Olen vuosia kärsinyt ahmimishäiriöstä. Kävin syömishäiriöihin erikoistuneella lääkärillä ja tilanne vain paheni :( En tiedä enää mitä tehdä.

Itsellä eri ongelmat, mutta silti pelkään myös jo sitä avun hakemista, kun monelta olen kuullut huonoja kokemuksia ja tavallaan en tahtoisi hajottaa itseäni lisää ja päätyä jonkun "huonon" ihmisen vastaanotolle. Olen muutenkin aika herkkä ihminen, joten pelottaa se ajatus jos minut tyrmätään täysin ja sitten pitäisi vaan jatkaa avun hakemista kaiken sen epäonnistumisen jälkeen. Voisi olla etten enää kehtaisikaan puhua asioistani, kun olen muuten tottunut vaikenemaan ja olemaan hiljaa. Lisäksi minulla vielä raha vähissä, joten en haluaisi maksaa turhasta ja diagnoosia on ehkä vielä haluaisi. Jos nyt olisin rahakas niin menisin heti yksityiselle johonkin terapiaan ja maksaisin sen itseni vuoksi. Vaikeita asioita kyllä ja ikävää, että olet saanut tuollaista osaamatonta kohtelua. Muuten minulla ongelma eri syyt kuten dissosisaatio ja epätodellinen olo ja sosiaaliset tilanteet välillä vaikeita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lapsesta saakka kärsinyt bulimiasta ja tunnistan oikein hyvin tuon mitä joku kirjoitti, että silloin kun iskee himo ahmia, ei tarvitse käydä oman pään sisällä taistelua siitä meneekö ahmimaan vai ei. Luulen ettei sitä tunnetta pysty oikein ymmärtää, jos ei ole sitä kokenut.

Syömishäiriöiden hoito on mielestäni aika lapsen kengissä. Olen ollut nuorena nuorisopsykiatrialla hoidossa useita vuosia ja nyt aikuisena syömishäiriöyksikössä. Joka paikassa vain jankutetaan lautasmallista ja säännöllisestä ruokailusta ja terveellisestä syömisestä, eikä tunnuta ymmärtävän sitä, että usein syömishäiriötä sairastavat ovat hyvinkin tietoisia näistä asioista, eikä kyse missään nimessä ole tiedon puutteesta. Samaten minulle on monesti väitetty, että joku yksittäinen ahmimiskerta on johtunut siitä, että olen esimerkiksi jättänyt välipalan väliin tai syönyt iltapalan liian myöhään. Eikä ole uskottu, kun olen sanonut, ettei näillä asioilla ole mitään tekemistä ahmimisen kanssa. Olen noudattanut toisinaan pitkiäkin aikoja orjallisesti ateriasuunnitelmia ja ahminut silti, vaikka olen syönyt ohjeiden mukaan. Ahmin aina, kun tunnen jotain negatiivisia tunteita, joita en osaa käsitellä. Ahmin myös, jos tarkoitus on syödä vain yksi pala kakkua tai yksi jäätelö tms. silloin mieleni kääntää asian niin, että peli on jo menetetty tältä päivää ja on aivan sama syödä mitä tahansa, kun on jo sen herkun syönyt. Ahmin myös ihan hyvinä päivinä, kun tulee tilaisuus siihen. Tyyliin että muu perhe on mennyt aikaisin nukkumaan, itse tyhjennän kaapit kun kukaan ei näe, koska tilaisuus tekee varkaan. Joskus kun ateriasuunnitelmani kirjattiin että joka päivä täytyy syödä jokin herkku, ahmin silloin joka päivä, vaikka tätä oli edeltänyt pitkään parempi kausi. Mutta ravitsemusterapeutti oli sitä mieltä että kun pakottaa itsensä syömään joka päivä jonkun herkun, se muuttuu ennen pitkää joustavaksi syömiseksi. Periaatteessa ymmärrän ajatuksen, mutta itselläni se pahensi tilannetta huomattavasti. Enkä kyllä edelleenkään ole sitä mieltä että kenellekään tekee hyvää herkutella joka päivä.

