Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Up

Niin jäi epäselväksi että oliko ap itse äiditön tai ”huonon äidin” lapsi?

Olen tytär, jolla melko huonot välit äitiinsä. En väitä olevani mikään maailman helpoin ihminen, mutta äitini on ihan omaa luokkaansa.

Ei ole koskaan ollut arvostava ja kannustava, vaan kommenttinsa minusta ovat parhaimmillaankin neutraaleja. Yleensä sisältävät jonkun loukkauksen tai vähintäänkin ironisen sivalluksen. Esimerkkejä: lukioikäisenä vanhojentanssien jälkeen kerroin iloisena, kuinka tanssiparini vanhemmat olivat kehuneet minua kauniiksi. "Jaa, tarkoittivatko mekkoa vai kampausta?", vastasi äitini. Minä itse en siis voinut olla kaunis. Saman ikäisenä olin hetken säästänyt rahaa vähän kalliimpaan designer-mekkoon, ja kun lopulta ostin ja puin sen päälleni tuli saman tien kommenttia "onks toi nyt muka hieno, näyttää yöpaidalta". Ilo omasta mielestäni kauniista mekosta hävisi sekunnissa. Kun kerroin koulupaikasta, sain kuulla epäilyksiä siitä että mahdankohan edes pärjätä opiskelujen suhteen. Kun minut irtisanottiin, äitini mäkätti kuinka minun olisi pitänyt olla ystävällisempi asiakkaille jne. Vaikka irtisanomisen syy oli aivan toinen.

Etäisen äidin vuoksi olin ja olen edelleen läheisempi isäni kanssa. Tästäkään ei äiti oikein tykännyt, "just joo, isän tyttö muka, samanlaiset rumat silmätkin teillä on". Muisti myös mainita parikymppiselle minulle, kuinka oli itse samanikäisenä paljon hoikempi ja hyväkuntoisempi. Entinen kumppanini oli "Läskipää", perusteluna se että Perhe on pahin -sarjassakin vävypoikaa kutsuttiin Läskipääksi ja se on kuulemma hauska sarja ja hyvä kutsumanimi.

En enää juurikaan jaksa vastailla tekstiviesteihin joita saan. Pyytää esimerkiksi siirtämään muistitikun tiedot koneelleen, itse ei suostuisi opettelemaan. Nyt vanhemmiten äitini on hieman pehmennyt ja koittaa ottaa kontaktia, mutta kuunneltuani lapsesta asti suoranaista vittuiluakin ei enää kiinnosta myötäillä.

Vierailija kirjoitti:

Niin jäi epäselväksi että oliko ap itse äiditön tai ”huonon äidin” lapsi?

Jäi kertomatta aloituksesta, mutta ensimmäisessä viestissä kirjoitin näin:

"Olen itse siis tytär, jolla on äitiin monimutkaiset, etäiset välit. On suvussa kulkeva perintö, rasite, ja toivon katkaisevan tämän ketjun. Toivottavasti mulla olisi siihen viisautta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuntuu ettei äitini "pidä minusta" (oma kokemukseni, ei fakta). Ymmärtäminen auttaisi välttämään samaan tilanteeseen joutumista."

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Kuulostaa hankalalta tilanteelta. En usko että olisi myöhäistä, jos haluaa välejä lähentää. Hänkin luultavasti kaipaa elämäänsä äitiä, äidittä on rankkaa elää. :) Tsemppiä, jos päätätte yrittää!

Pahoittelen, jos tungen nokkaani liikaa asioihinne. Voisiko noin vaikeaa tilannetta lähteä ratkomaan jopa terapeutin avulla? Eikös sitä ole sellaisia perheterapeutteja olemassa.

Ap

Onhan toki ja aikoinaan sellaisella kävimmekin, mutta tytär koki tilanteen haastavaksi, kun siellä olikin pakko myöntää, etten ole yksin vastuussa siitä, mitä hän koki ja miten. Riitaankin tarvitaan kaksi, mutta sopuun vielä tahtoakin, joten tämä jää tähän. Minulla ei ole tarvetta lähteä laskiämpäriksi hänen tunnoilleen, mutta ovi on aina ollut auki ja on vastaisuudessakin.

