Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Vastaan sekä tyttären että äidin näkökulmasta.

Tyttärenä minulla on näennäisen läheiset, mutta todellisuudessa etäiset välit äitiini. Juttelemme usein ja monenlaisista asioista, mutta en koe äitiäni läheiseksi siksi, että lapsuuteni on muodostunut tabuksi välillemme. Kasvoin perheessä, jossa oli monenlaisia ongelmia: isän alkoholismi, vanhempien huono parisuhde ja siitä aiheutuneet jännitteet, isäni väkivaltaisuus minua kohtaan, molempien vanhempien masennus, jne. Koen, että äitini hylkäsi minut hyvin pienenä ja jouduin selviytymään täysin yksin lapsesta alkaen. Minulla ei ollut rajoja, sain kulkea missä tahansa ja olla öitä pois kotoa hyvin varhain, huolehtia itsestäni. Myös minuun kohdistuvaa väkivaltaa äitini katsoi vierestä tekemättä mitään. Voisin päästä näistä asioista yli (tai niin minusta ainakin tuntuu), jos äitini pystyisi katsomaan peiliin ja toteamaan toimineensa väärin. Mutta tämä ei häneltä onnistu. Vuosia sitten yritin keskustella äitini kanssa näistä asioista, mutta äiti reagoi yleensä tyyliin: "eikö sulla ole mitään hyvää sanottavaa...". Muutama vuosi sitten päätin, että en enää ikinä yritä käsitellä lapsuuttani äitini kanssa. Päätös on pitänyt, mutta se on ollut myös lopullinen sinetti etäisemmille väleillemme.

Sitten äidin roolissa. Tyttäreni on teini-ikäinen, ja olen yrittänyt olla hänelle erilainen äiti kuin omani oli minulle. Olen ollutkin, mutta olen tehnyt muita virheitä. Esimerkiksi rajattomuuteni vuoksi olen halunnut, että omalla lapsellani on selvät rajat, ja näin jälkikäteen olen mielestäni ollut liian tiukka. Lapseni on järkevä ja vastuuntuntoinen, minun olisi pitänyt osata antaa hänelle enemmän vapautta aikaisemmin. Olen peilannut kasvatuksessa liikaa omaan lapsuuteeni ja pyrkinyt siitä pois, mutta vetänyt sitten toiseen ääripäähän. Olen myös halunnut kuunnella lastani ja keskustella hänen kanssaan, mitä lapsuudenkodissani ei tehty, ja ilmeisesti lapseni on kokenut tämän uteluna tai muuten ahdistavana.

Lapseni on kaikin tavoin upea ihminen ja pärjää varmasti elämässä, mutta välimme eivät valitettavasti ole juuri sen läheisemmät kuin omat välini omaan äitiini. Pieni toivo minulla vielä on siitä, että ajan kanssa lähennymme, mutta saattaa jäädä haaveeksi.

Vierailija kirjoitti:

Oma alkoholin käyttöni pilasi aikoinaan välit. Se oli sellaista salatissuttelua jota tytär luonnollisesti inhosi.

Nyt olen ollut 16 vuotta täysraittiina. Olen katunut ja pyytänyt anteeksi ja jotenkin ehkä saanutkin anteeksi. Välit kuitenkin etäiset. Tuntuu ettei akateeminen tyttäreni jaksa kiinnostua vanhasta muoristaan. Odotan, että hän joskus soittaisi tai laittaisi viestiä. Vastaan aina mutta en tuppaudu.

Jotenkin tähän on jo tottunut. Olen surullinen mutta en katkera. Raittius on tehnyt minut pärjäävämmäksi.

Äiti 61v, tytär 42v.

Tähän vielä, että rakastan ja arvostan tytärtäni ja hän tietää sen. Ehkä hän on kiireinen vaativassa työssään.

Ymmärrystä lisää puolin ja toisin!

Vierailija kirjoitti:

Vastaan sekä tyttären että äidin näkökulmasta.