Olin tosi pettynyt syömishäiriöyksikön hoitoon, olin jotenkin odottanut että heillä on jotain avaimet käteen paketteja, että näin asiat ratkaistaan. Suhtaudun myös hyvin skeptisesti siihen että tällainen kroonikko, kuin itse olen, voisi joskus parantua kokonaan. Siis niin että suhde ruokaan muuttuisi joku päivä täysin normaaliksi. Olen elänyt tämän syömishäiriön kanssa suuremman osan elämästäni kuin ilman sitä, enkä usko että milloinkaan paranisin täysin mieleltäni, vaikka oireilu joskus helpottaisikin.

Nyt olen ensi kertaa aloittamassa terapian ja toivon, että siitä olisi jotain apua. Toivottavasti aloittajakin löytää jostain sellaisen auttavan tahon, joka ymmärtää tilanteen kunnolla ja osaa auttaa.

Tsemppiä!

Tuo ajatus, että ei ole tervettä herkutella joka päivä, ei ainakaan palvele sinua tai vie parempaan suuntaan. On se totta vie terveempää kuin syömishäiriö. Ehkä tuo mustavalkoisuus ajattelussa on iso ongelma, koska vaikka söisit paljonkin herkkuja joka päivä olisit silti onnellisempi ja terveempi kuin syömishäiriöisenä.

Tuollaiset ajattelutavat myös ylläpitää sitä hyvä (terveellinen) ruoka - paha (epäterveellinen) ruoka vastakkainasettelua, joka ajaa ahmimaan heti kun vähän syö jotain kiellettyä. Ruoan täytyy olla neutraalia ja ehdottomasti sallittua, jotta pystyy tervehtymään syömishäiriöstä.

En pidä edes ruoan jakamista "herkkuihin" järkevänä, koska siihen sisältyy se ajatus, että muu ruoka ei muka olisi herkullista. On niin tärkeää, että nautit kaikesta syömästäsi ruoasta ja joka aterialla.

Tuossa on kieltämättä paljon järkeä!

MUTTA pienen määrän herkkua kun syö, se voi laukaista ahmimisen, eli sitten syö ISON määrän harkkuja joka päivä.... Nk. joku kertoi, yksi munkki töissä kahvitauolla -> menee ostamaan repullisen herkkuja ja ähmii ne. Siitä yhdestä herää se himo.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap! Vähän sama kun puhuin neuvolassa lapsen kroonisensairauden aiheittamasta ahdistuksesta. Vastaus oli älä mieti asia....

Osta chilikarkkeja tai chiliä mitä otat suuhun ahmimishimon alkaessa. Tutkimuksen mukaan chilikarkit auttaa ahdistukseen yhtä hyvin kuin lääkkeet. Siis korvaa tarvittaessa otattavat lääkkeet ahdistuksen iskiessa.

Ja anna palautetta tuosta ryhmästä ylemmälle taholle.

Röökilakossa xylitolipurkan syöminen auttoi vähän (ja huomion keskittäminen johonkin mielenkiintoiseen ja hauskaan, vaikka peleihin, huonekalujen maalaamiseen tai liikuntaan). On muistaakseni on tutkittu, että purkan syönti voi vähän auttaa masennuksessakin. Voisiko siitä olla pelastajaksi ahmimiseen?

Onko olemassa purkkaa, jossa ei ole sokeria, xylitolia tai sorbitolia? Niissä kun on kaikissa omat haittansa. Tää kyllä voisi olla korkeintaan tilapäinen apu, sillä purkan mässyttäminen taitaa kuluttaa hampaita ja aiheuttaa leukanivelen ongelmia (joihin molempiin auttaa purentakisko öisin, mutta se maksaa maltaita). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lapsesta saakka kärsinyt bulimiasta ja tunnistan oikein hyvin tuon mitä joku kirjoitti, että silloin kun iskee himo ahmia, ei tarvitse käydä oman pään sisällä taistelua siitä meneekö ahmimaan vai ei. Luulen ettei sitä tunnetta pysty oikein ymmärtää, jos ei ole sitä kokenut.