Vierailija kirjoitti:

Äidittä on todellakin rankkaa elää. Ja juuri kun luulee että on voiton puolella niin trauma äitini tekemästä lastensa hylkäämisestä altivoituu aina uudestaan elämän taitekohdissa. Eli esim omat jäät, oman lapsen syntyminen, lapsen kotoa muutto, lapsenlapsen saaminen jne.

Kun on koko ikänsä joutunut selviytymään ilman äidin välittämistä, rakkautta, tukea, apua ja välittämistä niin väkusinkin se on tuonut arvottomuuden tunteen, ettei ole minkään arvoinen kun oma äitikin vaan hylkäsi ja hävisi.

Vierailija kirjoitti:

Olen tytär, jolla melko huonot välit äitiinsä. En väitä olevani mikään maailman helpoin ihminen, mutta äitini on ihan omaa luokkaansa.

Ei ole koskaan ollut arvostava ja kannustava, vaan kommenttinsa minusta ovat parhaimmillaankin neutraaleja. Yleensä sisältävät jonkun loukkauksen tai vähintäänkin ironisen sivalluksen. Esimerkkejä: lukioikäisenä vanhojentanssien jälkeen kerroin iloisena, kuinka tanssiparini vanhemmat olivat kehuneet minua kauniiksi. "Jaa, tarkoittivatko mekkoa vai kampausta?", vastasi äitini. Minä itse en siis voinut olla kaunis. Saman ikäisenä olin hetken säästänyt rahaa vähän kalliimpaan designer-mekkoon, ja kun lopulta ostin ja puin sen päälleni tuli saman tien kommenttia "onks toi nyt muka hieno, näyttää yöpaidalta". Ilo omasta mielestäni kauniista mekosta hävisi sekunnissa. Kun kerroin koulupaikasta, sain kuulla epäilyksiä siitä että mahdankohan edes pärjätä opiskelujen suhteen. Kun minut irtisanottiin, äitini mäkätti kuinka minun olisi pitänyt olla ystävällisempi asiakkaille jne. Vaikka irtisanomisen syy oli aivan toinen.

Etäisen äidin vuoksi olin ja olen edelleen läheisempi isäni kanssa. Tästäkään ei äiti oikein tykännyt, "just joo, isän tyttö muka, samanlaiset rumat silmätkin teillä on". Muisti myös mainita parikymppiselle minulle, kuinka oli itse samanikäisenä paljon hoikempi ja hyväkuntoisempi. Entinen kumppanini oli "Läskipää", perusteluna se että Perhe on pahin -sarjassakin vävypoikaa kutsuttiin Läskipääksi ja se on kuulemma hauska sarja ja hyvä kutsumanimi.

En enää juurikaan jaksa vastailla tekstiviesteihin joita saan. Pyytää esimerkiksi siirtämään muistitikun tiedot koneelleen, itse ei suostuisi opettelemaan. Nyt vanhemmiten äitini on hieman pehmennyt ja koittaa ottaa kontaktia, mutta kuunneltuani lapsesta asti suoranaista vittuiluakin ei enää kiinnosta myötäillä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi myös keskustella yleisesti aiheesta, jos ei ole kuvauksen kaltainen äiti. Olisi kuitenkin hyvin kiinnostavaa kuulla äitien näkökulmia. :)

Olen itse siis tytär, jolla on äitiin monimutkaiset, etäiset välit. On suvussa kulkeva perintö, rasite, ja toivon katkaisevan tämän ketjun. Toivottavasti mulla olisi siihen viisautta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuntuu ettei äitini "pidä minusta" (oma kokemukseni, ei fakta). Ymmärtäminen auttaisi välttämään samaan tilanteeseen joutumista.