Tyttärenä minulla on näennäisen läheiset, mutta todellisuudessa etäiset välit äitiini. Juttelemme usein ja monenlaisista asioista, mutta en koe äitiäni läheiseksi siksi, että lapsuuteni on muodostunut tabuksi välillemme. Kasvoin perheessä, jossa oli monenlaisia ongelmia: isän alkoholismi, vanhempien huono parisuhde ja siitä aiheutuneet jännitteet, isäni väkivaltaisuus minua kohtaan, molempien vanhempien masennus, jne. Koen, että äitini hylkäsi minut hyvin pienenä ja jouduin selviytymään täysin yksin lapsesta alkaen. Minulla ei ollut rajoja, sain kulkea missä tahansa ja olla öitä pois kotoa hyvin varhain, huolehtia itsestäni. Myös minuun kohdistuvaa väkivaltaa äitini katsoi vierestä tekemättä mitään. Voisin päästä näistä asioista yli (tai niin minusta ainakin tuntuu), jos äitini pystyisi katsomaan peiliin ja toteamaan toimineensa väärin. Mutta tämä ei häneltä onnistu. Vuosia sitten yritin keskustella äitini kanssa näistä asioista, mutta äiti reagoi yleensä tyyliin: "eikö sulla ole mitään hyvää sanottavaa...". Muutama vuosi sitten päätin, että en enää ikinä yritä käsitellä lapsuuttani äitini kanssa. Päätös on pitänyt, mutta se on ollut myös lopullinen sinetti etäisemmille väleillemme.

Sitten äidin roolissa. Tyttäreni on teini-ikäinen, ja olen yrittänyt olla hänelle erilainen äiti kuin omani oli minulle. Olen ollutkin, mutta olen tehnyt muita virheitä. Esimerkiksi rajattomuuteni vuoksi olen halunnut, että omalla lapsellani on selvät rajat, ja näin jälkikäteen olen mielestäni ollut liian tiukka. Lapseni on järkevä ja vastuuntuntoinen, minun olisi pitänyt osata antaa hänelle enemmän vapautta aikaisemmin. Olen peilannut kasvatuksessa liikaa omaan lapsuuteeni ja pyrkinyt siitä pois, mutta vetänyt sitten toiseen ääripäähän. Olen myös halunnut kuunnella lastani ja keskustella hänen kanssaan, mitä lapsuudenkodissani ei tehty, ja ilmeisesti lapseni on kokenut tämän uteluna tai muuten ahdistavana.

Lapseni on kaikin tavoin upea ihminen ja pärjää varmasti elämässä, mutta välimme eivät valitettavasti ole juuri sen läheisemmät kuin omat välini omaan äitiini. Pieni toivo minulla vielä on siitä, että ajan kanssa lähennymme, mutta saattaa jäädä haaveeksi.

Hyvää analyysiä. Varmasti hieman liian tiukat rajat ovat parempi vaihtoehto rajattomuudelle. Joten vaikka vaikuttaisi väleihinne, olet kuitenkin varmasti antanut hyviä eväitä elämään. :) Kuunteleminen ja keskusteleminenkin ovat hyvä tavoite.

Ehkä teini-ikäisenä on aika harvinaistakin olla läheisissä väleissä vanhempiin. Se on aikaa kun heistä otetaan selvästi eroa ja kaikki virheet kaivetaan esille ja heitetään vanhempien naamalle. Minusta kuulostaa hyvältä, että kun lapsesi on kokenut jonkin asian "liikana", tiedostat tämän. Toivotaan, että tulevaisuudessa lähennytte!

Oletko muuten kertonut tyttärellesi nämä samat asiat? Miten hän suhtautui?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Todella hienoa, että olet osannut katkaista tuon kierteen! Kenties parasta mitä voit lapsillesi tehdä. :) Onko sinulla antaa jotain neuvoja, miten onnistuit? Mitä tuo ponnistelu ja vaiva oli käytännössä?

Ap

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Aivan niin kuin ei jokainen ajattelisi noin! Vttu mikä typerys, jos kuvittelet, etteivät toiset yritä.