Syömishäiriöiden hoito on mielestäni aika lapsen kengissä. Olen ollut nuorena nuorisopsykiatrialla hoidossa useita vuosia ja nyt aikuisena syömishäiriöyksikössä. Joka paikassa vain jankutetaan lautasmallista ja säännöllisestä ruokailusta ja terveellisestä syömisestä, eikä tunnuta ymmärtävän sitä, että usein syömishäiriötä sairastavat ovat hyvinkin tietoisia näistä asioista, eikä kyse missään nimessä ole tiedon puutteesta. Samaten minulle on monesti väitetty, että joku yksittäinen ahmimiskerta on johtunut siitä, että olen esimerkiksi jättänyt välipalan väliin tai syönyt iltapalan liian myöhään. Eikä ole uskottu, kun olen sanonut, ettei näillä asioilla ole mitään tekemistä ahmimisen kanssa. Olen noudattanut toisinaan pitkiäkin aikoja orjallisesti ateriasuunnitelmia ja ahminut silti, vaikka olen syönyt ohjeiden mukaan. Ahmin aina, kun tunnen jotain negatiivisia tunteita, joita en osaa käsitellä. Ahmin myös, jos tarkoitus on syödä vain yksi pala kakkua tai yksi jäätelö tms. silloin mieleni kääntää asian niin, että peli on jo menetetty tältä päivää ja on aivan sama syödä mitä tahansa, kun on jo sen herkun syönyt. Ahmin myös ihan hyvinä päivinä, kun tulee tilaisuus siihen. Tyyliin että muu perhe on mennyt aikaisin nukkumaan, itse tyhjennän kaapit kun kukaan ei näe, koska tilaisuus tekee varkaan. Joskus kun ateriasuunnitelmani kirjattiin että joka päivä täytyy syödä jokin herkku, ahmin silloin joka päivä, vaikka tätä oli edeltänyt pitkään parempi kausi. Mutta ravitsemusterapeutti oli sitä mieltä että kun pakottaa itsensä syömään joka päivä jonkun herkun, se muuttuu ennen pitkää joustavaksi syömiseksi. Periaatteessa ymmärrän ajatuksen, mutta itselläni se pahensi tilannetta huomattavasti. Enkä kyllä edelleenkään ole sitä mieltä että kenellekään tekee hyvää herkutella joka päivä.

Olin tosi pettynyt syömishäiriöyksikön hoitoon, olin jotenkin odottanut että heillä on jotain avaimet käteen paketteja, että näin asiat ratkaistaan. Suhtaudun myös hyvin skeptisesti siihen että tällainen kroonikko, kuin itse olen, voisi joskus parantua kokonaan. Siis niin että suhde ruokaan muuttuisi joku päivä täysin normaaliksi. Olen elänyt tämän syömishäiriön kanssa suuremman osan elämästäni kuin ilman sitä, enkä usko että milloinkaan paranisin täysin mieleltäni, vaikka oireilu joskus helpottaisikin.

Nyt olen ensi kertaa aloittamassa terapian ja toivon, että siitä olisi jotain apua. Toivottavasti aloittajakin löytää jostain sellaisen auttavan tahon, joka ymmärtää tilanteen kunnolla ja osaa auttaa.

Tsemppiä!

Tuo ajatus, että ei ole tervettä herkutella joka päivä, ei ainakaan palvele sinua tai vie parempaan suuntaan. On se totta vie terveempää kuin syömishäiriö. Ehkä tuo mustavalkoisuus ajattelussa on iso ongelma, koska vaikka söisit paljonkin herkkuja joka päivä olisit silti onnellisempi ja terveempi kuin syömishäiriöisenä.

Tuollaiset ajattelutavat myös ylläpitää sitä hyvä (terveellinen) ruoka - paha (epäterveellinen) ruoka vastakkainasettelua, joka ajaa ahmimaan heti kun vähän syö jotain kiellettyä. Ruoan täytyy olla neutraalia ja ehdottomasti sallittua, jotta pystyy tervehtymään syömishäiriöstä.

En pidä edes ruoan jakamista "herkkuihin" järkevänä, koska siihen sisältyy se ajatus, että muu ruoka ei muka olisi herkullista. On niin tärkeää, että nautit kaikesta syömästäsi ruoasta ja joka aterialla.

Tuossa on kieltämättä paljon järkeä!

MUTTA pienen määrän herkkua kun syö, se voi laukaista ahmimisen, eli sitten syö ISON määrän harkkuja joka päivä.... Nk. joku kertoi, yksi munkki töissä kahvitauolla -> menee ostamaan repullisen herkkuja ja ähmii ne. Siitä yhdestä herää se himo.

