Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eri

Kyllä joskus voi olla niin, ettei todellakaan ole selvää mistä välirikko johtuu. Oma sisarukseni on laittanut välit poikki vanhempiimme täysin ilman selityksiä. Hän ei suostu kertomaan miksi, vanhempani eivät tiedä miksi, itse en keksi mitään syytä, kummankaan meidän lapsuuden kaverit eivät ymmärrä miksi.

Tilanne on ollut tälläinen jo vuosia, vanhempani surevat kyllä mutta eivät voi asialle mitään joten heidän on ollut pakko alkaa päästää irti.

Mistä sinä tiedät kertovatko vanhempasi sinulle kaiken? Luultavasti eivät. Siis jos ovat järkeviä ja haluavat suojella sisaruksesi yksityisyyttä.

Se etteivät sisarukset, tai varsinkaan lapsuuden KAVERIT ymmärrä, ei valitettavasti kerro oikein mitään. On aika yleistä.

Asuttiin ihan ydinperheenä lapsuutemme joten olin paikalla ja olisin nähnyt kyllä jos jotain olisi tapahtunut. Sisarukseni on siis aiemmin sanonut, että lapsuutensa oli kamala mutta ei suostu kertomaan miten. Mielestäni meillä oli ihan normaali hyvä lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

On tosi vaikeaa olla aikuisen tyttären äiti.

On vaikeaa tietää milloin apu tai välittäminen on tervetullutta rakastamista , milloin se muuttuu liialliseksi toisen asioiden utelemiseksi tai niihin puuttumiseksi.

On vaikeaa tietää milloin viaton  lause "Mitä  sinulle kuuluu" on toisesta inhottavaa utelemista ja milloin  taas rakastavaa välittämistä-

Niinpä ja samaa se on anopeillakin suhteessa miniään. Minulla on kaksi tytärtä, molemmat vielä lapsia (toinen syntyi vasta tänä vuonna) ja nyt jo ahdistaa tämä. Olen ajatellut, että ratkaisuni on opettaa tyttäriäini sanomaan suoraan mitä he ajattelevat. Meillä naisilla kun on monesti tapana pantata sisälle kaikenlaista ja toivoa/kuvitella, että toinen tietää mitä ajattelemme. Lisäksi pyrin kasvattamaan lapsiani siihen, että pyrkisivät katsomaan asiaa toisen näkökulmasta eli mihin se toinen osapuoli todennäköisesti pyrkii ja olemaan armollinen.

Kyllä minäkin muistan kun sain esikoiseni ja ärsytti mummojen ja täti-ihmisten kommentit ja kyttäys. Kun aikaa kului (ja itse muutuin samanlaiseksi, heh), ymmärsin, että se on luultavasti vain heidän tapansa käsitellä omia muistojaan, jotka tunkevat ikään kuin vaistomaisesti pintaan? Kyse ei ollutkaan vaan pätemisestä minulle. He kävivät todennäköisesti läpi vain omia jostain selkäytimestä nousevia muistoja ja kokemuksiaan.

Mutta niin, minulle saa (ja pitääkin) sanoa suoraan. Näin opetan tyttöjäni.

Se muuten joka puhui ponnistelusta itsensä kanssa tässä ketjussa, puhui ihan älyttömän osuvasti asiaa. Pointsit siitä!

Tunteeko kukaan äitinä pettäneensä tyttärensä luottamuksen? Tunnistaako kukaan, ettei ollut tyttölapsensa tukena ja kanssakäyminen oli paljon tytön haukkumista ja vähättelyä, koska tyttö?

Vierailija kirjoitti:

Asuttiin ihan ydinperheenä lapsuutemme joten olin paikalla ja olisin nähnyt kyllä jos jotain olisi tapahtunut. Sisarukseni on siis aiemmin sanonut, että lapsuutensa oli kamala mutta ei suostu kertomaan miten. Mielestäni meillä oli ihan normaali hyvä lapsuus.

Olet ehkä hieman sinisilmäinen, mutta on täysin mahdollista että teillä on ollut erilainen kohtelu. Näin siinä yleensä käy - sisarukset eivät ymmärrä mikä muka on vialla. Voin kaivaa jostain jonkun linkin jos kiinnostaa tutustua aiheeseen, jos ei kiinnosta niin en jaksa.