Ap

Mulla oli etäiset välit äitiini, enkä voinut sietää hänen piirteitään kun olin nuorempi. kun olin nuorempi, ja edelleenkin on kohteliaat mutta etäiset välit. Äitini myös kasvatti häpeällä minua, ja koska olin ujo ja arka lapsi, tuosta koitui vahinkoa. Syytin äitiäni mielessäni ongelmistani, ja kun sain lapsen, tyttären, ajattelin että en ikinä tee samoja virheitä kuin oma äitini. Noh, tein sitten pussillisen uusia virheitä! Minulla ja tyttärelläni on huonot välit myös. Tytär on jo aikuinen, ja tulemme muuten ihan hyvin toimeen nykyään, mutta olemme aivan liian erilaisia. Hänen mielestään joku muu maksaa hänen elämisensä, töitä ei tarvitse tehdä, päihteitä voi käyttää, opiskella ei tarvitse, apua ei halua ottaa vastaan henkisiin ja psyykkiisiin ongelmiinsa, mutta syyttää aina jotain muuta omista ongelmistaan, vaikka ihan joka ikinen hänet tunteva ihminen näkee että ongelmat johtuvat hoitamattomasta sairaudesta, ja täydellisestä keskittymiskyvyttömyydestä mihinkään muuhun kuin sekunneissa mielihyvää tuottaviin asioihin. 

En puutu tyttären eämään enää mitenkään, vaan tehkööt omat virheensä. Jouduin tyttären sairauksien ja ongelmien takia työttömäksi, menetin omaa terveyttäni, olin henkisesti vuosia todella lujilla kun yritin häntä auttaa, rahaa paloi kaikki mitä oli, eikä riittänytkään. Nyt tytär laittaa viestiä : Anna rahaa, laita tilille satanen, mutta minullapa ei ole antaa hänelle kuin ehkä 50e/kk, joten hän ottaa pikavippejä  ja lainailee väärältä porukalta niitä maksaakseen takaisin korkealla korolla....

Tyttären kantaa mihinkään en tiedä, mutta ainakin ikävuodet 10-18 oli kaikki minun vikaani. Ei osannut ikinä eritellä miten, mutta minun vikaani kaikki.

Tosin hänen kanssaan ei tule toimeen juuri kukaan muukaan..

Onko tyttärelläsi ADHD? Tämä on nyt ihan keittiöpsykologiaa, mutta kuulostaa siltä että voisi olla. Ihan vaan siksi että itselläni on, tosin ei noin suurilla seurauksilla. Ikäväähän se on, ettei aikuista ihmistä voi pakottaa mihinkään, ei edes pitämään itsestään huolta.

Hyvä, että olette kuitenkin väleissä! Toivottavasti saatte molemmat itsellenne tarvitsemaanne apua. :)

Ap

On hänellä, mutta ei halua hoitaa tätäkään tilaansa, ei halua lääkkeitä, ei keskusteluapua, ei toimintaterapiaa, ei tukihenkilöä, ei mitään hoitoa mihinkään. Haluaa vain olla, ja että hänelle mystisesti maksetaan se eläminen ilman että tarvitsee itse tehdä mitään. Kaikki mahdollinen on tehty jo hänen ollessaan alaikäinen, ja kaikki olemassa oleva apu tarjottu myös täysi-ikäisenä, mutta kun ei, niin ei.

Olen tytär jolla on etäiset välit äitiin. Olen reilu kolmekymppinen ja äitini kuusissakymmenissä. Kun olin 11v niin vanhemmat erosivat, jäimme kaikki 3 lasta äidin kanssa asumaan. Uskon että äidilläni oli tuolloin kovat paineet siitä kuinka selviämme rahallisesti, muistankin kuinka jääkaapissa ei ollut "koskaan" mitään, odotimme koulun jälkeen että äiti tulisi jo kotiin että saisimme ruokaa.. Hän leipoi sämpylöitä usein kun ei ollut rahaa tavalliseen leipään. En koskaan saanut mitään itselleni ilman että ruinasin ja riitelin äitini kanssa, kavereille olin kateellinen sillä asuimme hyvällä alueella ja muut saivat vanhemmilta rahaa jolla vuokrata leffoja, ostaa karkkia jne koulun jälkeen. Tämä ja varmaan moni muu asia johti tulehtuneisiin väleihin siitä lähtien kun olin teini. Äiti ei koskaan selvitellyt näitä riitoja kanssani, nyt aikuisena olen sitä mieltä että se olisi ollut hänen velvollisuutensa silloin. Äidilläni ei varmaan ollut siihen voimavaroja. Isäni on narsisti (tms. persoonallisuushäiriöinen), ei mm. maksanut elatusmaksuja ja muutenkin vaikeutti äitini elämää, hän ei mm. halunnut meistä lapsista nähdä kuin veljiäni, ja minua harvemmin, en tiedä miksi.