Tää on viikon huumoripläjäys - Ki-vikissaäiti selittämässä että hänkin kontrolloi ajatuksiaan ja tekojaan eikä siirrä huonoa äitiyttä eteenpäin lapsilleen. Ki-vikissan jutuista saa parhaat naurut! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Todella hienoa, että olet osannut katkaista tuon kierteen! Kenties parasta mitä voit lapsillesi tehdä. :) Onko sinulla antaa jotain neuvoja, miten onnistuit? Mitä tuo ponnistelu ja vaiva oli käytännössä?

Ap

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Aivan niin kuin ei jokainen ajattelisi noin! Vttu mikä typerys, jos kuvittelet, etteivät toiset yritä.

Tää on viikon huumoripläjäys - Ki-vikissaäiti selittämässä että hänkin kontrolloi ajatuksiaan ja tekojaan eikä siirrä huonoa äitiyttä eteenpäin lapsilleen. Ki-vikissan jutuista saa parhaat naurut! :D

Jotain lertoo sekin että Ki-vikissa sana yhteenkirjoitettuna menee palstan ennakkosensuuriin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan sekä tyttären että äidin näkökulmasta.

Tyttärenä minulla on näennäisen läheiset, mutta todellisuudessa etäiset välit äitiini. Juttelemme usein ja monenlaisista asioista, mutta en koe äitiäni läheiseksi siksi, että lapsuuteni on muodostunut tabuksi välillemme. Kasvoin perheessä, jossa oli monenlaisia ongelmia: isän alkoholismi, vanhempien huono parisuhde ja siitä aiheutuneet jännitteet, isäni väkivaltaisuus minua kohtaan, molempien vanhempien masennus, jne. Koen, että äitini hylkäsi minut hyvin pienenä ja jouduin selviytymään täysin yksin lapsesta alkaen. Minulla ei ollut rajoja, sain kulkea missä tahansa ja olla öitä pois kotoa hyvin varhain, huolehtia itsestäni. Myös minuun kohdistuvaa väkivaltaa äitini katsoi vierestä tekemättä mitään. Voisin päästä näistä asioista yli (tai niin minusta ainakin tuntuu), jos äitini pystyisi katsomaan peiliin ja toteamaan toimineensa väärin. Mutta tämä ei häneltä onnistu. Vuosia sitten yritin keskustella äitini kanssa näistä asioista, mutta äiti reagoi yleensä tyyliin: "eikö sulla ole mitään hyvää sanottavaa...". Muutama vuosi sitten päätin, että en enää ikinä yritä käsitellä lapsuuttani äitini kanssa. Päätös on pitänyt, mutta se on ollut myös lopullinen sinetti etäisemmille väleillemme.

Sitten äidin roolissa. Tyttäreni on teini-ikäinen, ja olen yrittänyt olla hänelle erilainen äiti kuin omani oli minulle. Olen ollutkin, mutta olen tehnyt muita virheitä. Esimerkiksi rajattomuuteni vuoksi olen halunnut, että omalla lapsellani on selvät rajat, ja näin jälkikäteen olen mielestäni ollut liian tiukka. Lapseni on järkevä ja vastuuntuntoinen, minun olisi pitänyt osata antaa hänelle enemmän vapautta aikaisemmin. Olen peilannut kasvatuksessa liikaa omaan lapsuuteeni ja pyrkinyt siitä pois, mutta vetänyt sitten toiseen ääripäähän. Olen myös halunnut kuunnella lastani ja keskustella hänen kanssaan, mitä lapsuudenkodissani ei tehty, ja ilmeisesti lapseni on kokenut tämän uteluna tai muuten ahdistavana.

Lapseni on kaikin tavoin upea ihminen ja pärjää varmasti elämässä, mutta välimme eivät valitettavasti ole juuri sen läheisemmät kuin omat välini omaan äitiini. Pieni toivo minulla vielä on siitä, että ajan kanssa lähennymme, mutta saattaa jäädä haaveeksi.