Mulla on etäiset välit äitiini luottamuspulan vuoksi. Koska mun asioita hän voi omasta mielestään levitellä kaikille, myös ne ihan henkilökohtaisimmat esim. raskauksiin tai keskenmenoihin liittyvät. Koska hänen mielestään "ihmisten on hyvä tietää". No, olen jo vuosia sitten lopettanut omien asioideni kertomisen hänelle, kun ei muuten uskonut. Olen myös lapsilleni sanonut, että kertovat omasta elämästään vain sellaista, minkä saa laittaa vapaasti jakoon.

Äidin mielestä olen hankala ja äkäinen. Niin. Hän on itse täysin rajaton (oman lapsuutensa ja kasvatuksen tulos), eikä voi ymmärtää, että joku laittaa hänelle rajoja. Voin ihan huoleti olla äkäinen hänen mielestään, en silti muuta käytöstäni.

Toinen sisarukseni on katkonut välit kokonaan lapsuudenperheeseensä. Kolmatta sitten hyvitellään ja häneen takerrutaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on etäiset välit äitiini luottamuspulan vuoksi. Koska mun asioita hän voi omasta mielestään levitellä kaikille, myös ne ihan henkilökohtaisimmat esim. raskauksiin tai keskenmenoihin liittyvät. Koska hänen mielestään "ihmisten on hyvä tietää". No, olen jo vuosia sitten lopettanut omien asioideni kertomisen hänelle, kun ei muuten uskonut. Olen myös lapsilleni sanonut, että kertovat omasta elämästään vain sellaista, minkä saa laittaa vapaasti jakoon.

Äidin mielestä olen hankala ja äkäinen. Niin. Hän on itse täysin rajaton (oman lapsuutensa ja kasvatuksen tulos), eikä voi ymmärtää, että joku laittaa hänelle rajoja. Voin ihan huoleti olla äkäinen hänen mielestään, en silti muuta käytöstäni.

Toinen sisarukseni on katkonut välit kokonaan lapsuudenperheeseensä. Kolmatta sitten hyvitellään ja häneen takerrutaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Vaikeaahan sitä on olla läheisissä väleissä, jos ei omia asioitaan uskalla kertoa. Itselläni on sama tilanne siskon kanssa, on etäännyttänyt meitä hyvinkin paljon. Harmillista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tytär jolla on etäiset välit äitiin. Olen reilu kolmekymppinen ja äitini kuusissakymmenissä. Kun olin 11v niin vanhemmat erosivat, jäimme kaikki 3 lasta äidin kanssa asumaan. Uskon että äidilläni oli tuolloin kovat paineet siitä kuinka selviämme rahallisesti, muistankin kuinka jääkaapissa ei ollut "koskaan" mitään, odotimme koulun jälkeen että äiti tulisi jo kotiin että saisimme ruokaa.. Hän leipoi sämpylöitä usein kun ei ollut rahaa tavalliseen leipään. En koskaan saanut mitään itselleni ilman että ruinasin ja riitelin äitini kanssa, kavereille olin kateellinen sillä asuimme hyvällä alueella ja muut saivat vanhemmilta rahaa jolla vuokrata leffoja, ostaa karkkia jne koulun jälkeen. Tämä ja varmaan moni muu asia johti tulehtuneisiin väleihin siitä lähtien kun olin teini. Äiti ei koskaan selvitellyt näitä riitoja kanssani, nyt aikuisena olen sitä mieltä että se olisi ollut hänen velvollisuutensa silloin. Äidilläni ei varmaan ollut siihen voimavaroja. Isäni on narsisti (tms. persoonallisuushäiriöinen), ei mm. maksanut elatusmaksuja ja muutenkin vaikeutti äitini elämää, hän ei mm. halunnut meistä lapsista nähdä kuin veljiäni, ja minua harvemmin, en tiedä miksi.