Jokatapauksessa, välit ovat olleet riitaisat nuoresta lähtien, äiti ei oikein koskaan tukenut minua aidosti missään asiassa, varsinkaan jos yritin ilmaista itseäni jotenkin, niin hän vähän niinkuin lyttäsi minua aina, hymähteli epäuskoisesti jne. Teininä en siksi halunnut esim. näyttäytyä kun olin meikannut vaan livahdin nopeasti ulos, äitini olisi meikeilleni näyttänyt sellaista ihme virnuilevaa naamaa, ehkä tokaissut jotain muka-hauskaa. Vielä tänäkin päivänä hänen ensireaktionsa minun esittämiin ideoihin on todella negatiivinen, ihan arkisissakin asioissa. Se on todella raskasta minulle. Esim. kerron että aion ostaa uuden maton tai mitä vaan... Tuntuu että hänen mielestään mihinkään ei saisi panostaa vaan pitäisi elää niukasti ja vaatimattomasti. Minulla on sellainen käsitys että äitini mielestä minä olen "vaativa, prinsessa, turhamainen"..

Teininä olisin kaivannut että äitini olisi asettanut rajoja, kertonut joskus ääneen että välittää, olisi ollut läsnä, olisi joskus halannut, olisi ymmärtänyt oman roolinsa vanhempana ja tukenut minua kasvun tiellä. Olisin toivonut ohjeita miten kannattaa opiskella, sen sijaan että minun piti muuttaa kotoa 18v pois ja mennä töihin jotta saan vuokran maksettua.

Mutta haluan uskoa että äitini teki parhaansa, niillä voimavaroilla mitä hänellä oli. Silti tänäkin päivänä olen hieman katkera ja surullinen. Omille lapsilleni en siirrä tällaista perintöä, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Meillä sama, paitsi että lapsi oli minun ainoa lapseni. Muutti isälleen 15-vuotiaana, ja siihen mennessä tekemäni työ valui hukkaan sossupummielämän myötä. Onneksi minulla on vielä mies, ja hänen lapsensa ja sukunsa joka on ottanut minut hyvin vastaan, ja ovat minulle kuin se perhe jota en koskaan saanut, vaikka lapsen teinkin, ja rakkaudella vaalin ensimmäiset 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

On hänellä, mutta ei halua hoitaa tätäkään tilaansa, ei halua lääkkeitä, ei keskusteluapua, ei toimintaterapiaa, ei tukihenkilöä, ei mitään hoitoa mihinkään. Haluaa vain olla, ja että hänelle mystisesti maksetaan se eläminen ilman että tarvitsee itse tehdä mitään. Kaikki mahdollinen on tehty jo hänen ollessaan alaikäinen, ja kaikki olemassa oleva apu tarjottu myös täysi-ikäisenä, mutta kun ei, niin ei.

Sepä hyvin ikävää. Itse olen saanut todella paljon hyötyä lääkkeistä ja keskusteluavusta. Itselläni ADHD löydettiin, kun masennuksen vuoksi hakeuduin hoidon piiriin ja masennuksen taustoja alettiin selvittämään. Yksi tekijä oli selvästi ADHD ja sen tuomat epäonnistumisen kokemukset. Tuohon saisi oikeasti tosi hyvää apua. Jos nyt kukaan hoitoa epäilevä sattuu tämän lukemaan, niin suosittelen lämpimästi. Heinoa, jos olette jo alaikäisenä huomanneet häntä auttaa!

Eipä sitä kukaan voi kuin itseään muuttaa. Toivotaan että joku päivä hän suostuu hakemaan apua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Kuulostaa häiritsevältä. On hyvinkin yleistä, etteivät sisarukset huomaa, jos yksi on kaltoin kohdeltu. Heidän mielipiteensä ei tässä oikeastaan merkitse.

Onko tyttäresi ollut lapsi isän ja tyttären "liittoutuessa"? Oletko hänelle kenties liian ankara? Miten voit elää sen kanssa, ettet ole puhunut lapsellesi kahdeksaan vuoteen. "Saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä" ei kuulosta ikävöivän äidin puheelta, vaan hyvinkin katkeralta.