Hyvää analyysiä. Varmasti hieman liian tiukat rajat ovat parempi vaihtoehto rajattomuudelle. Joten vaikka vaikuttaisi väleihinne, olet kuitenkin varmasti antanut hyviä eväitä elämään. :) Kuunteleminen ja keskusteleminenkin ovat hyvä tavoite.

Ehkä teini-ikäisenä on aika harvinaistakin olla läheisissä väleissä vanhempiin. Se on aikaa kun heistä otetaan selvästi eroa ja kaikki virheet kaivetaan esille ja heitetään vanhempien naamalle. Minusta kuulostaa hyvältä, että kun lapsesi on kokenut jonkin asian "liikana", tiedostat tämän. Toivotaan, että tulevaisuudessa lähennytte!

Oletko muuten kertonut tyttärellesi nämä samat asiat? Miten hän suhtautui?

Ap

Ei liian tiukat rajat välttämättä ole parempi kuin liian löysät. Se voi nakertaa itsetuntoa, jos vanhempi koko ajan arvostelee epäilee eikä luota, kaikki me emme näet ola lapsinakaan aivottomia idi.ootteja, joita pitää kurilla kasvattaa. Jos vanhempi ei vielä osaa selvitellä mitään asioita, niin paskaäidin titteli on valmis.

Just tuo selvittelykyvyn puute on paskaäidin tunnusmerkki. Mulla lapsuudessa todella paljon ja usein väkivaltaa, rajuakin (tuli vammoja) ja lisäksi monenlaista tunnepuolen alistamista ja nöyryytystä.

Äitini KIISTÄÄ KAIKEN. Väittää ja valehtelee että mitään noista ei ole tapahtunut ja että muistoni ovat valemuistoja joilla tahallani kiusaan hyviä vanhempiani (hah!). Ei suostu puhumasn lapsuuden tapahtumista, jos yritinkin joskus niin veti raivokohtaukset ja haukkui viikkoja sen jälkeenkin vielä. Mitään ei ole muka koskaan tehty lapsille väärin ja kympikaan vanhempi ei ole ikinä harjoittamut väkivaltaa äitini mukaan.

Tää on täyttä paskaa, isä hakkasi lapsia ja äitiä, äiti hakkasi lapsia. Lisäksi veljeni muistaa tasan tarkkaan samat asiat js tilanteet (sillä erotuksella että hän oli vanhempi ja muutti kotoa pois joten ei nähnyt kaikkia pahoinpitelyita pariin viimeiseen vuoteen).

Tän kaiken kiistämisen ja silkan valehtelun ja vastuupaon takia (ja toki myös sen että mitään ei kafuta eikä varsinkaan pyydetä anteeksi) tilanne on nyt se etten ole väleissä vanhempiini. Eivät ole nähneet 2v taaperoani koskaan eivätkä tuedä että olen raskaana ja saan pian lapsen - eivätkä tule tätäkään lasta näkemään.

Niin on kova ylpeys äidillä että mitään ei myönnä ja mistään ei ota vastuuta, ja sen hinta oli nyt se että sinne meni ainoat lapsrnlapset. Näköjään sekään ei haittaa vasn tärkeintä on pysyä itse luomassaan uskotellussa illuusiossa että he olivat loistavia vanhempia (ja minä vaan vaikea tytär).

Äitini on täysi paska.

Kaiken kiistäminen ja kieltäytyminen asian selvittämisestä ja vastuunotosta on just perus meininki suurilla ikäluokilla. Huonoin vanhempisukupolvi ihmiskunnan historiassa. Oottakaas kun ne kuolee niin lehdet on täynnä kaltoinkohdeltujen lasten kertomuksia. Vielä niitä ei kehdata antaa kun vanhemmat elossa, mutta kohta kehdataan.

Up

Vierailija kirjoitti:

Kaiken kiistäminen ja kieltäytyminen asian selvittämisestä ja vastuunotosta on just perus meininki suurilla ikäluokilla. Huonoin vanhempisukupolvi ihmiskunnan historiassa. Oottakaas kun ne kuolee niin lehdet on täynnä kaltoinkohdeltujen lasten kertomuksia. Vielä niitä ei kehdata antaa kun vanhemmat elossa, mutta kohta kehdataan.