Jokatapauksessa, välit ovat olleet riitaisat nuoresta lähtien, äiti ei oikein koskaan tukenut minua aidosti missään asiassa, varsinkaan jos yritin ilmaista itseäni jotenkin, niin hän vähän niinkuin lyttäsi minua aina, hymähteli epäuskoisesti jne. Teininä en siksi halunnut esim. näyttäytyä kun olin meikannut vaan livahdin nopeasti ulos, äitini olisi meikeilleni näyttänyt sellaista ihme virnuilevaa naamaa, ehkä tokaissut jotain muka-hauskaa. Vielä tänäkin päivänä hänen ensireaktionsa minun esittämiin ideoihin on todella negatiivinen, ihan arkisissakin asioissa. Se on todella raskasta minulle. Esim. kerron että aion ostaa uuden maton tai mitä vaan... Tuntuu että hänen mielestään mihinkään ei saisi panostaa vaan pitäisi elää niukasti ja vaatimattomasti. Minulla on sellainen käsitys että äitini mielestä minä olen "vaativa, prinsessa, turhamainen"..

Teininä olisin kaivannut että äitini olisi asettanut rajoja, kertonut joskus ääneen että välittää, olisi ollut läsnä, olisi joskus halannut, olisi ymmärtänyt oman roolinsa vanhempana ja tukenut minua kasvun tiellä. Olisin toivonut ohjeita miten kannattaa opiskella, sen sijaan että minun piti muuttaa kotoa 18v pois ja mennä töihin jotta saan vuokran maksettua.

Mutta haluan uskoa että äitini teki parhaansa, niillä voimavaroilla mitä hänellä oli. Silti tänäkin päivänä olen hieman katkera ja surullinen. Omille lapsilleni en siirrä tällaista perintöä, päinvastoin.

Mulla on sama kokemus lyttäämisestä ja naljailusta. Tuntui aina siltä, että omaa iloa piti piilotella, sillä äiti kommentoi aina jotenkin ilkeästi.

Sama - ja se naljailu ei jäänyt lapsuuteen. Olen 45v ja yhä KAIKKI kommunikointi äitini taholta on vahingoniloista pilkkaa, vittuilua ja naljailua, ihmeellistä huomauttelua ja ihan kunnon arvostelua. Mutäön kaunists ei ole sanonut koskaan. Siis oikeesti koskaan. En ole ikinä eläissäni saanut kuulla olevani rakas tai tärkeä.

Suoraan sanoen vihaan äitiäni.

Voisin hyvin kuvitella että siskoni kirjoittaisi tällaisia viestejä. Olen hänelle kyllä hyvinkin perinpohjaisesti selittänyt mistä asiat johtuvat. Hänelle ei vaan selitykset kelpaa, koska kyllähän minun kokemukseni täytyy olla sama kuin hänen kokemuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eri

Kyllä joskus voi olla niin, ettei todellakaan ole selvää mistä välirikko johtuu. Oma sisarukseni on laittanut välit poikki vanhempiimme täysin ilman selityksiä. Hän ei suostu kertomaan miksi, vanhempani eivät tiedä miksi, itse en keksi mitään syytä, kummankaan meidän lapsuuden kaverit eivät ymmärrä miksi.

Tilanne on ollut tälläinen jo vuosia, vanhempani surevat kyllä mutta eivät voi asialle mitään joten heidän on ollut pakko alkaa päästää irti.

Mistä sinä tiedät kertovatko vanhempasi sinulle kaiken? Luultavasti eivät. Siis jos ovat järkeviä ja haluavat suojella sisaruksesi yksityisyyttä.

Se etteivät sisarukset, tai varsinkaan lapsuuden KAVERIT ymmärrä, ei valitettavasti kerro oikein mitään. On aika yleistä.

Asuttiin ihan ydinperheenä lapsuutemme joten olin paikalla ja olisin nähnyt kyllä jos jotain olisi tapahtunut. Sisarukseni on siis aiemmin sanonut, että lapsuutensa oli kamala mutta ei suostu kertomaan miten. Mielestäni meillä oli ihan normaali hyvä lapsuus.