T. keskustelun ulkopuolinen utelias

Ihminen voi olla ikävissään, vaikka olisikin katkera saamastaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Voin sanoa kokemuksesta ettei ikävä tytärtäni kohtaan sammu milloinkaan, vaikka hän ei minua ole halunnut nähdä viiteen vuoteen. Me olemme kaikki yksilöitä, myös ne meidän omat lapsemme, ja he saavat tehdä omat päätökset, eikä kukaan voi pakottaa aikuista ihmistä tapaamaan vanhempaansa, vaikka tämä vanhempi miten haluaisi olla lapsensa kassa tekemisissä

Paskat äidit ei ansaitse mitään apua vanhuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Eli lapsen isä tavallaan sotki välinne? Onpa ikävää. Toivottavasti saatte välinne kuntoon. Kahdeksan vuotta on pitkä aika.

Ap

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

En tiedä, mutta minulle tulee selityksestäsi jäätävän kylmät tunnelmat. Juuri noin musta lammas eristetään.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla ikävissään, vaikka olisikin katkera saamastaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Voin sanoa kokemuksesta ettei ikävä tytärtäni kohtaan sammu milloinkaan, vaikka hän ei minua ole halunnut nähdä viiteen vuoteen. Me olemme kaikki yksilöitä, myös ne meidän omat lapsemme, ja he saavat tehdä omat päätökset, eikä kukaan voi pakottaa aikuista ihmistä tapaamaan vanhempaansa, vaikka tämä vanhempi miten haluaisi olla lapsensa kassa tekemisissä

Olen luultavasti erittäin puolueellinen, koska kuulostat omalta äidiltäni. Aika harvoin vanhempi on viaton, silloin kun on noin huonot välit omaan lapseensa. Ihmisellä on kuitenkin suuri sisäinen tarve kelvata vanhemmilleen, olla heidän silmissään rakastettu. Lapsi antaa hyvin paljon anteeksi, mutta jossain menee raja.

Aika usein valitettavasti vanhempi mielummin ottaa marttyyrin roolin, kuin myöntää tehneensä väärin lastaan kohtaan. Ei pahalla, mutta en usko ettet olisi jotenkin pahasti satuttanut häntä.

Vierailija kirjoitti:

Olen tytär jolla on etäiset välit äitiin. Olen reilu kolmekymppinen ja äitini kuusissakymmenissä. Kun olin 11v niin vanhemmat erosivat, jäimme kaikki 3 lasta äidin kanssa asumaan. Uskon että äidilläni oli tuolloin kovat paineet siitä kuinka selviämme rahallisesti, muistankin kuinka jääkaapissa ei ollut "koskaan" mitään, odotimme koulun jälkeen että äiti tulisi jo kotiin että saisimme ruokaa.. Hän leipoi sämpylöitä usein kun ei ollut rahaa tavalliseen leipään. En koskaan saanut mitään itselleni ilman että ruinasin ja riitelin äitini kanssa, kavereille olin kateellinen sillä asuimme hyvällä alueella ja muut saivat vanhemmilta rahaa jolla vuokrata leffoja, ostaa karkkia jne koulun jälkeen. Tämä ja varmaan moni muu asia johti tulehtuneisiin väleihin siitä lähtien kun olin teini. Äiti ei koskaan selvitellyt näitä riitoja kanssani, nyt aikuisena olen sitä mieltä että se olisi ollut hänen velvollisuutensa silloin. Äidilläni ei varmaan ollut siihen voimavaroja. Isäni on narsisti (tms. persoonallisuushäiriöinen), ei mm. maksanut elatusmaksuja ja muutenkin vaikeutti äitini elämää, hän ei mm. halunnut meistä lapsista nähdä kuin veljiäni, ja minua harvemmin, en tiedä miksi.

Jokatapauksessa, välit ovat olleet riitaisat nuoresta lähtien, äiti ei oikein koskaan tukenut minua aidosti missään asiassa, varsinkaan jos yritin ilmaista itseäni jotenkin, niin hän vähän niinkuin lyttäsi minua aina, hymähteli epäuskoisesti jne. Teininä en siksi halunnut esim. näyttäytyä kun olin meikannut vaan livahdin nopeasti ulos, äitini olisi meikeilleni näyttänyt sellaista ihme virnuilevaa naamaa, ehkä tokaissut jotain muka-hauskaa. Vielä tänäkin päivänä hänen ensireaktionsa minun esittämiin ideoihin on todella negatiivinen, ihan arkisissakin asioissa. Se on todella raskasta minulle. Esim. kerron että aion ostaa uuden maton tai mitä vaan... Tuntuu että hänen mielestään mihinkään ei saisi panostaa vaan pitäisi elää niukasti ja vaatimattomasti. Minulla on sellainen käsitys että äitini mielestä minä olen "vaativa, prinsessa, turhamainen"..

