Meditaatio voi tosiaan auttaa koska se auttaa impulssikontrolliin. Haastavaa siinä on se että se pitää todella ottaa osaksi jokapäiväistä rutiinia jotta alkaa vähitellen huomata muutosta omassa toiminnassa ja ajattelussa.