Oot varmaan mun sisko joka länkyttää että oli meillä hyvä lapsuus, mitä se sisko kiukkuaa. No, sisarus ei tietenkään huomaa että meitä kohdeltiin KAIKESSA erilailla. Sisarelle maksettiin lukio ja ajokortti, mun piti maksaa työllä itse. Mut heitettiin ulos kun täytin 18, sisarus sai ssua 22v ikään asti ja olis saanu pitempäänkin mutta vanhemmat osti sille asunnon. Siis asunnon, kalsion - mä en saanut mitään.

Siskolle ostettiin auto, kodinkoneet, etelänmatkat - mulle ei mitään.

Niin vaan siskoni ihmettelee mite oon lapsellinen ja kiukuttelen vaikka molemmilla meillä oli ”hyvä lapsuus”.

Niin, kellä oli kellä ei.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni sai lapsen 18-vuotiaana, kun oli muualla opiskelemassa. Olisi halunnut muuttaa vauvan kanssa takaisin kotiin. Kerroin että autan oman asunnon hankinnassa ja voin esim. kerran kuussa viikonlopun hoitaa vauvaa. Muutoin olen arjen henkisenä tukena, mutta kasvattamaan, hoitamaan ja elättämään en enää ala. Neidin suunnitelmat olivat toisenlaiset, ja tästä syystä välit viilentyivät.

Tuo neidittely kertoo sinusta kaiken mitä tarvitsee tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni sai lapsen 18-vuotiaana, kun oli muualla opiskelemassa. Olisi halunnut muuttaa vauvan kanssa takaisin kotiin. Kerroin että autan oman asunnon hankinnassa ja voin esim. kerran kuussa viikonlopun hoitaa vauvaa. Muutoin olen arjen henkisenä tukena, mutta kasvattamaan, hoitamaan ja elättämään en enää ala. Neidin suunnitelmat olivat toisenlaiset, ja tästä syystä välit viilentyivät.

Tuo neidittely kertoo sinusta kaiken mitä tarvitsee tietää.

Jep, mukavan alentuva suhtautuminen tyttäreen.

Up

Vierailija kirjoitti:

Olen tytär jolla on etäiset välit äitiin. Olen reilu kolmekymppinen ja äitini kuusissakymmenissä. Kun olin 11v niin vanhemmat erosivat, jäimme kaikki 3 lasta äidin kanssa asumaan. Uskon että äidilläni oli tuolloin kovat paineet siitä kuinka selviämme rahallisesti, muistankin kuinka jääkaapissa ei ollut "koskaan" mitään, odotimme koulun jälkeen että äiti tulisi jo kotiin että saisimme ruokaa.. Hän leipoi sämpylöitä usein kun ei ollut rahaa tavalliseen leipään. En koskaan saanut mitään itselleni ilman että ruinasin ja riitelin äitini kanssa, kavereille olin kateellinen sillä asuimme hyvällä alueella ja muut saivat vanhemmilta rahaa jolla vuokrata leffoja, ostaa karkkia jne koulun jälkeen. Tämä ja varmaan moni muu asia johti tulehtuneisiin väleihin siitä lähtien kun olin teini. Äiti ei koskaan selvitellyt näitä riitoja kanssani, nyt aikuisena olen sitä mieltä että se olisi ollut hänen velvollisuutensa silloin. Äidilläni ei varmaan ollut siihen voimavaroja. Isäni on narsisti (tms. persoonallisuushäiriöinen), ei mm. maksanut elatusmaksuja ja muutenkin vaikeutti äitini elämää, hän ei mm. halunnut meistä lapsista nähdä kuin veljiäni, ja minua harvemmin, en tiedä miksi.

Jokatapauksessa, välit ovat olleet riitaisat nuoresta lähtien, äiti ei oikein koskaan tukenut minua aidosti missään asiassa, varsinkaan jos yritin ilmaista itseäni jotenkin, niin hän vähän niinkuin lyttäsi minua aina, hymähteli epäuskoisesti jne. Teininä en siksi halunnut esim. näyttäytyä kun olin meikannut vaan livahdin nopeasti ulos, äitini olisi meikeilleni näyttänyt sellaista ihme virnuilevaa naamaa, ehkä tokaissut jotain muka-hauskaa. Vielä tänäkin päivänä hänen ensireaktionsa minun esittämiin ideoihin on todella negatiivinen, ihan arkisissakin asioissa. Se on todella raskasta minulle. Esim. kerron että aion ostaa uuden maton tai mitä vaan... Tuntuu että hänen mielestään mihinkään ei saisi panostaa vaan pitäisi elää niukasti ja vaatimattomasti. Minulla on sellainen käsitys että äitini mielestä minä olen "vaativa, prinsessa, turhamainen"..