Totta, se voi laukaista ahmimisen. Kaikki muutokset tulisi tehdä hitaasti, jotta aivot ehtivät sopeutumaan ja oppimaan uusia käyttäytymismalleja. Olen itse parantunut syömishäiriöstä intuitiivisen syömisen kautta, jossa siis käydään läpi se kausi, jossa kaikki syöminen menee yli. Ja se on okei, koska se on yksi harvoista tavoista millä suhteen ruokaan sai parannettua ja oppi vihdoinkin täydellisen sallivuuden. En tosin tiedä, miten sen pystyy soveltamaan ahmimishäiriöiselle, koska siinä on niin monta muuta ulottuvuutta.

Ahmimisessa on lisäksi osasyynä se, että monille on todella vaikeaa olla aidosti salliva. Siellä takana ajatuksissa niitä "herkkuja" syödessä on ajatukset siitä, että "huomenna pitää rajoittaa", "huomenna syön terveellisemmin", "ei voi olla hyväksi syödä näin paljon" jne. Ja onhan se ymmärrettävää, kun monet ovat koko ikänsä eläneet niin, että herkut ovat kiellettyjä ja pahasta. Eli kun niitä syö, on itsekin huono ihminen. Eli täysin kieroutunutta, koska mitään täydellisesti syömistä ei ole olemassakaan ja vaikka olisi, onko se todella elämän tarkoitus?

Ja tuossa, että yksi munkki laukaisee ahmimiskierteen, on taustalla haitallisia uskomuksia, ajatuksia ja tunteita, jotka sitten vaikuttaa käyttäytymiseen, joka vaikuttaa tunteisiin jne. Näihin juuri kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa pureudutaan. Koska kun muutat ajatuksiasi, muutat käyttäytymistäsi, näin yksinkertaistettuna.  

Olen toipuva ahmija ja omalla kohdallani suurin apu on ollut mindfulnessista. Aloitin harjoittamaan tietoista läsnäoloa oikeastaan muista syistä ja oireiluni ollessa pahimmillaan minua ärsytti se, että mindfulness ei ollut mikään taikajuttu heti alkuun. Mutta nyt jälkikäteen ymmärrän, että minun piti sisäistää ja osata tietoinen läsnäolo ennen kuin se auttaa.

Tutkin juurikin tietoisen läsnäolon avulla kaikkia ajatuksiani, uskomuksiani ja tunteitani. Tällä hetkellä pystyn tutkimaan reaaliaikaisesti esim. ahmijaminän ja järkevän minän keskustelua ahmimisen triggeröidyttyä. Ja olen pystynyt ohittamaan ahmisen. Aluksi saatoin siis ahmia ja miettiä vasta jälkikäteen sitä mitä päässäni tapahtui. Toistin tätä tutkimista aina kun ahmin ja nyt koen pääseväni ajatuksiini kiinni reaaliaikaisesti.

Mielessäni on paljon juuri erilaista mustavalko-ajattelua, palkintoajattelua, erilaisia uskomuksia kehostani ja rakkaudettomuudesta. Kaikkea mahdollista. Monesti kirjoittelen näitä ajatuksia paperille, jotta saisin kaikista pienimmistäkin jutuista kiinni. Varsinkin jos elämässäni tapahtuu vaikeita asioita, niiden kirjoittaminen on tärkeää. Stressi laukaisee minulla helposti ahmimisen, koska olen käyttänyt syömistä tunteiden turruttamiseen ja mielihyvän hakemiseen. Olen opetellut kohtaamaan vaikeita tunteita ilman syömistä.

Haen myös syömiselläni keholleni parasta ravintoa. Jossain sallivan syömisen vaiheessa annoin itselleni luvan syödä mitä haluan. Halusin syödä päivittäin pyttipannua. Jonkin aikaa syötyäni sitä, tajusin, että kehoni ei saa mitään ravintoa pyttipannusta, vaan pyttipannu tyydytti jotain muuta minussa. Pyttipannun syöminen ei loppunut näin seinään, mutta tuli yhä vaikeammaksi tarjota keholle ruokaa, joka ei tuntunut siitä hyvältä. Tämän tyyppisillä ajatusketjuilla olen päässyt ahmimisesta ja koen nyt valitsevani niitä ruokia, joita minä haluan syödä ja jotka olisivat minulle mahdollisesti hyväksi. Poikkeamia aina tulee ja joskus on ihana syödä herkkuja. Mutta en soimaa itseäni siitä, vaan jatkan taas hyväksi havaitsemalla tavalla.