Teininä olisin kaivannut että äitini olisi asettanut rajoja, kertonut joskus ääneen että välittää, olisi ollut läsnä, olisi joskus halannut, olisi ymmärtänyt oman roolinsa vanhempana ja tukenut minua kasvun tiellä. Olisin toivonut ohjeita miten kannattaa opiskella, sen sijaan että minun piti muuttaa kotoa 18v pois ja mennä töihin jotta saan vuokran maksettua.

Mutta haluan uskoa että äitini teki parhaansa, niillä voimavaroilla mitä hänellä oli. Silti tänäkin päivänä olen hieman katkera ja surullinen. Omille lapsilleni en siirrä tällaista perintöä, päinvastoin.

Mulla on sama kokemus lyttäämisestä ja naljailusta. Tuntui aina siltä, että omaa iloa piti piilotella, sillä äiti kommentoi aina jotenkin ilkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla ikävissään, vaikka olisikin katkera saamastaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Voin sanoa kokemuksesta ettei ikävä tytärtäni kohtaan sammu milloinkaan, vaikka hän ei minua ole halunnut nähdä viiteen vuoteen. Me olemme kaikki yksilöitä, myös ne meidän omat lapsemme, ja he saavat tehdä omat päätökset, eikä kukaan voi pakottaa aikuista ihmistä tapaamaan vanhempaansa, vaikka tämä vanhempi miten haluaisi olla lapsensa kassa tekemisissä

Olen luultavasti erittäin puolueellinen, koska kuulostat omalta äidiltäni. Aika harvoin vanhempi on viaton, silloin kun on noin huonot välit omaan lapseensa. Ihmisellä on kuitenkin suuri sisäinen tarve kelvata vanhemmilleen, olla heidän silmissään rakastettu. Lapsi antaa hyvin paljon anteeksi, mutta jossain menee raja.

Aika usein valitettavasti vanhempi mielummin ottaa marttyyrin roolin, kuin myöntää tehneensä väärin lastaan kohtaan. Ei pahalla, mutta en usko ettet olisi jotenkin pahasti satuttanut häntä.

Eri

Kyllä joskus voi olla niin, ettei todellakaan ole selvää mistä välirikko johtuu. Oma sisarukseni on laittanut välit poikki vanhempiimme täysin ilman selityksiä. Hän ei suostu kertomaan miksi, vanhempani eivät tiedä miksi, itse en keksi mitään syytä, kummankaan meidän lapsuuden kaverit eivät ymmärrä miksi.

Tilanne on ollut tälläinen jo vuosia, vanhempani surevat kyllä mutta eivät voi asialle mitään joten heidän on ollut pakko alkaa päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On hänellä, mutta ei halua hoitaa tätäkään tilaansa, ei halua lääkkeitä, ei keskusteluapua, ei toimintaterapiaa, ei tukihenkilöä, ei mitään hoitoa mihinkään. Haluaa vain olla, ja että hänelle mystisesti maksetaan se eläminen ilman että tarvitsee itse tehdä mitään. Kaikki mahdollinen on tehty jo hänen ollessaan alaikäinen, ja kaikki olemassa oleva apu tarjottu myös täysi-ikäisenä, mutta kun ei, niin ei.

Sepä hyvin ikävää. Itse olen saanut todella paljon hyötyä lääkkeistä ja keskusteluavusta. Itselläni ADHD löydettiin, kun masennuksen vuoksi hakeuduin hoidon piiriin ja masennuksen taustoja alettiin selvittämään. Yksi tekijä oli selvästi ADHD ja sen tuomat epäonnistumisen kokemukset. Tuohon saisi oikeasti tosi hyvää apua. Jos nyt kukaan hoitoa epäilevä sattuu tämän lukemaan, niin suosittelen lämpimästi. Heinoa, jos olette jo alaikäisenä huomanneet häntä auttaa!