Teininä olisin kaivannut että äitini olisi asettanut rajoja, kertonut joskus ääneen että välittää, olisi ollut läsnä, olisi joskus halannut, olisi ymmärtänyt oman roolinsa vanhempana ja tukenut minua kasvun tiellä. Olisin toivonut ohjeita miten kannattaa opiskella, sen sijaan että minun piti muuttaa kotoa 18v pois ja mennä töihin jotta saan vuokran maksettua.

Mutta haluan uskoa että äitini teki parhaansa, niillä voimavaroilla mitä hänellä oli. Silti tänäkin päivänä olen hieman katkera ja surullinen. Omille lapsilleni en siirrä tällaista perintöä, päinvastoin.

Toki äitisi olisi sinua pitänyt kasvattaa eikä kostaa lyttäämällä. Tuo kuulostaa kuitenkin siltä, että et iästäsi huolimatta ymmärtänyt perheen tilannetta, vaan manguit kaikkea lisää ja enemmän vaikka mitä ilmeisimmin rahaa ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asuttiin ihan ydinperheenä lapsuutemme joten olin paikalla ja olisin nähnyt kyllä jos jotain olisi tapahtunut. Sisarukseni on siis aiemmin sanonut, että lapsuutensa oli kamala mutta ei suostu kertomaan miten. Mielestäni meillä oli ihan normaali hyvä lapsuus.

Olet ehkä hieman sinisilmäinen, mutta on täysin mahdollista että teillä on ollut erilainen kohtelu. Näin siinä yleensä käy - sisarukset eivät ymmärrä mikä muka on vialla. Voin kaivaa jostain jonkun linkin jos kiinnostaa tutustua aiheeseen, jos ei kiinnosta niin en jaksa.

  En ole kenelle vastasit, mutta tiedän hyvin, millaista on salakavala, erilainen kohtelu sisaruksia kohtaan.  Lapsena sitä en tietenkään ymmärtänyt, enkä välittänyt sisarusteni syrjimisestä, koska olin itse kultalapsi. Vasta aikuisena hoksasin, miten sairas dynamiikka lapsuudenperheessämme oli ja miten ovelasti se oli yritetty piilottaa. Vanhempani kieltävät kaiken, henkisen ja fyysien väkivallan, näen että heitä painaa syyllisyys. Kieltäminen on kuitenkin heiltä ele kaltoinkohtelun jatkuvuudelle ja siksi me lapset suojelemme itseämme sekä omia läheisiämme pysymällä vanhempiemme saavutettamattomissa, äärettömän matkan päässä.

Meillä on myös äitini kanssa ainakin aika etäiset välit. Olen vasta nuori ja saanut myös äidiltäni paljon ikävää palautetta. Muistan, kun joskus kysyin näytänkö kauniilta yhdessä tilanteessa niin äitini oli vaan, että kai sinä olet ja hyvin vaisusti. Tuli vaan tuosta toisesta viestistä mieleen. Tämä vaan yksi pikkuasia ja syitä löytyy ihan lapsuudesta asti. Äitini ei koskaan kunnolla puolustanut minua, kun isäni oli välillä ihan kamala minulle muutenkin kiltille ja aralle lapselle. Antoi vaan kaiken tapahtua. Isäni ei ollut väkivaltainen, mutta muuten huusi paljon kaikesta ja pelkäsin häntä pienenä. Siinä mielessä tämä kaikki on välillä huvittavaa, koska äitini on melkein suora kopio omasta hankalasta äidistään. Tämä mummuni oli todella ikäväkin ihminen ja oli aina omasta mielestään oikeassa. Ikävää puhua kuolleesta pahaa, mutta en voi silti koskaan sanoa, että olisin pitänyt hänestä. Äidilläni oli paljon riitoja hänen kanssaan ja on nyt tavallaan siirtänyt kaikki ongelmat minuun. Hänen tarkoituksensa on kuulemma ollut olla aivan erilainen ja silti on ihan samankaltainen. Todella ilkeäkin ihminen, joka ei kuuntele mitään ja yleensä korostaa van itseään. Saattaa suuttua mistä vaan ja on aina oikeassa. Marttuuritaipumus ja loukkaantuu helposti. Ei ole auttanut minua, kun minulla oli nuorempana vaikeaa ja esim kiusattiin. 