Tiedän, että syömishäiriöistä ei toivu sormia napsauttamalla. Se on sellaista ylä- ja alamäkeä, mutta minusta tärkeintä on uskoa toipumiseen ja jatkaa sinnikkäästi toipumisen tiellä. Itsekin olen etsinyt vuosia tietoa ja tekniikoita ja sitten yhdistellyt niitä. Välillä on ollut toivoton olo ja tehnyt mieli luovuttaa, mutta jossain vaiheessa olen taas saanut apua jostain. Tärkeintä on uskoa, että ahmimishäiriöistä voi toipua!

Eilen sain erään pitkään stressanneen asian vihdoinkin hoidettua, ja mitä tein? Menin ruokakauppaan ja ostin sekä tuoretta leipää että korvapuustin että pähkinäsuklaata (yksikin noista on liian paljon hiilareita, kun on 2. tyypin diabetes), mitkä kaikki tuli mätettyä normiruoan lisäksi illan mittaan. (Normiruokana illalla valmissalaatti, sillä lounaaksi oli raskasta ruokaa riisiä ja punaista lihaa salaatin kanssa.) Vaararilanne siis on ainakin pitkäaikaista etukäteen stressiä aiheuttavan asian tekeminen, suuri helpotus, kun asia on vihdoin pois päiväjärjestyksestä. Aiemmin olisi samassa tilanteessa ehkä mtön lisäksi käynyt alkon kautta, mutta onneksi nykyään yhä harvemmin

^ Eikä edes ollut ruokakauppaan mennessä nälkä tukevan lounaan ansiosta, ja silti sorruin.

kun syötätyttää keitän ison kupin teetä, sammutan valot keittiöstä ja poistun teekuppeineni muuhun tilaan ja päätän , etten astu jalallanikaan keittiöön koko iltana.  Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kamppailut kyseisen ongelman kanssa. Ainut mikä itsellä auttanut on jättää kaiken ylimääräisen ruoan kantaminen kotiin.

Toki tämä vei aikaa ja edelleen välillä tulee pakko ahmia, mutta vähenee koko ajan.

Huomaan heti rasittuessa henkisesti että nyt pitää saada makaronilaatikkoa vuoallinen, jäätelöä paljon, pizzaa pellillinen. Tämä tulee myös kun olen tavallaan "selviytynyt" jostain, eli olen opettanut itseni palkitsemaan itseni armottomalla määrällä hiilihydraattia sekä rasvaa.

Alkoi jo todella pienenä. Söin paljon muiden ihmisten kanssa. Syöminen oli sellainen todella sosiaalinen tapahtuma. Jostain syystä kun se jäi vähemmälle, löysin itseni mussuttamassa ruokaa ruoan perään.

En sitten tiedä mikä oikeasti saisi tän loppumaan. Oman mielen hallintaa täytyy harjoittaa lisää. Se mieletön tarve vain ahmia on jotain käsittämätöntä. Toki kun on saanut oltua ahmimatta ja sen jälkeen sortuu, huomaa kuinka helvetan huono olo siitä tulee, se on iso kannustin jatkamaan samalla linjalla

Minusta tuo kuulostaa siltä, että ruoka on tuossa vain sivujuonne, joka korjautuu, kun ongelma korjautuu.

Joku ahdistuessaan menee tupakalle, vetää kännit, viiltelee itseään, ottaa rauhoittavia, itkee tolkuttomasti, käpertyy itsesääliin jne jne. Sinä nyt vaan menet ja syöt.

Mikä on tuo ahdistus? Miksi niitä tulee noin voimakkaina?

Yksi näkökulma on sekin, että ahmimasi ruoka todennäköisesti luo ahdistusta - sokeri ja hormonaalinen epätasapaino.

En ole tuo, jolta kysyt, mutta tässä oma vastaukseni. Ruoka turruttaa ahdistusta. En tiedä miksi. Voisiko se hetkellinen mielihyvä, jonka varsinkin hiilarit tuovat, olla peräisin hiilarien aineenvaihdunnasta ja sen seurauksena serotoniinien lisääntymisestä aivoissa?

Vanha aloitus mutta vastaan silti:

Fakta, apua ei saa.  Minäkin olen kohdannut ns ammattilaisen tasolta epäuskoista tuijottamista että eikö sinun vatsasi tule kipeäksi kun kerroin, miten paljon syön.  