Kyllä nykyään kehdataan ja pitääkin avautua kaltoinkohtelusta. Millä tavalla avautuminen tehdään ja mikä sen tarkoitus on, siinä on eroja. Jos halutaan jotain korjata, niin suurilla sukupolvilla on eläissään vielä mahdollisuus myös avautua, kunpa avautuisivatkin ja myös kuuntelisivat, haluaisivat muuttaa toimintamallejaan hyvän vanhempi-lapsisuhteen kehittämiseksi. Toisella puolella taasen pa*skaksi ja idi*otiksi haukkuminen jokaisen avautumisen päätteeksi ei kovin rakentavaa ole. Ehkä se on juuri vanhemmalta opittu huono tapa mitätöidä toinen liiskaksi lauseen lopuksi. Jatke.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken kiistäminen ja kieltäytyminen asian selvittämisestä ja vastuunotosta on just perus meininki suurilla ikäluokilla. Huonoin vanhempisukupolvi ihmiskunnan historiassa. Oottakaas kun ne kuolee niin lehdet on täynnä kaltoinkohdeltujen lasten kertomuksia. Vielä niitä ei kehdata antaa kun vanhemmat elossa, mutta kohta kehdataan.

Kyllä nykyään kehdataan ja pitääkin avautua kaltoinkohtelusta. Millä tavalla avautuminen tehdään ja mikä sen tarkoitus on, siinä on eroja. Jos halutaan jotain korjata, niin suurilla sukupolvilla on eläissään vielä mahdollisuus myös avautua, kunpa avautuisivatkin ja myös kuuntelisivat, haluaisivat muuttaa toimintamallejaan hyvän vanhempi-lapsisuhteen kehittämiseksi. Toisella puolella taasen pa*skaksi ja idi*otiksi haukkuminen jokaisen avautumisen päätteeksi ei kovin rakentavaa ole. Ehkä se on juuri vanhemmalta opittu huono tapa mitätöidä toinen liiskaksi lauseen lopuksi. Jatke.

Kaikki tuntemani kaltoinkohtelijavanhemmat ovat suuresta ikäluokasta ja YKSIKÄÄN ei myönnä tekojaan tai pyydä anteeksi. Suret ikäluokat on uskomatonta persesakkia. Inhoan.

Meinas mennä ketju pilaööe kun Kivis tulo reivoomaam ja riehumaan mutta jospa tää vielä jatkuisi?

Up, tää on tärkeä ketju, vielä lisää vastauksia! Niiltä suurten ikäluokkien äideiltäkin olisi kiva saada vastauksia mutta niitä ei vaan sattuneesta syystä taida tulla...

Väkivaltainen äiti jonka mielestä teen aina kaiken väärin. Mitäpä luulet?

Omasta mielestään hän on varmaan loistava vanhempi

Minä olen tytär, jolla on jokseenkin etäiset välit omaan äitiin. Uskoisin että ainakin seuraavat asiat ovat vaikuttaneet etäisiin väleihin:

Vanhempien riitainen avioero aikoinaan

Äitini alkoholinkäyttö ja humalassa soittelu minulle, kun olin vielä lapsi/teini (12-18v), ei siis mikään juoppo, mutta en vaan aina jaksanut kuunnella niitä känniavautumisia, ja kun joskus menin äitiä tapaamaan, ärsytti kun aina oli muutama kalja juotu

Minulla ei ole omia lapsia, enkä aio niitä hankkia, ja olen tämän äidilleni kertonu. Varsinkin tämän jälkeen äiti ei ole enää ottanu niin paljon yhteyttä ja huomaan käytöksen muuttuneen. On aina puhunut kuinka haluaisi lapsenlapsia ja odottaa niitä. Minä en nyt niitä voi/halua hänelle tarjota, joten ehkä siksi ei pidä minusta tai tuntee jotain negatiivisia tunteita minua kohtaa.