Tavallaan kaikki asiat ovat puhumatta ja mistään vaikeasta ei voi puhua ilman sitä, että alkaa huutamaan ja tavallaan vierittää syyn minun harteilleni. Olemme tavallaan koko perhe olleet kuin jotain huonoja kämppiksiä ja elämä mennyt eteenpäin, mutta silti emme tavallaan edes "tunne" toisiamme ja vanhemmat eivät edes tiedä millainen olen. Kaikki vaan sellaista pinnallista. Heikkous on pahasta ja olen varmaan ollut vääränlainen lapsi heille. Äitinikin joskus ihan suuttui kun en kestänytkään kiusaamista enää ja kumpikaan vanhempi ei vieläkään ymmärrä sitä mitä olen joutunut käymään läpi. Kiusaaminen ja yksinäisyys on heille ihan pikkujuttu, vaikka heitä en saakkaan kukaan moittia. Ovat välillä todella kylmiä ihmisiä ja itse olen todella tunteellinen ja herkkäkin ihminen ja tavallaan täysin vastakohta heille. En voi puhua asiostani tai ylipäätään heitä ei kiinnosta elämäni. Eivät koskaan kysyneet miten voin tai pärjään. Arki meni vaan eteenpäin ja tavallaan piti kestää kaikki. Riitelivät vielä paljon keskenään. Molemmat ovat myös aika "persoonattomia" ihmisiä, joilla ei oikein mitään syvällisiä ajatuksia mistään ja heille riittää vaan se "tavallinen arki". Tämän vuoksi on vaikeaa puhua heille mitään tunteistaan tai kertoa vaikeista asioista.

jatkuu

jatkuu

Itse taas arvostaisin sitä, että pystyisi puhumaan ja saisi edes joskus kannustusta. Nyt se kannustus tavallaan verhotaan siihen, että minun pitää olla vahva ihminen ja kyllä sinä nyt kestät eli heillä on tavallaan odotuksena se, että minun täytyy olla tietynlainen. Ei ole varaa epäonnistua ja sitten olenkin taas he heikko ja itse pilannut asiani, kun en kestäkään sitä mitä he. Olemme niin erilaisia ihmisiä olleet aina. He ovat yrittäneet tehdä minusta vahvaa ja tavallaan olen todella erilainen introvertti ihminen, joka arvostaa juuri keskustelua. En oikein sopinut heidän lapsekseen. Olen ehkä vähän aspergeriin taipuva myös, vaikka mitään diagnoosia ei ole ja olen kyllä ihan empaattinen ihminen joka osaa tulkita muiden tunteita. Silti siitä näkyy häivähdyksiä esim tykkään olla omissa oloissani ja vaivun usein ajatuksiini. Tämä taas aina ärsytti vanhempiani. Isänikin aina sanoi, että mitä nyt olet niin nukuksissa ja olisi pitänyt aina olla menossa ja nopea tehokas ihminen.