Entinen mieskaverini koetti parantaa minut sillä, että mättäisin lempiherkkuani kunnes ei enää maistu! Intti että kokeilisin edes hänen mielikseen. No, siinä vaiheessa kun olin syönyt 4 munkkia ja litran paketin  jäätelöä mies oli ihan kauhuissaan  ja kyseli, että eikö tuo riitä jo. Vastasin naama jäätelössä että  tää oli sun idea... Pian tuon jälkeen erottiin, mies kait ajatteli ettei noin kahjoa naista voi auttaa!

Minä koetin saada lääkäriä ymmärtämään että vaikka syön sen lautasmallin mukaisen annoksen ja vatsa on täynnä, se ei estä minua vetämästä säkillistä karkkia ja pullapitkoa päälle. Kyse ei ole siitä  että minulla olisi vielä nälkä. Lopetan vasta kun vatsa on niin kipeä että en voi liikkua.

Sama lääkäri myös halusi aloittaa minulla masennuslääkityksen vaikka testien mukaan masennusta ei ollut. Ja masennuslääkkeethän aiheuttaa liikasyömistä, että miten meni noin omasta mielestä?!

T.40vuotta, 165cm ja 90kg

Up

Kukkakaalipirtelö kirjoitti:

Minä koetin saada lääkäriä ymmärtämään että vaikka syön sen lautasmallin mukaisen annoksen ja vatsa on täynnä, se ei estä minua vetämästä säkillistä karkkia ja pullapitkoa päälle. Kyse ei ole siitä  että minulla olisi vielä nälkä. Lopetan vasta kun vatsa on niin kipeä että en voi liikkua.

Sama lääkäri myös halusi aloittaa minulla masennuslääkityksen vaikka testien mukaan masennusta ei ollut. Ja masennuslääkkeethän aiheuttaa liikasyömistä, että miten meni noin omasta mielestä?!

T.40vuotta, 165cm ja 90kg

Masennuslääkitys kuulostaa loogiselta, sillä ahmiminen on yleensä oire jostain.

Itse hain bulimiaan apua ja sitä sain lääkkeen ja terapian muodossa. Lääkitys hillitsi syömistä ja antoi tilaa tehdä ja ajatella muuta.

Eräs syömishäiriöihin muka erikoistunut psykiatri ei ollut koskaan kuullutkaan ADHD:n ja syömishäiriöiden vahvasta yhteydestä (pubmed ja Lancet ilmeisesti täysin vieraita myös). Oireet voi muuttaa iän myötä muotoaan eli 15-vuotiaana alkanut syömishäiriö ei iän puolesta vielä kerro asiasta suuntaan eikä toiseen.

Monessa muussakin kohtaa tuntuu, että sotealalla enimmäkseen suojatyöläisiä, valitettavasti. Tsemppiä kumminkin niille, jotka tosissaan yrittävät.

Ketogeeninen rauhoittaa mieltä muillakin kuin epileptikoilla ja auttaa karistamaan kilot.

Olen pahoillani Ap, että saamasi "apu" on ollut huonoa.

Minusta tuntuu että mielenterveyden hoito Suomessa on muuttunut enimmäkseen tuollaiseksi "annetaan tietoa"-tyyppiseksi. Aika turhaa, moni kun on hankkinut itsekseen paljon laajemmin tietoa siinä odotellessaan monta kuukautta ensimmäistä aikaa hoitoarvioon. Jostain pitkäkestoisesta psykoterapiasta ehkä voisi olla oikeaa apua.

Kiinnostava ketju, luin jokaisen viestin. Tässä on muutama hajanainen ajatus. Jaan viestin kahteen osaan. 

Suomessa syömishäiriöiden hoito todellakin on kehittymätöntä, mutta tähän liittyy myös se, että sh:sta kärsivää ei ohjata oikealle taholle. Ravitsemusterapeutti näyttää lautasmallin ja käskee syömään viisi kertaa päivässä, vaikka oikeasti sh:sta kärsivä tarvitsee terapiaa. Käytännössä koskaan sh:n takana ei ole ruoka tai nälkä, vaan ahdistus, masennus, kontrollintarve, hoitamattomat traumat ja väärät toimintamallit. Parasta olisi hoitosuhde syömishäiriöihin erikoistuneen TERAPEUTIN kanssa, mutta se on kallista, vaatii aikaa ja sitoutumista, ja nykyään on muutenkin vaikeaa päästä terapiaan. 