Eipä sitä kukaan voi kuin itseään muuttaa. Toivotaan että joku päivä hän suostuu hakemaan apua.

Ap

Päivittäinhän se on mielessä, että ehkä joku päivä hän saa ns. tarpeekseen omasta elämästään, ja ottaa avun vastaan. Nythän tilanne on se, että kavahdan jokaista puhelimen sointia, että nytkö minulle soitetaan että lapseni on kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla ikävissään, vaikka olisikin katkera saamastaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Voin sanoa kokemuksesta ettei ikävä tytärtäni kohtaan sammu milloinkaan, vaikka hän ei minua ole halunnut nähdä viiteen vuoteen. Me olemme kaikki yksilöitä, myös ne meidän omat lapsemme, ja he saavat tehdä omat päätökset, eikä kukaan voi pakottaa aikuista ihmistä tapaamaan vanhempaansa, vaikka tämä vanhempi miten haluaisi olla lapsensa kassa tekemisissä

Olen luultavasti erittäin puolueellinen, koska kuulostat omalta äidiltäni. Aika harvoin vanhempi on viaton, silloin kun on noin huonot välit omaan lapseensa. Ihmisellä on kuitenkin suuri sisäinen tarve kelvata vanhemmilleen, olla heidän silmissään rakastettu. Lapsi antaa hyvin paljon anteeksi, mutta jossain menee raja.

Aika usein valitettavasti vanhempi mielummin ottaa marttyyrin roolin, kuin myöntää tehneensä väärin lastaan kohtaan. Ei pahalla, mutta en usko ettet olisi jotenkin pahasti satuttanut häntä.

Päinvastoin. En usko hetkeäkään etteikö tyttärelläni olisi omasta mielestään hyvät syyt toimintaansa. Minun oveni on aina auki, enkä koskaan ole käännyttänyt lastani pois. Olen ihan jokainen elämäni sekunti valmis kuuntelemaan syytökset, ja pyytämään anteeksi. Ensin pitäisi vain tietää mistä minua syytetään... Oma ajatukseni lapsen tilanteesta on se, että ne syyt eivät liity suoranaisesti minuun, mutta lapsella on muita syitä miksi hän ei voi kertoa minulle niitä oikeita syitä. Hän siis ei voi jostain syystä puhua minulle, mutta tätä syytä en tiedä. Kysin niitä syitä silloin vuositolkulla, mutta hän ei halunnut kertoa. En voi pakottaa, ja minulla on myös oma elämäni. Syy siihen ettei lapsi tapaa minua on luultavasti suureksi osaksi myös se, että hän käyttää päihteitä, eikä kehtaa olla kanssani tekemisissä, koska näkisin miten huonosti hänellä menee, ja se on hänestä hyvin noloa.

Vierailija kirjoitti:

Eri

Kyllä joskus voi olla niin, ettei todellakaan ole selvää mistä välirikko johtuu. Oma sisarukseni on laittanut välit poikki vanhempiimme täysin ilman selityksiä. Hän ei suostu kertomaan miksi, vanhempani eivät tiedä miksi, itse en keksi mitään syytä, kummankaan meidän lapsuuden kaverit eivät ymmärrä miksi.

Tilanne on ollut tälläinen jo vuosia, vanhempani surevat kyllä mutta eivät voi asialle mitään joten heidän on ollut pakko alkaa päästää irti.

Mistä sinä tiedät kertovatko vanhempasi sinulle kaiken? Luultavasti eivät. Siis jos ovat järkeviä ja haluavat suojella sisaruksesi yksityisyyttä.

Se etteivät sisarukset, tai varsinkaan lapsuuden KAVERIT ymmärrä, ei valitettavasti kerro oikein mitään. On aika yleistä.

On tosi vaikeaa olla aikuisen tyttären äiti.

On vaikeaa tietää milloin apu tai välittäminen on tervetullutta rakastamista , milloin se muuttuu liialliseksi toisen asioiden utelemiseksi tai niihin puuttumiseksi.

On vaikeaa tietää milloin viaton  lause "Mitä  sinulle kuuluu" on toisesta inhottavaa utelemista ja milloin  taas rakastavaa välittämistä-