Äitini ei myöskään koskaan ymmärrä jos joku asia on vaikeaa ja hänelle ei voi myöntää mitään ja se on sitten valitusta jos esim sanoo, että arestelee jotain asiaa tai jokin ahdistaa. Eivät ymmärrä myöskään moniakaan minulle selviä asioita kuten vaikka sukupuolivähemmistöt. Ovat aika vastaan muitakin "uusia" juttuja ja itse puolestani tahdon kohdella muita aina hyvin ja heillä taas aika tylykin linja. Anteeksi valitus ja tämä kaikki on aika todenmukaista. Kerroin nyt molemmista vanhemmista, kun ovat aika samalla linjalla. Isä oli pelottavampi lapsuudessani, mutta äidistä tullut nyt aika arvaamaton ja on hyvin raskasta seuraa. Harvoin sanoo mitään hyvää ja melkein aina pahantuulinen. Ikävää vaan, kun tarvisin heidän tukeaan ja olen aika yksinäinen ihminen. Eivät myöskään koskaan myönnä virheitään ainakaan minun suhteeni ja tavallaan ovat omasta mielestään yrittäneet parhaansa. Itse olen ollut helppo lapsi ja siinä mielessä  en syytä itseäni. Ehkä jos nuoruus olisi muuten ollut parempaa aikaa niin asiat olisivat menneet kohtuullisesti. Se harmittaa eniten, kun on joutunut kestämään niin paljon esim kiusaamista ja silti eivät ole edes tukeneet tai emme voineet puhua asiasta normaalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi myös keskustella yleisesti aiheesta, jos ei ole kuvauksen kaltainen äiti. Olisi kuitenkin hyvin kiinnostavaa kuulla äitien näkökulmia. :)

Olen itse siis tytär, jolla on äitiin monimutkaiset, etäiset välit. On suvussa kulkeva perintö, rasite, ja toivon katkaisevan tämän ketjun. Toivottavasti mulla olisi siihen viisautta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuntuu ettei äitini "pidä minusta" (oma kokemukseni, ei fakta). Ymmärtäminen auttaisi välttämään samaan tilanteeseen joutumista.

Ap

Mulla oli etäiset välit äitiini, enkä voinut sietää hänen piirteitään kun olin nuorempi. kun olin nuorempi, ja edelleenkin on kohteliaat mutta etäiset välit. Äitini myös kasvatti häpeällä minua, ja koska olin ujo ja arka lapsi, tuosta koitui vahinkoa. Syytin äitiäni mielessäni ongelmistani, ja kun sain lapsen, tyttären, ajattelin että en ikinä tee samoja virheitä kuin oma äitini. Noh, tein sitten pussillisen uusia virheitä! Minulla ja tyttärelläni on huonot välit myös. Tytär on jo aikuinen, ja tulemme muuten ihan hyvin toimeen nykyään, mutta olemme aivan liian erilaisia. Hänen mielestään joku muu maksaa hänen elämisensä, töitä ei tarvitse tehdä, päihteitä voi käyttää, opiskella ei tarvitse, apua ei halua ottaa vastaan henkisiin ja psyykkiisiin ongelmiinsa, mutta syyttää aina jotain muuta omista ongelmistaan, vaikka ihan joka ikinen hänet tunteva ihminen näkee että ongelmat johtuvat hoitamattomasta sairaudesta, ja täydellisestä keskittymiskyvyttömyydestä mihinkään muuhun kuin sekunneissa mielihyvää tuottaviin asioihin. 

En puutu tyttären eämään enää mitenkään, vaan tehkööt omat virheensä. Jouduin tyttären sairauksien ja ongelmien takia työttömäksi, menetin omaa terveyttäni, olin henkisesti vuosia todella lujilla kun yritin häntä auttaa, rahaa paloi kaikki mitä oli, eikä riittänytkään. Nyt tytär laittaa viestiä : Anna rahaa, laita tilille satanen, mutta minullapa ei ole antaa hänelle kuin ehkä 50e/kk, joten hän ottaa pikavippejä  ja lainailee väärältä porukalta niitä maksaakseen takaisin korkealla korolla....

Tyttären kantaa mihinkään en tiedä, mutta ainakin ikävuodet 10-18 oli kaikki minun vikaani. Ei osannut ikinä eritellä miten, mutta minun vikaani kaikki.

Tosin hänen kanssaan ei tule toimeen juuri kukaan muukaan..

Ihan kuin tyttäresi olisi tämän palstan vakituisia ei-terveitä.

Kovin vähän on huonosta väleistä avautuvia äitejä palstalla. Johtuuko se siitä, ettei kehdata kertoa totuutta? Palstalla on kuitenkin vuosien aikana ollut paljon ketjuja, joissa tyttäret avautuvat huonoista väleistä.