Lisäksi ravitsemusterapian työssä ei kokemukseni mukaan oteta huomioon sitä, että kaikkien ihmisten elimistö ei toimi samalla tavalla. Itselleni pahin tapa syödä on viisi kertaa päivässä pienehköjä annoksia. Sillä tavalla en ole koskaan kylläinen, koko ajan on nälkä, koko ajan ajattelee seuraavaa ruokailua ja laskee siihen minuutteja. Löysin ratkaisun pätkäpaastosta. Syön aamulla ison aamiaisen (usein munia ja pekonia, jotka pitävät nälkää pitkälle iltapäivään), sitten syön töissä, ja mahdollisesti vielä kotiin tultuani jotain, jos on tarkoitus lähteä vielä urheilemaan. Tämähän on se, mitä kaikki ravitsemusterapeutit kiroavat. Se kuitenkin auttaa itseäni. En ajattele ruokaa, koska verensokeri pysyy tasaisena, ja tulen kylläiseksi, koska voin kaloreiden puolesta syödä kahdella tai kolmella isohkolla aterialla saman verran kaloreita kuin viidellä pienellä. Toinen tekijä, joka hillitsi ruoanhimoa, on liikunta, mutta tässäkin on eroja. Kun treenaan illalla, aineenvaihdunnalle tapahtuu jotain, enkä ole nälkäinen kuin vasta seuraavana päivänä. Mutta tässäkin ketjussa useampi on kirjoittanut, että liikunta lisää nälkää. Ei siis pidä väkisin suorittaa jotain yleistä ravinto/terveyssuositusta, jos vaikutus itsellä on päinvastainen, ja sitkeästi toivoa, että ehkä jonain päivänä se alkaa auttamaan.

Oma taustani poikkeaa tämän ketjun tarinoista, mutta kerron sen kuitenkin, koska joskus harvoin syy syömishäiriökäyttäytymisen takana voi olla yllättävä. Nämä mainitsemani asiat ovat hillinneet syömistä, mutta lopullinen ratkaisu oli jotain ihan muuta. 

Minulla oli pitkään epämääräisiä syömishäiriöoireita, vaikken ole koskaan pitänyt itseäni syömishäiriöisenä eikä sitä ole minulle diagnosoitukaan. Tuntui, että ongelmani on 16-vuotiaasta asti ollut - nälkä. Yksinkertaisesti vain kova nälkä. Tämä johti ahmimiseen, mikä johti paastoamiseen, mikä johti painon jojoiluun. Yhdessä vaiheessa jopa oksensin, koska en voinut olla syömättä, mutta en halunnut lihoakaan. 

Kummasti kaikki loppui, kun lopetin Ketipinorin syömisen, jonka olin aloittanut juurikin 16-vuotiaana. Kun pohjaton nälkä hävisi, syömishäiriökäyttäytyminen hävisi. Nykyään en ahmi koskaan, syön normaaleja aterioita, voin syödä bileissä pari kourallista sipsejä ja lopettaa noin vain. Ja mikä parasta, mulle tulee nykyään liiasta ruoasta/sokerista/rasvasta huono olo. Silloin kun vielä popsin mielialalääkettä, en tullut kirjaimellisesti koskaan kylläiseksi. Saatoin mennä itseäni paljon kookkaamman ja paljon enemmän kuluttavan mieheni kanssa buffettiin, syödä enemmän kuin hän, ja minulla oli aivan hyvä ja normaali olo siinä missä mies makasi loppupäivän sohvalla ähkyssä. Nykyään edes kova nälkä ei laukaise ahmimista, pikemminkin päinvastoin, tulen täyteen pienehköstäkin annoksesta, koska vatsalaukku on kutistunut. 

Pahoittelut että tämä meni nyt vähän sivuraiteille. Halusin vain purkautua, koska sopimaton lääke aiheutti vuosien oireet, jotka olisi helposti diagnosoitu ednos- tai muuksi häiriöksi, vaikka takana oli aivan muu syy. Ehkä tämä muistuttaa myös siitä, ettei pidä vähätellä hormonitoiminnan vaikutusta syömiseen.