Mä en varsinaisesti inhoo suuria ikäluokkia mutta joku kansallinen trauma niillä on ja se näkyy itsepetoksen valtavassa määrässä. Surkeinkin lapsenhakkaaj ja rapjuoppo väittää kirkkain silmin olleensa mahtavan hyvä vanhempi ja antaneensa lapselleen kaiken. Mitään ongelmia ei tietenkään ollut ja hän ei ikinä toiminut mitenkään väärin.

Ei muilla ikäluokilla ole tollaista. Edeltävät ikäluokat (isovanhempieni ikäiset) uskalsivat reilusti myöntää tehneensä virheitä ja nuorempi sukupolvi ottaa vastuun teoistaan ja selvittää asiat.

Mutta tää yksi ikäluokka.. en tajua. Minä en ole esim itse väleissä vanhempiini heidän käytöksen ja väkivallan takia. Vanhemmat eovät tätä hyväksy vaan selittävät asian niin että syy on lapsen ja lapsi on vaan”viallinen”. Pahinta on se että tää ei ole vale vaan he oikeesti USKOVAT että asia on näin.

Kasvatuksessa on mennyt todella jotakin vikaa jos lapsi ei halua olla äidin kanssa tekemisissä aikuisena. Turha äidin syyttää lapsen persoonaa, niinkuin täällä muutamat kommentoijat.  Ettekö vieläkään ole sitä tajunnut, se on teidän syy ja toivottavasti edes nyt yrittäisitte korjata virheenne.

Vierailija kirjoitti:

Kasvatuksessa on mennyt todella jotakin vikaa jos lapsi ei halua olla äidin kanssa tekemisissä aikuisena. Turha äidin syyttää lapsen persoonaa, niinkuin täällä muutamat kommentoijat.  Ettekö vieläkään ole sitä tajunnut, se on teidän syy ja toivottavasti edes nyt yrittäisitte korjata virheenne.

Olet täsmälleen oikeassa, mutta ei ne huonot äidit tule mitään korjaamaan omassa käytöksessään. Heidän mielestään kun mitään ongelmaa ei ole, ja he ovat mielestään erinomaisia äitejä niin ei heidän tarvitse muuttaa mitään.

En ole äitini kanssa tekemisissä omasta tahdostani. Äitini jäi yksinhuoltajaksi, kun olimme päiväkoti-ikäisiä. Hänellä oli masennusta ja persoonallisuushäiriö, joidenhoidossa hän kävi joka viikko koko lapsuutemme ajan.

Hän "räjähteli" turhista asioista aina, hänellä oli paljon eri miehiä, hänen yksi miehensä halusi minulta suudelman aina kun toi lahjan (olin 5v.), hän osaa muka lukea ihmisiä ja minua (vaikka hänen luulonsa on aina ollut vääriä), hän on marttyyri ja häntä on aina kohdeltu väärin vauvasta asti, olimme kuulemma hankalia lapsia, äiti ei tehnyt ruokaa (meillä oli aina mikropizzoja ja ranskalaisia), meillä ei ollut kunnollisia rajoja, äiti aina uhkaili, etten saa ruokaa jos en tee mitä hän sanoo. Lisäksi äitini on vainoharhainen ja kuvittelee asioita todeksi. 

Nykyään kun olen jo aikuinen, äitini pommittaa miestäni, ja kertoo miten kohtelen häntä väärin, kun en anna hänen tavata lastenlastaan. Hän on todella tasapainoton ja vaarallinen psyykkiselle kehitykselle. Olen itse joutunut käymään psykologilla vuosia, jotta olen saanut elämäni raiteilleen. 

Joku voi luulla, että keksin tämän, mutta tämä on totta. Surullista, mutta totta...

Mulle olis helpotus jos vanhempani hulluudelle olis ollut nimi (edim kaksisuuntainen tms mt-diagnoosi). Nyt tänäkin päivänä yli 40v iässä mietin että mikä hulluus sai kiduttamaan ja rääkkäämään lapsiaan ja kohtelemaan niitä sadistisesti. En voi ymmärtää, ehkä sit vähän voisin jos olis joku selkee syy taustalla.