Vierailija kirjoitti:

Kovin vähän on huonosta väleistä avautuvia äitejä palstalla. Johtuuko se siitä, ettei kehdata kertoa totuutta? Palstalla on kuitenkin vuosien aikana ollut paljon ketjuja, joissa tyttäret avautuvat huonoista väleistä.

Vai kertooko tämä siitä, että tyttäret välittävät, selvittävät tunteita ja haluavat ymmärtää, heidän äitinsä eivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tytär jolla on etäiset välit äitiin. Olen reilu kolmekymppinen ja äitini kuusissakymmenissä. Kun olin 11v niin vanhemmat erosivat, jäimme kaikki 3 lasta äidin kanssa asumaan. Uskon että äidilläni oli tuolloin kovat paineet siitä kuinka selviämme rahallisesti, muistankin kuinka jääkaapissa ei ollut "koskaan" mitään, odotimme koulun jälkeen että äiti tulisi jo kotiin että saisimme ruokaa.. Hän leipoi sämpylöitä usein kun ei ollut rahaa tavalliseen leipään. En koskaan saanut mitään itselleni ilman että ruinasin ja riitelin äitini kanssa, kavereille olin kateellinen sillä asuimme hyvällä alueella ja muut saivat vanhemmilta rahaa jolla vuokrata leffoja, ostaa karkkia jne koulun jälkeen. Tämä ja varmaan moni muu asia johti tulehtuneisiin väleihin siitä lähtien kun olin teini. Äiti ei koskaan selvitellyt näitä riitoja kanssani, nyt aikuisena olen sitä mieltä että se olisi ollut hänen velvollisuutensa silloin. Äidilläni ei varmaan ollut siihen voimavaroja. Isäni on narsisti (tms. persoonallisuushäiriöinen), ei mm. maksanut elatusmaksuja ja muutenkin vaikeutti äitini elämää, hän ei mm. halunnut meistä lapsista nähdä kuin veljiäni, ja minua harvemmin, en tiedä miksi.

Jokatapauksessa, välit ovat olleet riitaisat nuoresta lähtien, äiti ei oikein koskaan tukenut minua aidosti missään asiassa, varsinkaan jos yritin ilmaista itseäni jotenkin, niin hän vähän niinkuin lyttäsi minua aina, hymähteli epäuskoisesti jne. Teininä en siksi halunnut esim. näyttäytyä kun olin meikannut vaan livahdin nopeasti ulos, äitini olisi meikeilleni näyttänyt sellaista ihme virnuilevaa naamaa, ehkä tokaissut jotain muka-hauskaa. Vielä tänäkin päivänä hänen ensireaktionsa minun esittämiin ideoihin on todella negatiivinen, ihan arkisissakin asioissa. Se on todella raskasta minulle. Esim. kerron että aion ostaa uuden maton tai mitä vaan... Tuntuu että hänen mielestään mihinkään ei saisi panostaa vaan pitäisi elää niukasti ja vaatimattomasti. Minulla on sellainen käsitys että äitini mielestä minä olen "vaativa, prinsessa, turhamainen"..

Teininä olisin kaivannut että äitini olisi asettanut rajoja, kertonut joskus ääneen että välittää, olisi ollut läsnä, olisi joskus halannut, olisi ymmärtänyt oman roolinsa vanhempana ja tukenut minua kasvun tiellä. Olisin toivonut ohjeita miten kannattaa opiskella, sen sijaan että minun piti muuttaa kotoa 18v pois ja mennä töihin jotta saan vuokran maksettua.

Mutta haluan uskoa että äitini teki parhaansa, niillä voimavaroilla mitä hänellä oli. Silti tänäkin päivänä olen hieman katkera ja surullinen. Omille lapsilleni en siirrä tällaista perintöä, päinvastoin.

Toki äitisi olisi sinua pitänyt kasvattaa eikä kostaa lyttäämällä. Tuo kuulostaa kuitenkin siltä, että et iästäsi huolimatta ymmärtänyt perheen tilannetta, vaan manguit kaikkea lisää ja enemmän vaikka mitä ilmeisimmin rahaa ei ollut.

Minä olin se lapsi ja äitini se aikuinen. Ei lapsen harteille pitäisi laittaa aikuisten ongelmia.